TARINA: Askel Yli Rajan

[Hawkolf]

Neliosaisen trilogian osa 1/4.
Nauttikaa. Nimestä kunniaa Hekatelle.

Epilogi:

Tulipalo, kirkaisuja, pelottava nauru.
Hawkolf heräsi jälleen painajaiseensa. Hän oletti, että hänen toistuva painajaisensa olisi viesti tulevaisuudesta, mutta aina kun hän mietti sitä vaihtoehtoa hän tajusi kuinka naurettava se oli. Hawkolf katsoi sänkynsä vierellä olevaa peiliä. Peilistä hän näki tuskan hiestä märkänä olevan nuoren miehen, jonka pikimustat hiukset olivat ponihännällä, joka ylsi hiukan hänen hartioidensa alapuolelle. Hän päästi syvän huokauksen ja nousi ylös sängystään. Sänky oli Hawkolfin kaksihuoneisen talon nurkassa. Talo oli pieni, mutta siinä oli kaikki mitä yksinelävä Hawkolf tarvitsi. Talo oli ollut pieni kun hänen veljensä vielä asui hänen kanssaan, mutta nyt molemmilla oli oma talo.
Hawkolf otti yöpöydältään vesilasin ja joi sen tyhjäksi. Hänen olonsa alkoi jo helpottua.
Samalla hetkellä Hawkolfin talon ovi lennähti auki. Hawkolf oli koulutettu soturimunkki ja samalla sekunnilla hän otti yöpöytäänsä nojaavan punaisen sapelinsa ja oli taisteluasemissa.
Tulija oli hänen veljensä Mora

”Älä nyt minua viitsi tappaa, veli rakas”, Mora ilkkui hymyillen.

”En tietenkään”, Hawkolf vastasi hymyillen takaisin.

Mora oli kuin Hawkolf, mutta lihaksikkaampi. Hawkolf opiskeli taikuutta ja sen kanssa taistelua, mutta Mora oli todellinen soturi. Suurin ero Moran ja Hawkolfin välillä näkyi heidän hiuksistaan. Moran hiukset olivat lyhyet ja punaiset ja ne oli leikattu armeijamaisesti.

”Ajattelin kysyä lähtisitkö ”tapaamaan” muutamaa lohikäärmettä. Voisin treenata kanssasi”, Mora jatkoi

”Tietysti”, Hawkolf vastasi, vaikka hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä mukaan. Hän aikoisi tehdä taas pienen vaelluksen. Lupauksien pito ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. ”Käyn kuitenkin ensin kaupassa. unohdin käydä eilen ja vatsa murisee tyhjyyttään.

”Sinä se aina unohdat sen”, Mora ilkkui. ”Mutta nähdään sitten myöhemmin. Zamorakin siunausta.”

”Sitä samaa”

Mora poistui talosta ja asteli kylän läpi. Tämä kylä oli Darkrock. Kylä, jonka jokainen asukas palvoi Zamorakia sokeasti. Kylän keskellä oli suuri katedraali, joka koostui yhdestä suuresta tornista, josta lähti kuin puusta juuria lisää torneja. Katedraalissa asui kylän arvostetuin mies Zamorakin ylipappi. Siellä asui myös muut yhdeksän Zamorakin pappia, jotka olivat kylän arvoasteikolla ainoastaan ylipapin alapuolella.
Kylää pelättiin, sillä se ei pelännyt tehdä mitä heidän julma jumalansa käski. Jokaisen kyläläisen kontoilla oli ainakin yksi ruumis. Jos palvot Zamorakia, tervetuloa. Jos et palvo Zamorakia varaudu kuolemaan kivuliaasti.
Tässä kylässä Hawkolf oli kasvanut ja tämän kylän tavoille hän oli oppinut.



Luku 1: Kohtaaminen

Hawkolf puki päälleen normaalin pukunsa. Valkoisen kauluspaidan, ruskeat nahkahousut ja punaisen liivinsä. Viimeiseksi hän kiinnitti vyönsä. Vyönsoljen hommaa hoiti Zamorakin tunnus. Sapeli keinui hänen oikealla puolellaan. Hawkolf astui ulos talostaan.
Heti hänen nenäänsä tuli vahva savun tuoksu. Hän asui näet aivan sepän vieressä. Lihaksikas ja paidaton seppä tervehti häntä samalla pyyhkien hikeä otsaltaan. Hawkolf tervehti takaisin ja jatkoi kävelemistään. Hän suuntasi itäporteille.

”Minne matka, Hawkis?”, ääni kysyi.

Hawkolf kääntyi kohti äänen aiheuttajaa. Hänen edessään seisoi punaiseen kaapuun pukeutunut pappi. Hän oli Morkai. Yksi yhdeksästä.

”Hyvää päivää, herra Morkai”, Hawkolf tervehti kumartaen. ”Ajattelin käydä vilkaisemassa Valkoisten Susien Vuorta”

”Hohhoo. Sinä se sitten jaksat patikoida. Muista tappaa mahdollisimman monta!”

”Tietty…”, Hawkolf vastasi. Hän ei ollut koskaan pitänyt turhasta tappamisesta eikä ymmärtänyt miksi hänen kylänsä oli niin innoissaan asiasta. Totta puhuen Hawkolfia ei edes kiinnostanut Zamorakin periaatteet, mutta sitähän hän ei sanoisi.

”Mutta näkemiin. Näemme sitten varmaan huomenna”, Morkai sanoi

”Mitä huomenna tapahtuu?”

Morkai näytti järkyttyneeltä. ”Huomenna on Zamorakin juhlapäivä!!! Kuinka sinä sen unohdit!?”

”M-minä vain vitsailin!!”, Hawkolf hätäili. ”Luuletko, että unohtaisin rakkaan jumalamme päivän”

Hawkolf toivoi, että Morkai ei huomannut sävyä, jolla hän sanoi sanan ”rakkaan”
Morkai hohotti taas ja kääntyi pois kättä heiluttaen. Hawkolf huokaisi helpotuksesta.
Hän jatkoi matkaansa kohti itää. Portilla hän kuitenkin jäi taas suustaan kiinni. Ikävä kyllä.

”Hei, luuseri!”, ääni sanoi.

”Terve, Cain…” Hawkolf mutisi.

Cain oli Darkrockin ärsyttävin ihminen. Hän oli lihaksikas ja vaaleatukkainen mies, joka piti kaikkia muita itseään huonompina. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan voittanut Hawkolfia.

”Minne matka, LUUSERI?”

”Ei kuulu sinulle, kaunis poika. Häivy ennen kuin tulee pipi”, Hawkolf sanoi ja jatkoi matkaansa.

Cain jäi portin eteen järkyttyneenä loukkauksesta.

”Minä VOITAN sinut vielä!!!”, hän huusi

Hawkolf ei enää kuullut häntä. Hän asteli vauhdilla kohti Valkoisten Susien vuorta.

