TARINA: Divina Commedia [KESKEN Luku 3 lisätty]

[Hawkolf]

Pitkän tauon jälkeen olen tullut takaisin pilaamaan päivänne tarinoillanne. Älkää odottako jatkoa Kalloon Kirjoitetulle. Olen kirjoitellut viime aikoina romaania, jonka olen ajatellut, jopa sen valmistuttua lähettää eteenpäin. Saa nähdä mitä siitä sitten tulee. Nyt kuitenkin tunsin palavaa halua palata Wordin ääreen kirjoittamaan sitä mistä kirjoittamisen aloitin: Fantasiaa.
Kuten varmaan huomaatte olen jättänyt Runescapen maisemat kauas taakse. Tarinassani törmäätte vanhoihin hahmoihini, mutta muistakaa, että he ovat tässä uusia henkiöitä.
Nimi tulee Dante Alighierin ihanasta runoelmasta. Se on suomennettu Jumalaiseksi Näytelmäksi.
Pyydän, kommentoikaa, kärsikää ja nauttikaa.


Prologi:

Musiikki kajahteli. Metsässä liikkuvat eläimet eivät siitä välittäneet. Se oli heille jokapäiväistä. Metsäkirkossa vihitti, joku lähes viikoittain.
Pappi hymyili nuorelle parille. Nainen oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen mekkoon ja hänen ruskeat hiuksensa olivat nutturalla. Miehellä oli päällään musta puku ja koristeellinen miekka lanteellaan.
Osoitus korkeasta sotilaallisesta asemasta.
Kirkko oli pieni, mutta tunnelmallinen. Kattoa koristi tähtikuvioinen fresko ja maalatuista ikkunoista paistoi sinistä ja punaista valoa. Puisilla, leveillä penkeillä istui vain muutama vieras. Vihittävien vanhemmat sekä muutama ystävä. Yksi näistä ystävistä, Vivian Bluesky, tuntui levottomalta. Hänen tuuheat vaaleat hiuksensa heijastivat maalattujen ikkunoiden valoa maagisen omaisesti. Hänen sininen mekkonsa oli saman välinen kuin yllä leviävä fresko. Pappi alkoi viimein puhua.
”Hyvät läsnäolijat. Olemme kokoontuneet tänne tänään solmimaan nämä kaksi Auraksen lasta yhteiseen liittoon”, pappi sanoi hymyillen.
Auras. Tähtien jumalatar. Suurin osa ihmisistä seurasi Auraksen rauhallista uskontoa. He kantoivat sinistä, kahdeksansakaraista tähteä mukanaan. Auraksen merkkiä. Auras ei kuitenkaan ollut pelkkä rauhan jumalatar. Hänen sanotaan myös siunaavaan kansansa puolesta taistelevat. Nämä Auraksen soturit, valon soturit paladiinit eivät pelänneet sotia. He eivät olleet ”vihamielisiä” kansoja pahempia. Voimakkain saa elää.
Ja heikot kuolevat.
Pappi jatkoi puhettaan, jonka hän osasi ulkoa kerrottuaan sen niin monesti. Vivian ei kuunnellut. Hän hapuili hermostuneesti hameensa vekkejä.
”Ja jos nyt joku ei hyväksy tätä liittoa, jonka Auras heille suo, sanokoon hän sanansa nyt tai vaietkoon”
Kaikki katsoivat toisiaan. He tiesivät ettei kukaan sanoisi mitään.
”Minä voisin sanoa jotain!”, joku kuitenkin huusi.
Vihkipari kääntyi äkäisenä etsimään äänne lähdettä penkeiltä. Ääni ei ollut kuulunut sieltä. He näkivät aukinaisten ovien varjossa olevan jonkun mustan hahmon. Tuleva aviomies laittoi kätensä miekalleen tarkkaillessaan hahmoa,
”Miksi moinen kylmyys? Itsehän te pyysitte kommenttia!”, tumma hahmo naurahti. Sitten hän astui varjoista.
Miehellä oli päässään suuri lierihattu, joka heitti varjon hänen silmilleen. Hänellä oli myös pitkä matkaviitta, jossa oli niin korkea kaulus, että se peitti miehen suun kokonaan. Viitta peitti hänen kokonaan. Vain harmaat, valppaat silmät näkyivät.
Vivian tunnisti miehen.
”Kuka helvetti sinä olet!?”, aviomies karjaisi, veti miekkansa ja asteli kohti se ojossa. Hänen vaimonsa piti käsiään suunsa edessä ja kiljahti.
Vivian yritti nousta ylös tarpeeksi nopeasti, mutta hän ei ollut tottunut korkokenkiin ja kaatui.
Aviomies tuli miekka ojossa kohti tunkeilijaa ja tämän ollessa metrin päässä kuokkavieras nappasi nahkahansikkaallaan kiinni miekasta.
”Iso mies ja leikkii leluilla”, hän sanoi naurahtaen.
Aviomies ärähti ja yritti vetää miekan pois aikomuksenaan viiltää tunkeilijan kättä.
Miekka ei hievahtanutkaan.
”No niin lopetetaan leikit, veliseni!”, Vivian huudahti päästyään viimein ylös.
”Veljesi, Mary?”, aviomies kysyi vihaisena. Tunkeilija piti yhä kiinni miekastaan ja pääsi oudon naurahduksen.
”Pyydän, Matt. Anna minun hoitaa tämä veljeni kanssa!”, Vivian sanoi läimäisten tunkeilijan kättä, joka päästi irti miekasta.
Aviomies hoiperteli taaksepäin raivostuneen näköisenä.
”Hyvä on, Mary… Mutta odotan täyttä selitystä tuon miehen käytöksestä! En pidättelisi taitojani, jos hän ei olisi veljesi kuten väität”
Vivian nyökkäsi ja hymyili Mattille. Sitten hän kääntyi tunkeilijaan päin ja hänen ilmeensä oli raivostunut.
”Halthimer, mitä helvettiä sinä täällä teet?”, hän kuiskasi äkäisenä.
”Kesken tehtävän olen H. Älä unohda sitä. Sitä paitsi miksi raivostut, siskoseni?”, Halthimer nauroi. ”Oikeasti. Etkö keksinyt parempaa kuin sisarusvalheen, V?”
Vivian näytti miehelle kieltä. ”Itse tulit paikalle yhtäkkiä. Ole onnellinen, että keksin jotakin. Nyt, kerro minulle miksi olet täällä!”
”Mary? Miksi Mary? Etkö keksinyt mitään mielenkiintoi-”
”Halthimer!”, Vivian karjaisi. Hän tajusi kaikkien vieraiden kuullen sen ja tyytyi katsomaan Halthimeria äkäisesti.
Tämä nauroi hiukkasen ja vakavoitui sitten. Vivian tiesi tämän vaikkei miehestä näkynyt muuta kuin silmät.
”Pomo tahtoo sinut takaisin. Tehtävä on hoidettava loppuun mahdollisimman nopeasti”
Vivianin silmät levisivät. Näin ei ollut ennen käynyt. Hän puri huultaan ettei kiljuisi. Hänelle oli luvattu, että tehtävällä ei ole kiire.
”Hoidan tehtävän loppuun nyt”, Halthimer sanoi niin kovaa, että kaikki salissa olijat kuulivat. Mies astui Vivianin ohi eikä nainen yrittänyt estää häntä. Heidän johtajansa oli puhunut.
Halthimer asteli kohti avioparia. Matt Wagner. Sotilaskapteeni ja monien mullan alle haluama mies nosti jälleen miekkansa. Vivian oli alun perin palkattu tappamaan tämä mies. Murhan piti olla salainen, mutta ilmeisesti heidän johtajansa oli muuttanut mieltään.
Vivian ja Halthimer, tai siis V ja H, olivat Empyreumin, palkkamurhaaja järjestön jäseniä. Heille kerrottiin alamaailman kautta kenet pitäisi saada hengiltä. Sopivaa palkkiota vastaan koko maailman parhaimmat palkkamurhaajat hoitivat homman.
”Mary! Mitä tämä on!”, Mattin vaimo kiljui, mutta vaaleahiuksinen nainen käveli poispäin kirkosta. Hän tiesi hyvin mitä hänen selkänsä takana pian tapahtuisi.
Halthimer heitti nyt viitan pois edestään ja sen alla näkyi kevyt nahkainen taisteluasu. Molemmilla lanteilla oli sirot, päästä hieman käyrät miekat. Tämä veti ne viheltäen. Matt Wagner iski miekallaan, mutta se putosi pian katkenneena maahan.
Halthimer liikkui uskomattoman nopeasti ja hetkessä hän oli miehen vierellä.
”Sanoinhan sen olevan lelu”, Halthimer kuiskasi Mattin korvaan.
Se oli viimeinen asia mitä sotilaskapteeni enää kuuli.
Vivian katseli ulkona rauhallista luontoa ja yritti olla kuulematta sisältä kuuluvaa kiljuntaa ja paniikkia. Erittäin pian Halthimer astui pihalle ja viitta peitti jälleen koko miehen.
”Olen pahoillani tehtävästäsi hoitamisesta, V”, Halthimer sanoi nauraen.
”Olisin pystynyt tekemään sen itsekin…”, Vivian sanoi ottaen kädellä kiinni sinisestä hameenhelmastaan. Hän veti sieltä pienen tikarin.
Halthimer tyytyi nauramaan. Sitten hän katsoi taivaalle ja päästi kovan, korkean vihellyksen. Hetken päästä taivaalta laskeutui lohikäärme. Ei suuri mahtilohikäärme vaan sopivan kokoinen kahden ratsastettavaksi. S oli satuloitu ja sen terävään suuhun oli asetettu hihna ohjaamista varten. Halthimer kumarsi Vivianille ja osoitti lohikäärmettä.
”Naispalkkamurhaajat ensin”, hän nauroi.
Vivian tyytyi puuskahtamaan ja käveli miehen ohi lohikäärmeen selkään. Halthimer tuli heti perästä, tarrasi kiinni hirviön ohjaimista ja veti. Suuret nahkaiset siivet levittäytyivät ja ottivat ilmaa läpikuultavan nahkansa alle ponkaisten ylös.
He suuntasivat kohti päämajaansa. Vivian odotti mielenkiinnolla mikä oli estänyt häntä hoitamasta tehtäväänsä loppuun.
Hänellä ei ollut aavistustakaan miten paljon oli tapahtunut.


