Tarina: Palkkamurhaajan Sydän [KESKEN Luku 1 lisätty]

[Hawkolf]

Palkkamurhaajan sydän kertoo Waril Shieldheartin , palkkamurhaajan, joka esiintyy aikaisemmissa tarinoissani, menneisyydestä ja siitä kuinka hänestä tuli, mikä hän on.
Warilin faneille tämä siis on toivottavasti mukava pikku tarina.
Kirjoittelen aina välillä tätä ja välillä Pahuuden Juuria, sillä PJ:n kanssa on tullut armoton black hole kirjoittamisen kanssa. Ehkä se siitä sutviutuu.
Sen pidemmittä puheitta:
Nauttikaa.

Prologi:

Poika juoksi niin kovaa kuin pääsi. Kymmenvuotias lapsi kirosi sitä, että oli jäänyt kiinni taskuvarkaista. Ei häntä ennen oltu jahdattu sapeleiden kanssa.
Tai no. Olihan häntä.
Mutta ensimmäistä kertaa taskuvarkaista, hitto soikoon. Niin kauan kuin oli kävellyt hän oli harjoittanut sormiaan vikkeliksi. Tässä aavikkokaupungissa pärjäät joko varastamalla ja murhaamalla tai olet tarpeeksi onnekas syntyäksesi rikkaaksi.
Tämä poika, Waril Shieldheart, ei ollut jälkimmäisiä. Hänen ikäisekseen poika oli uskomattoman hyvässä kunnossa, vaikka hänen varastetuissa ja keskivertoa hienommissa mustissa vaatteissaan olikin paljon tyhjää.
Teräksinen sapeli lähetti kipinää talon kivisestä seinästä bandiitin kirotessa taskuvarasta. Hän vannoi tappavansa pojan. Babylonin, aavikkokaupungin, kujilla takaa-ajo ei suinkaan ollut helppoa. Waril kääntyi vasemmalle ketterästi ja bandiitti meinasi juosta risteyksen ohi. Mennessään kujalle hän huomasi kadottaneensa pojan.

”Voi helvetin helvetti!”, mies kirosi ja repäisi turbaaninsa päästä.

Mies eteni kujaa pitkin kiroten, mutta pysähtyi onton tynnyrin kohdalle. Onton? Sitä riskiä hän ei ottaisi. Nopeassa kaaressa miehen sapeli sivalsi tynnyriin lävistäen sen. Waril Shieldheart ei suinkaan piilotellut tynnyrissä.
Hän piilotteli tynnyrin varjossa.
Miehen sapelin ollessa jumittunut tynnyriin Waril veti esiin aseen, jota oli käyttänyt koko pienen ikänsä. Kallistekoisen tikarin, joka oli koristeltu jalokivillä ja sen pitkän ja siron terän keskellä kulki punainen juova.
Tikari osui suoraan bandiitin kylkiluiden alle, lävistäen lihaa kunnes saavutti keuhkot. Nopealla nykäisyllä Waril veti tikarinsa pois ja antoi miehen kaatua maahan. Mies yritti turhaan vetää henkeä ja Waril kuunteli kuinka miehen rinnasta kuului tasaista pihinää ilman paetessa rosvon keuhkoista.

”S-sinä k-kurja…”, mies köhisi, muta sanojen sijasta suusta tuli verta.