Noin tunnin käveltyään Hawkolf saapui vuorelle. Hän kuuli kuinka sudet ulvoivat. Noh mitäpä tuosta. Hän voittaisi pari sutta leikiten. Hän lähti kapuamaan vuorenrinnettä ylös. Hän ei ollut koskaan käynyt huipulla. Tänään hän kiipeäisi sinne.
Hawkolf kiipesi ylös rinnettä. Hän kaatui muutaman kerran, mutta ei välittänyt kivusta. Hän kapuaisi ylös.
Pian hän kuuli murinaa sivultaan. Suuri valkoinen susi asteli häntä kohti hampaat irvessä. Hawkolf nousi tyynesti seisomaan eikä tavoitellut sapeliaan.
Susi katsoi Hawkolfia pää kallellaan. Tämän itsevarmuus yllätti suden. Sitten se hyökkäsi.
Susi loikkasi kohti Hawkolfia muristen. Hawkolf oli jo liikkeessä. Hän sukelsi hyppäävän suden ali vetäen sapelinsa esiin. Susi laskeutui siihen kohtaan, missä Hawkolf äsken oli. Hawkolf oli viiltänyt hyppäävän suden vastaan kuolettavan haavan. Susi ulahti ja kaatui maahan.
Hawkolf laittoi sapelin huotraansa ja jatkoi matkaansa ylös. Miksi suden tappaminen tuntui pahalta. Hawkolf muistutti itselleen, että susi hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Hetken kiivettyään Hawkolf pääsi viimein huipulle. Hän katsoi kohti merta. Hawkolf istui siihen ja jäi tuijottamaan maisemia.
Hawkolf ei tiennyt kuinka kauan oli kulunut kun hän kuuli kiljahduksen. Hän katsoi alas itäistä rinnettä. Tuolla hän ei ole koskaan käynyt. Hän näki kuinka alempana sudet piirittivät jotain kiljuvaa.
Hawkolf laskeutui alas rinnettä kunnes näki uhrin. Se oli kaunis tyttö. Tytöllä oli päällään vaaleansininen ja valkoinen kaapu. Hänen kiharaiset kastanjanruskeat hiuksensa saivat ihanan kultaisen loisteen auringosta. Tyttö istui maassa itkien. Sudet lähestyivät tyttöä.
Hawkolf otti taskustaan itse tekemänsä aseen. Taskuun sopivan varsijousen. Jousi oli lumottu, joten se iski tavallista kovempaa ja jos se ei riittänyt niin Hawkolfin itse keksimä myrkky riittäisi. Hän tähtäsi kohti tyttöä lähinnä olevaa sutta. Naks. Nuoli osui suoraan suden päähän. Se kuoli välittömästi. Uusi nuoli oli jo valmiina. Sitten se lähti matkaan. Se osui sutta selkään. Susi ulvahti ja hetkessä se kaatui maahan huumaavan myrkyn vaikutuksesta. Tyttö etsi katseellaan pelastajaansa. Niin myös sudet. Sitten ne näkivät Hawkolfin.
Hawkolf laittoi jousen taskuunsa ja veti sapelinsa esiin. Hän joutuisi vuodattamaan tänään paljon verta.
Sudet ryntäsivät kompastellen ylös rinnettä jättäen tytön rauhaan. Hawkolf ei jäänyt odottamaan vaan juoksi ketterästi kohti susia. Kaksi ensimmäistä sutta eivät ehtineet tajuta mitä tapahtui. Hawkolf juoksi niiden välistä sivaltaen molempia silmien väliin. Ne ottivat vielä pari askelta ennen kuin kuolivat.
Muut sudet alkoivat epäröidä nähdessään ketterän vastustajan taidot. Sitten Hawkolf yllätti sudet. Hän heitti sapelinsa kohti lähintä sutta, jonka päähän se upposi. Sitten hän veti saappaastaan punaisen tikarin ja jatkoi juoksua kohti susia. Hawkolf jakeli todella nopeita iskuja puukollaan. Ne sudet, jotka eivät kuolleet lähtivät pakoon. Hawkolf päästi ne menemään.
Taistelun loputtua Hawkolf laittoi tikarinsa takaisin saappaaseensa ja veti sapelinsa suden päästä.
Hän kuuli askelia takaansa. Yllätyksekseen hän näki sen olevan sama tyttö. Kun hän näki tytön läheltä hän huomasi, että tämä oli uskomattoman söpö. Tyttö oli iältään hiukan nuorempi kuin Hawkolf. Poika ei voinut olla katsomatta sivusilmällä tytön muotoja. Täysi kymppi.

”K-kiitos kun pelastit minut”, tyttö sanoi ujosti.

”Ei mitään”, Hawkolf vastasi. Hän huomasi ärsytyksekseen punastuneensa.

”Nimeni on Nina… Kiitos vielä kerran kun pelastit minut. Olen kyläni papin tytär”, Nina osoitti kohti itää, jossa Hawkolf näki kylän.
Hawkolf ei tiennyt, että lähellä oli toinenkin kylä, jossa palvottaisiin Zamorakia. Kumma, että tytöllä ei ollut päällään punaista.

Nina hymyili hänelle hurmaavasti. ”Saradomin on sinulle kiitollinen”

Se oli kuin isku vasten Hawkolfin kasvoja. Tytön jumala oli Saradromin. Ilmankos vaatteet olivat siniset. Hawkolf kääntyi juosten pois. Hän kuuli tytön huutavan hänen peräänsä. Hawkolf ei tiennyt miksi juoksi. Vai tiesikö? Hän ei ollut koskaan hyväksynyt Zamorakin periaatteita, mutta hänet oli opetettu inhoamaan Saradominia. Juostessaan Hawkolf mietti miksi hänelle oli kerrottu Saradrominin olevan paha…
Hawkolf ei tuntenut kipua hänen kaatuessaan. Viimein hän pysähtyi. Hän oli jo kaukana vuoresta. Hän hengitti raskaasti ja kaatui maahan.

”Saradomin…”, hän mutisi.

Mitä pahaa tuo jumala oli tehnyt? Ja miksi hän ei saanut äskeistä kohtaamista päästään… Olihan tyttö toki ollut söpö. Hawkolf nousi ylös ja asteli mietteissään kohti Darkrockia.



Luku 2: Zamorak festivaali

Seuraavan yönä Hawkolf ei nähnyt normaalia painajaistaan. Hän näki unta Ninasta ja oudosta lämpimästä tunteesta, jota hän ei tunnistanut.
Jälleen kerran Hawkolf heräsi säpsähtäen. Lämmin tunne tuntui vieläkin.

”Olen varmaan tulossa sairaaksi…”, Hawkolf mutisi.

Jostain kumman syystä hän tunsi vetoa käväistä vuorilla taas tänään. Hän alkoikin pukea asuaan päälle, mutta ottaessaan punaista liiviään hän alkoi epäröimään. Hetken siinä seisottuaan Hawkolf kävi hakemassa kaapista itselleen normaalin nahkaliivin.
Astuessaan ulos hän kohtasi mahtavan väentungoksen. Hetken ihmeteltyään hän muisti. Tänään oli Zamorak festivaali!!!
Kaupunki oli verhoutunut punaiseen. Kaikkialla näkyi ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet punaisiin juhlavaatteisiin.
Hawkolf yritti hiipiä pois kylästä. Josko hän pääsisi jotenkin pakenemaan juhlia. Jostain syystä häntä ei huvittanut juhlia.

”HAWKOLF!!!”, hän kuuli äänen.

Mora juoksi hätä kohti. Hänellä oli päällään punainen nahkapaita kultaisilla reunustuksilla.

”Minne olet menossa! Juhlat ovat keskustassa!”, Mora naureskeli. Hän oli jo näköjään aloittanut juhlimisen juomisen muodossa.

”Minua ei oikein huvita…”, Hawkolf mutisi.

Hänen lauseensa keskeytyi kun Moran nyrkki iski häntä vatsaan. Hawkolf joutui haukkomaan hetken henkeään ja siinä hetkessä Mora oli nostanut Hawkolfin olkapäälleen ja lähtenyt kävelemään kohti keskustaa. Ihmiset katsoivat veljeksiä ihmeissään.

”Päästä minut alas!!!”, Hawkolf huusi ja hakkasi veljensä lihaksikasta selkää.

”En!”, Mora nauroi. ”Sinähän tulet juhlaan!”

Hawkolf tajusi, että ei voisi laittaa vastaan. Hän huokaisi syvään.
Hetken kuluttua he saapuivat aukiolle katedraalin eteen. Ihmiset ympäröivät valtavaa puhujankoroketta, joka oli katedraalista tulevan punaisen maton päässä.