Luku 1: Empyreum

Vivian nojasi Halthimerin selkää vasten lohikäärmeen yhä lentäessä. Miehen selkä esti tuulta koskemasta Vivianiin. Halthimer vihelteli kuuluisan bardin laulua. Välillä hän, jopa lauloi hiukan. Halthimerin tasainen ääni oli vaivuttanut Vivianin jo syvään uneen. Hetken päästä he kuitenkin saapuivat määränpäähänsä.

”Herätys, V”, Halthimer sanoi.

Vivian heräsi säpsähtäen ja huomasi puristavansa käsillään Halthimeria. Hän päästi irti säpsähtäen ja yritti saada selville missä he olivat. Yön mustuudessa näkyi yksi valoisa kohta.
He olivat lähellä Hornavuorta. Se oli korkea vuori, joka oli täynnä luolia. Niissä oli ennen asunut Haukkakansa. Muinaisia sotureita, jotka oli hävitetty… Vivian ei muistanut koko tarinaa ja tyytyi kohauttamaan olkiaan.

Halthimer veti ohjaksista ja ohjasi lohikäärmettä kohti valoista kohtaa. Juuri ennen kuin lohikäärme lennähti valoisaan luolaan Halthimer ohjasi sen vasemmalle. He katosivat pimeyteen.
Vivian hymyili. Jos lohikäärme olisi lennähtänyt valoisaan luolaan heidät olisi lävistänyt tappava keihäsansa.

Heidän päämajaansa ei kuka vain tulisi.
Lohikäärme lensi pientä tunnelia pitkin kunnes se saapui leveämpään kohtaan. Kuunvalo loisti siihen katossa olevasta luolasta. Halthimer ja Vivian nousivat pois lohikäärmeen selästä. Halthimer päästi vihellyksen ja lohikäärme lensi yllä olevan luolaston kautta pois.

”Pitkästä aikaa”, Vivian sanoi heidän kävellessään nyt toisella puolella luolaa olevaa käytävää.

Halthimer virnisti ja avasi kauluksensa. Pimeässä sitä ei näkynyt, mutta Vivian tiesi, miksi Halthimerin piti pitää korkeaa kaulusta tämän ollessa ihmisten ilmoilla. Miehen oikeasta poskesta puuttui suuri palanen. Hänen hampaansa näkyivät siitä, missä piti olla toinen poski. Paljastunut liha oli mustaa kuin se olisi palanut.
Vivian oli usein yrittänyt saada selville mikä oli vienyt mieheltä posken, mutta tämä ei ollut ikinä kertonut sitä.

Hetken käveltyään ja noustuaan taitavasti louhittuja portaita he saapuivat pääsaliin. Se oli valoisa, sillä siinä oli lukuisia lyhtyjä. Kivilattian peitti valtava matto. Huoneessa oli lukuisia pehmeitä penkkejä sekä suuri kirjahylly.

”Saimmepa harvinaisen vieraan, ystäväni!”, ääni jostain sanoi.

Vivian tiesi kenelle ääni kuului. Hän myös tiesi mistä se tuli.
Huoneen päässä oli suuri kivinen valtaistuin. Haukkakansan peruja. Siellä istui heidän johtajansa. Hänen päänsä oli varjojen peitossa.

”Mukava olla takaisin, Ässä”, Vivian sanoi ja niiasi.

Vivian katsoi ympäri huonetta. He kaikki olivat paikalle. Se oli erittäin harvinaista.
Kauimpana huoneen keskustasta istui Mordred Blackmind. Sadistinen tulitaikoihin erikoistunut maagi. Hänen pitkiin, mustiin hiuksiinsa oli värjätty punaisia raitoja. Hän oli peittänyt suunsa hengityssuojalla, joka oli täynnä loitsuriimuja. Päällään miehellä oli punamusta tunika, mustat housut sekä liehuva viitta. Hänen suuri taikasauvansa nojasi kirjahyllyä vasten. Tämä mies oli heidän järjestönsä varajohtaja. Pelottava vastus, joka ei ollut ikinä hävinnyt.
Lähellä Mordredia oli kaksi jäsentä pelaamassa korttia.
Toinen heistä oli lähes kaksimetrinen peikko. Hänellä oli harmaa iho kuten muillakin peikoilla ja hänellä oli pitkä kaareva nenä. Huulien alta näkyi kaksi pientä syöksyhammasta. Sinertävät hiukset oli vedetty taakse ja päälaella näkyi kaljuuntumisen merkkejä. Peikon oikean silmän päällä oli lasinen kappale. Kuin monokkeli, mutta sen läpi oli vedetty punainen risti. Kuin kiikarin tähtäin.
Tämä peikko oli mestariampuja. Sanotaan, että hän oli ampunut eräässä tehtävässään kohteensa lentävän lohikäärmeen päältä ja yli kaupungin porttien.

Mies, jonka kanssa peikko pelasi korttia oli sänkinen mies. Hänen hiuksensa olivat päälaelta lyhyet, mutta takana hänellä oli ponihäntä. Hänellä oli päällään yönmusta tunika ja samanlaiset nahkahousut. Tuolin vierellä olivat miehen aseet, pitkä miekka ja tikari. Hänet oli värvätty mukaan järjestöön yksinkertaisesti kaduilla osoittamiensa taitojen takia.

”Katsot meitä kuin emme olisi koskaan nähneetkään, V”, peikko sanoi, vaikka hänen selkänsä oli Vivianiin päin.

”Onhan siitä kolme kuukautta, C”, Vivian sanoi virnistäen.

Toisella puolen huonetta oli joukon viimeinen jäsen. Tämä tappaja oli suurikokoinen, yhtä pitkä kuin toisella puolen oleva peikko, mutta lihaksikkaampi. Hän oli örkki. Yksi verenhimoisimmista roduista. Örkin ruskeassa ihossa näkyi pullottavia suonia. Hänellä oli päällään musta, piikikäs haarniska. Sanottiin, että örkki oli tappanut lukuisia vastustajiaan pelkästään haarniskansa piikkeihin. Seinää vasten nojasi hänen aseensa. Valtava miekka, jonka toinen puoli oli tarpeeksi terävä halkaistaakseen kenet tahansa kahtia. Aseen hirmuisuus selvisi vasta toista puolta katsoessa. Sillä puolella oli sahanpyöriä, jotka örkki sai tahtoessaan pyörimään uskomatonta vauhtia.
Samanlaisen aseen omisti korttia pelaava peikko. Nämä aseet olivat ennen kuuluneet samalle miehelle ja ne oli tarkoitettu yhteen, mutta kohtalon oikku oli kuljettanut toisen miekan peikolle. Hän olikin lukuisia kertoja yrittänyt ostaa sitä peikolta erittäin suurilla summilla rahaa.
Turhaan.
Eniten örkkiä ärsytti se, että peikko oli ampuja. Hän piti miekkaa vain ärsyttääkseen häntä.

”Nyt kun olemme kaikki koossa voin ilmoittaa seuraavan tehtävänne”, valtaistuimella istuva mies sanoi viimein varjoista ja nousi ylös.

Nyt kaikki jäsenet käänsivät katseensa heidän johtajaansa. Tämä mies oli Axel ”Ässä” Sunriver. Empyreumin perustaja. Miehen hopeanharmaat hiukset olivat upealla, ylöspäin kiinnitetyllä ponihännällä, joka muistutti ketunhäntää. Hänellä oli lyhyt, hopeinen parta ja valppaat siniset silmät. Päällään hänellä oli musta haarniska, jota oli koristeltu lukuisilla kultaupotuksilla.
Tätä miestä oli tituleerattu maailman mahtavimmaksi tappajaksi.
Kaikki jäsenet tekivät kunniaa Axelille. Jotkut laiskemmin kuin toiset.
Empyreum oli kokoontunut.

”Ennen kuin kerron tehtävän pidetäänpä pieni nimenhuuto”, Axel sanoi hymyillen. ”Mordred Blackmind?

Mordred nyökkäsi nurkasta.

”Clopin Steadyhand?”

”Aina paikalla, Ässä”, peikko sanoi naurahtaen.

”Torgar ”Teurastaja” Ragewind?”

Örkki murahti nyökäten.

”Waril Shieldheart?”

Korttia pelannut mies nyökkäsi mitään sanomatta.

”Halthimer Darkblade?”