Waril heilautti tikariaan vielä kerran lopettaen miehen pyristelyt. Tämän jälkeen Waril otti miehen sapelin ja kaulassa roikkuvan hopeakorun ja poistui paikalta.
Waril Shieldheart oli asunut Babylonissa koko ikänsä. Orpokodissa hänelle ei kerrottu vanhemmistaan mitään ja annettiin vain tikari, jota Waril nytkin kantoi. Orpokoti oli ryöstetty, mutta sinä iltana Waril ei enää ollut siellä. Kahdeksanvuotiaana hän oli päättänyt rakentaa itselleen uuden elämän tämän kapisen kaupungin kaduilla.
Kaksi vuotta hän oli selvinnyt murhaamalla ja varastamalla.
Waril pudisti mustaa tukkaansa ja hänen ruskeat silmänsä välähtivät aina hänen muistellessaan ”menneisyyttään”.
Poika sylkäisi maahan ja jatkoi matkaansa kohti basaaria, jossa voisi myydä äskeisen roiston sapelin ja kaulakorun.
Jokainen köyhä tässä kaupungissa taisteli elämästään päivä päivältä aivan kuten hänkin. Babylon oli suuri kaupunki, valtava. Waril ei tosin itse voinut verrata sitä mihinkään. Hän ei ollut koskaan poistunut kaupungista kuin meren rannalle, jossa hänen oli pitänyt tappaa kalastaja.
Päivä päivältä ja henki hengeltä, Waril ajatteli. Se oli hänen mottonsa.
Se oli kaikkien motto tässä kaupungissa.


