TARINA: Harmageddon

[Hawkolf]

Neliosaisen trilogian osa 3/4

Prologi:

Haltia käveli puiden lomasta hiljaa kuin hiiri. Jokainen haltia kuitenkin tiesi hänen olevan siellä. Hän käveli haltia korville melkoisen äänekkäästi.
Nuori haltia pörrötti hiukan pitkiä, vaaleita hiuksiaan ja jatkoi matkaa.
Miten rauhaton heidän maansa nykyään onkaan?
Kun Zamorakin ylipapitar Triel saapui Tirannwniin. Tämä haltia, Lasnaad, oli yksi niistä haltioista, jotka vastustivat ylipapittaren mahtavia voimia.

”Hei sinä! Pysähdy!”, kuului ääni Lasnaadin takaa.

Lasnaad pysähtyi ja katsoi taaksensa. Häntä kohti käveli kaksi piikikkäisiin haarniskoihin pukeutunutta miestä. Hän tunnisti miesten rinnassa olevista tunnuksista nämä Trielin alaisiksi.
Molemmat pitivät käsiään miekoillaan.
Lasnaad näytti varmasti heikolta, ruskeassa nahkahaarniskassaan ja sinisessä silkkipaidassaan näiden kahden, täydessä varustuksessa olevan sotilaan rinnalla.
Haltia piti kättä dao miekkansa kahvalla taistelun varalta.

”Miksi sinulla ei ole päälläsi viittaa?”, sotilas kysyi viitaten omaa punaista viittaansa.

Triel oli ottanut Tirannwnissa käytännöksi, että hänen orjiensa täytyy käyttää punaista viittaa.

”Ai tarkoitatko tätä?” Lasnaad sanoi ja veti selkä laukustaan punaisen viitan.

Sotilas nyökkäsi irrottaen otteensa miekastaan. Kyseessä näytti olevan väärinkäsitys.

”Hittoon Zamorak!”, haltia huusi yhtäkkiä ja heitti viitan miesten naamalle.

Sotilaat tarrasivat miekkoihinsa, mutta jäivät sitten irrottamaan viittaa kasvoiltaan. Kun sotilaat saivat viitan irrotettua Lasnaad oli jo kadonnut.

”Kapinallinen!”, toinen sotilas sylkäisi.

”Hemmetti… Tästä ei ylipapittarelle kerrota…”, toinen mies sanoi. ”sitä paitsi ei meidän tarvitse tätä kauaa kestää. Heti kun valtiatar oppii käyttämään ”Asetta” niin pääsemme pois täältä…”

Toinen mies virnisti ja sylkäisi taas. Sotilaat astelivat reippaasti eteenpäin. He eivät edes kunnolla tajunneet missä vaiheessa he lävistyivät maassa olevaan ansaan, joka ponnahti maasta ja lävisti heidät molemmat teräväksi veistetyllä puulla.
Lasnaad hyppäsi alas puusta ja käveli miesten viertä.

”Melkoisen varomatonta…”, haltia mutisi.








Luku 1: Suunnitelmia

”Oletko tosissasi!?”, Mark huudahti ystävälleen Hawkolfille, eräänä kauniina aamuna.

Hawkolf nyökkäsi ja hymyili. Mies veti molemmat sapelinsa huotrista. Ennen hän oli käyttänyt vain yhtä sapelia, mutta hän oli napannut toisen, hienon sapelin merirosvokapteeni Edward Teachilta. Hawkolf oli varma, että kestäisi kauan ennen kuin hän oppisi käyttämään molempia, mutta hänestä oli tullut jo ammattilainen kahden aseen käytössä.
Mark kohautti olkiaan ja tähtäsi Hawkolfia koristeellisella kiväärillään.

”Älä sitten minua syytä…”, Mark hymyili ja ampui.

Kuului vain kalahdus kun Hawkolf torjui luodin sapeleillaan.

”Tuossako kaikki?”, Hawkolf virnisti.

Mark virnisti myös Hawkolfille ja latasi aseensa.

”Jos tahdot toden teolla niin täältä tulee!”, Mark huudahti ja tähtäsi.

Viisi laukausta, viisi kalahdusta. Hawkolf oli onnistunut torjumaan kaikki luodit. Mark ei suinkaan ollut vielä lopettanut. Laukauksia sateli nopeaan tahtiin ja Hawkolf väisteli ja torjui niitä tasaiseen tahtiin.
Thor katseli ystäviensä harjoittelua läheiseltä penkiltä pitäen kolmikärkeään laiskasti olallaan.
Hän hymyili nähdessään Hawkolfin läimäisevän Markia hellästi poskille sapeliaan lappeella ja kuinka molemmat purskahtivat nauruun.

”Hän harjoittelee ankarasti”, kuului pehmeä ääni Thorin takaa.

Thor ei suinkaan yllättynyt. hän oli soturi ja oli vaistonnut Ninan tulevan jo hetki sitten.
Thor tyytyi hymyilemään ja nyökkäämään.

”Hawk sanoi meille, että tulevaisuudessa tultaisiin vielä sotimaan… Hän kertoi meille, että meidän ei tarvitse ottaa osaa siihen…”, Thor kertoi pikkusiskolleen.

Nina hymyili ja heitti kastanjanruskeita hiuksiaan taaksepäin.

”Luuliko hän todella, että te kaksi jääräpäätä jättäisitte Hawkolfin taistelemaan yksin”, Nina naurahti.

”En tiedä, mutta sen saat uskoa, sisko, että niin kauan kuin Thorissa henki pihisee seison hänen rinnallaan. Samoin Mark”

Nina nyökkäsi ja hymyili. Hän tiesi kyllä, että Thor ja Mark eivät hylkäisi hänen miestään. Tyttöä vain harmitti, että hän ei voinut olla Hawkolfille avuksi.
Hawkolf ja Mark kävelivät Thorin ja Ninan luo hiestä märkinä ja Mark hieroi kättään, joka oli kiväärin potkuista arkana.
Hawkolf asteli Ninan luokse ja suuteli tätä.

”Huomenta, kulta”, Hawkolf hymyili vaimolleen.

”Ruoka on valmis”, Nina sanoi. ”Tein ruokaa teillekin”, nuori nainen sanoi Markille ja Thorille.

Mark ja Thor läppäisivät toistensa käsiä. Kumpikaan heistä ei ollut mestarikokki.
”Mutta ensin te kaikki menette pesulle!”, Nina huudahti yhtäkkiä pirullinen hymy huulillaan.

”S-selvä!”, kaikki kolme huudahtivat.

Hawkolf, Mark ja Thor istuivat nyt Seers kylän pohjoispuolella olevassa kuumien lähteiden kylpylässä.
Mark nukahti kerran ja oli hukkua ja piti sen jälkeen silmänsä tiukasti auki.
Hawkolf ei voinut olla ihmettelemättä Markin muutosta. Kun he ensi kerran olivat tavanneet miehen tämä oli ollut riutunut vanki Musta Piispa nimisellä merirosvolaivalla.
Nyt hän oli saanut syötyä kunnolla ja huolitettua itsensä. Mark oli Hawkolfia ja Thoria vanhempi ja hänen, viiksensä yhdistyivät pulisonkeihin.
Vankina ollessa Markilla ei ollut edes hyviä vaatteita, mutta nyt Mark oli yksinkertaisen pelottava näky pitkässä takissaan ja cowboy mallisessa hatussaan.
Hawkolf hymyili ja vajosi hiukan veteen. Kuinka kauan tätä autuutta jatkuisikaan?
Viikon? Kuukauden? Vuoden? Kaikki vastaukset olivat ulottumattomissa. Vain sen Hawkolf tiesi, että jotain tulisi tapahtumaan.

Kun miehet olivat kylpeneet ja syöneet Ninan valmistaman aterian he astelivat joen rannalla ruokalevolle.
Hiljaisuutta kesti puoli tuntia ja sitten Thor rikkoi sen.

”Sinähän tiedät, että me tulemme mukaasi minne sitten menetkin”

Hawkolf kääntyi katsomaan lihaksikasta ystäväänsä. Hän tajusi, että ei voisi kiistellä tästä asiasta ystäviensä kanssa. He tulisivat mukaan oli mikä oli.
Hawkolf hymyili ja nyökkäsi.

”Harmi, että emme tiedä milloin alkaa tapahtumaan”, Mark murahti ja hakkasi ilmaa kuin jotain kuvitteellista hirviötä.

Hawkolf nyökkäsi taas. Hän oli varma, että tämä kaikki kiertyi jollain tavalla hänenkin ympärille.
Hän mietti palkkamurhaaja Waril Shieldheartin sanoja ”Sinä tunnet hänen ja hän tuntee sinut”
Hawkolf puristi kätensä nyrkkiin. Waril… Tuo palkkamurhaaja edusti kaikkea sitä mitä Hawkolf halveksi ja mitä hän oli paennut.
Hawkolf vajosi unien maailmaan. Unien, joissa pyöri punainen sauva ja Waril.

Hawkolfilla ei ollut aavistustakaan, että samalla hetkellä Waril Shieldheart harjoitteli Trielin palatsin harjoitushuoneessa miettien Hawkolfia.
He olivat taistelleet vain hetken, mutta Waril tiesi, että taistelu ei olisi ratkennut tunnissakaan.
He olivat tasaveroisia…. Tämä ajatus sai Warilin raivoon ja pehmustettu rautatanko, johon hän harjoitteli sai tuta miehen raivon.
Hieno miekka katkaisi rautatangon kahtia.

”Minä olen vahvempi”, Waril mutisi itselleen.

Samassa ovi aukesi ja sisään asteli yksi Trielin sotilaista.
”Mestari Shieldheart! Ylipapitar pyysi saada puhua kanssasi!”, sotilas julisti.

Waril katsoi miestä hetken ajan, asteli läheiselle seinälle, nappasi mustan takkinsa, puki sen päälleen ja käveli sotilaan ohi huvittuneesti hymyillen.
Triel oli antanut Warilille vaikutusvaltaisen aseman. Periaatteessa asema ei oikeuttanut mihinkään, mutta ainakin häntä puhuteltiin kohteliaasti.
Waril asteli pitkää käytävää pitkin kohti koristeellisen holvikaarin alla olevaa ovea. Oven sivustoilla oli kaksi vartijaa, jotka tunsivat Warilin. He riensivät avaamaan oven miehelle.
Waril ei edes ynähtänyt itään kiitoksen tapaista vaan asteli suoraan ovesta ja aivan valtaistuimelle vievien portaiden eteen.

”Kutsuit”, Waril totesi kylmästi.

Seinän vierellä seisonut, punaiseen pukeutunut nainen hyppäsi pystyyn ja kiljahti: ”Puhuttele Zamorakin ylipapitarta kunnioittaen, sinä kurja!!!”

Waril vilkaisi naista kylmästi, joka vaikeni ja vajosi takaisin varjoihin kuin häntä olisi pistetty miekalla.

”Pahoittelen tuota…”, Triel totesi kylmästi.

Triel oli kuolettavan kaunis, mustatukkainen nainen. Hän piti hiuksiaan vapaasti ja ne näyttivät aina heiluvan kuin tuulessa. Nainen oli pukeutunut erittäin koristeelliseen (ja tiukkaan) punaiseen kaapuun ja piti toisessa kädessään punaista sauvaa.
Waril tunnisti sauvan. Hänhän oli toimittanut sen Trielille. Sauva oli punainen ja ohut, mutta sen päässä kimalteli mustanpunainen kristalli, josta uhkui voimaa.
Triel oli tehnyt paljon muutoksia nyt kun oli ylipapitar. Zamorakin papit koostuivat 99 prosenttisesti naispuolisista. Joukossa oli vain yksi mies ja vain sen takia, että tämä mies, Lock, oli arkkimaagi. Yksi mahtavimmista.
Tämän miehen jälkeen Waril oli hierarkiassa ylin.

”On tullut aika”, kaunis papitar puhui.

Waril ei pystynyt peittämään hämmästystään. He olivat olleet Tirannwnissa monta kuukautta ja Triel vetosi aina suunnitelmiensa viivytykseen ”harjoittelevansa” yhä.

”Olet siis oppinut käyttämään sauvaa?”, Waril kysyi.

Triel hymyili ja nosti sauvan ilmaan. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten salin lattia alkoi tärisemään. Warilin oikealta puolelta kuului kiljaisu. Hänelle huutanut nainen yritti ryömiä pakoon, suuren tulisen käden pitäessä kiinni naisen jaloista. Hetkessä tuli nielaisi kokonaan naisen ja kiljuminen vaimeni.

”Erittäin vaikuttavaa…”, Waril totesi tylsistyneenä. ”Mutta luulisi tuon mahtisauvan osaavan jotain parempaakin kuin vaivaisen tulitaian”

Se iski hetkessä. Waril kaatui maahan karjuen tuskasta. Sauvan voimat iskivät Warilia päähän ja tuska ravisteli hänen koko ruumistaan. Hän näki välähdyksiä lapsuudestaan ja karjui koko ajan kovemmin.
Hän oli soturi. Hänen mielensä oli vahva. Miten hänen päänsä sisälle oli päästy näin helposti.
Waril kuuli Trielin naurun kaukaa kaikuina. Waril lysähti lattialle eikä jaksanut enää edes karjua.
Sitten kipu loppui.

”Riittikö?”, Triel kysyi virnistäen.

Waril hengitti nopeaan tahtiin ja pelkäsi tukehtuvansa. Sitten vastoin kaikkia Trielin odotuksia palkkasoturi nousi seisomaan. Warilin jalat vapisivat, mutta hän onnistui kumartamaan naiselle.

”R-riittää…”, Waril sai sanotuksi.

Triel katsoi hetken miestä silmät pyöreinä ja puhkesi sitten nauruun. Hän oli päässyt Warilin tahdonvoiman läpi.
Hän tulisi olemaan voittoisa tulevassa sodassa.


Luku 2: Sanansaattaja

Hawkolf, Thor ja Mark olivat lopettaneet ruokaleponsa ja jatkaneet harjoitteluaan.
Mark seisoi tällä kertaa taaempana ja katseli Thorin ja Hawkolfin taistelua.
Kolmikärki käännettiin sivuun molempien sapeleiden yhteisiskulla.
Liike olisi toiminut jos Thor olisi heikko…
Thor veti kolmikärkeään rajusti ja lähetti Hawkolfin lentomatkalle. Mies kuitenkin laskeutui pehmeästi jaloilleen ja oli valmiina uuteen iskusarjaan.
Mark otti piipun suustaan ja puhalsi muutaman savurenkaan. Renkaiden läpi hän näki taivalla, jotain mustaa. Mies tarkensi katsettaan ja näki sen olevan jokin lepakon näköinen otus.

”Hoi! Varokaa!”, Mark huudahti Thorille ja Hawkolfille, jotka käänsivät katseensa heti Markin sormen osoittamaan suuntaan.

Hawkolf ehti juuri ja juuri loikata pois syöksyvän hahmon tieltä. Hawkolf teki kuperkeikan ja oli hetkessä taas ylhäällä. Hawkolfin kimppuun hyökännyt olento suoristautui. Miehet huomasivat järkytyksekseen olion olevan ainakin kolmemetrinen.
Musta demoni silmäili kolmea miestä keltaisilla silmillään.
Hawkolf piti sapeleitaan alhaalla, valmiina iskemään. Mark tähtäsi kiväärillään ja Thorin kolmikärki oli heittovalmiina.
demoni oli pelottavan näköinen otus. Sen iho oli mustempi kuin yö ja sen koiramaisessa kidassa oli lukuisia teräviä hampaita. Sen varpaiden ja sormien kynnet olivat partaveitsen terävät.
Ja tämän kaiken päälle se oli vielä helvetin ruma. Hawkolf tiesi demonin. Se oli Zamorakin palvelija Groul.
Demoni päästi karjahduksen ja levitti nahkaiset siipensä. Sitten se alkoi puhua!

”Hawkolf… Sinut on merkattu… Tulet kuolemaan… Zamorakin kosto… Triel!”, demoni sanoi, hirvittävällä kurkkuäänellä.

Hawkolf perääntyi monta askelta. TRIEL!? Tarkoittiko tuo demoni Zamorakin pappi Trieliä? Nuorinta Zamorak pappia koskaan!?
Demoni irvisti ja paljasti likaiset, terävät hampaansa.

”Länsi… Tirannwn… Sinua odotetaan… Kuolet… Triel tahtoo sinut… Sinä tai maailma…”, Groul jatkoi.

Hawkolf mietti noita sanoja. Thorille ja Markille ne eivät merkinneet mitään, mutta hän tajusi, joka sanan.
Triel tahtoisi uhrata hänet Zamorakille.
Sitten Hawkolf tajusi kaiken.
Zamorakin sauva, Waril Shieldheart, Triel, Zamorak… Ne kaikki punoutuivat yhteen. Tämä oli Trielin haaste hänelle.

”Sano kurjalle herrallesi, että haaste on otettu vastaan! Ja sano samalla terveiset pelkurien jumala Zamorakille…”, Hawkolf totesi kylmästi pystymättä peittämään pelkoa äänessään.

Demoni päästi naurahdukselta kuulostavan karjaisun. Sitten se katsoi Hawkolfia keltaisilla silmillään. Sitten se levitti siipensä ja nousi vähän matkan päähän maasta.

”Koskaan ei tiedä, jos vaikka papitar antaisi Groul meikäläiselle kunnian tappaa tuollaisen saastan…”

”Usko pois, Groul… Minä nauttisin siitä, että saan repiä rumat kasvosi pois. Olisi aika helpotus monelle”, Hawkolf sanoi vastaan.

Demoni murahti, laskeutui maahan ja oli jo ottamassa askeleen kohti Hawkolfia. Demoni kuitenkin pysähtyi ja puristi silmänsä kiinni.