Halthimer otti hatun päästään ja kumarsi teatraalisesti samalla paljastaen lyhyet, vitivalkoiset hiuksensa.

”Vivian ”Valkyyria” Bluesky?”, Axel sanoi ja hänen suunsa levisi hymyyn.

”Paikalla”, Vivian sanoi nyökäten.

”Mahtavaa!”, Axel huudahti nauraen. ”Voimme siis aloittaa siirrymmekö kokoushuoneeseen?”

Jäsenet läksivät jälleen uuteen tunneliin, joka oli suljettu tammisella ovella. Pian he tulivat toiseen huoneeseen, jossa oli pitkä puinen pöytä. Penkkejä oli juuri sopivasti heille kaikille, yksi pöydän päässä Axelille. Kaikki istuutuivat ja tuli hetken hiljaisuus.

”Tehtävä, johon nyt ryhdymme on jotain mitä ette ole ennen kokeneet. Me kaikki osallistumme siihen”

Palkkasoturit olivat hiljaa. He eivät olleet ikinä osallistuneet kaikki samalle tehtävälle. He olivat toimineet pareissa, mutta ei ollut niin vaikeaa tehtävää, johon olisi tarvittu heitä kaikkia.

”Ja tämä tehtävämme tulee muuttamaan koko maailman”, Axel sanoi hymyillen ja nosti haarniskoidut jalkansa pöydälle.

Axel selitti suunnitelmansa. Axelin vaiettua hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Kaikki Empyreumin jäsenet katsoivat Axelia silmät suurina. Kukaan ei sanonut mitään. Jopa Torgar näytti kauhistuneelta.

”O-oletko tosissasi?, Halthimer viimein kysyi.

Axel virnisti ja hieroi partaansa. ”Bisneksistä en ikinä valehtele”

Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus. Halthimer rikkoi sen jälleen: ”Aloitamme huomenna?”

Axel nyökkäsi. ”Menkää huoneisiinne. Operaatiomme ensimmäinen osa alkaa huomenna”

Kaikki poistuivat mietteissään. Vivian oli häkeltynyt. Hän oli tuntenut Axelin kauan. Axelin suunnitelmat kattoivat aina kaiken. Mitään ei jätetty sattumanvaraan.
Mutta olisiko mies voinut suunnitella jotain näin suurta? Näin mahtipontista?

Ennen kuin Vivian huomasikaan hän oli omassa huoneessaan. Se oli pyöreäksi louhittu, lämmin huone. Kiviseinien synkkyys ei haitannut Viviania, sillä hän ei viettänyt huoneessa paljoa aikaa. Hän otti sinisen mekkonsa pois ja seisoi hetken pelkissä alusvaatteissaan. Hän katseli sytytettyjä kynttilöitä. Sitten hän näki huoneen nurkassa miekan.

Se oli hänen aseensa. Siniseen huotraan asetettu floretti. Sen metallinen kahva oli päällystetty miellyttävällä samettinauhalla. Sen huotra oli koristeltu kolmella sinisellä jalokivellä. Hänen viimeisin tehtävänsä ei ollut vaatinut miekan käyttöä. Murhan piti olla huomaamaton. Hän oli jo kaivannut asetta.

Yhtäkkiä Vivian kuuli oven aukeavan. Hän ei vaivautunut pitämään sitä lukossa. Kaikki Empyreumin jäsenet pääsisivät ovesta läpi ilman vaikeuksia.

Askeleet pysähtyivät aivan Vivianin taakse. Se oli Axel.

”Kaipasin sinua”, tappaja sanoi ja rutisti Viviania takaapäin. Miehellä ei ollut haarniskaansa.

”Älä valehtele”, Vivian hymähti. ”Takamustani sinä kaipasit”

Vivian vaistosi Axelin virnistävän ja pian nainen tunsi läimäisyn takapuolessaan. ”Molempia”

Axel käänsi Vivianin ja suuteli tämän kaulaa. Vivian päästi pienen ynähdyksen. Kolme kuukautta…
Kuului pieni napsahdus Vivianin rintaliivien haan auetessa.
Vivian havahtui ja työnsi Axelia kauemmaksi.

”Oletko varma tästä suunnitelmasta?”, Vivian kysyi. ”Tämä on suuri juttu”

Axel otti kiinni Vivianin käsistä, levitti ne paljastaen itselleen Vivianin rintakehän.

”Olen aina varma, Vivian. Olenhan Ässä”, Axel sanoi naurahtaen. ”Tämän jälkeen minä olen palkkasoturien kuningas ja sinä kuningatar!”

Vivian ei enää vastustellut Axelia vaan päästi tämän lähelleen. He kaatuivat Vivianin sängylle. Sinä yönä lepääminen jäi vähäiseksi.




Luku 2: Matka alkaa askeleella

Vivian heräsi venytellen. Hän katsoi sänkyään ja huomasi ettei Axel enää ollut siinä.
Tyypillistä.

Vivian vietti ensin viisi minuuttia etsiessään housujaan ja meni sitten vaatekaapille. Hänen sininen mekkonsa oli lattialla, mutta sitä hän ei enää tarvitsisi. Se oli vain tehtävää varten. Hän otti kaapista vaatteet joita hän käytti yleensä. Hän laittoi jalkaansa mukavat, mustat housut ja mustasta silkistä tehdyn paidan. Sen päälle hän veti pehmustetun liivin. Hän laittoi kauniit hiuksensa ponihännälle. Hän veti myös käsiinsä ruskeat nahkahansikkaat, jotka oli lumottu takaamaan tukeva ote esineestä kuin esineestä.
Viimeiseksi hän kiinnitti asevyönsä. Floretti roikkui hänen vasemmalla puolellaan. Hänen alaselässään oli tuppeen kiinnitetty tikari, jota hän oli pitänyt hameessaan viime tehtävän aikana.
Vivian veti vielä nahkasaappaat jalkaansa ja kiristi ne lukuisilla nyörillä. Sitten hän poistui huoneestaan.

Kävellessään pitkin käytävää yhdestä monista sivukäytävistä tuli kaksi henkilöä. Halthimer jutteli innoissaan Mordredin kanssa. Mordred ei näyttänyt välittävä, muttei se Halthimeria haitannut. He molemmat huomasivat Vivianin. Halthimer tervehti iloisesti ja Mordred nyökkäsi.

He kolme kävelivät kohti kokoushuonetta. Vivian katsoi Halthimerin iloisia kasvoja. Halthimer oli erittäin komea, minkä tahansa rodun mittapuussa, mutta posken puuttuminen sai hänestä pelottavan näköisen. Viviania se ei tietenkään haitannut. Olivathan he tunteneet jo vuosia.

He kävelivät kokoushuoneen läpi oleskeluhuoneeseen, jossa Axel olikin juttelemassa Warilin ja Clopinin kanssa. Torgar oli nurkassa murjottavan näköisenä. Nähtyään Vivianin tulevan Axel virnisti tälle ja Vivian tunsi punastuvansa hiukan.

”Tietäväthän kaikki tehtävät?”, Axel kysyi.

Kaikki nyökkäsivät. Heidän ei ollut ikinä tarvinnut kuulla tehtäviään kuin kerran. Operaation ensimmäisessä vaiheessa he toimivat kolmestaan. Vivianin ryhmässä olivat Waril Shieldheart ja Clopin Steadyhand. Toisessa ryhmässä Mordred, Torgar, Halthimer ja Axel.

Vivianin kertasi Axelin suunnitelmaa mielessään. Maailman pystyi raa’asti jakamaan kahteen kansaan.
Ihmisten liittolaisiin sekä muihin rotuihin.
Ihmisten liittolaisia olivat niin sanotut rauhalliset kansat. Muihin rotuihin kuuluivat rauhattomat ja pahat rodut kuten örkit ja peikot.
Toki maailmassa oli lukuisia puolueettomia rotuja ja niitä joiden ymmärrys ei riittänyt puolen valitsemiseen. Mutta ihmisten kuva maailmasta oli simppeli: Olet liittolainen tai olet vihollinen.
Axelin suunnitelma oli laukaista pitkään kasvanut jännite ihmisten ja örkkien välillä. He aikoisivat varmistaa, että koko maailma joutuisi kokemaan sodista mahtavimman. Tämän kaaoksen aikana Axel sanoi nousevansa joksikin kuningasta suuremmaksi erään liittolaisen avulla.
Mies ei suostunut kertomaan liittolaistaan eikä se Empyreumin jäseniä hirveästi kiinnostanutkaan. Vivianin tehtävä oli mennä ihmisten pääkaupunkiin Tähtikehtoon ja kerrottava ihmisten kuninkaalle, että hän on itärintamalta tullut lähetti ja kerrottava kuninkaalle örkkien järjestäytyvän ja värväämään muita rotuja suurta sotaa varten.
Axel taas matkustaisi örkkien maille ja levittäisi sanaa ihmisten suunnitelmasta tuhota örkit. Örkeillä ei ollut varsinaista johtajaa vaan he elivät pienissä heimoissa, mutta oli huhuttu, että he olisivat valmiina yhdistymään vaaran uhatessa.

”Huhuu, Vivian!”, Halthimer huusi.

Vivian säpsähti. Hän tajusi olleen aivan ajatuksissaan.

”A-anteeksi mitä missasin?”, nainen kysyi.