Luku 1: Bisnestä

Mustahiuksinen haltia käveli normaalinoloisesti hylätyn kapakan pöydän luo. Edellinen siinä olija oli unohtanut arvokkaan näköisen kaulakorun pöydälle. Haltia vilkuili ympärilleen ja ojensi kätensä kohti kaulakorua. Puukko lävisti haltian kämmenen nauliten sen pöytään. Hän ei ehtinyt edes huutaa kivusta, sillä hän sai nopean nyrkiniskun naamaansa horjahtaen taaksepäin. Hänen kätensä oli kuitenkin tikarilla kiinni pöydässä ja horjahtaminen koski hänen käteensä suunnattomasti.
Pitkät ja vahvat sormet puristuivat hänen kaulansa ympärille.
”Varkailla on kurja loppu, haltia”, ääni sanoi.
Hän näki nyt hyökkääjän kasvot. Iho oli harmaata ja se näytti kuivalta kuin aavikon hiekka. Silmät loistivat outoa keltaista valoa ja naaman yli oli vedetty kaksi nahkahihnaa, jotka muodostivat siihen X:n. Nenää henkilöllä ei ollut. Mies näytti haudasta nousseelta. Ainut elävän näköinen kohta miehessä olivat tämän hiukset. Hiukset oli vedetty viideksi suureksi piikiksi, jotka näyttivät yhtä kovilta kuin tikari, joka oli lävistänyt haltian käden. Miehen huuleton suu vääntyi virnistykseen paljastaen miehen yllättävän valkeat hampaat.
Haltia ei pystynyt enää edes huutamaan. Niin järkyttynyt hän oli hyökkääjänsä ulkonäöstä.
Ja mistä mies oli edes ilmestynyt hänen eteensä?
Tikari painautui haltian kurkulle ja haltia sulki silmänsä varmana kuolemastaan.
Samassa majatalon ovi räjähti auki ja sisään astui suunnattoman kokoinen mies. Haltia tunnisti miehen hetkessä örkiksi. Vihreä iho kuulsi majatalon hämärässä valossa ja torahampaat näyttivät hädin tuskin pysyvän huulten alla. Mustat hiukset oli vedetty tiukalle ponihännälle ja parta oli palmikoitu myös yhdeksi tiukaksi letiksi. Päällään miehellä oli paksu, keltainen haarniska ja selässä miekka, josta haltiakin oli kuullut taruja. Se oli kaksiteräinen ase, jonka toinen puoli oli uskomattoman terävä, mutta aseen varsinainen pirullisuus selvisi vasta katsottaessa toista puolta.
Siinä oli lukuisia paksuja sahanpyöriä, jotka örkki sai pyörimään uskomattomalla vauhdilla milloin tahtoi. Sanotaankin, että pirstoivat kuuluisan paladiini Justersin mahtavan haarniskan.
Örkki karjaisi ja iski lähelle tullutta ulosheittäjää hiljaa vatsaan.
Tämä ”hiljainen” lyönti riitti lennättämään miehen baaritiskin taakse.
Haltia muisti sitten oman tilanteensa ja katsoi edessään olevaa miestä. Keltaiset silmä oli naulittu örkkiin ja sitten mies yhtäkkiä katosi.
Haltia ei voinut uskoa silmiään. Mies hänen edessään oli tosiaankin kadonnut jäljettömiin. Haltia vinkaisi tuntiessaan kädessään kipua. Hänen kättään paikalla pitänyt veitsi nousi ilmaan ja katosi sitten aivan kuten mieskin.
Haltia kaatui maahan pidellen vuotavaa kättään ja vilkuillen ympärilleen mitä oli tapahtunut.
Örkki oli juuri tarttumassa miekkaansa, mutta rankan irokeesin omaava mies ilmestyi tyhjästä hänen eteensä.
”Rauhoitu, Torgar”, mies sanoi käheällä, mutta kuuluvalla äänellä.
Örkki tuijotti miestä ja valtavat lihakset rentoutuivat sitten. Joukko miehiä oli tulossa örkkiä kohti aseet esillä, mutta miehistä pienempi osoitti heille kädellään kaiken olevan hyvin.
”Pahoittelen toverini tekemiä tuhoja”, mies sanoi ja vilkaisi hymyillen nyt tajuihinsa palailevaa miestä tiskin takana. ”Joskus hän ei voi hillitä taistelukiihkoaan”
Mies teki lyhyen kumarruksen, mutta kapakan muu väki ei laittanut aseitaan pois. Harmaa mies huokaisi ja veti sitten esiin kaksi tikaria. Molemmat aseet olivat jykeviä tikareiksi, mutta mies heilutteli niitä vaivatta. Toinen tikareista oli pikimusta lukuun ottamatta keltaista pontta, joka oli muotoiltu pääkalloksi. Toisessa tikarissa oli normaalin näköinen terä, mutta kahva oli täynnä erilaisia kaiverruksia ja siinä oli kallista mustaa nahkaa varmistamassa etteivät sormet lipsu.
”Pahoittelemme häiriötä”, mies sanoi ja katosi.
Örkki Torgar seurasi tyynenä kun miehet alkoivat putoilla maahan yrittäen iskeä pelkkää ilmaa. Kaksi minuuttia kului eikä majatalossa ollut pystyssä enää ketään muita kuin he kaksi ja baarimikko. Miehet tappanut ilmestyi jälleen näkyviin laittaen tikarit huotriin, jotka roikkuivat hänen vyötäröllään. Hän pudisti tomua kalliilta mustalta nahkahaarniskaltaan ja housuistaan ja hymyili sitten örkille.
”Minunko tässä pitäisi rauhoittua, Halthimer?”, örkki kysyi murahtaen.
Halthimer naurahti kohauttaen olkiaan. ”Juommeko jotain sillä välin kun odottelemme muita?”
”Sopii minulle”, Torgar sanoi ja käveli baaritiskille, jossa tarjoilija seisoi vapisten.
”Kaksi olutta tai puukko selkään”, Halthimer sanoi hymyillen ja heitti miehelle pari kultakolikkoa.
He kaksi joivat rauhassa oluitaan välittämättä veren hajusta, joka leijui koko baarissa lukuisten ruumiiden takia. He kuulivat oven kolahtavan useasti, mutta sitä oli aina seurannut kauhunhuuto ja nopeat askeleet pakoon. Tällä kertaa ovi aukesi ja he kuulivat kolmien askeleiden tulevan lähemmäksi. Halthimer ja Torgar kääntyivät kohtaamaan tulijat ja Halthimerin naamalle ilmestyi tyytyväinen hymy.
”Nyt voitte varmaan kertoa miksi kaikki viisi ovat paikalla?”, Halthimer kysyi ja siemaisi oluttaan.