”KYLLÄ KYLLÄ!”, demoni karjaisi ja nousi taas ilmaan kuin olisi saanut migreenikohtauksen.

Demoni silmäili vielä hetken Hawkolfia, irvisti ja näytti sormimerkkiä ja liisi sitten pois yhtäkkiä kuin oli tullut.
Kun tilanne rauhoittui Thor kaatui järkyttyneenä maahan.

”Mitä helvettiä se oli!”

Hawkolf katsoi taivaanrantaa alistuneena. Hänen olisi selitettävä asia ystävilleen. Mies huokaisi syvään… Haaste oli heitetty.

Illalla koko kylä oli kokoontunut kuuntelemaan tapahtumia.

”Se otus siis oli Zamorakin palvelija?”, Mark kertasi Hawkolfin sanoja.

”Aivan. Groul on ylimysdemoni. Zamorakin ylin palvelija ylipapin/papittaren jälkeen…”, Hawkolf selitti ties kuinka monetta kertaa.

”Ja tämä ylipapitar tahtoo sinut?”, Thor kysyi

Hawkolf nyökkäsi. Hän tiesi Trielin haluavan Hawkolfin kahdesta syystä. Ensinnäkin Zamorak halusi luopion kuolevan ja toiseksi hän oli Darkrockissa kieltäytynyt tuon naisen vihjeiltä.
Ylpeälle Trielille se oli varmasti sama kuin potku perseeseen.

”Minun täytyy lähteä…”, Hawkolf sanoi. ”Tämä on minun taisteluni”

Kylän vanhin Nido katseli Hawkolfia pyörittäen pitkää valkoista partaansa sormen ympärille.
Nido oli sanomassa jotain, mutta Thor keskeytti hänet: ”Sinun taistelusi!? Tämä on myös minun taisteluni ja sinä tiedät sen!”

Hawkolf oli pistämässä vastaan, mutta nyt oli Markin vuoro keskeyttää: ”Älä viitsi aloittaa tätä taas. Me tulemme mukaasi ja sinä et voi tehdä’ asialle mitään”

Hawkolf katsoi anovasti Nidoa, jotta tämä vaikka kieltäisi näitä kahta tulemasta mukaan, mutta kylänvanhin vain hymyili.

”Heidän paikkansa on sinun vierelläsi”, Nina sanoi Hawkolfille ja otti tätä kädestä kiinni. ”Kuten minunkin…”

Hawkolf katsoi tyttöä kysyvästi ja näki tämän silmissä tulen. Oliko se ollut leiritulen heijastus vai jotain muuta?

”Nina… Sinä et voi lähteä… Sinun on jäätävä tänne”, Hawkolf sanoi.

Nina näytti hetken siltä, että aikoisi laittaa vastaan, mutta Hawkolfin syvänsininen katse sai tytön vaikenemaan.

Hawkolf kääntyi pois Ninan luota ja sanoi: ”Lähden”, Thor ja Mark katsoivat Hawkolfia vihaisesti. ”Lähdemme”, Hawkofl korjasi turhautuneena. ”Huomenaamulla kohti länttä. Groul mainitsi Tirannwnin, haltiamaan. Sinne me suuntaamme”

”Tirannwn on kaukana lännessä… Hyvin kaukana. Ette pääse perille kuukaudessakaan”, Nido puuttui puheeseen isolta tuoliltaan.

Hawkolf nyökkäsi. Hän tiesi Tirannwnin olevan kaukana… Mutta sinne hänen oli mentävä. Siellä hän kohtaisi kohtalonsa… Vain toinen selviäisi hengissä.

”Hyvä on!”, Nido julisti. ”Teille varustetaan hevoset ja matkatavarat aamua varten. Menkää nukkumaan… Teidän matkanne tulee olemaan pitkä ja erittäin rankka!”

Hawkolf nyökkäsi Nidolle, kyläläisille ja lopuksi Markille ja Thorille. Miehet näyttivät Hawkolfille peukaloa ja suuntasivat sitten koteihinsa.
Hawkolf ja Nina suuntasivat pieneen taloonsa. Heti kun he pääsivät sisään Nina meni lajittelemaan pyykkejä.
Hawkolf huomasi heti ettei hänen rakastettunsa ollut järjestelyihin tyytyväinen.

”Tiedät, että minun täytyy tehdä tämä… Ja rakastan sinua liian paljon, että vaarantaisin henkesi”, Hawkolf sanoi.

Nina kääntyi kohtaamaan miehensä vahvan katseen. Nina hymyili ja riensi halaamaan miestään. Heti sen jälkeen Nina otti otteen Hawkolfin kädestä ja väänsi tämän maahan.
Sitten hän päästi kikatuksen ja hyppeli kohti makuuhuonetta.
Hawkolf makasi hetken maassa katsoen pimeää kattoa.

”Odotahan vain!”, Hawkolf huudahti ja ryntäsi makuuhuoneeseen Ninan perään.

Tänä yönä ei paljoa nukuttaisi.
Luku 3: Matkaan!

Aamulla Hawkolf heräsi aikaiseen. Hän oli nähnyt painajaista ja oli nyt kylmän hien peittämä. Hän katsoi vierellä makaavaa vaimoaan ja silitti hellästi tämän poskea.
Hawkolf nousi sängystä ja suuntasi suihkuun. Kello oli vasta viisi. Peilin edessä Hawkolf tarkkaili itseään hetken. Hänen mustat hiuksensa olivat nyt auki vaikka hän piti ne tavallisesti ponihännällä. Hänen olkapäässään oli arpi ikuisena muistona Waril Shieldheartin miekasta.
Kylmän suihkun jälkeen mies oli aivan virkeä. Hän meni hetkeksi sänkyyn makaamaan ja sulki silmänsä. Nina tuhahti unissaan.
Näkisikö hän tuota nuorta naista enää koskaan?

Kahdeksalta koko kylä oli saattamassa Hawkolfia, Markia ja Thoria matkaan.
Mark näytti siltä, että nukahtaisi minä hetkenä hyvänsä ja Thor taas… No hän nukahteli yhtenään.
Kylä oli hankkinut heille hevoset, täydet laukut ruokaa ja matkatavaroita.
Lisäksi kylä oli hankkinut kolmikolle kultaa käytettäväksi.
Nido piti puhetta, mutta Hawkolf ei kuunnellut. Hän tuijotti Edward Teachilta näpistämäänsä sapelia. Sen hienot kuvioit muodostivat tähtiä, jotka olivat Saradominin symboleita.
Hawkolf asetti sapelinsa vyölleen.
Sitten oli lähdön aika. Hawkolf, Mark ja Thor nousivat ratsaille. Ennen kuin he olivat ehtineet tehdä mitään Nina juoksi Hawkolfin luo.

”Sinulle”, Nina nyyhkytti hymyillen ja antoi Hawkolfille palan sinistä kangasta. ”Ehkä se tuo sinulle onnea!”

Hawkolf hymyili, suuteli vaimoaan ja sitoi kankaan ranteensa ympärille.
Hawkolf katsoi vielä kerran kyläläisiä. Sitten kaikki kolme huusivat yhtä aikaa.

”Saradominin puolesta!”

Kyläläiset nauroivat ja huusivat saman pojille. Miehet käänsivät hevosensa kohti länttä ja käskivät hevosia matkaan. He poistuivat Seersistä suosionosoitusten kanssa.
Matka oli alkanut.

Muutaman tunnin ratsastettuaan Hawkolf tajusi, että kukaan heistä ei ollut mestariratsastajia. Thor oli pudonnut kerran, Mark oli uhannut syödä hevosen kolme kertaa ja Hawkolfin piti käyttää kaikki taitonsa satulalla pysymiseen.
Kului vielä tunti kunnes ratsastus oli jo tunnottoman takamuksen ansiosta helpompaa.

”Kylä… Pysähdytään…”, Mark tokaisi nähdessään edessä siintävän kylän.

”Catherby… Olemme ratsastaneet vasta vähän matkaa.. Pysähdymme vasta Camelotissa…”

Mark voihkaisi ja mutisi jotain makkarasta.

Jälleen pitkän ratsastuksen jälkeen kolmikko saapui ritarien ja druidien kaupunkiin.

”Minkälainenhan räkälä tämäkin… SARADOMIN SENTÄÄN!”, Mark aloitti, mutta mutkasta tullessaan hän näki Camelotin mahtavan linnan.

Thor tuijotti linnan mahtavia torneja silmät apposen auki. hän oli kyllä nähnyt kuvia Camelotin linnasta, mutta ei koskaan ollut käynyt katsomassa sitä.
Kolmikko oli niin lumoutunut linnasta, että eivät huomanneet ratsastaneensa ihmisen päältä.
Hawkolf vilkaisi taaksensa ja näki siniseen kaapuun pukeutuneen miehen maassa.
Hawkolf pysäytti äkkiä hevosensa, hyppäsi maahan ja juoksi kohti miestä.

”O-oletko kunnossa?”, Hawkolf kysyi velholta.

Hawkolf kiljahti kun velho nousi sekunnin sadasosassa ylös ja pudisti tomuja pitkästä valkoisesta parrastaan.

”Suorastaan hävytöntä… Ratsastaa minun Merlinin päältä!”, Merlin sanoi. ”Et sinä pika sattunut näkemään niitä ratsastajia?”

Hawkolf virnisti velholle nolona. Oliko mies menettänyt järkensä hevosten kavioiden kolhiessa miestä.
Mies oikaisi lasejaan ja katsoi Hawkolfia tarkemmin.

”Kukas sinä olet ja mitä haet…”, Merlin aloitti, kääntyi ja nosti käteensä taivaalle ja loi ympärilleen mahtavan tulimyrskyn. ”Camelotista!”

Velho epäilemättä luuli vaikuttaneensa Hawkolfin tämän hypätessä hyvän matkaa taakse. Merlin ei edes huomannut sytyttäneensä oman kaapunsa tuleen.
Hawkolf osoitti velhon kaapua. Merlin kääntyi katsomaan sitä, hohotti ja veti esiin puisensauvan, jonka päästä taikoi vesisuihkun sammuttamaan liekit.
Velho yskäisi nyrkkiinsä ja kumarsi niin syvään, että suippohattu putosi tämän päästä.

”Olen Merlin. Camelotin paras maagi”, velho esittäytyi.

Hawkolf kuuli Markin kuiskaavan Thorille: ”Enpä tahtoisi nähdä huonointa” ja Thorin tirskahtavan.

Merlin nousi ja katsoi kolmikkoa hymyillen.

”Mitäs te Camelotista haette?”

”Tämä kaunis kaupunki on vain yksi etappi pitkällä matkallamme länteen. Lepäämme täällä ja jatkamme huomenna matkaa”, Hawkolf sanoi.

Velho hymähti ja kumarsi jällen syvään. ”Hyvää matkaa sitten”

Kolmikko heilautti kättään velholle ja kääntyivät sitten poispäin.
He taluttivat hevosensa syvemmälle kaupunkiin. He näkivät, että vähän matkan päässä oli hevostalli jonne matkalaiset voisivat jättää hevosensa.
He taluttivat hevoset hoitajan luo, maksoivat yhdestä yöstä ja suuntasivat sitten tavernaan.
He astuivat mukavaan majataloon. Viimeksi kun he olivat astuneet majataloon se oli ollut Port Sarimin likainen räkälä, mutta tämä paikka oli viehättävä. Himmeät öljylamput valaisivat juttelevien ihmisten kasvoja pyöreillä tammisilla pöydillä.
Hawkolf näki paljon druideja, ritareita ja matkamiehiä.
Hawkolf viittasi Markia ja Thoria istumaan lähellä seinää olevaan pöytään ja sanoi tuovansa juotavaa.
Hawkolf käveli baaritiskille ja asettui istumaan siihen ja odottamaan, että baarimestari tulisi takahuoneesta.

”Matkamiehiä?”, ääni kysyi Hawkolfilta.

Hawkolf katsoi vasemmalleen ja näki puhujan. Mies oli pukeutunut kirkkaan siniseen haarniskaan ja hänen selässään roikkui pitkämiekka. Miehen keskipitkät valkoiset hiukset olivat auki ja hänen parransänkensä sai hänet näyttämään hiukan rentulta. Hyvä ryhti tosin korjasi tuon kuvan.

”Kyllä. Olemme matkalla kauas länteen. Pysähdyimme tänne yöpymään. Jatkamme matkaamme huomisaamuna”, Hawkolf vastasi miehelle.

Vartija nyökkäsi Hawkolfille ja mies oli kiitollinen ettei tämä udellut enempää.

”Olen Lancelot. Kutsu Lanceksi vain”, vartija esittäytyi. ”Olen yksi Camelotin kuninkaan ritareista”

Hawkolf hymyili ja puristi miehen kättä.

”Ovatko he kanssasi?”, Lancelot kysyi ja osoitti Markia ja Thoria, jotka ilmeisesti pelasivat pokeria korteilla, jotka Markilla oli mukanaan.

Hawkolf nyökkäsi ja nosti kolme sormeaan ylös baarimestarille, joka nyökkäsi hymyillen ja kääntyi takaisin takahuoneeseen.

”Tervetuloa Camelotiin”, Lancelot sanoi ja maksoi Hawkolfin puolesta kolme olutta, jotka baarimestari toi heille.

”Ei sinun tarvitse!”. Hawkolf huudahti, mutta ritari vaiensi hänet heilauttamalla kättään.

”Camelotin ritarit auttavat aina niitä, jotka apua tarvitsevat… Muista se matkallanne”, Lancelot sanoi ja hämmästytti Hawkolfin sillä hän näki, että mies oli tajunnut ettei kolmikolla ollut edessään huvimatka.

Hawkolf nousi, kumarsi miehelle syvään ja suuntasi omaan pöytäänsä.
Pöydässä hän kertoi Markille ja Thorille äskeisestä.

”Ystävällinen heppu”, Thor sanoi ja vilkaisi ritaria, jonka ympärillä oli nyt muita keskustelevia ritareita.

Hawkolf läimäisi otsaansa ja selitti ystävilleen unohtaneensa varata huoneen. Hawkolf palasi tiskille ja kysyi olisiko vapaana kolmen hengen huonetta. Mies nyökkäsi ja meni jälleen takahuoneeseen.

”Jaaha… Se onkin minun vuoroni tänään”, Lancelot tokaisi ja nousi seisomaan. ”Näkemiin nuori soturi. Ehkä tiemme kohtaavat vielä”, ritari sanoi Hawkolfille.

Hawkolf hymyili ritarille ja otti baarimestarin ojentaman avaimen ja viittasi Thoria ja Markia seuraamaan häntä. Kolmikko käveli ylös huoneeseensa. Huone oli pieni ja siinä oli kolme sänkyä. Normaali matkalaisten huone. Mark käveli suoraan sänkyyn ja nukahti riisumatta edes pitkää takkiaan.
Hawkolf kohautti olkiaan. Riisui viittansa, silkkipaitansa ja ketjupanssarinsa ja rupesi makaamaan sängylle.
Hän kuuli kuinka Thor rojahti sängylle saaden aikaan rysäyksen ja vaipui sitten uusien painajaisten maailmaan.


Luku 4: Vanhoja tuttuja

Lasnaad jätti vertaan maahan haltian juostessa kohti kapinallisten leiriä.
Hän oli ollut partioimassa ja hänet oli huomattu. Häntä ei tosin olleet huomanneet ihmiset vaan haltiat…
Leirin vartija teki Lasnaadille kunniaa, mutta päästi huudahduksen nähdessään haltian vuotavan verta. Vartija kiiruhti Lasnaadin luo ja talutti tämän leiriin.
Leiri oli melkoisen pieni. Kaikki talot olivat telttoja, jotka saisi purettua helposti ja nopeasti sillä leiri liikkui usein.
Lasnaadin silmät sumenivat. Kun hän seuraavan kerran näki eteensä hän makasi pehmeässä sängyssä ja haltia teki loitsuja Lasnaadin haavaan.
Lasnaad kuuli teltan ovikankaan kahahduksen ja yritti nostaa päätään.
Telttaan astui lihaksikas ja komea haltia. Tämä oli kapinallisten johtaja Haldamir.

”Nâtharin joukkoja…?”, Haldamir kysyi synkkänä.

Lasnaad nyökkäsi. Nâthar… Nâthar oli niiden pimeiden haltioiden johtaja, jotka päättivät liittyä Trielin joukkoihin tämän tullessa Tirannwniin. Triel maksoi Nâtharin miehille, jokaisesta haltian päästä hyvän hinnan.
Nâthar ei suinkaan ollut normaali haltia. Jokainen, joka näki hänet näkisi hänestä vielä painajaisia sillä Nâthar on demonin ja haltian risteytys. Demonihaltian toinen käsi oli luonnottoman kokoinen ja sen kämmen oli lihaksikkaimmankin haltian rintakehää isompi. Käsi oli harmaa ja eniten se näytti suunnattoman luurangon kädeltä.
Hänen vasen silmänsä oli kirkkaan punainen vastakohtana oikean silmän sinelle.
Aseenaan Nâthar käytti suunnatonta ja painavaa miekkaa, jotka hän heilutti hirviö kädellään vaivattomasti.

”Tapoin kaksi… Yhden haltian ja toinen oli ihminen”, Lasnaad kertoi kohtaamisesta.

Haldamir nyökkäsi hyväksyvästi, tuli Lasnaadin luo ja taputti tämän olkapäätä. Sitten kapinajohtaja poistui teltasta.
Parantaja oli lopettanut työnsä, hymyili Lasnaadille ja jätti tämän telttaan makaamaan.
Lasnaad vaipui levottomaan uneen.