”Olemme valmiita lähtöön”, Halthimer sanoi ja poistui. Vivian huomasi kaikkien muiden jo lähteneen. Hän kirosi ja juoksi miesten perään.

Kaikki olivat omien lohikäärmeittensä luona. Näillä lohikäärmeillä oli ratsastettu jo vuosia. Ne eivät olleet älyllisiä kuten monet suurlohikäärmeet ja kun ne oli saatu kesytettyä ne olivat mahtavia ratsuja.

Clopin kiinnitti hienon muskettinsa ja miekkansa lohikäärmeen satulaan Torgarin katsellessa miekkaa kateellisena. Sitten örkki kiinnitti oman miekkansa lohikäärmeen satulaan. Mordred teki muutamia käsiliikkeitä ja hänen massiivinen sauvansa kutistui taskuun mahtuvaksi. Halthimer piti miekkoja koko ajan lanteillaan.
Axel ei sen sijaan tehnyt mitään. Totta puhuen, hänellä ei ollut asetta. Mordred oli ainoa Axelin lisäksi joka tiesi mitä asetta Axel käytti. He eivät olleet ikinä nähnyt tämän taistelevan. Halthimer oli kerran tutkinut Axelin vastustajan ruumista ja tullut tulokseen, että vihollisen oli tappanut pitkäteräinen miekka. Sitä ei kuitenkaan koskaan näkynyt miehen matkassa.
Vivian kohautti olkiaan. Mitäpä asia hänelle kuului. Axel ei ollut koskaan hävinnyt.

”Oletko varma tästä, Axel?”, Halthimer kysyi vielä kerran. ”Örkit ovat arvaamattomia-”, mies aloitti ja vilkaisi sitten Torgaria. ”Ei pahalla”

Torgar tyytyi murahtamaan.


Vivian kiipesi oman tummansinisen lohikäärmeensä selkään.
”Voimme olla yhteydessä Mordredin kautta”, Axel sanoi noustessaan oman mustan lohikäärmeensä selkään. ”Mutta tiedätte tehtävänne. Enemmittä puheitta…”, hän aloitti ja veti sitten lohikäärmeensä kuolaimia tiukemmalle. ”Matkaan!”
Lohikäärmeet poistuivat luolaston katossa olevasta reitistä.
Kuusi lohikäärmettä erosivat. Kolme suuntasi kohti länttä ja kolme kohti koillista.
Empyreumin vaativin tehtävä oli käynnistynyt.



***


Vivian kiristi matkaviittaansa. Ilma ylhäällä oli kylmä. Hän katsoi vettä vuotavilla silmillään ympärilleen. Waril ja Clopin olivat molemmat hänen oikealla puolellaan. Hän ei ollut varma oliko tyytymätön tehtävänjakoihin.
Clopinin kanssa hän oli työskennellyt kerran, mutta Warilin kanssa ei kertaakaan. Itse asiassa Waril oli työskennellyt vain Clopinin ja Halthimerin kanssa. Yleensä tehtävään ei tarvittu Warilia enemmän.
Waril oli Empyreumin jäsenistä luultavasti epäsosiaalisin. Vaikka Mordred ei ikinä puhunutkaan tämä oli silti käyttänyt liekkejään (Yleensä Halthimerin yllyttämänä) vitseihin ja Torgarkin oli lievässä humalassa yltynyt vitseihin Waril jäi yleensä ulos porukasta. Hän ei yleensä seurustellut muiden kuin Clopinin kanssa.

”Olemme pian siellä!”, Clopin huusi tuulen läpi ja Vivian säpsähti ajatuksistaan.

”Oikeasti lähellä vai lähellä sinun silmällesi?”, Waril huusi takaisin.

”Oikeasti lähellä!”, peikko naurahti. ”Voimme alkaa laskeutumaan!”
He kolme laskeutuivat alaspäin. Pian he saapuivatkin suojaisaan metsikköön. He nousivat pois lohikäärmeiltään.

”Tähtikehdon porteille on reilu kilometri”, Clopin aloitti. ”Tehkää temppunne ja menkää. Suojaan teitä korkealta”

Waril ja Vivian nyökkäsivät. Tosiasiassa he tiesivät ettei Clopin ollut sanonut koko tehtäväänsä. Peikko unohti kertoa kohdan ”Jos epäonnistutte minun on käsketty ampua teidät”.

Vivian ja Waril vetivät taskustaan punaiset kristallit, jotka Mordred oli valmistanut. Vivian puristi omaansa ja sanoi käskysanan. Kristalli aktivoitui ja hetkessä Vivianin naamaan ilmestyi naarmuja ja mustelmia. Myös hänen vaatteensa muuttuivat risaisiksi. Hän ei tietenkään ollut oikeasti loukkaantunut. Kristalli loi vain illuusion siitä.
Nyt Waril sanoi käskysanan ja häneen ilmestyi lukuisia naarmuja, mustelmia ja hänen suustaan alkoi valumaan ”verta”. Hän näytti paljon pahemmin loukkaantuneelta kun Vivian.

”Hurmaavaa!”, Clopin nauroi katsellessaan tovereitaan.

Waril tyytyi murahtamaan ja venytti niskaansa. Vivian ja Waril poistuivat metsästä ja kuulivat Clopinin lohikäärmeen nousevan siivilleen.
Kun he olivat parinsadan metrin päässä portilta Vivian otti Warilin käden niskansa ympärille ja tarrasi toisella tätä kyljestä. Vivian näki Warilin ilmeestä, että hän ei pitänyt tästä.

"Älä viitsi mököttää!", Vivian naurahti, mutta Warilin ilme tuntui vain synkkenevän.

Vivian talutti Warilia kunnes he näkivät Tähtikehdon vartijat. Vivian alkoi huutaa apua ja pian kaksi vartijaa jo juoksikin heitä kohti.

"Mitä on tapahtunut, neiti!?", komea vartija kysyi ja tarkasteli kaksikon ruhjeita. Waril esitti lähes tajutonta.

"M-meidän on p-päästävä kuninkaan puheille", Vivian nyyhkytti.

Warilin oli myönnettävä, että Vivian oli taitava esiintyjä.

Toinen vartijoista otti Warilin olalleen ja toinen läksi taluttamaan Viviania. Pian he astuivat sisään hienoista puuporteista. Vivian päästi huokauksen nähdessään kaupungin. Tähtikeho koostui kahdesta osasta. Itse kaupungista ja kahdesta suuresta linnasta. Toinen oli goottilainen katedraali ja toinen oli valtava linna. Kuninkaan linna.
Viviania taluttava vartija päästi vihellyksen ja pian heille tuotiin hevonen ja vaunu. Vartija auttoi Vivianin ja Warilin vaunuun ja hyppäsi itse hevosen päälle karauttaen sen liikkeelle.
Vivian katsoi kuinka kaupunkilaiset seurasivat häntä katseillaan. Ihmisiä, haltioita, kääpiöitä ja jopa muutama maahinen tiskein takana myymässä erilaisia patsaita ja mekaanisia härveleitä.
Kaupunkimaisemaa häiritsi hiukan kujilla virtaavat viemärivedet. Pian he saapuivat linnan eteen ja vartijat taluttivat heitä linnanpihalle. Se oli täynnä vartijoita.

"Mitä tämä on?", kuului yrmeä ääni. "Miksi tuotte roskaa kuninkaanlinnaan?"

Vivian käänsi päätään ja näki paikalle tulijan. Hän tunnisti miehen. Tämä mies oli pukeutunut uskomattoman koristeelliseen valkoiseen haarniskaan, joka oli koristettu runsaalla kullalla. Hänellä oli pitkä sininen viitta ja miehen lantion ja niskan kautta meni ketju. Ketjun päässä roikkui rautainen kuula. Tämä soturi oli ylipaladiini Justers Lightmace. Hänen oranssit hiuksensa olivat pitkät, mutta päälaki oli kaljuuntunut. Hänellä oli myös tuuhea parta.

"He tulivat portille ja ovat haavoittuneita!", vartija sanoi. "Tahtovat nähdä kuninkaan!"

Justers murahti ja asteli lähemmäksi vaunua. "Kuninkaan luo ei päästetä ketä tahansa. Millä asialla olette?"

Maailmassa kaksi sanaa, jotka saivat Justersin kiinnostumaan. Toinen niistä oli "portto" ja toisen sanan Vivian onnistui arvaamaan.

"Örkit", Vivian huokaisi teatraalisesti.

Justers karjaisi ja huudahti kohti taivasta. "VIEKÄÄ HEIDÄT KUNINKAAN LUO!"

Vivian ja Waril talutettiin Justersin perässä läpi suuren käytävän. Pian he astuivat suurista puuovista sisään valtaistuinhuoneeseen.
Kuningas Thalas Meros oli jo vanha mies. Kuusikymmentä kesää nähneenä hänen partansa oli harmaantunut ja lyhyissä hiuksissa näkyi harvenemisen merkkejä. Hänellä oli päässään kultainen kruunu. Päällään hänellä oli hienosta silkistä tehdyt vaatteet ja punainen turkisviitta. Silmien alla näkyi vuosien paino varjona.
Kuningas näytti väsyneeltä ja hän keskusteli paraikaa miehen kanssa. Mies puhui nopeasti ja matalalla äänellä. Hän oli kalju ja tummaihoinen. Hänellä oli myös rengas nenässä. Päällään miehellä oli yksinketainen, punainen kaapu.
Vivian ehti kuulla miehen sanovan jotain örkeistä.