”Pian hän tulee”, Mora mutisi laskien Hawkolfin viimein maahan.

Hawkolf tajusi ketä Mora tarkoitti. Zamorakin ylipappi Comeria. Kaupungin arvostetuinta miestä.
Hetken siinä seistyään hän tunsi oudon kihelmöivän tunteen. Saman tunteen tunsivat myös kaikki paikalla olevat. he hiljenivät.
Katedraalin mahtava ovi aukesi. Sieltä asteli mustanpunaiseen, erittäin koristeelliseen kaapuun sonnustautunut mies. Comer. Hänen perässään tulivat lopu yhdeksän pappia, mutta he jäivät katedraalin eteen riviin seisomaan.
Comer asteli juhlallisesti pitkin punaista mattoa. Hän oli jo vanha mies, mutta taikuus piti hänet ikinuorena. Saapuessaan puhujankorokkeelle hän siveli kädellään kaljuksi ajettua päätään.
Hetken paistateltuaan hiljaisuudessa ylipappi levitti kätensä. Hänen ympärilleen nousi maasta liekkejä.
Yleisö pidätti henkeään. Ensin he luulivat papin kutsuneen pelkkiä liekkejä, mutta pian he näkivät liekkien asettautuvan muotoon. Comerin ympärillä mellasti nyt lauma tuli elementaaleja.

”Zamorak on antanut minulle voiman. Voiman kutsua Zamorakin olentoja. Ja minä aion käyttää tätä voimaa viisaasti. Ja niin olen sitä käyttänytkin.”, ylipappi puhui.

Ihmiset kuuntelivat puhetta innoissaan. Hänen veljensäkin tuijotti vain Comeria. Hawkolf näki tilaisuutensa livahtaa juhlasta. Alkaessaan hivuttautua pois veljensä viereltä pappi jatkoi taas puhettaan.

”Zamorak on ylpeä kyläläistään. Olette juuri sitä mitä Zamorak haluaa tiedän olevan. Olkaa ylpeitä, sillä hän on kertonut minulle tyytyväisyydestään. Ja hän sanoi, että minä, hänen ylipappinsa, saan valita vuoden lupaavimman kyläläisen.”

nämä sanat sanottuaan kyläläiset alkoivat hermoilla. He eivät olleet muistaneet, että vuoden kyläläinen valittaisiin tänään. Huhun mukaan Comer ja Zamorak keskustelivat telepaattisesti valinnan kohteesta. Kaikki halusivat saada paikan. Kaikki paitsi Hawkolf, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan Comerin sanoja, mutta jatkoi taas hiipimistään.

”Ja minä olen valinnut. Tämä mies on vielä melkein lapsi, mutta hänessä on potentiaalia!!! Hän astuu nyt esiin ja ottaa vastaan Zamorakin siunauksen. Astu esiin, nuori Mora!”

Kylä jähmettyi. Niin myös Hawkolf. Hän kääntyi katsomaan veljeään, joka tuijotti kivettyneenä tyhjyyteen. Sitten Mora kääntyi katsomaan Hawkolfia. Hän osoitti itseään kysyvä ilme kasvoillaan. Hawkolf puhkesi nauruun ja nyökkäsi. Sitten ihmiset jo työnsivät Moraa kohti puhujankoroketta.
Mora asteli Comerin eteen tuijottaen jalkojaan. Hawkolfkin seurasi nyt tarkasti.

”Katso minua”, ylipappi käski.

Mora nosti katseensa ja katsoi Comeria suoraan silmiin. Silti hän näytti melkoisen kurjalta mahtavan papin edessä.

”Näytä minulle se sisu, jonka takia valitsimme sinut…”, pappi sanoi.

Mora mutisi jotain hiljaa.

”NÄYTÄ SE SINÄ KURJA!”, pappi karjui ja löi Moraa naamaan kädellään.

Ihmiset tuijottivat noita kahta kauhun ilmeet kasvoillaan. Mora tuijotti nyt pappia silmät palaen. Niissä näkyi kuinka hän haluaisi katkaista miehen palasiksi miekallaan.
Comer tuijotti Moraa yhtä tulisesti, mutta puhkesi sitten nauruun. Kylmään nauruun.

”Juuri tuon Zamorak tahtoi nähdä! Tappamisen halun silmissäsi! Nyt. Kumarru eteeni, Mora.”, pappi käski.

Mora kumartui selvästi helpottuneena siitä, että pappi ei ollut vihainen hänelle. Moran ollessa polvillaan pappi viittasi yhdelle yhdeksästä papista monimutkaisen käsimerkin. Pappi käveli kohti ylipappia kädessään mustasta pyökistä kaiverrettu laatikko. Pappi ojensi sen Comerille ja palasi kuuliaisesti riviin.
Comer aukaisi laatikon ja veti sieltä hienon, koristeellisen sauvan. Kyläläiset olivat kuulleet tästä sauvasta huhuja.

”Jumalamme mukaan pian tapahtuu suuria. Sinä tulet olemana mukana siinä. Täten julistan sinut Zamorakin soturiksi!”, pappi julisti ja nosti sauvan ilmaan.

Tuli elementaalit alkoivat kierrellä nyt Moran ympärillä. Mitä seuraavaksi tapahtui ei varmasti ollut mukavaa katsottavaa. Tuli elementaalit sekoittuivat sauvasta lähtevään pimeyteen ja menivät kuin ilma Moran sisään hänen nenästään, suustaan ja korvistaan. Hawkolfista tuntui kuin Mora yrittäisi huutaa, mutta outo tulen ja pimeyden yhdistelmä estäisi häntä.
Lopulta outo näytelmä loppui ja Mora kaatui uupuneena lattialle. Hetkessä hän kuitenkin astui ylös. Mora näytti muuten samalta, mutta hänen silmänsä olivat muuttuneet. Ne olivat nyt yhtä punaiset kuin hänen hiuksensakin.

”Kiitän sinua ylipappi ja etenkin sinua jumalani Zamorak”, Mora sanoi. Hänen äänessään oli outoa itsevarmuutta.

Pappi hymyili hänelle pirullisesti.

”Tämä kuuluu sinulle”, pappi sanoi ja ojensi Moralle punaisen kirjan. Zamorakin raamattu. Tämä oli kuitenkin kullattu ja sen kansi näytti vanhalta.

”Kiitän sinua”, Mora sanoi ja kumarsi. Sitten hän käveli tyynestä takaisin yleisöön kasvoillaan itsevarma hymy.

Moran tullessa takaisin yleisöön Hawkolf kuitenkin karkasi. Nyt hän suuntaisi vuorille. Kukaan ei huomaisi häntä varsinaisen festivaalin alkaessa. Hän oli väärässä. yksi huomasi hänet. Cain tuijotti Hawkolfin poistuvaa hahmoa puristaen miekkansa kahvaa ja hymyillen ilkeästi.


Luku 3: Konflikti

Hawkolf marssi tasaista tahtia kohti Valkoisten Susien vuorta. Festivaalin äänet kantautuivat kauas. Hawkolf tahtoi vain mahdollisimman kauas. Kävellessään hän mietti asioita kuten mitä tekisi, jos tapaisi taas Ninan. Hän toivoi kyllä jotain, mutta pudisti päänsä siitä ajatuksesta. Pitikö hän siitä tytöstä?
Hawkolf ei huomannut häntä vaivihkaa seuraava Cainia.
Pian Hawkolf saapui vuorille ja alkoi kapuamaan ylös. Nyt hän ei nähnyt susia missään. Onneksi. Hän ei ollut taistelutuulella.
Hawkolf kiipesi ketterästi ja aivan yhtä ketterästi Cainkin hyppi ylös vuorta. Kuitenkin mahdollisimman hiljaa.
Pian Hawkolf oli jo huipulla ja tiiraili kohti kylää. Hän ei nähnyt Ninaa missään. Hawkolf huomasi olevansa harmissaan.
Sitten hänet yhtäkkiä valtasi mielenkiinto. Hän halusi käydä kylässä. Hän alkoi kapuamaan vuorta alas. Ollessaan puolivälissä alas Cain saapui kohtaan, jossa Hawkolf oli äsken seisonut. Hän näki Hawkolfin suuntaavan kylään.