Nâthar katsoi laiskasti istumapaikaltaan Waril Shieldheartin harjoittelua. Demonihaltian suunnaton käsi naputteli tuolin kädensijaa tasaiseen tahtiin. Nâtharin hopeiset hiukset näyttivät likaisinakin kuultavan hopeaa.
Waril ei kiinnittänyt rumaan haltiaan huomiota. Hänen täytyi olla varma, että voittaisi Hawkolfin kun aika koittaa. Waril oli pyytänyt Trieliä antamaan Warilille ja Hawkolfille mahdollisuuden taistella.
Nâthar nousi seisomaan ja nappasi selästään jättimäisen miekkansa.

”Kiinnostaisiko otella?”, Nâthar kysyi osoittaen Warilia miekallaan.

”Ei…”, palkkamurhaaja totesi kylmästi ja heitti takaperin voltin ja iski samalla aseillaan hienon X:n harjoittelunuken rintaan.

Nâthar ärähti vihaisesti ja heilutti miekkaansa uhkaavasti. ”Etkö uskalla?”

”En”, Waril sanoi kylmästi ja sanojaan tarkoittamatta ja jatkoi liikesarjojaan.

Nâthar ärähti taas ja karjahti: ”Etkö osaa muuta sanoa!?”

Waril kääntyi katsomaan demonihaltiaa ja virnisti: ”En”

Nâthar karjaisi ja syöksyi Warilia kohtia. Jättimäinen miekka lennähti kohti Warilia uskomattomalla nopeudella. Nâthar ei edes tajunnut, että iski tyhjää. Waril käveli jo demonihaltian takana, haki paitansa ja puki sen päälleen.
Nâthar oli edelleenkin lyöntiasennossa ja vapisi.
Miten tuo mies oli väistänyt! Oliko tuo edes kuolevainen…
Waril keräsi kimpsunsa ja asteli kohti salin ovea.
Lähtiessään hän kuitenkin kääntyi katsomaan Nâtharin leveää selkää.
Waril nauroi kylmästi poistuessaan harjoitussalista. Kun Nâthar oli varma, että oli yksin hän päästi mahtavimman karjaisunsa ja pilkkoi kaikki harjoitusnuket palasiksi.
Nâtharia ei nöyryytä kukaan!


”Leiriydytään tänne…”, Hawkolf lopulta puuskahti.
He olivat lähteneet Camelotista aikaiseen ja ratsastaneet auringon laskuun asti.
Lancelot oli jättänyt heidän huoneensa oveen roikkumaan säkillisen muonaa ja muita tarvikkeita.
Kolmikolla ei ollut aikaa kiittää Lancelotia, mutta he eivät koskaan unohtaisi miehen avuliaisuutta.
Ratsastus oli sujunut ilman suurempia valituksia Markin osalta sillä tämä oli onnistunut keksimään uuden tavan ratsastaa. Nytkin Mark makasi hevosen päällä ja hyräili.
Saatuaan teltan pystytettyä ja leirinuotion sytytettyä Hawkolf kaivoi esiin alueen kartan.

”Olemme ratsastaneet noin puolet Camelotista Ardougneen… En malta odottaa, että pääsemme sinne. Se on kuulemma valtavankokoinen!”, Thor kertoi katsoessaan karttaa.

Hawkolf tiiraili karttaa ja veti sormeaan tietä pitkin. ”Öh… Thor. En tiedä oletko huomannut, mutta tässä ei näy miten päästään Tirannwniin!”

”MITÄ!?”, Thor karjaisi ja kääntyi taas karttaa päin. Mark oli myös tullut ihmettelemään.

”Näetkö. Ardougnesta yksikään tie ei näytä menevät Tirannwniin! Siinä on vuoristo välissä!”, Hawkolf hätäili.

Thor huokaisi syvään. ”Kysytään lisätietoja Ardougnessa”

”Siinä tapauksessa emme hukkaa aikaa!”, Hawkolf huudahti. ”Syödään nopeasti, puretaan leiri ja suunnataan Ardougneen!”

Mark ja Thor eivät olleet aivan tyytyväisiä tähän ratkaisuun, mutta he tiesivät retken olevan tärkeä ja myös sen, että kukaan ei pakottanut heitä tulemaan.
Kolmikko aterioi nopsaan ja jatkoivat sitten ratsastustaan. Heidän tavoitteensa oli päästä Ardougneen ennen auringon nousua.
Ratsastus yöllä oli yhtä helvettiä. Kaikkialta kuului susien ja karhujen ääniä ja se hermostutti hevosia. Jopa Markin täytyi ottaa parempi asento hevosen selässä.
Ratsastettuaan jonkin aikaa kolmikko näki kaukana edessään valoja.
Hevosten vauhti kiihtyi kuin ne olisivat tajunneet, että valojen luona he pääsevät lepäämään.

Ardougne oli jotain mitä tuo kolmikko ei uskonut olevan olemassakaan.
heti kun he astuivat sisään kaupungin porteista he saapuivat suurelle torille. Kaikki kojut olivat kiinni, mutta aukio oli täynnä vartioita.
Hawkolf lähestyi unisen näköistä vartijaa, joka piti kättään laiskasti rautahaarniskan sivulla keikkuvalla nuijalla.

”Anteeksi. Satutteko tietämään missä on majatalo?”, Hawkolf kysyi.

Vartija hätkähti ja kääntyi sitten kohti Hawkolfia hiukan hölmistyneen näköisenä.

”Lähin majatalo on satamassa eli tuolla päin. Kaupungissa on toki muitakin, mutta se majatalo on lähinnä ja halvin”

Hawkolf kiitti miestä ja kolmikko lähti taluttamaan hevosiaan kohti satamaa.
Heti kun he pääsivät torilta kolmikko näki kujilla liikkuvia hahmoja ja maassa makaavia juoppoja.

”Kyllä. Satama todellakin on täälläpäin…”, Thor mutisi muistellen Port Sarimia.

Kolmikko pääsi satamaan ja he pujottelivat juoppojen, merimiesten ja juoppojen merimiesten ohi kohti majataloa.
Jälleen kerran Hawkolf, Mark ja Thor saivat huokaista syvään astuessaan majataloon. Se oli tunkkainen, savuinen ja haiseva paikka. Varmastikin puolet asiakkaista olivat naamioituneita merirosvoja ja loput potkut saaneita merimiehiä.
Tällä kertaa Hawkolf ja Thor menivät etsimään pöytää kun Mark meni pyytämään huoneita.
Hawkolf ja Thor saivat jutella hyvän tovin kunnes Mark tuli paikalle.

”Tirannwniin ei ole pääsyä…”, hän murahti.

”MITÄ!?”, huusivat Hawkolf ja Thor yhtä aikaa.

”Kaupungin länsiosa on karanteenissa ruton takia… Se oli ainoa reitti Tirannwniin maitse… On kuitenkin yksi reitti, mutta se on erittäin vaarallinen”

Hawkolf ja Thor katsoivat asetta kantavaa ystäväänsä kysyvästi.

”Merireitti…”

Hawkolf voihkaisi. Hän oli kuvitellut päässeensä laivalla seilaamisesta ja meren vaaroista eroon.

”Eikä siinä vielä kaikki… Reitti on hyvin vaarallinen meren pyörteiden takia… Vain muutama rehellinen alus uskaltaa kulkea siitä”, Mark jatkoi.

”Rehellinen?”, Thor kysyi.
Mark huokaisi ja jatkoi: ”Sitä reittiä hallitsevat merirosvot…”’

Kolmikko meni hiljaiseksi ja he tuijottivat tammisen pöydän likaista pintaa ajatuksissaan.
Jostain osasta kuului räsähdys ja sitten juoppojen naurua. Yksi nauru erottui yli muiden.
Se muistutti etäisesti haukuntaa…
Hawkolf, Thor ja Mark käänsivät salamanopeasti päitään kohti baarin kulmaa.
He näkivät joukossa seisovan velhon, joka oli pukeutunut siniseen, likaiseen kaapuun. Hänen vierellään nauroi haukahtavaa naurua rähjäiseen nahkapaitaan pukeutunut mies.
Worgen! Merirosvo Edward Teachin alainen!

”Kaikista maailman kurjimmista tapahtumista juuri tämä!?”, Hawkolf huudahti ja tuijotti Worgenia.

Worgen oli ilmiselvästi merirosvolaiva Mustan Piispan uusi kapteeni. Hänellä oli likaisen juhlallinen viitta ja päässään lierihattu, johon oli kiinnitetty komea sulka.
Worgen lähti baarista ulvoen naurusta ja Deryl ja muu miehistö seurasivat häntä.

”Kuule… Siis vain merirosvot menevät Tirannwniin vievää reittiä?”, Hawkolf varmisti.

”Emme kai me!?”, Mark aloitti, mutta Hawkolf keskeytti hänet virnistämällä.

”Tällä kertaa matkustamme tosin mukavammin…”, Hawkolf sanoi ja nousi ylös.

Kolmikko seurasi merirosvoja sataman synkimmälle alueelle, jossa oli ankkuroituna Musta Piispa. Legendaarinen merirosvolaiva.
Juuri kun Worgen oli astumassa laivaan häntä tartuttiin olkapäästä.

”Mitä hemmettiä!?”, Worgen aloitti, muta hänen sanansa keskeytyivät Thorin jättimäisen nyrkin upotessa tämän naamaan.

”Muistatko vielä meidät?”, Thor huudahti ja rusautti rystysiään.

Muut merirosvot olivat jo vetäneet aseensa esiin, mutta kaksi sapelia olivat jo ilmestyneet Hawkolfin käsiin. yksi merirosvo yritti hyökätä Hawkolfin kimppuun takaapäin, mutta hän pysähtyi kiväärin osoittaessa miestä vatsaan. Mark ei ollut viivytellyt.

”Mitä te!? Minä!? Te! Mutta! MITÄ TE HALUATTE!!!”, Worgen karjui pidellen kipeää leukaansa.

Thor astui lähemmäs Worgenia ja nosti tämän kaulasta ilmaan. Worgen ei voinut kuin tuijottaa kun hänen jalkansa eivät enää yltäneet maahan.
Hawkolf kiersi riippuvaa Worgenia heilutellen sapelinsa kahvaa.

”Jutellaan sisällä… Täällä on hieman vetoisaa”, Hawkolf nauroi.

Mustan Piispan sisällä Worgen käski muut paitsi uuden perämiehen Derylin palata tehtäviinsä. Nyt Hawkolf, Mark, Thor, Deryl ja Worgen olivat kaikki kapteenin hytissä.

”TE HALUATTE MITÄ!?”, Worgen karjaisi.

”Kuulit kyllä… Kuljeta meidät Tirannwniin. Maksamme kyllä sinulle asiallisesti. Sitä paitsi olet meille velkaa viime ”retkestämme”, Hawkolf sanoi.

Worgen tuijotti likaisiin saappaisiinsa mietteliäänä. Hän oli ollut Tirannwnissa vain kerran aikaisemmin ja silloin Teach oli vielä ollut Mustan Piispan kapteeni.

”Ymmärrän toki jos sinulla ei riitä taitoja siihen, kapteeni”, Hawkolf huokaisi painottaen viimeistä sanaansa.

”Turhaan yrität käänteistä psykologiaa minuun, Hawkolf… Vien teidät sinne kymmenestä tuhannesta”, Worgen sanoi.

”Kymmenentuhatta on rosvousta!”, Thor huudahti.

”Ja mitä sinä luulet, että me olemme?”, Worgen nauroi.

Thor ei voinut sanoa tuohon mitään. Hän tyytyi huokaisemaan ja sitten Mark, Hawkolf ja Thor kääntyivät keskustelemaan.
Hetken (Jonka aikana Worgen oli jo ehtinyt turhautua ja Deryl nukahtaa) kolmikko kääntyi taas Worgeniin päin.

”Noh?”, Worgen uteli.

Hawkolf huokaisi syvään ja nyökkäsi.
Worgen ulvahti naurusta ja ojensi kätensä.

”Rahat saat kun olemme perillä”, Hawkolf päätti keskustelun ja nousi ylös.

Keneltäkään huoneessa olijalta ei jäänyt huomaamatta Worgenin silmien punainen välähdys, mutta tämä kuitenkin nyökkäsi uupuneena.
Deryl otti paremman asennon kuin olisi lähdössä saattamaan kolmikkoa.

”Ei tarvitse saattaa heitä, Deryl… He kyllä tietävät reitin… Selleihin”, Worgen sanoi kääntyen merikartan puoleen.

Hawkolf tuijotti Worgenia epäuskoisesti.
Worgen vastasi Hawkolfin katseeseen naurulla.

”Ole huoleti. Entisistä selleistä on nykyään tehty asumuskelpoisia. Uusi mottomme nimittäin on, että vankeja ei oteta!”, Worgen selitti.

Hawkolf nyökkäsi ja poistui ystäviensä kanssa huoneesta.

”Ei olla otettu teidän jälkeen…”, Worgen mutisi hieroen yhä kipeää leukaansa.






Luku 5: Menetyksiä

Aamulla Hawkolf heräsi haukotellen ja käänsi kylkeään ja odotti näkevänsä vierellään kauniin vaimonsa.
Hawkolf päästi huokauksensa ja katsoi käteensä sidottua sinistä kankaanpalasta.
Matka oli vasta alkanut ja hän jo kaipasi takaisin kotiinsa.
Ovi aukesi ja täytti huoneen valolla.

”Ylös sieltä! Vaikka te olettekin ”vieraita” niin saatte silti auttaa…”, Worgen komensi.

Thor murahti ja nousi ylös. Mark nukkui yhä.
Kun kolmikko oli päässyt ylös he astuivat kannelle. He eivät koskaan olleet keskittäneet huomiotaan yhteen asiaan.
Musta Piispa oli erittäin nätti alus.

”Lihaksikas heppu, Thorko se oli, mene sinä auttamaan ruorin kanssa! Mark tähystämään ja Hawkolf purjeisiin!”, Worgen komensi.

Mark kiipesi märssykoriin ja asettui siellä mahdollisimman mukavaan asentoon.
Hawkolf oli kiivennyt mastoon yhtä nopeasti, mutta huomasi pian olevansa tyhjän panttina.
Worgen oli ilmeisesti vain halunnut komentaa heidät johonkin.
Thor oli vaikuttanut merirosvot jälleen voimillaan sillä tämä pystyi käyttämään peräsintä yksin ilman muiden apua.
Moneen tuntiin ei näkynyt muuta kuin tyyntä merta ja Mark alkoi jo kyllästyä.
Mark muisteli elämäänsä ennen Mustaa Piispaa…
Hän oli ollut arvostettu arkeologi, mutta se kaikki oli loppunut inhimilliseen erehdykseen…
Hyvään sellaiseen. Jos hän ei olisi koskaan astunut vahingossa Mustaan Piispaan hän ei olisi tavannut Hawkolfia ja Thoria.
Mark hymyili ja tuijotti taas merelle päin.
Sitten hän näki jotain.

”Laiva edessäpäin!”, Mark huusi.

”Erotatko lipun?”, Worgen huusi takaisin.

Mark nosti kiväärinsä selältään ja katsoi laivaa kiväärin kiikarin läpi.

”Ristityt miekat pääkallon alla!”

Worgen naurahti. Ei edes omaperäistä lippua. Mikä merirosvolaiva se olevinaan oli.

”Tuhotaan se!”, Worgen huudahti miehistölleen ja sai aikaan innostuneita huutoja.

Hawkolf hyppäsi alas Worgenin vierelle ja katsoi tätä kysyvästi.

”Älä aloita mitään moraalista paskaa pyydän…”, Worgen mutisi. ”Tämä on Mustan Piispan tapa ja jos se ei kelpaa voit hypätä mereen!”

”Nuo ovat merirosvoja… En koskaan sanonut, että tämä ei kelpaa!”, Hawkolf sanoi ja veti sapelinsa esiin.
Worgen värähti hiukan nähdessään miehen kädessä entisen kapteeninsa sapelin, mutta muisti sitten, että tuo mies on (ainakin väliaikaisesti) hänen puolellaan.
Worgen komensi vierelleen tullutta Deryliä hakemaan Thorin peräsimen luota. Miehen taistelutaidot olisivat aina tarpeen.
Mustan Piispan pahamaineinen lippu oli vedetty alas ja toinen merirosvo alus luuli saavansa helpon saaliin.
Kun toinen alus oli tykinkuulan etäisyydellä Worgen antoi komennon nostaa lippu.
Toisesta aluksesta kuuluneet karjahdukset loppuivat sillä sekunnilla kun Musta Piispa nosti lippunsa.
Aluksen ympärille nousi sumuverho.

”Niillä on velho!”, Deryl nauroi. ”Katsotaanpa osaako se mitään…”

Mark yritti tähdätä kiväärillään laivaa, mutta sumuverho esti kunnollisen tähtäyksen.
Mark kohautti olkiaan ja ampui umpimähkään.
Toisen laivan kapteeni oli kokenut merenkävijä ja piti miehistönsä tiukasti ruodussa.
Musta Piispa oli toki säikäyttänyt hänet, mutta kapteeni tiesi, että tässä tapauksessa hätääntyminen olisi kohtalokasta.
Hätääntyminen oli kuitenkin melkoisen lähellä kun luoti lävisti hänen vierellä seisovan miehen.
Salama käristi kolme miestä kerralla ja mies näki, että aluksensa purjeet olivat tulessa.
Kapteeni sai hetken helpotuksen nähdessään, että alkoi satamaan vettä.
Tuo helpotus kuitenkin kaikkosi alusten tullessa vierekkäin.
Mustan Piispan hurjat soturit hyökkäsivät laivaan.