"Kuningas! Justers pyytää audienssia!", Justers karjahti.

Thalas käänsi päätään väsyneesti kohti ylipaladiinia. ”Niin?”

”Nämä kaksi tahtovat puhu kanssanne!”, Justers sanoi ja viittasi kohti Viviania ja Warilia.

Kuningas nosti harmaata julmakarvaansa. ”Ja keitähän te mahdatte olla? Asianne on parempi olla tärkeää, sillä minulla on paljon tekemistä”

”Me tulemme itärintamalta! Se oli kauheaa. Örkit! Ne järjestäytyvät! Ne kokoavat armeijaa, suurempaa kuin Tähtikehdolla ja aikovat tuhota ihmiset!”, Vivian nyyhkytti.

Justers karjaisi ja kääntyi. Waril kuuli tämän kiroavan jotain ”niistä jumalattomista äpäräpaiseista”. Vivian kuitenkin sai huomata, ettei Thalaksen reaktio ollut sama.

”Pystyttekö todistamaan tämän?”, kuningas kysyi.

Vivian hätkähti. Tämän piti olla läpihuutojuttu.

”Me näimme kaiken!”, Vivian alkoi nyyhkyttää. ”Ne kurjat murskasivat meidän pienen tutkimusjoukkomme! Minä ja toverini olemme, Auraksen kiitos, eläviä esimerkkejä siitä!”

Yhtäkkiä kuninkaan vierellä seisova mustaihoinen mies nosti kätensä ja napsautti sormiaan. Verilumous katosi Vivianin ja Warilin päältä.
Mordredin tekemä lumous katosi!

”Niinpä näkyy”, punakaapuinen mies sanoi virnistäen ilkeästi.

Välittömästi Waril lakkasi esittämästä ja kamppasi häntä pitävän vartijan maahan. Hetkessä hän veti aseensa. Samassa ajassa kuninkaalliset vartijat olivat kuitenkin vieneet peitsen miehen kurkulle. Myös Vivianin kaulalle vietiin ase.
He olivat pulassa.


Muurien ulkopuolella Clopin seurasi tätä farssia pienen pienen ikkunan lävitse tähtäinmonokkelillaan.

”Voi helvetin helvetti”, hän kirosi ja nosti kivääriään.


***


Vivian rukoili ettei pian tuntisi Clopinin ampumaa luotia päässään. Hän mietti kuumeisesti poispääsyä tästä tilanteesta.
Sitten Vivian päätti tehdä mitä oli tehtävissä. Hän teki nopean kierrepotkun taaksepäin ja sai potkaistua häntä uhkaavaa vartijaa nivusiin. Hetkessä hän veti florettinsa. Sitten hän hyppäsi.
Eikä tullut alas.
Mustaihoinen mies oli jälleen nostanut kätensä ja piti nyt Viviania ilmassa.

”Mitä hemmettiä!?”, Vivian huudahti ja yritti liikkua. Mies vain nauroi hänelle.

Waril yritti iskeä, mutta toisella käden nostolla Warilkin nousi ilmaan.

”Voisin kuristaa teidät molemmat siihen paikkaan”, mies sanoi heille ja teki jälleen ilkeän hymynsä. ”Tekisinkö niin?”

”Pian”, Thalas sanoi. Vivian näki mustaihoisen miehen ilmeestä, ettei tämä kysynyt lupaa kuninkaalta.

”Tämä mies on Mavros Fonos, meidän ylipappimme. Pidättekö hänen voimistaan?”, kuningas Thalas nauroi katsellen Warilia.

Waril sylkäisi lattialle saaden kuninkaan vain nauramaan.


***

Clopinin kivääri oli suunnattu suoraan Vivianiin. Hänen pitäisi vain painaa liipaisimesta ja nainen kuolisi.


***


Mavrosin voimat kuristivat Warilia, mutta tämä piti itsepäisesti suunsa kiinni.

”KENEN ASIALLA OLETTE!”, kuningas karjui.

Vivian katsoi Warilia, joka alkoi muuttua siniseksi. Hän yritti kehitellä jotain. Mitä tahansa.
Miksi Axel ei ollut ottanut tätä huomioon?
Sitten Mavros alkoi kuristamaan Viviania.

”HYVÄ ON! ME KERROMME!”, Vivian kähisi.

Outo voima heikensi otettaan, mutta piti yhä Viviania ilmassa.

Waril katsoi Viviania vihaisesti ja Clopin oli lukenut naisen sanat tämän huulilta.

”Me olemme Bryan-Dorothin kääpiökaivantojen lähellä olevasta pikkukylästä, merkityksettömästä teidän kuningaskunnallenne. Meidän kyläämme hyökkäsi lukuisia örkkejä. Minä ja veljeni pakenimme ja keräsimme kaikki rahamme päästäksemme Tähtikehtoon. Palkkasimme, jopa velhon tekemään meidät haavoittuneen näköisiksi. Ja sitten valehtelimme olevamme itärintamalta… Örkit on tuhottava, kuningas Meros! He kokoontuvat oikeasti!”, Vivian puhui.

Waril hymähti. Vivian oli keksinyt kaiken tuon muutamassa sekunnissa. Erittäin nerokas huijari.

Kuningas Thalas mietti sanoja. Mavros näki naisen esityksen tekevän kuninkaaseen vaikutuksen ja alkoi hätääntyä. Hän tahtoi tappaa nämä kaksi!

”Uskon teitä”, kuningas murahti lopulta. ”Mutta ette pääse valehtelusta ilman rangaistusta!”

Mavros tiputti Warilin ja Vivianin maahan tarpeettoman kovakouraisesti.

”Ainakin tämä mustapukuinen mies näyttää osaavan taistella”, kuningas sanoi ja mittaili Warilia katseellaan. ”Teille on varmasti käyttöä. Te kuulutte tästä lähtien Tähtikehdon kuninkaalle, Thalas Merosille!”

Vivian nyökkäsi. Tämän parempaa sopimusta he eivät saisi.

Puolen tunnin kuluttua Vivian ja Waril poistuivat kuninkaan linnasta. Heillä ei ollut lupaa poistua kaupungista ja heille ilmoitettaisiin tehtävä huomenna.

”Selvittiinhän tästä?”, Vivian naurahti Warilille.

”Määrittele selviäminen! Epäonnistuimme tehtävässä!”, Waril murahti.

”Älä nyt. Kuningas uskoi tarinan. Olen varma, että hän aloittaa jonkinlaiset vastatoimenpiteet”, Vivian sanoi ja katseli taivasta. ”Miksihän Clopin ei ampunut meitä?”

Waril ärähti. Miten he saisivat yhteyden Clopiniin? He voisivat käyttää taikakristallia ottamaan yhteyden Mordrediin, mutta Waril epäröi. Hän ei ollut luottavainen ottaisiko Axel heidän tehtävänsä onnistuneesta.

Waril ja Vivian majoittuivat majatalon eri huoneisiin. Illalla he tapasivat kaupunkiin hiipineen Clopinin.

”Nerokkaasti pääsit ongelmasta, V”, peikko nauroi.

Vivian hymyili ja Waril pyöritteli tikariaan hajamielisesti.

”Miten tästä eteenpäin?”, peikko kysyi.

”Katsomme minkä tehtävän kuningas Tampio meille antaa ja jos se ei liity örkkien tuhoamiseen pakenemme”, Waril sanoi ja iski tikarinsa pöytään.

”Aiotko raportoida Ässälle?”, Vivian kysyi.

Clopin mietti tätä hetken. ”Meidän on määrä ilmoittautua viikon kuluttua. Ilmoittaudumme sitten”

Vivian hymyili ja katsoi Warilia, joka ei kuitenkaan ollut tästä innoissaan.
Samaan aikaan Mavros Fonos seurasi tätä kolmikkoa huoneestaan kuninkaanlinnassa.
Vivianilla ei ollut aavistustakaan mihin he olivat ryhtyneet.



Luku 3: Valitut?


”Ihmiset aikovat tuhota meidät kaikki?”, örkki varmisti sadannen kerran örkinkielellä.

”Aivan”, Torgar sanoi myös puhuen örkkiä. ”Joka ikisen. On liittoutuman aika”

Örkki mittaili Torgaria katseellaan. Tämä oli örkiksikin valtava eikä hän ollut ennen nähnyt örkillä noin hieno haarniskaa saatikka miekkaa.

”Todista sanasi”, örkki sanoi yhtäkkiä. Torgar tuhahti. Örkki tahtoi hyötyä jotenkin. Kuten örkit aina.

”Todista?”, Torgar naurahti. Örkit hänen ympärillään alkoivat hermostua. He olivat pienessä luolassa, jollaisissa örkit yleensä asuivat. Örkit vetivät esiin kauppakaravaaneista varastettuja aseita ja nuijia. Olipa joillakin päällään, jopa aivan liian pieni panssari. Örkki jonka kanssa Torgar puhui oli tämän pienen heimon johtaja, koska oli sattunut syntymään suureksi.

Torgar nosti kätensä ja otti selästään aseensa osoittaen uskomattomat käsivoimansa. Örkit olivat nyt valmius asemassa.

”Tahdotteko tietää miksi minua kutsutaan Teurastajaksi?”