”Mitä sinä oikein teet, kaunis poika…”, Cain mutisi.

Hetken kuluttua hölkättyään Hawkolf saapui kylän rajalle. Hän hiipi erään talon taakse piiloon lähestyvältä mieheltä. Miehellä oli valkoinen parta ja hänellä oli päällään valkoinen kaapu.
Hän hyräili itsekseen jotain sävelmää iloisena. Hawkolf ei ollut koskaan nähnyt tuollaista vilpitöntä iloa koskaan Darkrockissa.
Hawkolf hiipi varjosta varjoon huomaamattomasti ja päästämättä ääntäkään.
Pian hän kuuli tutun äänen.

”Mitä melua lännestä kuuluu, isä?”, hän kuuli Ninan kysyvän.

Hawkolf kurkisti talon takaa ja näki tytön, kauniina kuten viimeksikin, juttelevan vanhan miehen kanssa. Miehellä oli päällään sinikultainen kaapu ja hänen valkoinen letitetty partansa hipoi hienoa tähti symbolia miehen rinnan kohdalla. Hän käveli yllättävän ryhdikkäästi ollakseen niin vanha.

”Lännessä on eräs kylä… Eräs kylä, joka palvoo pakanajumala Zamorakia. Mutta älä pelkää tyttäreni. He eivät ole vaaraksi meille ellemme mene sinne”

Mies käveli pois Ninan luota jättäen tytön selvästi mietteisiin.
Nina jatkoi kävelyään kävellen talon ohi, jonka takana poika, jota hän juuri ajatteli piileskeli.

”Olitko sinä siitä kylästä?”, Nina kysyi itsekseen.

Nina katseli kohti vuoria. Hän kävi, joka päivä keräämässä sieltä jääkukkia. Jääkukat olivat uskomattoman nättejä, mutta ne kestivät vain yhden päivän. Siksi Nina kävi jatkuvasti lisää. Tässä lähellä kun ei muita kukkia kasva.
Lihaksikas mies lähestyi Ninaa. Hawkolf mietti heti olisiko tämä tytölle hyvinkin läheinen.

”Terve, sisko”, mies sanoi (Ja Hawkolf huokaisi helpotuksesta)

”Hyvää päivää, Thor”, Nina vastasi hymyillen

”Taasko katselet vuoria?”
”Kyllä… Huomenna käyn taas lisää jääkukkia. Ne ovat niin kauniita”

”Kahdeltatoista kuten aina?”, Thor hymyili. Hän tunsi siskonsa rutiinit.

Nina nyökkäsi hymyillen. Hetken he molemmat katselivat vuoria.

”Minä menen hoitamaan puutarhaani”, Nina sanoi ja kääntyi pois heilauttaen kättään veljelleen. Thorkin vilkutti kättään ja kääntyi poispäin kohti jokea.

Hawkolf mietti äskeistä keskustelua.

”Kahdeltatoista…”, hän ajatteli.

Hawkolf päätti, että tässä oli tutkimusretkeä tarpeeksi. Hän kääntyi kohti vuoria. Hän kuitenkin pysähtyi kun näki yhden miehen unohtavan sinisen kirjan nurmikolle. Hawkolf hiipi kirjan luo ja nappasi sen laukkuunsa. Sitten hän kääntyi juoksujalkaa kohti vuoria.
Hawkolf hidasti tahtiaan. Hän oli taas nähnyt Ninan! Ja tiesi, että tämä poimisi kukkia kahdeltatoista… Hän oli onnellinen. Päästyään vuoren päälle hän istui siellä olevalle kivelle ja alkoi avaamaan reppunsa nyörejä. Hän veti sieltä äsken varastamansa kirjan. Hän ihaili sen kansia. Sitten hän huomasi, että kirja oli ihan kuin tänään Moran saama, mutta silti joten kummasti täysin vastakohta sille kirjalle.
Hawkolf selaili kirjaa noin kymmenen minuuttia. Hän luki tarinoita Saradominista ja hänen teoistaan. Kohta, jossa Zamorak ja Saradomin taistelivat kiinnosti häntä suuresti.
Lukeminen kuitenkin keskeytyi pilkkaavaan nauruun.
Hawkolf pudotti kirjan maahan noustessaan säikähtäen ylös. Hän näki kuka nauraja oli.
Se oli Cain. Cain nauroi kylmää, pilkkaavaa naurua nojaten suureen kiveen. Cainilla oli päällä yksinkertainen nahkahaarniska ja hänen vaaleatukkansa oli pistetty ponihännälle.

”Vai lukee, kaunis poika SARADOMININ RAAMATTUA! Odotas kun kaikki kuulevat tästä. Ainakin veljesi on innoissaan… Onhan hän sentään Zamorakin valittu!”, Cain pilkkasi.

”Turpa kiinni!”, Hawkolf huusi vetäen sapelinsa esiin.

Myös Cainin käsiin ilmestyivät aseet. Toiseen käteen hienoteräinen miekka ja toiseen jalokivikoristeinen tikari.

”Kerron kaikille heti kun pääsen kylään!”, Cain huusi.

”No sitten sinä et pääse sinne!”, Hawkolf sanoi. ”Sitä paitsi mitä pahaa on siinä, että tutkiskelin.”

Cain nauroi taas. ”Tutkiskelit!? Luit sitä ihan innoissasi!”

Hawkolf ei osannut sanoa mitään.

”Jos voitan sinut niin et kerro kenellekään”, Hawkolf ehdotti.

”Ei… Nyt on leikit leikitty… Minä tapan sinut tähän. Tuon ruumiisi kaupunkiin ja näytän mitä olet tehnyt. Sitten minut palkitaan!”, Cain huusi syöksyen kohti Hawkolfia.

Hawkolf väisti aseiden iskut ketterästi.
”En tahdo tapella!”, Hawkolf yritti.

”Mutta MINÄ haluan!!! Takaisinmaksun aika on tullut!!!”, Cain huusi.

He vaihtoivat lukuisia iskuja. Cainin aseillaan taidokkaat iskut torjuttiin yhtä taidokkailla sapelin iskuilla. Cain kuitenkin määräsi tahdin.
Cain iski jatkuvaa tahtia aseillaan. Hawkolf joutui umpikujaan kun miekka tuli häntä kohti oikealta ja tikari kiisi vasemmalta. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypätä taaksepäin.
Hawkolf loikkasi ketterästi taaksepäin. Laskeutuessaan hän luuli päässeensä pälkähästä, mutta litteä kivi osoitti hänen olleen väärässä. Hän menetti tasapainonsa ja kaatui.
Muutaman metrin Hawkolf tippui alas vuoren pitkin vuoren rinnettä. Hänen putoamisensa pysähtyi suureen kiveen. Hawkolf taisteli pysyäkseen tajuissaan.
Hetkessä Hawkolf oli taas ylhäällä. Hän maistoi veren suussaan. Kun hän sai näkönsä kunnolla takaisin. Hän näki Cainin seisovan paikalla, jossa hän äsken oli kaatunut. Hänellä oli kädessään Hawkolfin pieni varsijousi.
Hawkolf tunnusteli kauhistuneena taskuaan. Se oli revennyt pudotessaan.