Hawkolfin sapelit kylvivät kuolemaa ja Thorin kolmikärki heitti merirosvoja mereen tasaiseen tahtiin.
Laivan velho yritti pitää sumuverhoa yllä, mutta nähtyään Thorin raivaavan (kirjaimellisesti) tietään kohti velhoa tämä lopetti loitsunsa.
Paha virhe sillä nyt Markilla oli täydellinen näkyvyys sateesta huolimatta.
Erittäin rankasta sateesta…
Merirosvot alkoivat huutaa hädissään ja yksi merirosvoista tavoitti Worgenin ja osoitti kohti merta.
Worgen katsoi merta silmät järkytyksestä pyöreinä.

”KURIMUS! KAIKKI TAKAISIN LAIVAAN!!!”, Worgen karjui.

Taistelevien laivojen ympärille oli ilmaantunut tämän merireitin pahin vaara. Merivirrat loivat jättimäisen kurimuksen.
Mustan Piispan merirosvot tunkivat takaisin omaan alukseensa.
Yhtä lukuun ottamatta…

”DERYL! Ala tulla sieltä!”, Worgen karjui velholle.

Deryl kävi kaksintaistelua toisen velhon kanssa. Salamat lentelivät sinne tänne ja tuli levisi yhä laajemmalle alueelle sateesta huolimatta.

”DERYL!!!”, Worgen karjui niin kovaa kuin pystyi.

Deryl ei kuullut sillä hän väisti täpärästi maagisen salaman ja vastasi siihen tulipallolla. Lopulta Worgenin ääni pääsi hänen taisteluhurmionsa läpi. Deryl sinkautteli salamia kävellessään takaperin kohti Mustaa Piispaa.
Sitten laiva alkoi vajota.
Alus kääntyi vinoon asentoon ja alkoi vajota keula edellä. Deryl kaatui ja liukui märkää kantta pitkin kunnes liuku loppui mastoon.
Toinen velho oli myös päässyt jaloilleen. Pirullisen näköinen velho virnisti ja alkoi messuta heilutellen käsiään nopeaan tahtiin.
Derylkin virnisti ja alkoi tekemään käsiliikkeitä.
Worgenin huudot katosivat sateen pauhun ja uppoavan laivan ääniin. Deryl kuuli vain oman loitsunsa.
Sitten velho katsoi kaikkien puunkappaleiden ja raskaiden pisaroiden läpi kapteeniaan silmiin.
Deryl virnisti, teki kunnia ja viimeisteli loitsunsa. Mustan Piispan purjeet täyttyivät maagisesta tuulesta ja laiva selaisi hyvää vauhtia poispäin kurimuksesta.
Deryl hymyili laivalle vielä kerran ja karjaisi sotahuudon kunnioituksena Mustalle Piispalle.
Worgen ei voinut muuta kuin katsoa kun vihollislaiva upposi kurimukseen taistelevien velhojen kanssa.

Tunnin kuluttua myrsky oli jätetty taakse ja Musta Piispa purjehti auringon paistaessa kohti länttä.
Laiva oli kuolemanhiljainen. Oli ollut siitä asti kun Derylin menetys oli selvinnyt kaikille.
Worgen oli ottanut ystävänsä menetyksen raskaimmin ja oli mököttänyt koko ajan omassa huoneessaan ja paiskonut tavaroita.
Hawkolf istui aluksen keulassa ja sitoi sidettä saamansa haavan päälle.
Deryl oli kuollut, koska Hawkolf oli vaatinut Worgenia lähtemään tälle vaaralliselle matkalle. Hawkolf ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä miehen kuolemasta…
Hawkolf yritti vakuuttaa, että syy ei ollut hänen, mutta ei onnistunut siinä.
Hän hautasi päänsä käsiinsä ja päästi syvän huokauksen.
Thor oli tullut kannelle likaisena ja hikisenä ja näki nyt ystävänsä.
Lihaksikas mies käveli toverinsa rinnalle.

”Se ei ollut sinun syysi… Worgen tiesi kyllä matkan vaarat…”, Thor sanoi.

”Mutta hän ei olisi lähtenyt tälle matkalle ilman meitä”, Hawkolf mutisi.

”Se on totta”, Thor sanoi. ”Mutta jos emme tee tätä matkaa en usko, että Worgenilla olisi pian merta seilattavaksi… Ja hän tietää sen. Ihmissudeksi hän on melkoisen välkky… Hän kyllä tietää ettemme ole hupimatkalla”

Hawkolf ei osannut sanoa tuohon mitään joten hän tyytyi nyökkäämään.
Hawkolf ei nähnyt Worgenia sinä päivänä. Pitkän päivän päätteeksi Hawkolf näki levottomia unia huoneessaan.
Hän oli vuoren päällä. Valkoisten Susien vuori? Hän näki vuoren rinteellä olevan nuoren naisen.
Mitä Nina teki aivan reunalla! Hän yritti juosta vaimoaan kohti, mutta askeleet tuntuivat raskailta.
Nina kääntyi häntä kohti kolkko ilme kasvoillaan.
Naisen nauru. Kylmä nauru kaikui vuoren jokaisesta kivestä.
Hän näki, että Ninan vierellä seisoi nyt kaunis mustatukkainen nainen. Triel!
Triel nauroi kylmästi ja upotti hänen vaimonsa vatsaan moniteräisen tikarin.
Missä viivyt? Et pysty auttamaan häntä näin! Kuinka moni on jo saanut surmansa takiasi!?, nainen puhui.

”Herätys”

Hawkolf säpsähti hereille ja piti sapelia kädessään. Hän katsoi nyt auki olevalle ovelle.
Ovella seisoi Worgen, kurjemman näköisenä kuin koskaan ennen. Miehen ilmeessä oli sekoitus surua, vihaa ja iloa.

”Nouskaa ylös”, Worgen toisti.

Hawkolf vilkaisi kelloa ihmeissään. ”Nyt jo? Luulin, että saamme nukkua kuuteen?”

”En kutsu teitä töihin…”, Worgen huokaisi.

Hawkolf katsoi susimiestä kysyvästi.

”Olemme perillä. Tervetuloa Tirannwniin”, Worgen sanoi ja hymyili väkinäisesti.


Luku 6: Tirannwn

Heti kun Hawkolf pääsi kannelle hänen nenäänsä virtasi uusia tuoksuja. Hän ei voinut olla päästämättä ihastunutta älähdystä katsellessaan Tirannwnia.
Kauniit koivut ja kuuset valtasivat alueen ja siellä täällä oli polkuja joita pitkin kulkea.
Mark asteli muutaman askeleen ja nosti maasta paksun oksan ja katsoi sitä ihmeissään.

”Tämä puu on niin kaunis… Johtuu kai metsän rauhallisuudesta”, Mark sanoi ja laittoi oksan taskuunsa.

Hawkolfin katse synkkeni tämän vilkaistessa pohjoiseen.
Siellä kohosi suunnaton linna. Monta kertaa suurempi ja komeampi kuin Darkrockin katedraali.
Worgenkin katsoi linnaa ihmeissään.

”Tuo ei ollut täällä viimeksi… Tosin kävin tällä viimeksi Teachin kanssa. Siitä on jo”, Worgen aloitti, mutta hänen lauseensa jäi kesken varsijousen vasaman iskeytyessä tätä olkapäähän.

Hawkolf veti sapelinsa ja katsoi nuolen tulosuuntaan. Hän näki puussa hienoisen värähdyksen ja tajusi ampujan olevan puussa.

”THOR! MARK! Tuohon puuhun!”, Hawkolf huusi ja osoitti puuta.

Thor ja Mark nyökkäsivät ja olivat jo tähtäämässä puuhun, mutta vasama iskeytyi molempia olkapäähän.
Yhtäkkiä Hawkolf tajusi, että Worgen piti hänestä kiinni. Tämä oli repäissyt nuolen irti ja katsoi sen päätä.

”Myrkkyä…”, Worgen murahti.

Sitten Hawkolf tunsi kipua jalassaan. Heti kivun jälkeen tuli turtumus, joka levisi hänen ruumiissaan kuin kylmä vesi. Kun se tavoitti hänen päänsä maailma sumeni.


”Ovatko he Trielin apujoukkoja?”, pehmeä ääni sanoi kiihtyneesti.

”Mihin se ämmä muka apuvoimia tarvitsee? Ja näithän sinä laivan. Merirosvoja nämä ovat”, sanoi toinen ääni.

Hawkolf avasi silmänsä ja näki olevansa teltassa. Aurinko paistoi teltan kankaan läpi ja häikäisi hänen silmiään.
Hänen kaulalleen ilmestyi hoikkateräinen miekka. Hawkolf katsoi miekan käyttäjää ja hänen silmänsä levisivät hämmästyksestä.
Miekkaa käytti lihaksikas, ruskeahiuksinen haltia. Haldamir

”Kuka olet ja mistä tulette?”, Haldamir kysyi.

”Missä toverini ovat…”, Hawkolf sanoi kylmästi.

”Minä esitän täällä kysymykset!”, Haldamir sanoi ja painoi miekkaa hiukan kovemmin.

”Esittele sinä vain rauhassa, mutta jos et kerro missä toverini ovat lupaan, että leikkaan kielesi irti!”, Hawkolf huudahti yrittäen nousta istumaan. Hänet oli kuitenkin sidottu.

Haldamir katsoi miestä hetken ajan silmät pyöreinä ja niin katsoivat muutkin teltassa olevat haltiat.
Sitten Haldamir rupesi nauramaan.
Haltia napsautti sormiaan ja toinen haltia tuli aukaisemaan Hawkolfin köydet.

”Vaistoan sinusta ettet ole täällä pahoissa aikeissa. Älä pelkää ystäväsi ovat kunnossa. Jokainen”, haltia sanoi.

Hawkolf hieroi ranteitaan ja katsoi haltiaa yhä.

”Voisitko selittää vähän asioita?”

Haltia hymyili ja kumarsi: ”Olen Haldamir. Kapinoijien johtaja. Kapinoimme Trielin hirmuvaltaa vastaan. Meitä ei ole enää montaa kymmentä… Olemme lähettäneet vanhukset ja lapset evakkoon, sillä me taistelemme karvaaseen loppuun asti! ”

Hawkolf tuijotti paljaita jalkojaan (Hänen saappaansa oli viety)

”Tulin siis oikeaan paikkaan…”, Hawkolf mutisi.

Haldamir katsoi häntä kysyvästi.
Hawkolf kertoi haltialle koko tarinan. Hänen menneisyydestään ja Kuinka Groul oli antanut Hawkolfille viestin.
Pitkän tarinan päätyttyä haltia hieroi leukaansa ja tuijotteli hajamielisesti teltan kangasta.

”Olen varma, että tarinastasi tulee suosittu keskuudestamme. Saat kertoa sen ystäviesi kanssa meille iltanuotion ääressä. Jos sinulle sopii tietenkin”, haltia sanoi.

Hawkolf nyökkäsi.

Hawkolf tapasi Markin, Thorin, Worgenin ja muut merirosvot teltan ulkopuolella. Jokainen näytti hiukan vaivautuneelta.
Hawkolf näki muutaman haltian pitävän jäätä kasvojensa päällä ja he tuijottivat Thoria vihaisesti.
Hawkolf nauroi ja tajusi mitä oli tapahtunut.

Kolmikko ja merirosvot illastivat haltioiden kanssa kertoen tarinoita. Suurimman suosion sai Worgen, sillä kokeneella merirosvolla oli kerrottavanaan mitä uskomattomimpia tarinoita.
Mark oli nukahtanut heti oman tarinansa jälkeen, mutta edes miehen kova kuorsaus ei erottunut ilonpidossa.
Illan kuluessa Worgen lähestyi Hawkolfia.

”Me lähdemme huomenna… Jäättekö te tänne vai lähdettekö mukanamme?”, Worgen kysyi tietäen vastauksen.

”Jään tänne… Elättelin vain toivoa, että tekin”, Hawkolf aloitti, mutta Worgen keskeytti tämän.

”Sovimme siitä, että tulemme tänne. En sanonut mitään, että jäisin auttamaan ”jalossa tehtävässänne”!”

Hawkolf katsoi uhmakasta merirosvoa pettyneenä. Hän oli toivonut Worgenissa olevan jotain hyvääkin.

”Et ole muuten maksanut…”, Worgen sanoi.

Hawkolf huokaisi ja veti laukustaan nahkapussukan ja paiskasi sen Worgenille.

”Kymmenentuhatta… Kuten sovimme…”

Worgen aukaisi pussukan ja katsoi sinne hymyillen.

”Oli ilo palvella…”, susimies totesi kylmästi, nousi ylös ja poistui leiritulen luota.

Kun aamu koitti leiri pakkasi nopeasti. Leiri ei ollut koskaan yhtä päivää kauemmin samassa paikassa Trielin vartijoiden varalta.
Hawkolf hyvästeli merirosvot, jotka saivat yhdeltä haltialta saattueen satamaan.
Pois kävellessään Worgen vilkaisi vielä Hawkolfia, nosti peukalonsa pystyyn ja katsoi puiden taa.
Haldamir lähestyi Hawkolfia toisen haltian kanssa.

”Hawkolf. Minä menen johtamaan joukkoa. Lasnaad on seuranasi”, Haldamir sanoi ja katsoi ketterästi joukon kärkeen.

Lasnaad tervehti Hawkolfia hymyillen ja Hawkolf tervehti tätä.
He jatkoivat kävelyä ja Hawkolf näki läheisessä puskassa olevan kuivuneen oksan. Hawkolf astui kohti oksaa.

”Varo!”, Lasnaad huudahti, veti daonsa esiin ja asetti sen Hawkolfin naaman eteen.

Sapeliin kolahti pieni myrkkynuoli.

”Nämä ovat kaikkien Trielin vartijoiden varalle asetettuja… Mutta Nâtharin haltiat osaavat kiertää nämä”, Lasnaad selitti.

Hawkolf nyökkäsi vapisten ja pysyi lopun aikaa tiukasti muiden perässä.
Kun leiri paikka löydettiin leiri oli pystyssä puolessa tunnissa.
Velhot käyskentelivät leirin ympärille tehden suojaavia taikoja leirin suojaksi.

”Minun täytyy päästä linnaan…”, Hawkolf sanoi yhtäkkiä.

Haltiat katsoivat Hawkolfia kuin hullua.

”M-mitä sinä?”, Haldamir aloitti, mutta Hawkolf keskeytti haltian.

”Kuulit tarinani ja tehtäväni. Minun kohtaloni odottaa tuolla linnassa!”, Hawkolf sanoi. ”Olkoonkin se sitten vaikka kuolema….”

Haldamir katsoi Hawkolfia ihmeissään. Haltia avasi suunsa, mutta ei ehtinyt sanoa mitään kun joku osoitti kirkuen ylös.
Hawkolf katsoi myös taivaalle ja näki järkytyksekseen ylidemoni Groulin siluetin taivasta vasten.
Haltiat eivät olleet ehtineet edes vetää aseitaan kun demoni oli jo laskeutunut leirin keskelle.
Hawkolf osoitti demonia sapeleillaan.

”Triel tahtoo tietää missä viivyt… En tiennyt, että olet jo Tirannwnissa… Sinun on parempi alkaa tulemaan tai lupaan, että nämä kapinalliset tulevat kärsimään”, Groul murahti.

Demoni katsoi pitkään haltioita.

”En kerro olinpaikastanne sillä ehdolla, että Hawkolf tulee linnaan… Älä turhaan pelkää! Ei sinua tapeta heti… Triel haluaa siihen oikean seremonian!”, Groul nauroi.

Hawkolfin viha demonia vasten kasvoi koko ajan.
Demoni virnisti Hawkolfille.

”Odotamme sinua…”

Sitten se levitti nahkaiset siipensä ja oli silmänräpäyksessä taas korkealla puiden yläpuolella.
Demoni karjaisi ja suuntasi pohjoiseen.
Kaikki tuijottivat demonin menosuuntaan hetken ajan.

”Näetkö…”, Hawkolf sanoi.

Haldamir huokaisi ja nyökkäsi.

”Me saatamme sinut sinne. Me saatamme sinut linnaan ja olemme kanssasi Trieliä vastaan!”

Hawkolf nyökkäsi hymyillen ja asteli Haldamirin eteen. Hawkolf ojensi kätensä ja sanoi:
”Loppuun asti”

Haldamir hymyili, tarrasi kiinni Hawkolfin kädestä ja sanoi hänkin:
”Loppuun asti…”




Luku 7: Lopun alku

Triel seisoi linnansa parvekkeella pitäen Zamorakin sauvaa rennosti olallaan. Trielin kauniiden silmien katse seurasi pikkulinnun lentoa. Ylipapitar nosti sauvan laiskasti ja ampui tulipallon pikkulintuun.

”Hyvää päivää, majesteetti”, kuului ääni Trielin takaa.

Groul oli laskeutunut parvekkeen kaiteelle.

”Hawkolf on täällä”, demoni sanoi kurkkuäänellään.

Trielin kauniit kasvot kääntyivät ilkeään hymyyn. Sitten nainen purskahti kylmään nauruun, joka veti vertoja, jopa edellisen ylipappi Comerin naurulla.
Groul alkoi jo lopulta kyllästyä Trielin yksin nauruun. Sitten se yhtäkkiä loppui.

”Hae Waril… Menemme häntä vastaan! Surmaamme hänet ennen kuin hän edes pääsee linnaan!”, Triel yhtäkkiä huudahti.

”Luulin, että uhrimenot?”, Groul aloitti, mutta Triel keskeytti hänet nostamalla sauvansa korkealla ilmaan.

”Zamorak, kuule minua! Lähetä meille sotureitasi! Näytetään tälle maailmalle mistä tuska ja veri tulee!!!”, Triel kirkui.