Kymmenen minuutin kuluttua veren tahrima Torgar seisoi keskellä palasiksi leikkaantuneita örkkejä. Hänen miekkansa terät pyörivät yhä ja niistä irtosi yhä örkinlihan paloja. Torgar nosti heimon johtajan naamansa eteen. Tämän hän oli jättänyt tarkoituksella henkiin.

”Levitä sanaa”, hän murahti ja pudotti örkin maahan.

Torgar käveli ulos luolastosta yltä päältä veressä ja haarniskan piikissä roikkui vielä örkin käsi.

”Sinä se taidat neuvottelun, T!”, Halthimer nauroi nähdessään tämän. Axel ei näyttänyt niin iloiselta.

”Kaikki kuolleita?”, täysipartainen mies kysyi.

”Jätin yhden. Kertokoon muille”, örkki murahti ja repi haarniskassaan olevan käden irti.

”Onko hän kykenevä poistumaan luolasta?”, Axel kysyi.

Torgar kohautti olkiaan ja Axelkin tyytyi naurahtamaan. Heitä oli täällä neljä. Vivianin joukossa vain kolme, mutta he olivat tehtävän vaarallisemmalla osiolla. Suuri örkkilauma oli jo kerran piirittänyt heidät, mutta he olivat tappaneet lähes kaikki ajaen tarkoituksellisesti osan karkuun kertomaan asiasta muille örkeille.

”Näkyykö mitään?”, Halthimer kysyi läheisellä kivellä istuvalta Mordredilta. Tämä oli vaihteeksi ottanut kasvosuojansa pois. Miehen leuassa oli huulen alle yltävä suoraksi viivaksi ajettu parta. Hän mumisi hiljaisella äänellä.

Mordred tutki lähialueita magiallaan. Pian hän avasi keltaiset silmänsä.

”Ei mitään”, hän sanoi tasaisella ja miellyttävällä äänellä.

Kaikki katsoivat Axelia, joka katseli horisonttia. ”Kyllä ne vielä liittoutuvat. Seuraavaksi suuntaamme vuorille. Sieltä pitäisi löytyä muutama jättiläisheimo”, hän sanoi ja alkoi astella eteenpäin.

Kolme Empyreumin jäsentä läksi kuuliaisesti johtajansa perään.


***

Vivian asteli unisena majatalon portaita alas. Tullessaan aulaan hän näki Warilin jo istumassa pöydässä ja syömässä aamiaista.

”Sinähän olet aikaiseen hereillä”, Vivian totesi iloisesti ja sai palkinnoksi vihaisen mulkaisun.

”Yritin yöllä ulos kaupungista”, Waril sanoi. ”Ei onnistu. Portit olivat tiukasti kiinni ja vartijoita laskusillan aukaisuvivuilla”

”Yritit ulos ilman minua?”, Vivian kysyi nostaen vaaleaa kulmakarvaansa.

Waril ei vastannut. ”Clopin on leiriytynyt läheiseen metsään. Sanoi seuraavansa meitä. Emme voi tehdä muuta kuin odottaa kuninkaan määräystä jotta pääsemme pois täältä”

Vivian otti esiin tikarinsa ja nappasi palasen Warilin aamiaisesta. ”Edessä taitaa olla tylsä päivä”

Juuri kun Vivian oli lopettanut lauseen majatalon ovi lennähti auki. Sisään astui Justers ja miehen haarniska tuntui valaisevan hämärän aulan kuin aurinko paistaisi sisään.

”Valehtelijat, kuningas tahtoo nähdä teidät”, Justers sanoi ja poistui.

”Valehtelijat?”, Vivian tuhahti. ”Hän taisi ottaa asian henkilökohtaisesti”

Waril hörppäsi vielä kerran lasistaan ja nousi sitten. Vivian käveli Warilin perässä ja seurasi miehen astelua. Jokainen askel oli harkittu ja Waril pystyisi vetämään aseensa silmänräpäyksessä. Todellinen Empyreumin jäsen.

He seurasivat Justersia kuninkaan linnaan ja pian he olivat jälleen tutussa huoneessa. Waril näki Mavrosin katselevan heitä valtaistuinsalin nurkalta.

”On aika antaa teille tehtävänne”, kuningas Thalas sanoi. Vivianista näytti, että kuningas oli vielä väsyneempi kuin eilen.

”Pohjoisessa on kaupunki, Sceleris, siellä on havaittu kapinan aikeita. Menkää sinne ja ottakaa selville mitä voitte. Sitten-”

”Entä örkkien järjestäytyminen idässä?” , Waril töksäytti.

Kuningas Thalas katsoi Warilia järkyttyneenä. Niin myös Justers. Mavros virnisti nurkassa.

”KUINKA KEHTAAT KESKEYTTÄÄ KUNINKAASI!?”, Thalas huusi käheällä äänellä.

Vivian säpsähti kuninkaan reaktiota, mutta Warilin harmaat silmät tuijottivat Thalaksen silmiin yhä tiukasti. ”Entä örkkien järjestäytyminen idässä?”, Waril toisti.

Kuningas hengitti raskaasti. ”Te ette nyt huolehdi siitä”

”Menemmekö sinne vain me kaksi?”, Vivian kysyi yrittäen vaihtaa puheenaihetta.

Kuningas rauhoittui hieman ja kääntyi nyt katsomaan Viviania. ”Annan teille mukaani kaksi soturia”

Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten Vivian rikkoi hiljaisuuden: ”Ja ne kaksi ovat?”

Kuningas napsautti sormiaan ja lähellä oleva palvelusneito poistui juoksien. Hetken päästä neito tuli takaisin perässään kaksi miestä.

Toinen miehistä oli pukeutunut yksinkertaiseen nahkahaarniskaan ja siniseen viittaan. Selkäänsä hän oli kiinnittänyt kuninkaallisilla tunnuksilla koristellun keihään. Hänellä oli tummanruskeat hiukset, jotka oli leikattu puolipitkiksi, mutta olivat nyt sotkussa.

”Tässä on oma poikani, prinssi Dante Meros. Hän opiskelee soturiksi ja hän lähtee mukaanne”, kuningas sanoi ja Dante kumarsi hätäisesti.

”Annat mukaamme aloittelijan?”, Waril kysyi nostaen kulmakarvaansa. ”Varsin avuliasta!”

Kuningas murahti jälleen ja Danten siniset silmät tuijottivat vaivautuneena maahan.

”Poika on elänyt linnan suojissa tarpeeksi kauan! Kuninkaallinen veri takaa hänen taistelutaitonsa”, Thalas sanoi katsoen poikaansa, muttei yhtään isällisesti.

”Ja sinä otat riskin, että se kuninkaallinen veri vuotaa taistelukentälle?”, Waril nauroi.

Kuningas Thalas murahti ja napsautti sormiaan. Samassa Waril lennähti taaksepäin ja iskeytyi kipeästi kiviseinään. Vivian näki Mavrosin nostaneen kätensä nurkassa ja hymyilevän.

”Oliko muuta?”, kuningas Thalas kysyi ja väläytti keltaisen hymynsä.

”Ei muuta…”, Waril sanoi ja räpytteli silmiään. Hänen päätään huippasi iskun voimasta.

”Toinen soturi on Louis LaValle”, Thalas kertoi kuin äskeistä välikohtausta ei olisi koskaan ollutkaan. ”Hän on ollut kuningaskunnalle hyödyksi ennenkin ja saa olla nytkin. Eikö vain, Louis?”

Louis LaValle oli mitä kurjimman näköinen mies. Hänen lyhyet, mustat hiuksensa olivat sotkuiset, kasvot olivat kolkot ja silmien alla oli mustat renkaat. Kuitenkin miehen silmät näyttivät eläväisiltä. Hänellä oli myös pienet suorat viikset. Miehellä oli päällään musta nahka-asu ja pitkä, risainen matkaviitta.
Kuningaskunnan palveleminen ei taida tuottaa hyvin, Vivian ajatteli katsoessaan miehen rääsyjä.

”Harjoittelija ja rotta?”, Waril nauroi nurkasta. Hän ei ollut vaivautunut seisomaan.

Dante punastui, mutta Louis LaValle reagoi oudoiten. Mies rupesi nauramaan helskyvää naurua.

”’Rotta’?”, hän nauroi. ”Nerokasta. Erittäin nerokasta!”

Waril ei ollut varma pilkkasiko mies häntä.

”Saatte matkallenne hevoset. Lähtekää heti kun voitte. Mutta ensin…” kuningas aloitti.

Sitten Waril ja Vivian tunsivat molemmat terävät pistot kaulassaan. Vivian kiljaisi ja loikkasi eteenpäin, Waril käännähti ja otti kiinni hyökkääjänsä kädestä ja väänsi sen poikki.
Vartijat ottivat Warilia kiinni molemmista käsistä, mutta tämä ehti vielä potkaista hyökkääjää.
Lattialla pyöri kaksi maahisvalmisteista lääkepiikkiä.

”Teihin on ruiskutettu vuorikäärmeen myrkkyä”, kuningas Thalas sanoi nauraen. ”Erittäin harvinaista ja melko tehotonta. Se tappaa kolmen kuukauden kuluttua. Vastalääkettä on vain minulla”, kuningas jatkoi nostaen pientä pulloa viittansa taskusta. ”Vastatoimi ettette yritä paeta, ymmärrättehän?”

Waril kirosi ja katsoi vihaten kättään itkevää vartijaa, joka oli pistänyt häntä.