”Kuole, kaunis poika…”, Cain sanoi ja varsijousi naksahti.

Ketterästi Hawkolf hyppäsi vasemmalle välttäen kuolettavan osuman ja meni sitten kiven taakse piiloon. Muutaman kerran varsijousi naksahti osumatta maaliin.
Hawkolf ei tiennyt mitä voisi tehdä. Jos hän pääsisi Cainin lähelle hän voittaisi, mutta varsijousen ansiosta Cainilla oli etulyöntiasema. Hawkolf veti saappaastaan punaisen tikarinsa. Nyt pitäisi pistää kaikki peliin.

”Piileskele vain… Ei minulla kiire ole!”, Cain pilkkasi.

Hawkolf nousi kiven takaa antaen Cainin luulla, että tämä oli onnistunut hermostuttamaan nuoren soturin. Cain tähtäsi varsijousellaan, mutta Hawkolf oli nopeampi. Punainen tikari lensi kaaressa kohti Cainia. Ja osui maaliinsa.

Tikari upposi Cainin olkapäähän saaden tämän ampumaan harhaan ja pudottamaan jousen. Nuoli lensi turvallisesti vasemmalle Hawkolfista ja soturi näki tilaisuutensa. Hän hyökkäsi kohti Cainia. Tämä yritti vetää aseitaan esiin välittämättä puukosta olkapäässään, mutta Hawkolf potkaisi häntä suoraan leukaan saaden miehen menettämään tasapainonsa sekunniksi.
Sekunti riitti. Hawkolf veti sapelilla haavan Cainin kylkeen ja kiertäessään Cainin taakse hän iski sapelinkahvalla miehen polvitaipeisiin.
Hawkolf oli voittanut.

Hawkolf hoiperteli takaperin kauemmas Cainista.

”Voitin… Et kerro kenellekään mitä täällä tapahtui”, Hawkolf sanoi.

Yhtäkkiä Cain nousi vavahdellen maasta. Hänellä oli kädessään enää vain tikari.

”KUOLE!!!”; Cain karjui hyökäten Hawkolfia kohti tikari ojossa.

Hawkolf yritti huutaa Cainia lopettamaan. Hän yritti miettiä mahdollisuutta tyrmätä mies. Hän ei halunnut enää taistella. Cain syöksyi häntä kohti vauhdilla. Hawkolfilla ei osannut nostaa sapeliaan. Hän ei halunnut taistella! Osuma.
Veri valui miehen suusta. Se tahrasi hänen vastustajansa käden. Mies katsoi vastustajaa ja tämä näki kuinka elämä hiipi pois kuolevan miehen silmistä.
Cain kaatui maahan pitäen kiinni hänet lävistäneestä sapelista. Hawkolf kaatui kauhuissaan maahan, Hän ei halunnut tehdä noin. Hän ei halunnut tappaa!!!
Cain makasi äänettömästi hänen edessään. Sapeli työntyi yhä Cainin oman painon takia hänen lihansa läpi. Veri valui vuolaasti vuoren rinteelle.
Hawkolf nousi äkkiä ylös, veti sapelinsa Cainin ruumiista, nappasi reppunsa ja juoksi pois. Hän ei välittänyt minne. Hän halusi pois. Kyynelet valuivat vuolaasti pitkin hänen poskiaan.
Hän oli surmannut ihmisen.


Luku 4: Tapaamme taas

Hawkolf ei muistanut seuraavasta päivästä mitään. Eipä siinä ollut mitään muisteltavaa. Hän juoksi vuorelta kotiin heittäytyen sänkyynsä yhä verisenä ja sotkuisena. Hänen veljensä kävi kotona, mutta ei kiinnittänyt veljeensä eikä tämän suruun mitään huomiota. Veli vain mutisi itsekseen ylistystä Zamorakille.
Zamorakille!
Tuo kirottu pakanajumala oli syypää siihen, että hänen täytyi tappaa Cain. Hawkolf kääntyi sängyssään ja katsoi reppuaan. Saradominin raamattu makasi siellä viattoman näköisenä.
Hawkolf ei tajunnut sitä kun hän haki kirjan ja istuutui sängylleen. Pian hän taas luki kirjaa antaumuksella. Yhtäkkiä hänen veljensä pyyhälsi ovesta sisään. Hawkolf ei ehtinyt piilottaa kirjaa vaan pudotti sen lattialle.

”Minä olen valit-”, Mora puheli, mutta vaikeani nähdessään veljensä. Hawkolf huomasi, että Moran silmät olivat verenpunaiset ja pupillit olivat kavenneet hiukan.

”Mitä sinä luet?”, Mora kysyi. Äänensävy oli uhkaava.

Hawkolf yritti potkaista kirjan sängyn alle, mutta Mora hämmästytti nopeudellaan. Hän oli astellut Hawkolfin luo ja nostanut kirjan maasta. Hawkolf näki kuinka isoveljen silmät laajenivat.

”S-Saradominin raamattu!?”, Mora huusi tuijottaen vuoroin veljeään ja vuoroin kirjaa.

Hawkolf oli jo vastaamassa. ”Outo eikös olekin?”, hän selitti hätäisesti. ”Varastin sen eilen kylästä. Luin sitä tylsyyteen. Koko kirja on pelkkää valetta!”

Mora näytti tyyntyvän hiukan. Mora tuijotti kirjaa ja sylkäisi sen päälle ja heitti sen pois inhoten.

”Polta se… Emmehän halua Zamorakin luulevan mitään väärin”, Mora vastasi ja nauroi. Hawkolfia jäi vaivaamaan, että nauru ei ollut yhtä lämmin kuin se oli aina ennen ollut.
Hän nyökkäsi ja heitti kirjan takkaan Moran vahtiessa.
Mora nauroi taas. Sitten hän vilkaisi Hawkolfia kunnolla.

”Olet ihan veressä! Mitä on tapahtunut!”, Mora kysyi enemmän vaativasti kuin huolissaan.

Hawkolf mietti mitä sanoisi ja yritti olla muistelematta taistelua samaan aikaan.

”Minä… Tapoin miehen, jolta varastin tuon kirjan”, Hawkolf selitti ja osoitti takkaa, jossa kirja paloi.
Mora katsoi Hawkolfia ilmeettömänä. Sitten hän läimäisi Hawkolfia olalle.

”Hyvin tehty! Tapoit kurjaan Saradominiin (Mora sylkäisi) uskovan! Zamorak on tyytyväinen!”, Mora papatti kuin paraskin pappi.

Hawkolf nyökkäsi hiljaa. Samassa Mora poistuikin talosta nauraen.
Heti kun Hawkolf oli varma, että hänen veljensä oli tarpeeksi kaukana hän kiirehti takan luo. Hän nappasi hiilihangon ja yritti pelastaa kirjaa sieltä. Hän onnistui kuitenkin vain kaatamaan halon kätensä päälle ja polttamaan sen.
Hawkolf kiirehti äkkiä vesiämpärin luo, joka hänellä oli tulipaloja varten ja upotti kätensä sinne. Hän piti kättään veden alla kiroten samalla rankasti. Hän olisi halunnut lukea vielä tuota kirjaa.
Hän huomasi kiroavansa Zamorakin nimeä.

Hawkolf nosti kätensä ämpäristä ja yritti laittaa palovamman päälle sidettä huonoin tuloksin.