Ensin ei tapahtunut mitään, mutta Groul tunsi ruumiinsa kihelmöivän. Hän oli sentään Zamorakin ylimpiä palvelijoita. Hän tunsi tällaiset asiat.
Triel kääntyi Grouliin päin näyttäen hiukan hämmentyneeltä hiljaisuudesta.
Demoni tyytyi vain virnistämään.
Sitten se alkoi.
Linna alkoi vapista kuin maanjäristyksen kourissa ja Triel kaatui maahan. Kun nainen pääsi ylös tarina oli loppunut.
Triel katsoi demonia syyttävästi, mutta Groul tyytyi vain osoittamaan alas parvekkeelta.
Triel kiiruhti parvekkeen reunalle ja katsoi alas.
Yli sata mustiin haarniskoihin pukeutunutta soturia oli ilmestynyt sinne. Siellä täällä oli demoneita ja muita pimeyden olentoja.
Zamorak oli antanut Trielille oman armeijan.

Koko kapinallisten leiri oli sekaisin äskeisestä järistyksestä.

”Mitä helvettiä se oli!?”, Haldamir huusi.

Hawkolf ei sanonut mitään. Hän aisti sen. Hän aisti saman pahuuden mikä oli vainonnut häntä Darkrockin ilmassa.
Alkoi kuulumaan tasaista jyminää. Kuin armeijan marssia.

”AAAAH!!!”, kuului karjaisi leirin tähystystornista.

Hawkolf katsoi sinne ja näki tähystäjän istuvan tornin lattialla hysteerisenä ja kauhistunut ilme kasvoillaan.
Ketterästi Hawkolf kiipesi torniin ja katsoi pohjoiseen. Hän ymmärsi haltian kauhun.
Yli sata hirviömäistä hahmoa vaelsi kohti etelän vuoria. Ja kohti Ardougnea…

”Mitä helvettiä!?”, Hawkolf huusi kauhuissaan.

Hän nappasi tähystäjän kaukoputken ja tiiraili armeijaa kohti. Armeijan lipuista ei voinut erehtyä…
Zamorakin merkki oli jokaisessa lipussa ja haarniskassa. Hawkolf katsoi kaukoputkella myös linnaa. Hän näkki suurten ovien avautuvan ja sieltä astuvan ulos joukon sotilaita.

”NE TULEVAT!”, Hawkolf huusi.

Haltiat olivat vähällä joutua paniikkiin, mutta taitavana johtajana Haldamir osasi pitää joukkonsa koossa.
Kun haltiat olivat asetelmassa Haldamir antoi käskyn edetä.
Joukon päässä olivat Hawkolf, Mark, Thor, Haldamir ja Lasnaad.
Käveltyään jonkun aikaa he alkoivat kuulla ääniä edeltäpäin. Haldamir näytti muutaman mutkikkaan käsimerkin ja haltiat piiloutuivat puihin. Hawkolf jäi tielle. Kuten myös Mark ja Thor.
Hetken päästä tielle heidän eteensä ilmestyi kammottava kulkue.
Kulkueen kärjessä kulki Triel, Zamorakin sauva olallaan. Hänen takanaan Waril Shieldheart, Hawkolfia tiukasti tuijottaen ja Warilin vierellä Nâthar, hirviömäinen käsi heiluen.

”Tapaamme taas”, Triel virnisti.

Hawkolf ei sanonut naiselle mitään. Mies veti sapelinsa esiin ja osoitti niillä naista.

”Noinko kärkkäästi tahdot kuolla?”, Triel kysyi hymyillen ja kohotti sauvansa kohti Hawkolfia.

Suurempaa loukkausta on vaikeampi keksiä kuin se mitä Waril Shieldheart teki. Hän nappasi Trieliä olkapäästä ja veti tätä taaksepäin. Nâthar järkyttyi miehen röyhkeydestä kuten Trielkin.

”Sinä lupasit…”, Waril sanoi kylmästi.

Triel katsoi miestä hetken ajan, läimäisi tämän käden pois ja naurahti sitten.

”Ole hyvä sitten!”, Triel sanoi.

Waril asteli eteenpäin kohti Hawkolfia. Hän veti viittansa suojista tikarinsa ja miekkansa. Hänen omien käsiensä jatkeet. Hawkolf ei ollut varautunut tähän. Hän oli toki toivonut tätä taistelua salaa mielessään. Taistelua pimeän puolensa kanssa.
Nâthar katseli kaksikkoa kiinnostuneena. Hawkolf ja Waril kiersivät toisiaan kuin leijonat. Kumpikin oli odottanut tätä syistä jos toisista. Waril halusi todistaa sen, että on vahvempi ja Hawkolfin motiivit olivat sekaiset.

”Miksi haluat taistella? tahdotko välttämättä, että todistan sinulle sen?”, Hawkolf kysyi.

”Mitä sinä puhut?”, Waril kysyi.

”Todistan sen, että olemassaolollasi ei ole mitään syytä…”, mies vastasi.

Waril ärähti ja hyökkäsi Hawkolfin kimppuun.
Aikaisemmin Hawkolfilla oli ollut vaikeuksia torjua Warilin iskuja, mutta nyt molemmilla oli kaksi asetta…
Miekka iskeytyi ylhäältä ja Hawkolf torjui sen sapelillaan. Tikari tavoitteli Hawkolfin vatsaa, mutta Hawkolf hyppäsi taaksepäin pois tikarin ulottuvilta.
Nyt Hawkolf hyökkäsi ja tarjoili sapeleillaan iskuja, jotka kuitenkin torjuttiin taitavilla torjunnoilla.
Juuri kun Hawkolf oli vaipumassa taisteluhurmokseen se alkoi.

Vihollisten joukoissa alkoi hälinä kun yhden sotilaan päähän upposi kirves. Triel ja Nâthar ääntyivät katsomaan mikä aiheutti levottomuuden.

”HYÖKÄTKÄÄ!”, kuului tuttu karkea ääni.

Joukko merirosvoja alkoi harventamaan sotilaiden rivejä nopeaan tahtiin. Worgen kärjessä.
Haltiat hämmentyivät näiden uusien liittolaisten tulosta, mutta hyökkäsivät hekin sotilaiden kimppuun.
Hawkolfin ja Warilin yhteenottokin loppui tuon kaaoksen levitessä. Kaikkialla kuului metallin kalinaa.
Waril kääntyi ottamaan hyökkäävän haltian vastaan ja Hawkolf taisteli mustahaarniskaisen sotilaan kanssa.
Hawkolf kuuli Haldamirin huutavan jotain mitä hän ei ymmärtänyt. Sitten Lasnaad otti Hawkolfia kiinni kädestä ja veti tätä kohti metsää.
Haltiat auttoivat myös merirosvoja perääntymään heittäen valopalloja keskelle vihollisia ja saaden lisää kaaosta aikaan.
Hawkolf näki, että Waril etsi häntä raivoisasti katseellaan. Hetken ajan Hawkolf ajatteli hiipiä Warilin taakse ja lävistää tämän. Hetken ajan…
Thor ja Mark yrittivät myöskin perääntyä, mutta heillä oli tarpeeksi huolia. Nâthar oli iskenyt Markia kipeästi päähän saaden tämän kaatumaan. Nyt Thor ryntäsi kohti demonihaltiaa.
Hirviön valtava käsi otti Thorin ryntäykseen vastaan täräyttämättä ja alkoi puristamaan lihaksikasta miestä kurkusta.
Ilman vaivaa Thor nousi ilmaa ja Nâthar puristi tätä kovaa estäen ilman kulun.
Hawkolf yritti kääntyä takaisin auttamaan ystäviään, mutta Lasnaadin ote oli tiukka.

”PÄÄSTÄ MINUT!”, Hawkolf karjui.

”Turpa kiinni tai tapan!”, Lasnaad huusi takaisin Hawkolfille.

Hawkolf katosi huutaen puiden taakse.


”Päästä se…”, Triel sanoi kylmästi Nâtharille.

Nâthar tiputti nyt jo sinisen Thorin maahan ja sai tämän korisemaan kauheasti kun ilma virtasi jälleen miehen keuhkoihin. Triel katsoi paikkaa, jossa Hawkolfin oli määrä kuolla. Kolme Zamorak soturia kuolleena. Ja viholliset menettivät yhden haltian.
Yksi Zamorak sotilaista asteli Markin luokse ja nosti miekkansa.

”Ei…”, Triel sanoi. ”Viedään heidät linnaan… Hawkolf tulee hakemaan heidät ja silloin minä tapan hänet”

Triel käski joukkoja poistumaan kohti linnaa, mutta jälleen Waril tarrasi hänestä kiinni.
”Sinä tapat?”, Waril kysyi kylmästi painottaen ensimmäistä sanaa.

”Aivan. Kuulossasi ei ole vikaa, Shieldheart”, Triel kehräsi.

”Mutta minun taisteluni!”, Waril aloitti, mutta Triel keskeytti tämän nostamalla kätensä.

”Juurihan sinä sen sait…”

Triel poistui Warilin edestä nauraen kylmästi ja jätti raivostuneen palkkamurhaajan siihen.
Sinä kurja, Waril ajatteli katsellessaan pois kävelevää ylipapitarta.
Waril liittyi joukkoon vastentahtoisesti aivan Thoria ja Markia kantavan Nâtharin taakse.
Nâthar ei voinut olla virnistämättä.


”HEILLÄ ON MARK JA THOR SARADOMIN SENTÄÄN!!!”, Hawkolf karjui.

Lasnaad huokaisi. Kaikilla oli kova työ pitää Hawkolf leirissä ja estää tätä ryntäämästä linnaan.

”Me kyllä autamme heitä!”, Lasnaad sanoi kymmenennen kerran. ”Meillä on nyt lisäjoukkojakin…”, Lasnaad lisäsi viitaten kohti Worgenia.

Hawkolf katsoi Worgenia. Susimies näytti hänestä paljon kunnioitettavammalta nyt kun Worgen oli tullut takaisin. Merirosvot olivat jo tehneet lähtöä, mutta tähystäjä oli nähnyt armeijan ja Worgen oli päättänyt, että heitä saatettaisiin tarvita.

”Ensiksi meidän täytyy varoittaa Ardougnea…”, Hawkolf järkeili. ”Sinnehän armeija suuntasi”

”Mutta miten? Miten me saamme sinne viestin?, Haldamir kysyi.

Hawkolf mietti hetken ja sitten hänellä välähti. ”Onko teillä velhoa?”

”On”, kuului kaunis ääni.

Haltioiden joukosta astui esiin kaunis haltia nainen. Naisen kultaiset hiukset lepäsivät tämän olkapäillä ja aurinko teki niistä uskomattoman kirkkaat.

”Voitko ottaa yhteyttä erääseen henkilöön?”, Hawkolf kysyi.

”Tarvitsemme jonkun, jolla on vahva side sellaiseen. Emmekä me haltiat ole täältä pahemmin poistuneet”

”Minä tiedän erään…”, Hawkolf hymyili.

Camelotin oli aika näyttää onko Lancelotin kertoma väite Camelotin ritareista totta vai ei.
Oli aika puolustaa maailmaa.





Luku 8: Sotimaan!

Lancelot söi ateriaa Camelotin linnassa muiden ritarien kanssa. Juuri kun ritari nosti viinilasin huulilleen hänen päähänsä välitettiin maaginen viesti.

”Lancelot!? Kuuletko minua!?”, kuului tuttu ääni.

Lancelot pudotti viinilasin ja nousi äkkiä ylös. Muut ritarit tuijottivat miestä silmät apposen auki.

”H-hawkolf?”, Lancelot kähisi.

”Kyllä. Kuuntele. Otan sinuun maagisesti yhteyttä Tirannwnista. Täällä tapahtuu kauheita. Armeija pimeyden sotureita on matkalla Ardougneen. Jonkun pitää varoitta heitä!”, ääni sanoi.

”Aivan… Ymmärrän”, Lancelot sanoi ja sai toverinsa jo hiukan kauhun valtaan.

”Ei huolta, Hawk. Minä kyllä hoidan joukkoni sinne”, Lancelot lopetti.

”Kiitos, Lancelo- … Lance!”, Hawkolf naurahti.

Maaginen yhteys katkesi.

”Lance. Oletko kunnossa?”, yksi ritareista kysyi.

”Äkkiä! Arthurin luo! Meitä tarvitaan Ardougnessa! Valjastakaa hevoset! Me lähdemme sotaan!”, Lancelot julisti.


Hawkolf oli iloinen kun sai viestin perille. Hän katsoi kohti vuoria ja toivoi Lancelotin joukot ehtivät Ardougnen avuksi tarpeeksi nopeasti.
Nyt ei ollut aikaa siihen… Hänen olisi pelastettava Mark ja Thor.

Mark tunsi lämpimän veren valuvan alas pitkin hänen kasvojaan. Hän aukaisi hiukan silmiään ja näki vierellään Thorin. Hänen ystävänsä näytti kärsineeltä ja hakatulta. Mark avasi silmänsä nyt kokonaan ja tiiraili missä he olivat.
Ystävykset oli lukittu selliin. Thor roikkui molemmista käsistään ja oli kiinnitetty jaloistaan, mutta Mark roikkui vain toisen kätensä varassa. Kättä alkoi jo pakottaa riippumisesta. Hän näki Thorin kolmikärjen nojaavan seinään toisella puolella huonetta ja hänen aseensa läheisellä pöydällä.
Hän kuuli Thorin heräävän vierellään.

”Hemmetti…”, Thor sanoi ja sai kuvottavan verimäärän valumaan alas suustaan.

Mark valahti velttona kahleensa varaan roikkumaan. Pääsisivätkö he tästä pulasta elävänä?

***

Lancelot matkasi viidenkymmenen ritarin kanssa kohti Ardougnea. Heidän piti päästä kaupunkiin ennen päivän laskua.
Kuningas Arthur oli ollut ymmärtäväinen ja antanut Lancelotin komentoon melkein kaikki soturit.
Tämä todisti hänen kuninkaansa hyvyyden sillä Lancelot oli vaatinut paljon ja pienillä todisteilla.
Ratsastaessaan Lancelot katsoi vierellä ratsastavia sotureita.
Jokainen heistä taistelisi kunnes eivät enää siihen pystyisi.
Vastustajina odotti pimeyden armeija. Zamorakin armeija. Lukuisia sotilaita ja demoneja. Hawkolf oli sanonut hyökkäävänsä itse Tirannwnissa kaiken pahan alkua vastaan.
Lancelot luotti häneen.

***

Nina katseli kohti länttä istuen Seers kylän niityllä. Hän näki mustien pilvien kokoontuvan siellä.
Nido käveli hänen vierelleen.

”Jotain suurta on tapahtumassa…”, Nido sanoi.

Nina nyökkäsi. Hän tiesi, että hänen miehensä oli tuolla. Ja hän tiesi, että Hawkolf oli kaiken keskipisteenä. Hän vain tiesi.

”Hän selviää”, Nina sanoi luottavasi.

Nido nauroi hohottavaa nauruaan lempeästi. ”Tietenkin hän selviää! Sitä poikaa ei kukistaisi mikään!”


***


Hawkolf katseli kohti itää ja ajatteli vaimoaan. Selviäisikö hän?
Hawkolf pudisti päätään. Nyt ei ollut tämän aika.
Tänä iltana Hawkolf, merirosvot ja haltiat hyökkäisivät linnaan tavoitteenaan vain yksi asia.
Tuhota Zamorakin sauva.
Keskustelujen tuloksena oltiin päätetty, että sauva on kaiken pahan ydin ja sen tuhottaessa myös pimeyden armeija kukistuu.
Toivottavasti, Hawkolf ajatteli.
Yö alkoi laskeutua Tirannwnin ylle.

”Tulee täysikuu”, joku sanoi Hawkolfille.

Hawkolf hätkähti Worgenin puhuessa hänelle. Hän oli ollut aivan ajatuksissaan eikä ollut edes havainnut merirosvoa.

”Luuletko, että he ovat koskaan kohdanneet ihmissutta?”, Worgen kysyi nuolaisten huuliaan.

”Kiitos kun tulit takaisin…”

Worgen katsoi Hawkolfia hämmentyneenä.

”Älä kuvittele turhia! Tulin, koska täällä saattaisi olla jotain arvokasta!”, Worgen kivahti ja sylkäisi maahan. ”Siihen asti taistelemme rinnakkain, mutta jos vielä tämän jälkeen näemme… Emme ota sinua vieraaksemme!”

Hawkolf tyytyi hymyilemään merirosvolle, joka poistui paikalta kiroillen.
Lasnaad tuli nyt Hawkolfin vierelle.

”Oletko valmis?”, haltia kysyi.

Hawkolf nyökkäsi ja kääntyi kohti leiriä.
Hawkolf puki päälleen ketjupanssarinsa, jonka alle hän laittoi ruskean silkkipaitansa. Sapelit roikkuivat hänen molemmilla puolillaan. Hänen ruskea matkaviittansa roikkui hänen selässään ja Hawkolf veti hupun päänsä päälle.

”Lähdetään…”, Haldamir sanoi kaikille.

Tuo hiljainen kulkue suuntasi kohti linnoitusta hiljaa kuin kuolema.


***

Camelotin ritarit saapuivat Ardougneen juuri ennen auringon laskua. Ritarit ratsastivat nyt jo hiljaisen kaupungin läpi kohti kuninkaan linnaa. Ardougnen vartijat yrittivät pysäyttää tuon sinitukkaisen ritarin, mutta tämä puski vartijoiden läpi suoraan kuninkaan valtaistuin saliin.
Kuningas Lathas oli juuri keskustelemassa neuvonantajansa kanssa veroista kun Lancelot puski sisään.

”Kuningas Lathas! Pyydän saada lupaa puhua teille!”, Lancelot huudahti kumartaen.

”Mitä tämä merkitsee? Et ole kaupunkini ritari. Miksi olet täällä?”, Lathas kysyi.

Lancelot kertoi Lathasille koko tarinan. Myös Lathasin vartijat kuuntelivat kiinnostuneena.