”Tämä ei ole reilua!”, Vivian kiljui.

Thalas vain nauroi naiselle ja viittasi heitä poistumaan.



Myöhemmin samana päivänä Waril, Vivian, Dante ja Louis ratsastivat pohjoista päätietä pitkin.

”Scelerikseen ratsastaa vajaan viikon verran.”, Louis sanoi. ”Se on valtava kaupunki keskellä aavikkoa. Siellä pesii lähinnä hylkiöitä, rikollisia ja orjuuttajia. Ei mikään paratiisi”

Waril mietti kuulemaansa. Sceleris kuulosti samalta kuin paikka, jossa hän asui lapsena. Kaupungin nimi oli Babylon. Se tosin sijaitsi kaukana, kaukana lännessä olevalla aavikolla. Kaupunkia ei enää ollut sillä…

”Luuletko C:n olevan jossain?”, Vivian keskeytti Warilin ajattelun.

Waril katsoi taivasta heidän takanaan. Missään ei näkynyt lohikäärmettä. Se ei tietenkään todistanut, ettei Clopin seurannut heitä.

Vivian kyllästyi kun Waril ei vastannut ja hidasti sitten hiukan valkoisen ratsunsa vauhtia, jotta hän ratsasti pian Danten vierellä.

”Sinä siis harjoittelet soturiksi?”, Vivian kysyi pojalta, joka oli vielä hädin tuskin kahdenkymmenen.

Danten yökkäsi hätäisesti. ”Olen pahoillani myrkystä… Isä- Kuningas on ankara”, Dante sanoi ja tuijotteli hajamielisesti hevosensa harjaa.

”Älä huolehdi siitä!”, Vivian sanoi naurahtaen ja kuullen Warilin tuhahtavan.’

”Millä tavalla olet palvellut kuningaskuntaa, Louis?”, Vivian kysyi nyt LaVallelta.

Soturi naurahti ja mietti sitten hetken. ”Tavoilla, joita kuningas ei tahdo mainostaa”

He ratsastivat kauan ja olivat vain hiljaa. Välillä LaValle hyräili balladia ja kyseli jotain Vivianilta. Pian he saapuivat pohjoisvuoristolle.

”Menemmekö vuorireittiä vai solaa pitkin?”, LaValle kysyi huokaisten.

Vuoren läpi pääsi helposti kahta reittiä. Suurta, mutta mutkittelevaa solaa pitkin sekä vuorireittiä pitkin. Vuorireitti oli kuitenkin vaarallinen sillä vuorella asui hiisiheimoja ja siellä oli nähty jopa pari jättiä.

”Onhan meitä tässä taistelijoita”, Waril tokaisi ja vilkaisi happamasti Dantea. ”Otamme lyhyen vuorireitin”

Niinpä he suuntasivat hevosensa kohti vuoristoreittiä.

He saivat ratsastaa pitkän tovin ennen kuin mitään tapahtui. He löysivät pienen vuoripuron ja pysähtyivät siihen. Hevosten juodessa Waril meni läheiselle kielekkeelle ja alkoi tähystämään.

”Hiisiheimo”, Waril sanoi. Kaikki katsoivat häntä kysyvästi. ”Pieni hiisiheimo on leiriytynyt aivan tämän kielekkeen alapuolelle. Kymmenen hiittä. Ehkä viisitoista”

”Meidän on paettava!”, Dante älähti.

Waril katsoi poikaa epäuskovaisesti. ”On siinä meillä soturi…”

Dante punastui ja tuijotti jalkojaan. Samalla Waril alkoi laskeutua kielekettä pitkin.

”Menetkö tappamaan ne?”, Vivian kysyi.

”Johonkin minä tahdon vitutukseni purkaa”, Waril murahti. Vivian tyytyi kohauttamaan olkiaan.

”Minä tulen mukaan!”, LaValle huudahti ja asteli lähemmäksi kielekettä. Waril katsoi häntä murhaavasti.

LaValle ei kuitenkaan välittänyt vaan alkoi myös laskeutua kielekettä pitkin. Sumu oli laskeutunut alas, joten hiidet eivät nähneet paljon mitään.
Liian helppoa, Waril ajatteli.
Waril yllättyi miten kepeästi LaValle liikkui. Hän ei päästänyt kiivetessään ääntäkään.
He pääsivät aivan hiisileirin laidalle kenenkään huomaamatta.
Hiidet puhuivat jotakin oudolla kurkkuäänteistä koostuvalla kielellään ja yksi niistä nousi ylös. Se alkoi kävellä ilmeisesti kiroillen kohti lohkaretta, jonka takana Waril ja LaValle olivat piilossa.
Sen kurkku vedettiin auki tappavan tehokkaasti.
Samassa Waril Shieldheart hyökkäsi hiisileiriin miekka ja tikari paljastettuna. Häneen selin päin oli kaksi hiittä. Niistä toisen lävisti niskasta miekka ja toiselta vedettiin kurkku auki tikarilla.
Muut hiidet ehtivät tällä välillä vetää tökeröt nuijansa esiin ja lähteä kohti Warilia. Hän huomasi miekkansa juuttuneet hiiden kalloon.
Hänen eteensä ilmestyi kuitenkin LaValle. Hänellä oli molemmissa käsissään erittäin hienotekoiset tikarit ja nopeilla pistoilla mies kaatoikin pian kaksi hiittä.
Samassa Waril sai miekkansa irti ja kaksi miestä iskivät nyt hurjana hiisiä vastaan.
Teurastus oli ohi kymmenessä minuutissa.


Waril ja LaValle palasivat pian ylös ja Vivian huomasi Warilin mittailevan LaVallea katseellaan.
Pian he jatkoivat jälleen ratsastamistaan ja Vivian ratsasti LaVallen vierelle.

”Oliko hän hyvä?”, Vivian kysyi.

Waril kiihdytti hevostaan eikä vastannut mitään.
Siis oli, Vivian tuhahti mielessään.
He näkivät vielä muutamia hiisien leiritulia, mutta kiersivät ne kaukaa. Vivian ei voinut olla ihmettelemättä leiritulien määrää. Yleensä hiidet pysyivät luolissaan…
Illan pimetessä he saapuivat vuoripolun päähän. Aavikon kuumuus oli jäänyt päivään ja nyt he saivat kiristää matkaviittojaan

”Sceleris näkyy jo”, LaValle naurahti ja Viviankin näki kaukaiset valot.
Hänellä ei ollut aavistustakaan millaiseen helvetinonkaloon oli menossa.



***


”Sinunhan piti hakata minut?”, mies ärisi hakatessaan tynnyrimäistä rintaansa.

Mies ähisi maassa ja yritti ryömiä poispäin. Samassa suurempikokoinen alkoi polkea miehen selkää.

”No!? NOH!? NOH!?”, mies karjahteli ja alkoi sitten nauramaan.

Muutama miehen takaansa seisovista tukijoista nauroi myös ja yhtyi leikkiin.

Eräs puolihaltia katsoi tätä leikkiä tylsistyneenä. Tällaista Sceleriksessä oli aina. Tai no, ainakin kaupungin pahoilla osilla, joka peitti koko itä osan kaupungista.
Puolihaltia oikaisi suurta silinterihattuaan. Hänelle oli usein naurettu siitä. Ei mikään jokapäiväinen asuste. Hän kuitenkin otti ivan vastaan hyvällä.
Hän nosti nahkaiset saappaansa pöydälle ja risti pitkäkyntiset sormensa katselleeseen pukarointia. Hakattava mies oli uhonnut isommalle ja sai nyt kärsiä siitä. Puolihaltia päätti hänen kärsineen tarpeeksi.

”Lopetahan turhuudet, Rok”, puolihaltia huudahti.

Potkiva järkäle kääntyi katsomaan puolihaltiaa raivostuneena. ”Pidä sinä silinteriperse turpasi kiinni”

Puolihaltia alkoi nauraa ja taputti käsiään. ”Silinteriperse! Uusi sana, Rok. Olen ylpeä sinusta”

Koko kapakka hiljeni katsomaan puolihaltiaa. Rok katsoi myös häntä raivosta suurilla silmillään. Sitten mies läksi ryntäämään kohti tiskillä istuvaa miestä.
Kaikki odottivat täyttä verenvuodatusta ja saivatkin pian ihmetellä Rokin hidastavan askeliaan.
Rok katsoi miestä vihaten ja pysähtyi sitten lopulta.
Hänellä ei ollut kanttia haastaa tätä miestä.

”Sitähän minäkin”, puolihaltia nauroi ja nousi ylös. Hän heilautti hienosta silkistä tehtyä violettia viittaansa ja käveli Rokin ohi ulos kapakasta.

Kalma Frostsoul astui Sceleriksen yöhön hymyillen. Näissä slummeissa hänellä ei ollut mitään pelättävää.

[Hekate]

Toivottavasti tämä nyt ei jää enää kesken, ei olisi ku vasta kolmas putkeen.

Mutta kattoo ny miten äijän käy. Näin lyhyestä pätkästä en sano vielä mitään, mutta toivottavasti tässä tehdään edes jotain muuta ku tapetaan sakkia ja tapellaan koko aika. It's getting old, you know.