”Saa kelvata”, Hawkolf mutisi vilkaisten samalla kelloa. ”Vasta 11…”

Hawkolf mietti mitä tekisi. Sitten hän muisti Saradomin kylässä (Tällä nimellä hän kutsui kylää) kuulemaansa keskustelua. Nina kävi kukkia kello kahdeltatoista. Hawkolfin valtasi lapsenomainen innostus ja hän unohti surmaamisen tuottaman surunkin, Hän viimein uskoi, että teki sen vain itsepuolustukseksi.
Hawkolf riensi kylpyhuoneeseen pesemään veren pois ja vaihtoi vaatteensa.
Puoli kahdeltatoista Hawkolf oli jo matkalla kohti vuoria.

”Taasko sinä menet vuorille?”, hän kuuli äänen kysyvän.

Hawkolf näki kuka esitti kysymyksen. Morkai. Morkai ei ollut yksin. Hän oli ilmeisesti keskustelemassa pappi Trielin, naispuolisen ja nuoren Zamorak papin, kanssa.

”Etkös sinä käy enää missään muualla kuin vuorilla?”, Morkai kysyi. ”Ennen kävit muissakin ilmansuunnissa”

”Minä vain tykkään tappaa susia. Saan siitä hyvää harjoitusta”, Hawkolf valehteli.

Morkai ja Triel tuijottivat häntä hetken. Sitten he molemmat nauroivat kylmästi.

”Hyvä poikahan sinä olet”, Triel sanoi ja iski Hawkolfille silmää.

Hawkolf hymyili takaisin tuntien kuvotusta. Triel ja Morkai kääntyivät poispäin, mutta Triel kääntyi vielä Hawkolfin puoleen.

”Me tapaamme varmasti vielä”, Triel sanoi ja nuolaisi huuliaan.

”Aivan”, Hawkolf sanoi valehdellen. ”Pääkallostasi saisi hienon seinäkoristeen…”, hän lisäsi kun Triel oli äänenkantaman ulkopuolella.
Hän kääntyi kohti vuoria.

Hawkolf huomasi, että pääsi vuorille jo tavallista nopeammin. Hetkessä hän oli jo vuoren päällä. Kello oli kohta kaksitoista. Hawkolf tiiraili alas kohti paikkaa, missä näki Ninan ensi kertaa. Siinä kohdalla kasvoi paljon jääkukkia.
Hawkolf tiiraili samalla ympärilleen ja meinasi oksentaa. Hän näki Cainin paljaaksi kalutun luurangon siinä minne hän oli miehen jättänyt. Sudet olivat tehneet tehtävänsä.
Hawkolf asteli lähemmäksi luurankoa. Hän katsoi sitä hetken.

”Tämän kohtalon kurja jumalasi sinulle valitsi”, hän mutisi ja potkaisi luurankoa niin kovaa, että se lensi alas vuoren rinnettä. Hän tunsi kuvotuksen väistyvän.
Hawkolf palasi takaisin paikalleen. Silloin hän näki jonkun tulevan alhaalla. Se oli Nina.
Tänään hänellä oli päällään vaaleansininen paita ja tummansininen hame. Hänen kauniit hiuksensa heiluivat kylmän tuulen tuivertaessa niihin.
Nina asteli kohti jääkukkia ja kiljahti iloisesti nähdessään ne. Hawkolf nojasi eteenpäin nähdäkseen paremmin, mutta irtomaa oli petollinen. Hawkolf putosi taas kerran rinnettä alas. tällä kertaa kohti Ninaa.
Tyttö oli juuri poimimassa kukkia kun katsoi mikä aiheutti oudon äänen. Poika rysähti suoraan hänen vierelleen. Nina ei tiennyt pitäisikö kauhistua, itkeä vai nauraa.
Hän polvistui pojan vierelle ja kuiskasi: ”Terve taas”

Hawkolf ponnisti ylös silmät pyöreinä. Nina hymyili hänelle lempeästi.

”Istu alas. Katson onko sinulla vakavia haavoja”, Nina sanoi.

Hawkolf ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä.

”Istu alas”, Nina toisti yhä hymyillen. Sitten tytön ilme muuttui murhaavaksi. ”Heti!”

Hawkolf ei uskaltanut vastustaa. Hän oli istumassa alas, mutta tajusi silloin, että painovoima oli jo hoitanut asian hänen puolestaan. Hänen polviaan särki ja hän kaatui maahan.
Nina kiiruhti pojan luokse ja tutki tämän haavoja ja mustelmia.

”Ei tässä ole vakavia haavoja. Tosin tuo palovamma pitää hoitaa”, Nina sanoi osoittaen pojan kättä.

Nina nosti Hawkolfin käden ylös tarkastellakseen sitä. Sitten tyttö hihitti.

”Itsekö yritit sitoa tämän?”, hän kysyi yhä kikattaen.

Hawkolf nyökkäsi nolosti hymyillen. Nina kaivoi repustaan pullollisen, jotain rasvaa ja sidetarvikkeet. Nina otti Hawkolfin itse laittaman siteen pois ja levitti hänen kädelleen, valkoista rasvaa. Polte hellitti heti, mutta kuumotus ei hävinnyt. Tosin Hawkolf ajatteli, että kuumotus ei tullut palovammasta vaan tytön läheisyydestä.

”Oletko sinä Darkrockista?”, Nina kysyi häneltä tyynesti.

Hawkolf hämmentyi kysymyksestä ja nyökkäsi sitten. Nina jatkoi rasvan levittämistä, muttei katsonut poikaa silmiin.

”Palvot siis Zamorakia?”, hän totesi.

”En”, Hawkolf sanoi itsevarmuutta äänessään.

Nina katsoi häntä ihmeissään. Hawkolf tuijotti häntä takaisin.

”Minut on opetettu palvomaan Zamorakia, mutta en ole koskaan hyväksynyt sen jumalan tekoja. Zamorak on paha. Olen enemmän kiinnostunut Saradominista, koska luin hänes-”, Hawkolf sanoi, mutta tajusi paljastaneensa liikaa.

”Mistä sinä Saradominista luit?”, Nina kysyi ihmeissään. Hän ei uskonut, että sokeasti Zamorakia palvovassa paikassa edes olisi kirjoja toisista jumalista muussa kuin pilkkausmielessä.

Hawkolf ei tiennyt mitä sanoa. Hän päätti kuitenkin olla rehellinen. Tytön siniset silmät vaativat sitä.

”Minä kävin kylässänne… Ja kun olin lähdössä, joku teistä unohti kirjan nurmikolle ja”

”Sinä otit sen”, Nina lopetti hymyillen.

Hawkolf katsoi maahan häpeissään. Tyttö laski kätensä hänen olalleen.

”Älä välitä. Olet osoittanut kiinnostuneisuutesi Saradominista. Hän antaa sinulle anteeksi”

Lämmin tunne valtasi Hawkolfin. Hän katsoi tyttöä silmiin. Hetken he vain katsoivat toisiaan. Sitten molemmat katsoivat naamat punaisina poispäin.
Nina viimeisteli Hawkolfin siteen ja nousi poimimaan jääkukkia.

”Annas kun autan”, Hawkolf sanoi ja nousi Ninan vierelle poimimaan kukkia. Kumpikaan ei vähään aikaan sanonut mitään. Kumpikaan ei keksinyt sanoja.
Kun he olivat molemmat poimineet kimpun kukkia he nousivat ylös ja hymyilivät taas vaivautuneesti toisilleen.
”Tässä”, Hawkolf sanoi ojentaessaan kukat Ninalle.

”Kiitos”, Nina hymyili takaisin. ”Mikä sinun nimesi muuten on?”

Silloin Hawkolf tajusi etteivät he olleet esittäytyneet.

”Minä olen Hawkolf”, hän vastasi.

”Erikoinen nimi”, Nina hymyili. ”Pidän siitä”

Taas yksi vaivautunut hiljaisuus. Nina vilkaisi äkkiä kyläänsä päin.

”Minun täytyy nyt mennä. Näemme kai vielä?”, Nina sanoi.

