Susi siunatkoon, liian kauan on viimeisestä postista tähän topikkiin... Parempi siis yrittää herätellä triviaalilla kamalla, prepare:
Lähiaikoina kolosta kuin kolosta suvereeniin levykokoelmaani on ilmestynyt niin
Pink Floydia,
Dream theateria,
Ancientia kuin
Windiriä- Tuloillaan on vielä Deströyer666:sta, Summoningia, Taakea, Vigridiä, Gravelandia sekä Borknagaria, muttei niistä sen enempää, saavat ensin vakuuttaa minulle että oli hyvä idea ostaa ilman enakkokuunteluja. Joka tapauksessa, progelevyt tarttui mukaan melko... kehnohkolta abiristeilyltä. Suattaapi olla, että levyjen ostaminen oli koko kruisingin kohokohta, kertoo luultavast jo jotain. Ancientin ja Windirin levyt olivat sen sijaan vähän harvinaisempia ostoksia; Muinaisen jouduin tilaamaan Kreikasta asti ja Windir meni heti kättelyssä kahden viikon jälkitoimitukseen. NEVERTHELESS, nyt ne ovat täällä eikä asiaa tarvi enempää puida.
Taas voinen todeta, etten ole päässyt kovinkaan moneen levyyn sisälle täysin siemauksin, sen verran tunnelmariippuvaisia lättyjä on kyseessä, mutta tämäkös ei estä meikäläistä postaamasta.
Pink Floydin Dark side of the moon on ajaton klassikko, jonka kuuluisi kantautua jokaisen musiikkifanin korviin edes kerran elämän aikana. Kyseessä ei ole mikään ultimaallinen tajunnanräjäyttävä kokemus, vaan pikemminkin pilkahdus menneisyyteen, mistä suuri osa tämän päivän, ja vähän aikaisemmistakin, bändeistä on inspiraatiota hamunnut. Kyseessä on tunnelmallinen ja kantaaottava levy, joka käsittää sekä eteerisen avaruusfiiliksen, että maanläheisen kapinan kertoen sodasta, rahasta, kuolemasta jne. 43:een minuuttiin mahtuu hyvin erilaisia tunnelatauksia, ja kohokohdiksi nousevatkin rauhaton On the run, hypnoottinen The great gig in the sky, sekä kaunis Brain damage. Tosiaan, Pink Floyd yleensä luokitellaan progressiivisen rockin kastiin, ja mikäli asia näin on, kyseessä on progerockin toinen puoli, "progressiivinen"-termin oikea merkitys, edistyvyys. Tämä levy ei ole mitään virtuositeettikikkailua, outoja tahtilajeja tai avantgardistisia äänimaailmoja. Tämä on yhtenäinen paketti, joka alkaa, etenee ja loppuu tasokkaasti ja sulavasti, ilman tökkimisiä tai kulmakarvojen kohotuksia. Pakko kuulla, muttei hankkia.
Progella (vai haluatko lukea Pink Floydin sittenkin Art rock -genreen? Be my guest.) jatketaan, vähemmän legendaarisella yhtyeellä, mutta legendaarisella kuitenkin.
Dream theater on tunnettu äärimmäisen tasokkaista soittajistaan, saatanallisen teknisistä kappaleistaan sekä (varsinkin alkuaikoina) tunnelmallisesta soitostaan.
Scenes from a memory ei onneksi ole pelkkää soitinrunkkausta, vaan mukana on paaaljon tunnelmallisia akustisia sektioita sun muita fiilistelykohtia. Tämä on juuri hankkimistani levyistä se, johon on ollu vaikeinta päästä sisälle. Levy kun on niin sitoutunut tiettyyn vuorokaudenaikaan ja tiettyyn mielitilaan, ettei siinä psyykkaaminenkaan ainakaan omalla kohdalla pahemmin auta, jos haluaa tämän kuunnella. Tämä siis tarvitsee aikaa ja runsaasti. Eikä hommaa helpota ollenkaan 77:n minuutin kesto...
Tähän mennessä levystä on jäänyt käteen rauhallinen ja meditaatioon kannustava tunnelma, sekä klassikkoviisu The dance of eternity, joka on mielipuolisuudessaan omaa luokkaansa. Skitsoa jopa, suppealla skaalalla. Tarvitsee tosiaan paljon enemmän aikaa, ennen kuin voin antaa mairittelevimpia kokemusraportteja.