”Ja armeija on täällä alle tunnissa!”, Lancelot lopetti tarinansa.

Lathas istui valtaistuimellaan tukien vahvaa leukaansa kämmeneensä. Hän katsoi Lancelotista neuvonantajaansa ja taas Lancelotiin.

”Käsken sotureitani sotavalmiuteen. Tämä sota taitaa ratkaista koko maailman kohtalon?”, Lathas sanoi lopulta.

”Aivan!”, Lancelot nyökkäsi hymyillen.

”Neljäkymmentä paladinia ja kaksikymmentä soturia tulee avuksenne”, Lathas sanoi vielä Lancelotin poistuessa.

Lancelot kumarsi ja poistui huoneesta.


***

”Hawkolf. Me luomme häiriötä linnan edessä. Sillä välin sinä kiipeät ylös linnan muureja pitkin. Selvä?”, Haldamir sanoi vielä kerran.

”Oli selvä kun kävimme tämän suunnitelman ensimmäisen kerran läpi!”, Hawkolf kivahti.

Haldamir oli käynyt suunnitelmaa läpi Hawkolfin kanssa koko matkan leiristä linnan pihalle.
Hawkofl kuuli kiljuntaa ja merirosvojen huutoa. Hän tiesi mitä oli tapahtumassa.
Worgen muuttui.
Hän näki nyt karvaisen ja susimaisen Worgenin kävelevän hänen vierelleen ja monen pahoinvoivan näköisen haltian puun takana yökkimässä.

”Ei yhtään käytöstapoja!”, Worgen nauroi.

Hawkolf ei voinut kuin hymyillä.
Nyt sotilaat olivat linnan ulkopuolella olevien puiden katveessa.
Viimeinen rauhallinen hetki. Haltiat virittivät pitkäjousiensa jänteet ja tähtäsivät nuolillaan linnan muurin yli. Siellä täällä muurilla ja linnan pihalla näkyi vartijoita.
Haldamir nosti kolmea sormea pystyyn. Hawkolf nyökkäsi.
Haldamirin yksi sormi laskeutui. Haltia papittaret alkoivat messuta hiljaa.
Enää yksi sormi pystyssä. Hawkolf veti sapelinsa esiin.

”HYÖKÄTKÄÄ!”, Haldamir huusi.

Papittaret ampuivat kohti pihan vartijoita häikäiseviä valopommeja ja haltiat ja merirosvot syöksyivät pihan vartijoita kohti aseet koholla ja ne haltiat, joilla oli jouset ampuivat nuolisateen muurin yli.
Lukuisia muurin yllä olevia sotureita sai surmansa ja yhtä moni muurien sisäpuolella.
Hawkolf ei suunnannut muun joukon kanssa kohti porttia vaan linnan sivustalle, jossa kasvoi muratti jota pitkin hän pääsisi kiipeämään linnan katolle.

***

Lancelot katsoi vuoren rinnettä alas tulevaa joukkoa urheana. Hän kuuli kaupunkilaisten kiljuntaa sillä Lathas oli päättänyt evakuoida kaupungin taistelun ajaksi.
Ardougnen ja Camelotin sotilaat muodostivat hiukan pienemmän, mutta selvästi harjaantuneemman joukkion kuin heidän vastustajansa.
Zamorakin armeija näki nyt, että heillä oli vastassaan paljon sotilaita. Se pysähtyi hetkeksi. Lancelot näki mustahaarniskoiden ritarien rinnalla seisovien demonien terävät hampaat ja kynnet ja sai vilunväristyksiä. Hetken hän ajatteli perääntymistä.
Vain hetken.
Pimeyden armeijan joukkiosta käveli ulos yksi demoni. Demoni hädin tuskin erottui tummaa taivasta vasten. Niin musta se oli.
Groul tuijotti vastustajiaan keltaiset silmät loistaen.
Sitten se alkoi puhua kuuluvalla äänellä, joka tavoitti jokaisen sotilaan.

”Te urheat soturit olette uskaltaneet nousta itsensä Zamorakin armeijaa vastaan. Näyttääksemme, että Jumalani kunnioittaa urhoollisuutta saatte mahdollisuuden liittyä joukkomme! Liittykää joukkoomme ja vallatkaa maailma kanssamme!”, Groul puhui.

Lancelot astui nyt eespäin. Hän veti huotrasta miekkansa. Legendaarisen Excaliburin.
Hän asteli kohti demonia ja pysähtyi sitten.

”Sinä ja jumalasi saatte tuntea Saradominin voiman!”, Lancelot karjui.

Groul näytti kuin häntä olisi läimäisty. Se karjahti korvia huumaavasti ja käski joukkoja hyökkäämään.
Pimeyden armeija syöksyi heitä kohti.
Lancelot nosti Excaliburin korkea ilmaan niin, että se leimahti siniseen liekkiin ja näytti valavan sotilaisiinsa toivoa.

”KAIKKIEN HYVIEN KANSOJEN PUOLESTA!”, Lancelot huusi ja sotilaat yhtyivät hänen huutoonsa.

Nyt myös Lancelotin sotilaat ryntäsivät kohti pahaa armeijaa.
Lancelot asetti kypäränsä päähän, nosti kilpeen selästään ja huusi sotahuudon.
Jos he kuolevat täällä niin olkoon se kuolema jalo!



Luku 9: Kun aseemme kohtaavat

”Kuuletko metelin?”, Thor kysyi Markilta.

Mark nyökkäsi. Molemmat tiesivät, että taistelu oli alkanut. Ja he olivat täällä tyhjänpanttina.
Mark katseli selliä. Vastapäisellä seinällä roikkuivat kahleiden avaimet. Kahleet oli lumottu niin, että vahva Thorkaan ei saanut niitä katki.
Mark ase oli läheisellä pöydällä johon hän ei ihan yltänyt.
Mark tavoitteli vapaalla kädellä taskujaan. Hänen piilotettu aseensa oli yhä siellä.
Mark veti esiin punamustan ruoskan.

”Et sinä tuolla avaimiin yllä…”, Thor sanoi masentuneena.

”En ehkä avaimiin, mutta aseeseeni kyllä!”, Mark sanoi ja iski kohti pöytää.

”Mutta hehän ottivat siinä panokset”, Thor sanoi katsellessa Markin yrityksiä.

Lopulta ruoska kiertyi aseen kahvalle ja Mark veti sen luokseen.

”Hah! Aseeseeni on aina piilotettu yksi ammus!”, Mark nauroi ja latasi aseen yhdellä kädellä.

”Aiotko ampua avaimet tänne?”, Thor kysyi epäuskoisena. Hän kyllä tiesi ystävänsä olevan taitava, mutta se olisi jo liikaa.

”En…”, Mark sanoi ja laski kiväärinsä maahan.

Mark laittoi kätensä taskuun ja nosti sieltä paksun puunpalan. Saman jonka hän oli laittanut sinne heidän saapuessa Tirannwniin.

”Tiedätkö, Thor… Tiesimme molemmat, että uhrauksia on tehtävä”, Mark mutisi ja asetti puunpalan suuhunsa.

Mark nosti kiväärin maasta ja ohjasi sen piipun kätensä kohdalle.

”MARK! ÄLÄ!”, Thor karjui, mutta mikään ei muuttaisi Markin mieltä.
Mark katsoi Thoria silmiin ja tämä vaikeni. Markin silmien harmaakatse oli teräksenkova. Sitten hän nyökkäsi Thorille. Hänen ystävänsä sulki silmänsä ja niin sulki myös Mark.
Laukaus tuntui kaikuvan sellissä loputtomiin.


***

”Olemmeko me häviämässä!”, Triel kiljui parvekkeeltaan.

Kun ylipapitar kääntyi hän tajusi, että puhui itsekseen. Groul ei ollut täällä, Nâthar oli taistelemassa.
Missä Waril oli? Palkkamurhaaja oli kadonnut taistelun alkaessa.

”Olet aivan yksin.”

”K-kuka siellä!?”, Triel kääntyi kuultuaan äänen.

”Kuka vai mikä? Se kaikki on suhteellista, Triel.”

”Missä olet!?”, Triel kiljui pystymättä paikantamaan ääntä.

”Olkapäälläsi.”

Triel kääntyi katsomaan sauvaa, joka nojasi olkapäätänsä vasten.

”S-sinäkö? Sauva?”, Triel kysyi kauhistuneena.

”Sauva? Sauva? Kutsutko sinä jumalaasi sauvaksi?”

Triel kaatui nyt maahan. Hänen jalkojaan heikotti. Mitä hän oli juuri kuullut. Oliko tuo sauva kutsunut itseään Trielin jumalaksi.


Triel nielaisi ja kähisi: ”Mitä sinä tahdot, oi Zamorak?”


***

Oksa vain juuri ja juuri kesti Markin hampaiden voiman. Mark tiesi ettei saanut karjua sillä vartijat saattaisivat tulla. Pitäen veristä kädentynkäänsä viittansa sisällä hän hoiperteli kohti avaimia.
Hänen terve kätensä ojentui kohti avaimia, mutta hän ei saanut niistä otetta. Kipu sumensi hänen silmiään.
Viimein hän sai avaimet käteensä ja hoiperteli takaisin Thorin luo. Hän sai minuuttien räpellyksen jälkeen toisen Thorin kahleista auki ja Thor aukaisi itse toisen.
Sitten Mark vavahti lattialle myttynä.
Thor repäisi Markin viitan pois ja teki puristussiteen Markin käden ympärille.

”A-anna aseeni!”, Mark karjahti tuskan aaltojen virratessa hänen ruumiissaan.

Thor riensi ottamaan Markin aseen ja antoi sen hänelle. Kun Mark sai koskettaa aseensa tammista puuosaa kipu alkoi hellittää.
Thor nosti Markin selkäänsä, käveli sellin ovelle, nappasi kolmikärkensä ja potkaisi sellin oven irti.
Pitäen Markia selässään Thor voitti kaksi sellinvartijaa helposti.
Thor pyyhki vartijoiden verta pois naamaltaan ja murahti.

”Aika liittyä sotaan!”

***

Hawkolf kiiruhti pitkin linnan yläosaa. Hän etsi katseellaan luukkua, josta pääsisi sisätiloihin.
Hän juoksi pitkin linnan muuria kun salama iski hänen edessäpäin.
Salama paljasti siluetin. Siluetin, jonka käsissä tähtien valossa välkkyivät miekka ja tikari.

”Nyt et pakene”, Waril Shieldheart sanoi astellessaan kohti Hawkolfia.

Hawkolf veti sapelinsa esiin. Hän tuijotti Warilia. Täällä se ratkeaisi. Täällä joko Hawkolf todistaisi Warilin olemassaolon tyhjyyden tai Waril todistaisi olevansa voimakkaampi…
Panokset olivat kovat.
Waril hypisteli viittansa nyörejä ja irrotti ne. Musta viitta lähti tuulenpuuskan mukana pois.

”En halua minkään häiritsevän”, Waril selitti.

Waril asetti miekkansa ja tikarinsa hyökkäysasentoon. Hawkolfkin risti sapelinsa eteensä. Molemmat olivat valmiita.
Salama iski jälleen kerran.
Välähdyksen aikana sapelit ottivat yhteen tikarin ja miekan kanssa.
Hawkolf tiesi, että Waril oli liian nerokas taistelija joten hänen oli turha suunnitella kunnollista strategiaa. Hänen pitäisi vain improvisoida.
Hawkolfin sapelit nousivat korkealle ilmaan ja laskeutuivat. Waril torjui molemmat sapelit miekallaan ja tikari tavoitteli Hawkolfin vatsaa.
Hawkolf kuitenkin painoi sapeleillaan niin kovaa, että Warilin oma miekka lopetti tikarin iskun.
Molemmat hypähtivät taaksepäin ja olivat taas toistensa kimpussa.
Jos joku olisi katsonut nyt muurin päälle he olisivat nähneet kahden varjon taistelevan kuunvalossa nopeammin kuin ympärillä iskevät salamat.

Alhaalla tilanne ei suinkaan ollut parempi.
Nâthar otti yhteen Lasnaadin ja Haldamirin kanssa valtava miekka heiluen. Nâthar oli tappanut enemmän omia sotureitaan kuin haltioita tai merirosvoja, mutta ei pahemmin välittänyt.
Miekka iskeytyi matalalta ja Haldamir loikkasi sen yli hyökäten.
Nâtharin hopeiset hiukset vain hulmusivat tämän hyökätessä nopeasti. Valtava miekka teki piston Haldamiria kohti. Haldamir loikkasi miekan päälle ja juoksi sitä pitkin kohti Nâtharia.
Haldamirin pitkämiekka osui suoraan Nâtharin hirviö silmään saaden tämän ulvomaan tuskasta.
Nâthar pudotti aseensa ja pyöri villisti huitoen kädellään minne pystyi. Lasnaad menetti tasapainonsa hetkeksi ja Nâthar suuntasi haltiaan iskun. Lasnaad sai daonsa väliin, joka pienensi iskua, mutta lennätti Lasnaadin silti kauas.
Haldamir iski pitkämiekkansa Nâtharin jalkaan, mutta raivoisa demonihaltia ei edes huomannut sitä.
Nâthar kääntyi kohti Haldamiria ja nappasi tämän luonnottomaan kouraansa.

”KUOLE!”, Nâthar karjaisi.

Lasnaad yritti juosta johtajansa apuun, muttei päässyt sinne. Hän näki kuinka Nâtharin koura puristi haltiaa. Hän kuuli kuinka Haldamirin luut rutisivat. Sitten kuului ääni kun Nâtharin nyrkki oli kokonaan kiinni.
Haldamirin eloton ruumis tippui maahan.

”Ei…”, Lasnaad kuiskasi. ”EI!!!”

Lasnaad ryntäsi kohti Nâtharia, joka nauroi pirullista naurua. Lasnaadin syöksyn pysäytti kuitenkin kaksi pimeyden sotilasta joiden kanssa hänen täytyi jäädä taistelemaan.
Nâthar ei ehtinyt nauttia voitostaan kauaa sillä hän sai uuden vastustajan.
Worgenin kynnet raapivat demonihaltian naamaa ja saivat siihen lisää naarmuja. jatkuva raapiminen ja Worgenin potkut saivat Nâtharin kaatumaan selälleen. Hän yritti laittaa suunnattoman kouransa Worgenin tielle, mutta ketterä ihmissusi vain väisti sen. Sitten heidän naamansa olivat vastakkain.

”Hirviö vastaan hirviö ja voittaja olen minä!”, Worgen nauroi päin hänen naamaansa.

Nâthar ei ehtinyt edes sanoa mitään Worgenin hampaiden pureutuessa hänen kurkkuunsa. Demonihaltia tunsi henkitorvensa rutistuvan noiden vahvojen leukojen välissä. Hän tunsi lämpimän veren pulppuavan hänen kaulastaan. Hän tunsi kylmyyden.
Ja sitten hän ei enää tuntenut mitään.

***

Triel kiersi ympyrää valtaistuinhuoneessaan ja piirsi maahan erilaisia kuvioita.
Juuri sellaisia millaisia Zamorak oli häntä käskenyt tekemään.

”Hyvä… Viimeistele rinki ja sitten aloitamme”, kaikuivat sanat Trielin päässä.

Triel nyökkäsi nöyränä. Naiden entisestä ylpeydestä ei ollut paljoakaan jäljellä. Mitä Zamorak sanoo sen Triel tekisi.
Puolen tunnin päästä Triel oli saanut kuvion valmiiksi.

”Erinomaista, Triel… Aloitetaan”, sauva sanoi.

Jälleen Triel vain nyökkäsi ja asteli ringin keskelle pitäen Zamorakin sauvaa korkealla ilmassa.

”Seremonia kestää kauan… ÄLÄ ANNA SEN KESKEYTYÄ!”, sauva käski.

”Nyt Triel. Valmistautukaamme vapauttamiseeni!”, sauva jatkoi innostuneen kuuloisena.

Triel vain nyökkäsi. Sitten ylipapitar alkoi messuamaan taikaa, joka täyttäisi sauvan tahdon.
Zamorak tulisi kostamaan vastustajilleen itse.


***


Hawkolf asteli taaksepäin. Hänessä ja Warilissa oli lukuisia naarmuja, mutta ei mitään vakavaa. Waril sylkäisi alas muurilta ja osoitti Hawkolfia aseillaan.
”Juuri tätä olen odottanut. Tätä olen himoinnut siitä asti kun Mustan Piispan kannella kohtasimme!”, Waril sanoi.

”Aivan… Sinähän tahdot voittaa minut, Shieldheart… Ylpeytesi tähden!”, Hawkolf sanoi ja teki jotain odottamatonta. Kaksi sapelia putosivat maahan.

Waril katsoi Hawkolfia silmät pyöreinä.

”Mitä sinä?”, Waril kysyi järkyttyneenä.

”Tule. Tule ja tapa minut!”, Hawkolf sanoi itsevarmana.

Waril murahti ja syöksyi kohti Hawkolfia. Hänen miekkansa pysähtyi sentin päähän miehen rinnasta.

”Nosta aseesi! NOSTA NE JA TAISTELE!”, Waril karjui.

”Et kykene tappamaan minua näin sillä vihaisit silloin itseäsi…”, Hawkolf sanoi.

Waril kääntyi poispäin ja karjui kohti kuuta: ”OLE KIROTTU! OLE KIROTTU!”

Waril kuuli takaansa metallin kalinaa. Kun hän kääntyi hän näki Hawkolfin jälleen nostaneen aseensa.

”Tahdoin vain nähdä tappaisitko minut… Läpäisit kokeen. Nyt taistele”, Hawkolf sanoi kylmästi.