”Minun puolestani kyllä”, Hawkolf mutisi.

He heilauttivat toisilleen hyvästit ja kääntyivät. Hawkolf huomasi, että kuumotus ei loppunut vieläkään. Taaskaan hän ei tajunnut matkaansa takaisin kylään. Hän ajatteli koko ajan vain Ninaa.

Seuraavana päivänä kun Nina kävi hakemassa jääkukkia hän näki, että paikalla, jossa hän eilen kohtasi Hawkolfin oli suuri kimppu etelästä poimittuja kukkia. Ne olivat kiinni vaaleanpunaisella rusetilla.

”Hurmaavaa”, Nina hihitti itsekseen.
Luku 5: Lopun alku

Hawkolf käveli hymysuin kauppaan. Hän oli saanut eilen Ninalta uuden Saradomin raamatun ja hän oli lukenut sen kokonaan. Hän tajusi, että piti tytöstä todella.
Kävellessään hän ei edes huomannut läheisen kapakan edessä tappelevia ihmisiä. Kapakkatappelut olivat tässä kaupungissa yleisiä. Hawkolfin mielenkiinto heräsi kun hänen ohitseen juoksi hänen oma veljensä.

”Nyt loppui tuo!”, Mora huusi tappelijoille.

Hetkeen tappelijat vain tuijottivat sekaisin katsein Moraa. Sitten yksi juopoista astui aivan Moran eteen.

”Haista sinä papin lellikki paska!”, mies sanoi ja heti kun hän oli viimeistellyt lauseen Mora jysäytti valtavan nyrkkinsä suoraan miehen päähän. Mies lensi suoraan kapan seinään jättäen siihen näkyvän jäljen.
Muut tappelijat olivat ottaneet esille veitset. Nytkään kukaan ei välittänyt. Kuolemakin oli tässä kaupungissa aina paikalla.
Miehet lähestyivät Moraa, mutta miehellä oli jo kädessään aseensa. Sotakirves loi punaista valoa ja lupasi raakaa kuolemaa.
Hawkolf tiesi miten tässä taistelussa kävisi.
Kääntyessään poispäin hän kuuli juoppojen avunhuutoja ja Moran sotahuudon. Ja Zamorak on tyytyväinen.
Miten Hawkolf vihasikaan tuota jumalaa.

Käytyään asioilla hän palasi samaa tietä kotiin. Paikalla oli runsaasti verta ja yksi juoppo oli työnnetty pää edellä seinään. Siinä mies roikkui vieläkin.
Hawkolf huokaisi ja jatkoi matkaansa kotiin. Tullessaan kotinsa ovelle hän näki, että ovi oli auki.
Hän tiesi ettei jättänyt sitä auki. Sapeli ilmestyi hänen käteensä. Astuessaan ovelle hän sai valtavan kovan läimäisyn naamaansa.
Kun Hawkolf näki kunnolla hän näki kuka häntä oli iskenyt. Mora.
Mora seisoi hänen edessään hirvittävän näköisenä. Hawkolf näki mitä hän piti kädessään. Saradominin raamattu…
Nyt Hawkolf tiesi ettei pääsisi tästä valehtelemalla.

”MITÄ TÄMÄ TARKOITTAA!?”, Mora karjui. Sylkeä lensi Hawkolfin naamalle Moran huutaessa.

”Mitä se sinulle kuuluu?”, Hawkolf sanoi tylysti tuijottaen Moraa yhtä murhaavasti kuin tämä tuijotti häntä.

Hetken he vain tuijottivat toisiaan.

”Oletko sinä saastainen petturi?”

”En. En ole saastainen petturi. Olisin jos palvoisin sitä pakanajumalaa, jota SINÄ rakastat! Olen nähnyt paremman vaihtoehdon!”, Hawkolf huusi takaisin.

Mora iski Hawkolfilta ilmat pihalle ja nosti hänet kurkusta ilmaan.

”Sinä, kurja!”, Mora huusi ja heitti Hawkolfin seinään. Hetken Hawkolf vain yritti saada henkeään kulkemaan. Sylkiessään verta Mora veti sotakirveensä esiin.

”Taistele! Näytä onko sinun uusi jumalasi kanssasi!”, Mora karjui heiluttaen kirvestä.

Hawkolf tuijotti Moraa takaisin. Hän nousi ylös.

”En halua taistella”, Hawkolf sanoi puhuen totta. Ei muutenkaan ja hänen taisteluhaluaan hillitsi myös hänen sapelinsa, joka makasi Moran jalkojen alla pojan ulottumattomissa.

Mora tuijotti veljeään murhaavasti. Sitten hän astui askeleen lähemmäksi.

”Kerron ylipapille… Sinut uhrataan Zamorakille!”

”Onko hyvää mainetta Zamorakin kultapojulle (Mora astui taas eteenpäin) ilmoittaa, että hänen oma veljensä on… Luopio?”, Hawkolf ilkkui. Hän ei olisi sanonut näin veljelleen, mutta hän oli vakuuttunut, että tuo mies hänen edessään oli pelkkä varjo hänen veljestään.

Mora mietti Hawkolfin sanoja.

”Ei jos minä vien sinut uhrattavaksi!”, Mora huusi ja säntäsi kohti veljeään.

Salamanopeasti Hawkolf veti taskustaan varsijousensa. Mora pysähtyi. Hän tunsi veljensä aseen kyllin hyvin.

”Peräänny…”, Hawkolf sanoi synkästi osoittaen veljeään varsijousella. ”Ja potkaise sapelini tänne”

Mora tuijotti Hawkolfia murhaavasti ja potkaisi sapelia, jotta se liukui hänen luokseen.
Mora oli jo heittämässä Hawkolfille Saradominin raamattua. Se ilmeisesti kuvotti häntä.

”Pidä se… Ehkä tajuat millaista typerää pakanaa oikein palvot”, Hawkolf nauroi.

Mora hyökkäsi. Kirves heilahti korkeassa kaaressa. Hawkolfin varsijousi naksahti. Nuoli kuitenkin kimposi kirveestä vaarattomasi. Hawkolf syöksyi maahan ja nappasi sapelinsa. Kun hän pääsi ylös Mora oli iskemässä. Oliko hänen veljensä ollut aina näin nopea?
Hawkolf ei kuitenkaan tahtonut taistella vaan läimäisi veljensä polvea sapelinsa lappeella kipeästi ja juoksi talosta ulos. Jälleen kohti vuoria. Hän kuuli veljensä karjunnan takaansa.
Silloin Hawkolf tiesi ettei enää koskaan palaisi tuohon kaupunkiin. Ei koskaan.

Jälleen kerran Hawkolf juoksi kohti vuoria. Nopeammin kuin susi hän kiipesi vuoren päälle ja juoksi kohti kylää. Hän ei tiennyt mitä oli tekemässä.
Pian hän oli jo kylän laidalla. Hän jäi hengästyneenä nojaamaan taloon. Muutama ohikulkeva tuijotti häntä kummastuneena. Hawkolf katsoi takaisin leveästi hymyillen.
Hän käveli kylän talojen välistä etsien katseellaan tuttua naamaa. Hän törmäsi kuitenkin. Ensin hän luuli törmänneensä taloon, mutta huomasikin törmänneensä Ninan veljeen.
Thor tuijotti häntä hymyillen. Thorin silmät olivat siniharmaat ja niissä näkyi sekä lempeys, että tilanteen vaatima vahvuus.

”Oletko ohikulkija? En ole nähnyt sinua ennen”, Thor sanoi mittaillen Hawkolfia katseellaan.

”Öh... Kyllä”, Hawkolf tokaisi jatkaen matkaansa vilkuttaen Thorille iloisesti.