[Muzuzu]

Korjaileppa kappalejakoa niin yritän lukea uudestaan. Kiitos. En ole aikaisempia tarinoitasi lukenut, mutta eikö ole aika lamea kierrättää samoja hahmoja tarinasta toiseen, olkootkin sitten eri aika, paikka ja henkilöllisyys?

[Hawkolf]

Korjaileppa kappalejakoa niin yritän lukea uudestaan. Kiitos. En ole aikaisempia tarinoitasi lukenut, mutta eikö ole aika lamea kierrättää samoja hahmoja tarinasta toiseen, olkootkin sitten eri aika, paikka ja henkilöllisyys?

Sisennys ei toimi Polissa, mutten enää rupea raiskaamaan Enteriä samalla tavalla kuin ennen.
Onhan se varmaan aika lamea, mutta menköön. Kierrätin minä Hawkolfiakin ennen neliosaista trilogiaa.

[Argetlam]

Hmm,Ihan mielenkiintoselta tosiaan vaikutti Tätä tarinaa tuun varmasti seuraamaan jatkossakin.Oot hekaten ohella Balladilavan parhaita Trubaduureja ainakin omasta mielestäni.Tätä sinun "Neliosaista trilogiaasi" oon seurannu aina alusta loppuun saakka,mutta nuo 2 tarinanpätkää ei kuitenkaan oikein jaksanu kiinnostaa noh,jatka samaa rataa

[Muzuzu]

Sisennys ei toimi Polissa, mutten enää rupea raiskaamaan Enteriä samalla tavalla kuin ennen.

No jos laitat enterin siihen mihin muuten laittaisit sisennyksen? Mun puolesta voi olla kaikki vuorosanat siellä kappaleen sisällä kunhan ne on jotenkin selkeästi jaoteltu. Ihmettelen jos kukaan vapaaehtoisesti suostuu lukemaan tällä nykyisellä tavalla aseteltua tekstiä.

[Lahis]

Sisennys ei toimi Polissa, mutten enää rupea raiskaamaan Enteriä samalla tavalla kuin ennen.

No jos laitat enterin siihen mihin muuten laittaisit sisennyksen? Mun puolesta voi olla kaikki vuorosanat siellä kappaleen sisällä kunhan ne on jotenkin selkeästi jaoteltu. Ihmettelen jos kukaan vapaaehtoisesti suostuu lukemaan tällä nykyisellä tavalla aseteltua tekstiä.

Jep, varsinkin kun se alkaa olee taas useemman kymmenen wordisivun pitunen, niin hajoo varmasti sne lukemiseen ilman minkäänlaista jaksotusta. Ei joka vuorosanaa tarvii omalle riville laittaa, kunha ny jonkinmmoisen kappalejaon väännät.

[Hawkolf]

Sisennys ei toimi Polissa, mutten enää rupea raiskaamaan Enteriä samalla tavalla kuin ennen.

No jos laitat enterin siihen mihin muuten laittaisit sisennyksen? Mun puolesta voi olla kaikki vuorosanat siellä kappaleen sisällä kunhan ne on jotenkin selkeästi jaoteltu. Ihmettelen jos kukaan vapaaehtoisesti suostuu lukemaan tällä nykyisellä tavalla aseteltua tekstiä.

Jep, varsinkin kun se alkaa olee taas useemman kymmenen wordisivun pitunen, niin hajoo varmasti sne lukemiseen ilman minkäänlaista jaksotusta. Ei joka vuorosanaa tarvii omalle riville laittaa, kunha ny jonkinmmoisen kappalejaon väännät.

Tuo kappalejako näyttää Wordissa ihan luettavalta. Polissa taas ei. Voinhan minä toki alkaa käyttämään Enteriä kuten edellisissä tarinoissani, jos lukijat sitä tahtovat. Everything for readers.

[Muzuzu]

Voinhan minä toki alkaa käyttämään Enteriä kuten edellisissä tarinoissani, jos lukijat sitä tahtovat. Everything for readers.

Ei kukaan ole edelleenkään edes vihjaissut minkään enterin raiskaamisen suhteen. Polissa on sellainen hieno esikatseluominaisuus jonka avulla pystyy rakentelemaan ne raot kappaleiden.

Esimerkiksi tällä tavalla. Hämmästyttävää, jaoin kappaleen polin foorumipohjalla vaikka sisennyskään ei toimi! Käsitätkö nyt mitä tarkoitan? Jos näet sen vaivan, että kirjoitat monta sivua tarinaa wordilla, voi varmaan laittaa sen 5min siihenkin että jaat kappaleet edes jotenkin selvästi hahmotettavissa oleviin osiin? Koska jos tuolla tavalla kirjoitat kaiken putkeen, ei pian ole enää ketään kenelle kirjoittaa.

[Jermuhko]

Joo, itsekkin sitä kappalejakoa kaipaisin, muuten kyllä pidin tästä.

Jatka samaa rataa, ja loppuun asti tällä kertaa!

[Hawkolf]

Luku yksi lisätty. Kertokaa onko tämä kappalejako parempi. Siitä on aikaa kun viimeksi kirjoitin näin niin unohtui.
Kommenttia kiitos.

[Lahis]

Perushyvää Hääfkistasoahan tuo. Valitettavasti tuntuu taas siltä että tiedossa on veristä mättöä, ja romantiikka ja muu jännitys jää taka-alalle :<

Ja pienen kömpelyyden spottasin tuossa luvussa:

”Ja tämä tehtävämme tulee muuttamaan koko maailman”, Axel sanoi hymyillen ja nosti haarniskoidut jalkansa pöydälle.

Kaikki Empyreumin jäsenet katsoivat Axelia silmät suurina. Kukaan ei sanonut mitään. Jopa Torgar näytti kauhistuneelta.

”O-oletko tosissasi?, Halthimer viimein kysyi.

Axel virnisti ja hieroi partaansa. ”Bisneksistä en ikinä valehtele”

Kuulostais paremmalta näin ->

”Ja tämä tehtävämme tulee muuttamaan koko maailman”, Axel sanoi hymyillen ja nosti haarniskoidut jalkansa pöydälle.

Kaikki Empyreumin jäsenet katsoivat Axelia silmät suurina tämän selittäessä suunnitelmaansa. Kukaan ei sanonut mitään. Jopa Torgar näytti kauhistuneelta.

”O-oletko tosissasi?, Halthimer viimein kysyi.

Axel virnisti ja hieroi partaansa. ”Bisneksistä en ikinä valehtele”

Tuosta sun alkuperäisestä esityksestä jää semmoinen olo, että jengi jäisi vaan möllöttämään siihen sen jälkeen kun Axeli kehuskelee muuttavansa maailman. Vain se, että ne kommentoivat ko. suunnitelman sisältöä, viittaa siihen että Axel itseasiassa kertoi mitä meinaa tehdä.

[Hawkolf]

Tuosta sun alkuperäisestä esityksestä jää semmoinen olo, että jengi jäisi vaan möllöttämään siihen sen jälkeen kun Axeli kehuskelee muuttavansa maailman. Vain se, että ne kommentoivat ko. suunnitelman sisältöä, viittaa siihen että Axel itseasiassa kertoi mitä meinaa tehdä.

Itseasiassa kirjoitin sen tarkoituksella niin, että jäsenet jäivät möllöttämään hiljaa. Unohdin siitä tosin sen kohdan missä Axelin kerrotaan selittävän se, joten hämmennys on oikeutettua. : P
E: Korjattu.

[Lahis]

Tuosta sun alkuperäisestä esityksestä jää semmoinen olo, että jengi jäisi vaan möllöttämään siihen sen jälkeen kun Axeli kehuskelee muuttavansa maailman. Vain se, että ne kommentoivat ko. suunnitelman sisältöä, viittaa siihen että Axel itseasiassa kertoi mitä meinaa tehdä.

Itseasiassa kirjoitin sen tarkoituksella niin, että jäsenet jäivät möllöttämään hiljaa. Unohdin siitä tosin sen kohdan missä Axelin kerrotaan selittävän se, joten hämmennys on oikeutettua. : P

SItä tässä ajoin takaakin. Mars korjaamaan!

[Hawkolf]

Luku kaksi lisätty. Kommenttia, hyvät immeiset.

E: Luku kolme lisätty.

E2: Sijoittuu omaan maailmaan.

[Edeum]

-

[Dr. Vip]

Huh, taas tuhat ja yks luku luettavana... Ihan hyvä oli mutta nää tarinat alkaa käydä jo tylsiksi itseään toistaviksi kirjoitelmiksi... Vähän uutta matskua tarinaan, eikä aina 2 riviä puhetta, 100 riviä mättöä yms matskua. Njoo 8.

[Hekate]

Previously on Zorc n' Pals

"And now it's time to destroy the world! AGAIN!"
- Zorc, you've destroyed the world over a dozen times now. I'm not sure how you even managed it but it's starting to get rather dull.
"But you used to love it when I destroyed the world!"
- Yes, it used to excite me, but now it feels as though it's all we have. It's like we don't really have anything in common anymore.
"That's not true! We both love genocide! And crushing those who stand against us!"
- Zorc... there's someone else. I've started seeing another villain and believe it or not, he doesn't want to destroy the world.
"Well good, because I already did that!"



Long story short: Tää homma alkaa ihan tosissaan toistamaan itteään vähä liikaa, koita vaihtaa tyyliä joskus.

[souvat]

Millos tulee jatkoo??? kiinnostava tarina toivottavasti tämä ei jää kesken