No Remorse Recordsilta Kreikasta asti saapui meikäläiselle viime viikolla yksi tunnelmallisimmista ja parhaista levyistä vähään aikaan, nimittäin
Ancient -
Trolltaar. Kyseinen levy on harmillisesti vain EP, mutta tuon kahdenkymmenen minuutin sisään on ladattu sellainen mielikuvamatka, että muu maailma saakin unohtua. Kolmen kappaleen sekä upean
kansikuvan avustamina verkkokalvoille porautuvat näkymät norjalaisista sumuista metsistä vuorimaisemineen, jossa jotain ikivanhaa ja pahaa liikkuu. Suurena mutta huomaamattomana. Olennon presenssi on silti havaittavissa levyn kautta, ja kansikuva antaa hieman suuntaa mielukuvamatkalle. EP on sumuinen, rosoinen ja tunnelmaltaan raskas; juuri sellaista kuin black metallin olettaisikin olevan. Levy ei ole aikalaisten (Darkthronen, Burzumin, Emperorin) kömpelöä kopioimista, vaan touchi on hyvinkin omalaatuinen, vaikka tietty norjalaiset bändit omaavat aina jotain yhteistä, tietämättäänkin. Levyn kappaleista kaksi ensimmäistä ovat varsinaisia metallikappaleita viimeisen ollessa aavemainen ambient-veto naisvokaaleilla kuorrutettuna. On annettava erityiskiitos eufoniumista (AKA baritonitorvesta), joka korostaa vuorimaisemien jylhyyttä. Niin upeaa kamaa, että ainoa huono puoli on levytyksen lyhyt kesto...
Windir on myös norjalainen yhtye, jonka nokkamies kuoli varsin ikävästi hypotermiaan ollessaan matkalla vanhempiensa mökille. Lumimyrskyt, u know the(_)rest. Toisin kuin Ancient, Windir on ollut suurimmalta osin koko uransa aikana arvostettu yhtye, mutta ihme kyllä on jäänyt varjoon puhuttaessa maan suurimmista black metal -bändeistä. Tietty ainoa järkevä selitys tälle olisi se, ettei Windir ole täysin black metallia, onhan siinä niin selviä folk-elementtejä.
Arntorilla ilmenee raakoja, mutta folkihtavia riffejä joiden päälle Valfar rääkyy tuskaisia vokaaleja kurkku suorana. Soitanta on yllättävän taidokasta ottaen huomioon yhtyen genren, vaikka kun pintaa syvemmällä on käynyt, tämä ei ole enää edes mainitsemisen arvoinen asia. Kuitenkin black metallissa (tai musiikissa) kyse on tunnelatauksesta, ei niinkään soittataidosta.
Windir osaa tehdä viikinkiaiheiset kappaleensa ilman juustoa, jota muutama muu alan bändi viljelee vähän liiankin irvokkaasti (en nyt mustamaalaa ketään, mutta luulisi asiantuntijoiden ymmärtävän mistä puhun). Heerosmaista fiilistä ei synny syntikkatorvien tai jousikvartettojen voimin, vaan Valfarin upeiden melodisten sahausriffien myötä. Taktisempia riffittelyjäkään ei voi muuta kuin ihailla, vaikka harmittava piirre on se, että näin Windirin myöhempiä levyjä kuunnelleena tulee huomanneeksi kuinka samankaltaisilta kuviot kuulostavatkaan. Mutta jos black metal kiinnostaa, tutustu ihmeessä tähän aivan liian vähälle huomiolle jääneeseen helmibändiin. Pesee Immortalin kylmyydessä ja atmosfäärissä mennen tullen.
Mainittava on vielä 2012 ilmestyneistä levyistä
Drukdh -
Eternal turn of the wheel, joka jatkaa yhtyeen vanhemman tuotannon merkeissä erittäin onnistuneesti ja kauniisti, onhan levykin nimetty bändin debyyttialbumin erään kappaleen mukaan. Alkuaikojen raakuudesta ei ole niinkään tietoa, mutta pattern on yhä sama, kuten myös metsäiset ja haikeat mielikuvat, joita yhtye on luonut jo useammalla levyllään. Erityiskiitos on annettava basistille, joka pääsi loistamaan useassa kappaleessa; black metallissahan yleensä basso on toisarvoinen seikka. Vokaalitkin eroavat mukavasti massasta katkeruutta kuvastavilla karjaisuillaan; ei tässä matkita Burzumia, vaikka niin joku saattaakin itse musiikin puolesta väittää.
Saas nähdä koska tulee hankittua hyllykköön; jos oikein priorisoidaan niin ensiksi kyllä Autumn aurora ja Blood in our wells ovat edempänä jonossa.
Sääli että olen vasta Drudkhin uutukaisen tältä vuodelta katsastanut, olisihan tuolla ainakin Napalm Deathia, Azaghalia sekä Alcestia ollut jo ilmoilla ties kuinka kauan. Noh, levyvuosi on vielä nuori, kuten minäkin!
EDIT: TÄÄLTÄ VOI LUKEA FINNTROLLIN TULEVAN ALBUMIN EDISTYMISESTÄ!!!