***


”Vähintään yksi hopearaha!”, Waril huudahti ja heristi katukauppiaalle nyrkkiään.
Valkoiseen kaapuun ja turbaanin pukeutunut mies hieroi partaansa tasapainotellen sapelia toisella kädellään.
”Mää sanoin, et sää saat tästä kuuskyt kuparista. Enempää ei heru”, mies sanoi narahtavalla äänellä, joka ärsytti Warilia, joka kerta suunnattomasti.
Waril katseli hetken aikaa muita torikauppoja kuin etsien toista, jolle myydä nämä. Se toimi heti, kuten aina.
”Yksi hopeeraha sitten!”, mies huudahti ja alkoi kaivamaan kukkaroaan.
”Sinuun voi aina luottaa, Nasir”, Waril hymyili väkinäisesti ja antoi sapelin.
”Ja kaulakoru?”, Nasir kysyi.

”Se tekee toisen hopeaisen”, Waril vastasi pyöritellen kaulakorua sormessaan.
Nasir kirosi, antoi Warilille hopearajan ja nappasi kaulakorun.
”Joskus saat vielä katua, että leikittelet suurelle Nasir Al Dinille!”. kauppias huudahti ja heilautti käsiään laajassa kaaressa pudottaen turbaaninsa.
Waril nappasi turbaanin jalallaan ja potkaisi sen takaisin miehelle.
”Varmasti… Nähdään joskus”, poika sanoi ja kääntyi.
Nasir tuhahti ja katseli pojan menoa. He olivat tehneet kauppaa jo kaksi vuotta ja Nasir oli sinä aikana saanut paljon voittoa. Sapelikin oli arvoltaan ainakin kolme hopeista. Nasir tosin tiesi Warilin tietävän oikeat hinnat. Tämä oli heidän välistään kauppaa. Waril oli tottunut selviämään pienellä rahamäärällä eikä kestänyt muiden ihmisten paapomista.
Nasir naurahti ja katsoi jälleen pojan perään.
Waril oli kadonnut taitavasti ihmisjoukkoon.
”Sää pääset vielä pitkälle tai saat puukon selkääsi”, Nasir naurahti itsekseen, mutta huomasi bisnestilaisuuden asiakkaan lähestyessä ja kääntyi tämän puoleen.