Waril katsoi Hawkolfia hetken ajan, sylkäisi maahan ja haukkui itseään mielessään raivostumisesta.
Sitten palkkamurhaaja syöksyi taas Hawkolfia kohti. Torjunta, torjunta ja taas torjunta.
Kummallakaan ei ollut aavistustakaan kuinka kauan taistelua oli jo käyty.
Warilin tikari pääsi Hawkolfin puolustuksen läpi ja raapaisi naarmun hawkolfin kaulaan.
Sentti vasemmalle niin se olisi ollut tappava isku.
Hawkolf ohjasi toisen sapelinsa alhaalta ylös ja toisen ylhäältä alas. Tämä liike sai Warilin väistämään taaksepäin.
Palkkamurhaaja ei ehtinyt tehdä mitään kun Hawkolfin kenkä osui tätä oikeaan silmään.
Waril hoiperteli taaksepäin ähisten.
Hänen silmänsä muurautuisi pian umpeen ja antaisi Hawkolfille tappavan edun.
Taistelun piti päättyä ennen sitä.
Salama iski nyt suoraan muurin ja lohkaisi siitä ison palan. Palan, jossa nuo kaksi taistelijaa olivat.
Waril hyökkäsi kohti Hawkolfia hiljalleen valuvalla muurin palalla.
Nuo kaksi taistelisivat kuolemaan asti.
Waril piti tikariaan taaempana valmiina iskuun kuin skorpioni häntäänsä ja huitoi Hawkolfin sapeleita tieltään miekallaan.

”Jatketaan tätä muualla! Muuten kuolemme molemmat!”, Hawkolf huusi Warilille.

”Olkoon sitten niin!”, palkkamurhaaja karjaisi ja iski tikarillaan.

Hawkolf näki tilaisuutensa. Hän lukitsi Warilin tikarin sapeliensa kahvoihin ja piti näin Warilin käden liikkumattomana.
Waril yritti iskeä miekallaan ja saikin sen upotettua Hawkolfin käteen. Hawkolf ulvaisi, mutta katsoi heti Warilia silmiin kylmästi.

”Se on ohi, Waril Shieldheart”, hän sanoi.

Hawkolf luiskautti sapelinsa vapaaksi lukituksesta ja sapelin terä hakeutui suoraan Warilin mustan tunikan läpi.
Hawkolf kuuli kuinka Waril henkäisi tuskissaan. Palkkamurhaaja hoiperteli taaksepäin puristaen vatsaansa.
Hawkolf kääntyi tyynesti pois ja loikkasi pois melkein putoavalta tasanteelta.
Sitten hän kääntyi katsomaan Warilia.

”T-tämä ei ole ohi…”, Waril puuskahti veren valuessa miehen suusta.

”Kyllä se on, Waril…”, Hawkolf sanoi. ”Kyllä se on”

Sitten muurin palanen irtosi kokonaan ja syöksyi alas valtavan linnan seiniä raapien maailman paras palkkamurhaaja mukanaan.
Se oli totisesti ohi.

***

Lancelot torjui valtavan kirveen iskun kilvellään ja sivalsi Excaliburilla sotilaan vatsan auki.
Hän nousi kumarasta ja tarkkaili sotakenttää. Lukuisia pimeyden sotureita kuolleena. Enemmän kuin heitä.
Vihollisia oli olut melkein kaksinkertainen määrä, mutta taitavien sotilaiden ansioista vihollisia oli saman verran kuin heitä.
Noin viisikymmentä vastaan viisikymmentä.
Kaksi paladinia lähestyi Groulia molemmilta puolilta. Groul seisoi käden puuskassa. Hän ei ollut vielä ottanut taisteluun osaa.
Paladinin keihäs iskeytyi kohti Groulia, mutta demoni vain nappasi siitä kiinni. Samalla toinen paladin yritti iskeä miekallaan. Groul lävisti miekkaa käyttävän sotilaan tämän oman toverin keihäällä. Sitten Groul vain nosti paladinin ylös ja taittoi tämän niskat toisella kädellään.

”Tylsää…”, Groul mutisi.

Sanojen jälkeen Groul tunti piston jalassaan. Musta demoni katsoi jalkoihinsa ja näki hänen reitensä lävistäneen miekan.
Excalibur leimusi sinistä valoa demonin mustaa ihoa vasten.
Groul kirosi ja heitti Lancelotin pois jalastaan.

”Siitä on aikaa kun joku sai iskun perille… Olin tosin varomaton, mutta ansaitset taistelun”, demoni sanoi ja nosti kätensä ilmaan.

Demonin käteen ilmestyi ensin liekkejä ja sitten ne materioituivat suureksi miekaksi, jonka ympärillä leiskuivat liekit.

”Kuole”, Groul sanoi ja hyökkäsi laiskasti kohti Lancelotia.

Lancelot torjui miekan iskun omalla aseellaan ja tunsi miekan lieskojen lämmön, jopa haarniskansa läpi.
Excalibur iskeytyi eteenpäin ja hipaisi Groulin vyötäröä.
Liekehtivät miekka kohtasi nyt Excaliburin. Kumpikaan miekka ei liikahtanut.

”Voimankoitos? NO SEHÄN SOPII!”, Groul karjaisi ja painoi miekkaa niin kovaa kuin pystyi.

Lancelotin jalat liukuivat taaksepäin märällä hiekalla. Mies heitti kilpensä pois ja piti miekastaan kaksinkäsin kiinni.
Lancelot tuijotti maata ja mutisi jotain itsekseen ja Groul katsoi tätä kysyvästi ja virnuillen.

”Rukoiletko jumalaasi? Älä turhaan!”, Groul pilkkasi.

Lancelotin pää nousi ja kypärän visiirin välistä näkyi teräksinen katse.

”Kaikkien hyvien kansojen puolesta”, Lancelot sanoi hiljaa.

Excaliburin sininen hohde voimistui.

”Kaikkien hyvien kansojen puolesta”, Lancelot toisti nyt vielä äänekkäämmin.

Excalibur syttyi vielä suurempiin sinisiin lieskoihin ja Groul huomasi, että hänen täytyi ottaa toinen kätensä käyttöön, jotta hän sai pidettyä Lancelotin pinteessä.

”Kaikkien hyvien kansojen puolesta!”, Lancelot huusi.

Excaliburin lieskat olivat nyt paljon Groulin helvetillisen miekan liekkejä suuremmat Groul tunsi kuinka demonin teräväkyntiset jalat alkoivat luistaa.

”Mitä helvettiä tämä!?”, Groul huudahteli.

Demonin keltaiset silmät kohtasivat Lancelotin harmaiden silmien voiman.

”KAIKKIEN HYVIEN KANSOJEN PUOLESTA!”, Lancelot karjui.

Groul näki kuinka siniset lieskat tuhosivat hänen tuliset lieskansa. Excalibur katkaisi Groulin miekan ja jatkoi matkaansa kohti demonin lihaa. Demoni nosti kätensä eteen, mutta se ei legendaarista miekkaa pysäyttänyt.
Kädetön Groul putosi maahan polvilleen ja katsoi Lancelotia (Polvillaankin demoni oli pidempi) suoraan silmiin.
Lancelot otti kypärän pois päästään ja pudotti sen maahan. Sitten mies tarttui Excaliburiin kaksinkäsin.

”Camelotin puolesta”, mies sanoi kylmästi.

Groulin musta, sarvekas pää tippui sotakentän hiekalle.

***


Thor oli laskenut Markin seinän viereen ja liittyi nyt taistelijoihin, jotka sotivat linnan aulassa.
Hän lävisti kaksi sotilasta kerralla kolmikärjellään ja paiskasi molemmat viiden henkilön joukkoon saaden kaikki kaatumaan.
Hetken päästä daoa käyttävä haltia yritti iskeä Thoria aseellaan.

”HEI!”; Thor karjaisi ja heilautti kolmikärkeään niin, että haltian oli väistettävä kauas.

”Oletko Zamorakin haltioita!?”, Thor murahti asettaen kolmikärkensä paremmin.

”En ole. Oletko itse hänen sotilaita?”, Lasnaad kysyi.

Thor ei vastannut vaan heitti keihäänsä lähellä olevaan pimeyden soturiin. Tämä vakuutti Lasnaadin tarpeeksi hyvin.

”Missä Hawk!?”, Thor kysyi taistelun lomassa.

”Hän menee katon kautta valtaistuinsaliin!”, Lasnaad huusi metelin yli ja leikkasi pimeyden soturilta käden.

”Sinne siis minäkin menen!”, Thor murahti, juoksi Markin luo, nappasi tämän selkäänsä ja juoksi aulan rappusia ylös.


***

Hiki valui pitkin Trielin kauniita kasvoja hänen loitsunsa lähestyessä loppua. Hän tunsi sauvan innostuksen päänsä sisällä.

”Pian.. Pian! Aivan pian olen taas elävä!”, sauva sanoi hänen mielessään.

Triel ajatteli miksi Zamorak haluaisi eläväksi sillä hänen jumalalliset voimansa vähenisivät silloin huomattavasti.

”Yksinkertaista, Triel… Jumalana minulla ei ole paljon valtaa kiitos Saradominin…”, sauva sanoi hänen mieleensä. Triel tajusi sauvan lukeneen hänen ajatuksensa.

”Ja kun olen… Kuolevainen niin voin kontrolloida pimeyden voimia vailla huolta Saradominista!”

Triel ei nyökännyt. Hän ei edes sanonut mitään. Hän pelkäsi, että loitsu rikkoutuu jos hän tekee mitään, muuta kuin sanoo loitsusanoja.
Monimutkaiset piirrokset lattiassa alkoivat hohtaa. Triel tunsi niistä huokuvan kuumuuden. Hän tiesi, että ne eivät satuttaisi häntä, mutta ei voinut estää kauniiden sääriensä vapinaa.

”Vihdoin!”, sauva huudahti.

Koko linna alkoi täristä. Triel melkein menetti tasapainonsa, mutta pysyi juuri ja juuri pystyssä.

”Vihdoin…”, sauva toisti.

***
Väsynyt Hawkolf oli tutkinut koko linnan yläosan, mutta havaitsi, että hän ei pääse valtaistuinsaliin sitä kautta. Hän meni reunalle ja katsoi alas. Hän näki suuret ikkunat siinä kohdalla missä uskoi salin olevan.
Hawkolf otti repustaan köyden, jonka oli saanut haltioilta. Hän kiinnitti sen tiukasti muurissa olevaan lippuun ja otti tiukan otteen köydestä.
Juuri kun hän oli alkamassa laskeutumaan linna alkoi täristä. Hawkolf katsoi reunan yli ja näki äskeisten ikkunoiden sisältä tulevan punaisen hehkun.
Sitten hän putosi tärinän takia.

***

Triel perääntyi kirkuen huoneen keskeltä. Sauva oli lennähtänyt hänen kädestään ja iskeytynyt maahan pystysuoraan. Triel perääntyi ryömien huoneen seinää vasten ja sulki silmänsä, sillä seuraava välähdys oli liian sokaiseva silmille.


***

”Ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei!!!”, Hawkolf huudahti hänen roikkuessa köydestään kuin Tarzan liaanista.

Hawkolf teki suuren kaaren tyhjyyden päällä ja sitten köysi paiskasi hänet suoraan päin ikkunaa. Hawkolf räsähti ikkunan läpi ja laskeutui kipeästi marmori lattialle. Hawkolf pyöri hetken ajan pitkin lattiaa, nousi käsiensä varaan ja kirosi sitten.
Hän ei voinut olla ihmettelemättä miksi huone oli aivan hiljainen.
Hawkolf nosti katseensa ja näki Trielin olevan sanattomana huoneen nurkassa ja tuijottavan keskelle huonetta.
Aivan salin keskellä seisoi koristeelliseen punaiseen kaapuun pukeutunut mies. Miehen iho oli hivenen normaalia ihonväriä valkeampi ja hänen pitkät mustat hiuksena ulottuivat puoliväliin selkää. Miehen leuan parta oli leikattu kolmeksi erilliseksi viivaksi.
Mies avasi silmänsä. Ne olivat punaiset kuten miehen kaapu.
Tuo mies kääntyi kohti Hawkolfia ja katsoi tätä hetken.

”Tervehdys, Hawkolf. Oletko valmis tapaamaan jumalasi?”, Zamorak kysyi hymyillen ilottomasti.


Luku 10: Kauhun ruumiillistuma

Hawkolf vapisi kauttaaltaan. Zamorak katsoi Hawkolfia punaisilla silmillään ja pää hitusen kallellaan.
Sitten Zamorak kääntyi kaapu hulmahtaen. Jumala katsoi huoneen keskellä olevaa sauvaa kauan. Sitten hän kohotti sormiaan sitä kohti. Zamorak tarttui sauvan kahvasta kiinni ja se irtosi marmorilattiasta.
Zamorak mutisi jotain ja sitten sauva alkoi savuta. Sauva syttyi tuleen ja liekit muodostivat uuden kuvion. Hienon miekan kuvion.
Toinen käskysana ja tuli pysähtyi ja äskeisen sauvan paikalla oli nyt Zamorakin Jumalmiekka.
Zamorak heilautti miekkaa helposti yhdellä kädellä ja hymyili.

”Juuri sellainen millainen muistelin”, Zamorak sanoi kylmällä äänellä.

Hawkolf yritti nousta, mutta kaatui takaisin maahan. Hänen koko ruumistaan särki Warilin iskujen jäljiltä eikä äskeinen ilmalentokaan ollut tehnyt hyvää.
Zamorak käänsi silmänsä jälleen kohti Hawkolfia. Miehen huulille tuli pirullinen hymy ja hän alkoi astella kohti Hawkolfia. Hawkolf pakottautui nousemaan ylös ja asettamaan sapelinsa puolustusvalmiiksi.
Zamorak oli jo vielä hyvän matkan päässä. Hawkolfilla oli aikaa puolustautua. Sitten kuitenkin miehen jalkoja särki taas ja hän joutui sulkemaan silmänsä sekunniksi.
Kun Hawkolf avasi silmänsä Zamorak oli aivan hänen edessään.
Hawkolf heilautti sapeleitaan, mutta ei tuntenut sapeleidensa leikkaavan muuta kuin ilmaa.
Zamorak oli nyt hänen oikealla sivullaan. Jumala asetti jumalmiekkansa lanteelleen.

”Sinä et ole tämän arvoinen, Hawkolf…”, Zamorak sanoi.

Hawkolf viilsi oikealla, mutta nyt Zamorak oli siirtynyt miehen taakse.

”Sinä olet siis se luopio, jota Triel ja Comer ovat jahdanneet. Kumpikaan ei ole onnistunut”, Zamorak sanoi viekkaasti vilkaisten Trieliä, joka painoi päänsä käsiinsä ja nyyhkytti.
”Minä olen se jumala, jonka sinä kielsit. Zamorak. Vaikka olenkin nyt pelkkä puolijumala sinun tulisi pelätä minua”, Zamorak jatkoi.

Hawkolf sylkäisi lattialle ja nosti sapelinsa. ”Minä en kumarra epäjumalia. Saradomin on turvani!”, Hawkolf puuskahti.

Zamorakin silmät välähtivät tuon nimen tullessa ulos Hawkolfin suusta. Puolijumala astui Hawkolfin eteen, asetti kämmenensä Hawkolfin rinnalle (Hawkolf ei ehtinyt vastustaa) ja lausui käskysanan.
Hawkolf tunsi maagisen voiman purkauksen rinnassaan kun hän lensi suoraan salin toiselle puolelle. Hawkolf valui pitkin salin seinää ja lysähti maahan.
Kipu oli suunnaton. Hawkolf ei ollut varma näkisikö vaimoaan ja kyläänsä enää koskaan.

”Missä Saradomin oli äsken? Missä Saradomin on kun ystäväsi kuolevat tuolla?”, Zamorak aloitti.
”Miksi hän ei auta sinua… VASTAA SIIHEN!”

Hawkolf tunsi uuden energiapurkauksen ja hänen maassa oleva ruumiinsa lennähti pienen matkan uudestaan seinään.
Silloin salin ovi aukesi.
Sisään ryntäsi Thor, joka kantoi Markia, sodan jäljiltä rähjäinen Lasnaad, yhä sutena oleva Worgen ja muut merirosvot ja haltiat.

”Hawkolf missä sinä olet! Pimeyden armeija on täältä osin tuhottu!”, Thor huudahti tullessaan ovesta,

Thor silmäili hetken ajan salia ja näki sitten ystävänsä verisenä seinää vasten ja heitä tuijottavan punakaapuisen miehen.
Thor asetti Markin maahan (Joka ulahti miehen kädentyngän osuessa maahan), nosti kolmikärkensä selästään ja syöksyi kohti punakaapuista miestä.

”Thor älä!”, Hawkolf yritti huutaa, mutta ei saanut tarpeeksi ääntä aikaiseksi.

Thor paiskasi kolmikärkensä kohti Zamorakia. Zamorak katsoi tyynesti lähestyvää asetta. Aseen terä pysähtyi sentin päähän miehen nenästä.
Zamorak nosti kätensä ylös ja ojensi etusormensa. Hän pyöräytti sitä laiskasti ja niin pyörähti myös kolmikärki. Hawkolf teki huiskauttavan liikkeen sormellaan ja kolmikärki syöksähti nyt kohti Thoria.
Thor ei ehtinyt tehdä mitään kun hänen oma kolmikärkensä osui häntä suoraan olkapäähän.

”Hups… Tähtäys ei ole kohdillaan. Minä kyllä tosiaan tähtäsin miehen päähän. Pahoittelen”, Zamorak sanoi kumartaen.

”Sinä kurja!”, Lasnaad murahti ja otti muutaman askeleen kohti miestä, mutta Hawkolf keskeytti hänet.

”Älkää tehkö mitään! Tuo on Zamorak! Älkää tehkö MITÄÄN!”, Hawkolf huusi sillä hän oli nyt saanut äänensä takaisin.