***

Viisi miestä tuijottivat toisiaan ennen kuin Halthimer, nousi ylös, käveli tiskin taakse ja toi kaikille juomat.
Paikalle tulleet henkilöt olivat peittäneet kasvonsa hupuilla kuten Halthimer ja Torgarkin heidän saapuessaan paikalle.
”Joten? Mikä on tehtävämme, X?”, Halthimer kysyi monen minuutin kuluttua vasta tulleista henkilöistä laihimmalta.
Laiha ja pitkä mies joi lasinsa tyhjäksi ennen kuin alkoi puhua.
”Itäisen Kuningaskunnan valtaneuvosto on palkannut meidät hommiin”, X:ksi kutsuttu mies sanoi. ”Kerro tarkemmin, M”
Suurin piirtein äskeisen miehen kokoinen mies alkoi nyt puhua. Hän otti hupun päästään paljastaen kasvonsa miehille. Punamustat hiukset roikkuivat rentona miehen olkapäillä tämän vetäessä vyölaukustaan paperin.
”Babylonian kuningas on osoittautunut vaaralliseksi Itäisille Kuningaskunnille, koska he eivät suostu rauhanehtoihin. Epäilemme mahdollista sotilasliittoa hullujen rotujen kuten örkkien ja peikkojen (Tässä vaiheessa Torgar ja kolmas äskettäin tulleista liikahtivat). Täten määräämme Babylonin kaupungin ja sen hallitsijaperheen tuhottavaksi”, mies luki paperilta.
”Kiitos, M”, laiha mies sanoi. ”Kuten kuulitte. Meidän on tuhottava Babylon…”
”’Hallitsijaperhe tuhottavaksi’”, Halthimer aloitti. ”Jopas on virallista… Olen kuullut, että kuningas on sellainen orjapiiskuri, että upottaisin mielelläni tikarini hänen selkäänsä! Mutta kaupungin tuhoaminen on iso juttu…”
”Äläs nyt, H”, X sanoi. ”Tiedäthän sinä ettei mikään ole mahdotonta Aasoille”
Halthimer naurahti tälle hyväksyvästi.
He viisi olivat itse perustamansa Aasa-järjestön johtoporras ja ainoat jäsenet. He olivat salaseura eivätkä olleet suorassa kontaktissa edes työnantajiensa kanssa, mutta he tekivät minkä tahansa työn.
Heille viidelle ei löytyisi vertoja koko maailmasta. Heidät oli palkattu tappamaan, tuhoamaan ja ryöstämään ja he olivat aina hoitaneet hommansa. He viisi olivat maailman parhaat tappajat.
”Ei edes kasvojen paljastaminen?”, Halthimer kysyi viekkaasti. ”Emme ole nähneet vuosiin joten pitäisihän meidän silti tuntea toisemme.
”Olet oikeassa, H”, mies sanoi ja laski huppunsa.
Hänellä oli mustat lyhyet hiukset ja miehen kasvot olivat komeat, jopa ikikauniiden haltioiden mittapuulla. Hän oli lihaksikas, mutta näytti samalla erittäin laihalta ja solakalta. Mies pudotti viitan kokonaan maahan paljastaen mustan silkkipaidan ja sen päällä olevan nahkaliivin. Hänen oikealla vyötäröllään roikkui ohutteräinen miekka. Kaikki tiesivät aseen voiman. He olivat nähneet sen torjuvan jättiläistenkin iskuja.
”Kelpaako?”, X kysyi hymyillen.
”Sinä et sitten koskaan muutu”, Halthimer nauroi. ”Entä sinä, C?”
Kolmas miehistä, joka ei vielä ollut sanonut mitään naurahti.
”C? En ole koskaan pitänyt siitä nimestä…”, vastasi sopivasti käheä ääni. Samalla mies veti hupun pois. ”Kutsu minua Clopiniksi kuten ennenkin, Halthimer”, peikko jatkoi.
Clopin oli kuten muutkin peikot. Sininen iho, iso nenä, pitkät korvat ja kumara selkä. Suusta työntyi kaksi isoa poskihammasta. Hänkin pudotti viittansa kokonaan paljastaen hienon näköisen haarniskan. Peikon selässä roikkui narulla suuri lierihattu.
”Emme käytä koodinimiä pelkästään fiiliksen vuoksi, C”, X torui, mutta hymy ei kadonnut miehen naamalta. ”Emmehän, M?”
Punamustahiuksinen mies nyökkäsi irrottaen viittansa myös. Sen alta paljastui musta, keltaisilla koristeilla koristettu kaapu. Hänen vyönsä oli täynnä pieniä laukkuja, jotka olivat täynnä erilaisia loitsuvälineitä. Kaiken mitä pimeys ja tulitaikoihin erikoistunut maagi vain tarvitsee.
”Nyt kun ollaan esittäydytty, onko sinulla suunnitelmaa vai ei, X?”, Halthimer kysyi vetäen puukkonsa esiin ja alkaen tasapainotella sillä.
X otti paremman asennon penkissään ja huokaisi: ”Se on muotoutumassa”
Moni muu olisi raivostunut, mutta ei kukaan heistä. X oli strategi, hänen suunnitelmansa ottivat huomioon kaiken mahdollisen.
Puoli tuntia he joivat hiljaa ja sitten X puhui taas: ”H ja M. Te menette Babylonian linnaan ja kerrotte kaiken tavallisen tiedon minulle: sotilaat, lapsien määrän, vahtivuorot. Sopiiko?”
”Aina”, Halthimer ja velho vastasivat yhteen ääneen.
He kaksi nousivat ylös ja heidän ollessaan ovella Clopin pysäytti heidät. Peikko oli nostanut piipun huulilleen ja kaiveli vyölaukustaan jotain muttei löytänyt.
”Hei, M! Et viitsisi?”, Clopin naurahti ja ojensi piippua kohti ovea.
Maagi ei edes katsonut peikkoa vaan napsautti sormiaan saaden piippuun mukavan pienen liekin. Sitten hän poistui baarista kävellen parin ruumiin yli.
”Eh eh eh… Kiitos sinulle, M…”, peikko naurahti.
Tulivelho, ei kuunnellut vaan jatkoi matkaansa kohti Babylonin linnaa Halthimerin kanssa. He olivat urkkimisen mestareita.
Ja ainahan saattoi olla pakko tappaa joku.