”Ai. Kunnioitat siis nyt minua?”, Zamorak kysyi vavisten nousevalta Hawkolfilta.

Hawkolf tyytyi vastaukseksi vain sylkäisemään.

”Niin tietysti… Liian ylpeä palvoakseen minua…. Ja liian ylpeä kuollakseen?”, Zamorak kysyi.

Hawkolf nyökkäsi ja meinasi pyörtyä pelkästään tuosta liikkeestä.

”Aivan. Niinpä tietysti”, Zamorak sanoi hieroen partaansa.

Lasnaad syöksyi uskomattoman nopeasti kohti Zamorakia takaapäin. Haltia otti suuren loikan ja sivalsi daollaan.
Zamorak huokaisi, veti uskomattoman nopeasti jumalmiekan vyötäröltään ja torjui Lasnaadin iskun kääntymättä.

”Houkat eivät usko ennen kuin kuolevat”, Zamorak puuskahti.

Jumalmiekka alkoi jäädyttää yhtäkkiä Lasnaadin dao. Haltia yritti päästää irti aseestaan, mutta jää oli jo ehtinyt hänen käteensä. Jää levisi hänen koko kätensä mitalle ja Lasnaad pystyi vain karjumaan.
Zamorak hymyili kylmää hymyään.

”LOPETA!”, Hawkolf karjui Zamorakille jään levitessä kauemmaksi Lasnaadin ruumiissa. ”LOPETA, KURJA!!!”

Zamorak virnisti vain yhä leveämmin. Haltiatkin yhtyivät huutoihin ja astuivat jo eteenpäin.

”ÄLKÄÄ MENKÖ!”, Hawkolf huusi haltioille! ”ZAMORAK LOPETA!”

Puolijumala vain virnuili Lasnaadin yläruumiin olleen jo melkein kokonaan jäässä.

”ZAMORAK!!! MINÄ PYYDÄN!”

Jäätyminen loppui sillä sekunnilla. Lasnaad hoiperteli taaksepäin ja horjahti. Onneksi yksi haltioista sai Lasnaadin kiinni ennen kuin hän osui lattiaan.
Lasnaad karjui tuskasta kun hän makasi maassa ja hänen oikea kätensä osoitti kohti kattoa.

”Juuri tuon halusin kuulla sinulta, Hawkolf… Halusin sinun KERJÄÄVÄN”, Zamorak nauroi.

Hawkolf rutisti silmänsä kiinni ja karjui mielessään. Zamorak pilkkasi häntä, tappoi hänen ystäviään eikä hän voinut tehdä mitään.

”Hmm… Tapammekos me sinut nyt?”, Zamorak kysyi tiiraillen Hawkolfia.

Hawkolf yritti jälleen nousta ja nosti sapelinsa. Zamorakin suureksi hämmästykseksi Hawkolf oli taas taisteluasennossa, mutta näytti siltä, että pieninkin tuulenpuuska voisi kaataa hänet.

”Erittäin vaikuttavaa… Ikävää, että et ole puolellani. Sinulle olisi käyttöä”, Zamorak sanoi aidosti hämmästyneenä. ”Mutta luulenpa, että sinusta on vielä hupia”, puolijumala lisäsi.

Zamorak osoitti jälleen Hawkolfia ja mies oli varma, että ei selviytyisi uudesta energiapurkauksesta.
Hawkolf sulki silmänsä ja odotti iskua. Sitä ei tullut.
Zamorak päästi pitkän vihellyksen. Hetken oli aivan hiljaista.
Sitten alkoi kuulua outoa lepatusta.
Salin oikeanpuoleinen seinä räjähti. Seinän raunioista pisti esiin valtavan lohikäärmeen pää. Se oli musta ja sen punaiset silmät tiirailivat pitkin huonetta.
Zamorak katsoi hirviötä hymyillen.

”Tämä riittää tällä erää, Hawkolf… Usko pois, että kuulet vielä minusta ja silloin sinä kuolet”, Zamorak sanoi.

”Ja se on milloin?”, Hawkolf kysyi.

”Silloin kun minä niin päätän… Nyt, näkemiin, Hawkolf. Olkoon ”jumalasi” kanssasi!”, Zamorak sanoi.

Zamorak otti muutaman askeleen kohti lohikäärmettä, mutta pysähtyi sitten kuin olisi unohtanut jotakin.

”Tule, Triel. Zamorak palkitsee apusi”, Zamorak lisäsi ojentaen kättään kohti Trieliä.

Hawkolf hätkähti kuten Trielkin, sillä Hawkolf oli jo unohtanut, että Triel oli paikalla.
Triel katsoi hetken ajan ympärilleen kuin Zamorak oli kutsunut jotain muuta.
Sitten ylipapitar osoitti rintaansa ja katsoi Zamorakia kysyvästi.
Zamorak nyökkäsi.
Triel nousi ylös ja kipitti Zamorakin luo, kaatui tämän jalkoihin ja alkoi suudella tämän kaavun helmoja.

”Tule nyt!”, Zamorak puuskahti ja veti kaapunsa helman pois naisen huulien ulottuvilta.

Triel nousi ylös itkien ilosta ja jäi Zamorakin vierelle seisomaan.

”Kiipeä”, Zamorak käski ja osoitti lohikäärmeen kyljessä olevia narutikkaita.
Triel kavahti nähdessään otuksen näin läheltä, mutta kiipesi lopulta riipputikkaille.
Zamorak oli seuraamassa häntä kun Worgen liikkui.

”HELVETIN ÄPÄRÄ!”, Worgen karjui juostessaan kohti Zamorakia.

”Te ette sitten usko…”, Zamorak tuhahti.

”WORGEN EI!”, Hawkolf huusi, mutta liian myöhään.

Zamorak kääntyi kohtaamaan loikkaavan Worgenin. Zamorak kohotti kätensä ja laukaisi energiapurkauksen.
Worgen vingahti ja lensi takaisin sinnepäin mistä oli tullut.
Nyt kuitenkin Zamorak oli ilmestynyt Worgenin lentoreitille ja piti jumalmiekkaa osoitettuna Worgenia kohti.
Worgen lävistyi suoraan jumalmiekkaan ja sai aikaan kauhunhuudot sekä haltioilta, että merirosvoilta.
Merirosvot vetivät aseensa ja ottivat jo askeleita kohti Zamorakia, mutta Hawkolf sai heidät pysähtymään.

”LOPETTAKAA TÄMÄ VERENVUODATUS!!!”, Hawkolf karjui ja merirosvot pysähtyivät.

”Aivan. Kuunnelkaa luopiota…”, Zamorak sanoi kylmästi ja laski jumalmiekkansa terän osoittamaan lattiaa.

Worgen valui pitkin miekan terää ja lysähti maahan. Sitten Zamorak asetti miekan takaisin vyötärölleen ja kiipesi lohikäärmeen selkään.
Lohikäärmeen selässä oli kahdelle henkilölle satula ja siihen Zamorak nyt istuutui.
Zamorak vilkaisi vielä kerran Hawkolfia ja hymyili sitten kylmästi.

”Kunnes jälleen kohtaamme!”, Zamorak nauroi ja antoi lohikäärmeelle käskyn.

Hirviö murahti ja levitti nahkaiset siipensä tuhoten yhden linnan torneista. Lohikäärme teki pienen loikan linnan kohdalta ilmaan ja jäi siihen leijumaan. Se päästi karjahduksen ja lensi kohti horisonttia kadoten sinne.
Hawkolf kuuli selvästi kylmän naurun. Kylmemmän kuin pureva yötuuli.
Zamorak oli kadonnut horisontin taa.¨


***

”Zaamooraak”, demoni ärähteli maatessaan verissä päin maassa.

”Äh… Turpa kiinni”, Lancelot sanoi ja upotti Excaliburinsa syvemmälle punaisen demonin päähän.

Lancelot istui demonin ruumiin päälle ja katseli taistelukenttää. He olivat voittaneet.
Lukuisia paladineja ja muita sotureita makasi kuolleena maassa, mutta jokainen pimeyden soturit oli kuollut. Muutama oli paennut vuorille, mutta niistä ei olisi enää haittaa.
Lasnaad katsoi nyt nousevaa punaista aurinkoa.
Valo valaisi koko taistelukentän ja näytti todellisen kauheuden.
Lancelot pudisti päätänsä miettien tuon tapahtuman ironiaa. Sitten hän nousi ylös, otti miekkansa ja suuntasi muiden jäljellä olevien soturien kanssa Ardougneen.
Ja mies tiesi, että taistelu oli voitettu, mutta sota oli vielä kesken.

[Hawkolf]

Ei juhlittu sinä aamuna haltioiden tai merirosvojen keskuudessa.
Ei juhlittu kun vuorille paenneet haltiat tulivat takaisin.
Liian moni urhea soturi piti haudata sinä aamuna.
Worgen, Haldamir ja kaikki muut kuolleet.
Ja kun Hawkolf luuli, että mikään ei voisi enää masentaa häntä hän tajusi olevansa väärässä.

"En näe Shieldheartin ruumista täällä...", Hawkolf sanoi Thorille, Markille ja Lasnaadille heidän kierrellessään linnan pihalla.

"Tarkoitatko!?", Mark aloitti, mutta keskeytti lauseensa hänen kättään pistäessä.

Haltiat olivat tehneet parhaansa Markin käden kanssa, mutta kipuja oli yhä. He olivat sanoneet Markille, että olisi ollut ehkä mahdollista saada käsi takaisin jos loppuosa yhä löytyisi.
No en kuule sattunut säästämään sitä!, Mark oli tiuskaissut haltioille.
Hawkolf havahti muistikuvistaan takaisin nykyhetkeen.

"Saa nähdä mitä Waril päättää... Mies ei ole tyhmä eikä ainakaan epärehellinen... Hän tietää, että voitin hänet. Voi olla, että hän ei hyväksy sitä. Uskon, että tapaan hänet vielä...", Hawkolf sanoi katsellen kohti horisonttia.

Mies laski käteensä sapeleidensa kahvoille. Hän todellakin arveli kohtaavansa miehen vielä joskus.
Nelikko seurasi miten muutama haltia sytytti Nâtharin ruumiin tuleen ja juoksivat sitten pakoon oksettavan hajun levittäytessä siihen.
Hawkolf katsoi taas horisonttia. Kuinka kauan hän oli ollut poissa Ninan luota?
Aivan liian kauan, Hawkolf päätti.
Jokaisena yönä Hawkolfin unissa terrorisoi Zamorak. Hawkolf oli kohdannut sen mitä pelkäsi. Ja hän selviytyi vain niukin naukin...

"Tahdot tulla kanssamme?", Hawkolf varmisti.

"Kyllä!", Lasnaad sanoi. "Zamorakin takia Haldamir sai surmansa. Hän oli aina kuin isä minulle ja minä en aio jäädä tänne! Tiedän, että Zamorak ottaa sinuun vielä yhteyttä ja silloin me lähdemme sinne kahdestaan!"

"KOLMESTAAN!", Thor jyrähti Lasnaadille ja heristi nyrkkiään.

"Me kaikki neljä...", Mark sanoi. "Hitot siitä, että vasen käteni on vähän normaali kokoa pienempi! Tapan mieluusti Zamorakin apureita!"

Nelikko purskahti vilpittömään nauruun. Ensimmäiseen kunnon nauruun sitten Tirannwniin tulemisen jälkeen...

"Mutta meidän täytyy nyt valmistautua", Hawkolf sanoi hymyillen.

"Mihin?", Thor kysyi.

"Siihen mitä olen odottanut koko matkan ajan...", Hawkolf sanoi. "Kotimatkaan"



Epilogi:

Seuraavana aamuna Hawkolf, Lasnaad, Thor ja Mark hyvästelivät haltiat ja merirosvot. Merirosvot suuntaisivat takaisin merelle, joskin kapteenin paikasta tulisi varmasti kiistaa.
Haltiat lahjoittivat merirosvoille paljon aarteita ja merirosvot olivat tyytyväisiä siitä, että he olivat tulleet auttamaan.
Nelikko meni Ardougneen merireittiä merirosvojen kanssa (Eivätkä he tällä kertaa kohdanneet mitään muutamaa merirosvoalusta lukuunottamatta)
Ardougnessa nelikkoa odotti Lancelot ritareineen.
Meni päivä siinä, että Hawkolf kertoi Lasnaadille tapahtuneen ja toisinpäin.
Nyt nelikko suuntasi Camelotiin Lancelotin ritareiden kanssa.
Camelotissa he eivät enää pysähtyneet.
He kiittivät Lancelotia kaikesta, joka lupasi olla apuna, jos ja kun Zamorakista olisi taas harmia.

Viimein he olivat matkalla Seersiin. Omaan turvasatamaansa.
Kun nelikko saapui Seersiin illan hämärtyessä kukaan ei olisi voinut toivoa olevansa jossain muualla.

"Keitäs tänne tulee näin myöhään", kylän reunoilla oleva druidi aloitti, mutta vaikeni nähdesään tulijat.

"T-te! S-siis!", druidi aloitti ja juoksi sitten kylän keskelle ja huusi täysillä: "HE OVAT TULLEET TAKAISIN! HE OVAT TULLEET TAKAISIN!!!", ja puhkesi itkuun ja riensi halaamaan sankareita.

Koko kylä tuli juhlimaan sankareiden paluuta ja jokainen hyväksyi Lasnaadin uudeksi asukkaaksi kylään.
Hawkolfia ei paljon kiinnostanut ihmisten huomio. Hän puski ihmisten läpi ja näki etsimänsä.
Nina seisoi kauniina isänsä vierellä.
Hawkolf ryntäsi vaimonsa luokse ja kaappasi tämän syleilyynsä.
He suutelivat ja Hawkolf rutisti vaimonsa melkein hengiltä.

"S-sinä olet aivan likainen!", Nina sanoi ikun puuskahdusten välistä.

"Olen pahoillani", Hawkolf sanoi hymyillen leveämmin kuin koskaan.

Nina irrottautui Hawkolfista ja katsoi muita kolmea.

"Tervetuloa, haltia", Nina tervehti Lasnaadia, joka kumarsi. "Ja sinäkin veli saisit painua pesulle ja Mark... MISSÄ SINUN KÄTESI ON!?", Nina kiljaisi.

"Mitä!? Onko se kadonnut jonnekkin!?", Mark huudahti sarkastisesti ja sai palkkioksi varpaille polkaisun Ninalta.

Koko yö meni nelikon kertoessa tarinoita eikä yksikään kylän asukkaista nukkunut sinä yönä. Niin riemuisaan he olivat sankareiden paluusta.

"Tapasit siis Zamorakin...", Nido sanoi tarinan loppuessa.

"Kyllä... Ja hän tulee vielä iskemään takaisin ja kunnolla... Niin hän sanoi", Hawkolf sanoi.

"Sinun seikkailusi eivät siis vieläkään lopu!", Nina tuhahti näyttäen Hawkolfille kieltä.

"En minä niitä etsi! Ne vain löytävät minut", Hawkolf naurahti. "Ja tiedäthän sinä, että aina seikkailuni jälkeen palaan takaisin luoksesi...", Hawkolf lisäsi lempeästi.

"Mitä luulet, että pelkään! Sitä, että et palaa!", Nina sanoi.

Hawkolf nappasi vaimonsa tiukkaan halaukseen. Nina vastasi halaukseen ja molemmat toivoivat ettei se koskaan loppuisi.
Mutta kaikki loppuisi joskus.
Hawkolf tiesi sen hyvin. Tämä rauha oli pelkkä väliaika...
Mutta sen väliajan hän aikoi elää, Hawkolf ajatteli ja viittasi Ninaa tulemaan hänen kanssaan kotiin hänen kanssaan vailla huolta huomisesta.

[Tukkimies]

Aikas pitkän tarinan teit. Tälläsiä pitäisi olla ennemmän.

[Donaldpure]

Kiitettävän pitkä ja toiminnantäyteinen tarina. Iso plussa pituudesta siis.

Tarinan positiivinen puoli on toki myös negatiivista, sillä pituus on sen verran huimaava ettei kaikilla ole aikaa sitä loppuun lukea. Sääli heille jäädä paitsi tällaisesta lukukokemuksesta. Tarinan olisi mahdollisesti voinut pilkkoa kahteen osaan, sillä se olisi helpompi lukea jatkosarjana kuin yhtenä suurena kokonaisuutena.

[Gilgames]

Kiitettävän pitkä ja toiminnantäyteinen tarina. Iso plussa pituudesta siis.

Tarinan positiivinen puoli on toki myös negatiivista, sillä pituus on sen verran huimaava ettei kaikilla ole aikaa sitä loppuun lukea. Sääli heille jäädä paitsi tällaisesta lukukokemuksesta. Tarinan olisi mahdollisesti voinut pilkkoa kahteen osaan, sillä se olisi helpompi lukea jatkosarjana kuin yhtenä suurena kokonaisuutena.

Agreed, se oli todella pitkä, ja spottasin muutaman typonkin. Muuten Donald kertoi kaiken oleellisen.

[Edeum]

-

[Impacted]

Kiitettävän pitkä ja toiminnantäyteinen tarina. Iso plussa pituudesta siis.

Tarinan positiivinen puoli on toki myös negatiivista, sillä pituus on sen verran huimaava ettei kaikilla ole aikaa sitä loppuun lukea. Sääli heille jäädä paitsi tällaisesta lukukokemuksesta. Tarinan olisi mahdollisesti voinut pilkkoa kahteen osaan, sillä se olisi helpompi lukea jatkosarjana kuin yhtenä suurena kokonaisuutena.

Agreed, se oli todella pitkä, ja spottasin muutaman typonkin. Muuten Donald kertoi kaiken oleellisen.

Yhdyn tähän.