***

Kotikaupunkiaan pian kohtaavasta kaaoksesta mitään tietämätön Waril Shieldheart katseli taivaalle kohoavaa kuuta pienestä kujalla sijaitsevasta majastaan odottaen huomisen uutta tylsistyttävää päivää.
Hän ei olisi voinut olla enemmän väärässä.

[Rispektii]

Aivan mahtava tarina. Oli vain yksi huono asia... Se loppui jo ensimmäiseen lukuun. Olisit voinut kirjoittaa vaikka muutaman luvun jo valmiiksi, mutta kyllä tämä tässä kohtaa jo 9:n ansaitsee.

[Edeum]

Tästäkin tulee täydellinen tarina ! Joo tässä vaiheessa rateem 9½ kun viellä kesken on....Mutta teeppäs pahuuden juuriin ja tähän vuorotellen lukuja , taino tee ihan miten itsestäsi tuntuu . Jatka silti kirjoittamista.
Ja tämähän kuuluu tavallaan "hawlkow sarjaasi" vai miten sen sanoisikaan . Siis tämähän on tavallaan H-sarjan "sivu osa". =D Tavallaan joo good luck.

[Madais]

Jäin ihan koukkuun. Olisit lisää lukuja saanut aluks kirjottaa.
9.

[Hawkolf]

Luku yksi lisätty. Hawkolfin tarina on ohi, Warilin vasta alussa.

[Hekate]

Hohhoijaa, toivottavasti tästä nyt ei tule taas yhtä mättösettiä muiden jatkoksi. Homma alkaa pikkuhiljaa toistamaan itseään, you know.

...

Tälläistä settiä, kiitos!

[Haminik]

Tuleeko tästäkin ns. "trilogia"?

[Hawkolf]

Palkkamurhaajan Sydän on yksiosainen, mutta kuten Pahuuden Juurissa näimme Waril jäi henkiin ja jatkaa seikkailujaan. Ei tosin enää Runescape maailmassa vaan oma keksimässäni maailmassa.

[IronDuck]

''Omakeksimä maailma'' vaikuttaa oudosti WoWilta.. Tyyppi haluaa haltija baarissa, tyyppi haluaa hopearahan, mutta myyjä tarjoaa vain 60 prossista.. Kuullostaa niin WoWilta

Hyvä tarina.. Tulis se jatko nopeasti 9+
-
E. niin no.. Onhan sekin totta, joskaan en ole pelannut Forgotten Realmsia tai mitään muuta vastaavaa missä käytettäisiin pronssi, hopea, ja kultarahaa Tulipahan nyt mieleen se WoW ekaksi.

[Hawkolf]

''Omakeksimä maailma'' vaikuttaa oudosti WoWilta.. Tyyppi haluaa haltija baarissa, tyyppi haluaa hopearahan, mutta myyjä tarjoaa vain 60 prossista.. Kuullostaa niin WoWilta

Hyvä tarina.. Tulis se jatko nopeasti 9+

Pronssi-, hopea- ja kultarahat ovat yleinen fantasiavaluutta mm. Forgotten Realms maailmassa. WoWista olen ottanut vain sen, että 100 pronssista -> 1 hopea yms. Rahan arvo on kuitenkin täysin eri. Ja haltioitahan on nyt kaikkialla. Ei ne WoWin perua ole.