Hawkolf tajusi miksi Thor oli katsonut häntä. Hänen suustaan valui yhä verta. Hawkolf kirosi ja pyyhki veren hihaansa. Sitten hän näki henkilön, jota etsi. Nina kantoi kaivosta vettä hiukan kylän ulkopuolella. Hawkolf ryntäsi sinne.

”Saanko tarjota auttavan käteni?”, hän huudahti tarttuen tytön olkapäähän.

Nina kiljahti pudottaen ämpärinsä vahingossa kaivoon. Sitten tyttö kääntyi ja näki Hawkolfin. Hän hymyili pojalle säteilevästi.

”Mitä sinä täällä teet?”

Hawkolf selitti miten asia on Ninalle. Kuultuaan tarinan Nina hymyili Hawkolfille yhä tuota säteilevää hymyään.

”Siinä tapauksessa olet tervetullut kyläämme”, tyttö sanoi.

Hawkolf naurahti ääneen ja teki oudon tuuletusliikkeen. Nina kuitenkin kohotti kätensä.

”Ensin sinun pitää saada ansiosi mukaan”, tyttö sanoi vakavasti.

Poika katsoi häntä kysyvästi.

”Säikäytit minut joten… Sinun pitää kastua!”, Nina huudahti ja otti uudelleen täytetyn ämpärin ja kumosi sen Hawkolfin päälle. Hawkolf seisoi hetken siinä ämpäri päässä Ninan kieriskellessä nurmikolla naurusta heikkona.

”Sinä, kurja!”, Hawkolf huudahti vetäen ämpärin päästään ja hypäten tytön luo ja alkoi kutittamaan tätä.

”Ei!!! Ei saa! Lopeta!”, Nina huudahteli kikatuksien välistä.

Hawkolf jatkoi kutittamista, mutta kohta Nina saikin otteen Hawkolfin olkapäistä ja veti pojan lähelleen. Suuteluetäisyydelle. He suutelivat pitkään siinä maassa maatessaan. Lopulta kun he lopettivat he olivat punaisempia kuin tomaatti.

”Tule”, Nina sanoi ja veti pojan ylös. ”Mennään esittelemään sinut kylälle”

He juoksivat kohti kylää iloisin askelein tietämättä, että suuri vaara lähestyi.


Samaan aikaan Darkrockissa.

”Hän siis pakeni?”, Comer toisti hivellen valtaistuimensa timanttisia kädensijoja.

Mora oli polvistunut Comerin eteen ja ilmoittanut Hawkolfin petturuudesta ja paosta. Vanha Mora ei olisi tehnyt näin, mutta nyt hän ei ollut enää sama henkilö.

”Aivan… Minkälaisen rangaistuksen aiomme langettaa hänelle?”
Comer mietti hetken aikaa ja nousi sitten ylös. Hän käveli oikealle, jossa oli suuri koko seinän peittävä kartta.

”Sanoit hänen lähteneen itään?”, Comer vahvisti. Hän ei edes tarkastanut nyökkäsikö Mora. ”Oletko koskaan kuullut sellaisesta paikasta kuin Seers kylä?”

Mora mietti hetken. ”Tarkoitat sitä idässä sijaitsevaa kylää, jossa palvotaan Saradom” ja silloin Mora tajusi. ”Luopio veljeni on siellä!”

Comer nyökkäsi hyväillen kultaisen käveli sauvansa päätä pitkillä sormillaan.

”Koko kylä tulee kärsimään veljesi petturuudesta… Kerätkää sotavoimat!”, Comer komensi paikalla oleville papeille. ”Zamorak tahtoo sotaa ja sodan me heille annamme!”

Comer napsautti sormiaan ja hänen olkapäälleen lennähti kyyhky. Ei kaunis ja valkoinen vaan kyyhky näytti kuolleelta ja sen luut näkyivät joiltain kohdilta.
Comer kumartui pöytänsä äärelle ja alkoi kirjoittamaan tekstiä pergamenttiin. Hetken kirjoitettuaan hän asetti viestin kyyhkydemonin jalkaan ja sanoi sille jotain.
Kyyhky lennähti ilmaan ja ulos ikkunasta.
Mora seurasi kyyhkyn matkaa.

”Mitä tuo oli, oi herra?”, hän kysyi.

”Lähetin kylään viestin, jossa ilmoitan sodan alkaneeksi”, Comer sanoi ja ennen kuin Mora ehti valittaa hän jatkoi. ”Zamorak tahtoo ”reilun” sodan. Sitä paitsi. Mitä se kyläpahanen voi tehdä mahtaville Zamorakin joukoille? Hän on antanut hallintaani enemmän kuin pelkkiä tuli elementaaleja. Tulemme murskaamaan jokaisen siellä olevan ja veljesi uhrataan Zamorakille”, Mora papatti.

”Nyt poistu”, hän viimeisteli.

Moran kävellessä ulos Comer tokaisi vielä.
”Ja pidä aseesi hyvässä terässä. Huomenna saat rasvata sen verellä”


Luku 6: Perintö

Hawkolf seisoi kylänvanhimman edessä. Hän oli nähnyt miehen ennenkin. Tämä mies oli Ninan isä, Nido.

”Vai, että sinä olet Darkrockilainen… Ja sanot ottaneesi Saradominin uudeksi jumalaksesi?”, kylänvanhin tuumi.

Hawkolf nyökkäsi. Hän ei ollut enää varma hyväksyttäisiinkö hänet. Hän katsoi Ninaa, joka katsoi häntä takaisin luottavasti. Hawkolf sai lisää itsevarmuutta.

”Luit siis Saradominin raamatun? Kokeillaanpa parilla kysymyksellä”, Nido sanoi.

Hawkolf oli valmiina. Hän uskoi osaavansa vastata kysymyksiin. Hän ei uskonut, että tästä tulisi helppoa.
”Ensimmäinen kysymys: Uskotko sinä Saradominiin?”, Nido kysyi hymyillen.

Hawkolf häkeltyi hetkeksi. Hän odotti jotain vaikeampaa, mutta kai aloitetaan helposta.

”Kyllä”, hän sanoi itsevarmasti nyökäten.

Nido katsoi häntä syvälle silmiin. Nidolla oli siniset silmät kuten hänen lapsillaankin.
Sitten mies purskahti nauruun.

”Onneksi olkoon! Läpäisit testin! En nähnyt silmissäsi valetta. Olet nyt yksi meistä”, Nido hyräili.

Hawkolf ei voinut olla virnistämättä. Jos hän viimeksi hymyili kovaa niin nyt hänen suunsa tuntui repeävän. Hän katsoi Ninaa, joka pomppi ilosta.
Tästä alkaisi uusi ja parempi elämä.
Ilonhuudahdukset vaihtuivat kauhunkiljahduksiin kun ikkunan vierellä seisonut nainen osoitti ikkunasta lentänyttä olentoa. Demonikyyhky lennähti Nidon pään yli pudottaen pergamentin palasen hänen syliinsä ja liisi heti pois ikkunasta päästäen outoa pihinää.
Nido avasi rullatun pergamentin ja luki sen. Luettuaan hänen silmänsä levisivät. Hän painoi päänsä käteensä ja vapaalla kädellään heitti pergamentin palan Hawkolfille.
Hawkolf nappasi lappusen ja luki sen.

”Huomenaamulla Darkrock tulee tuhoamaan saastaisen kylänne. Tämä on kostomme luopiolle ja Zamorakin kosto kurjalle Saradominille”

Hawkolf hymy häipyi yhtä nopeaan kuin se oli tullutkin. Hän puristi pergamentin käteensä ja päästi karjaisun. Hänen silmissään paloi tuli. Ei koston tuli. Tuli, joka tuli pelosta, että hänen ystävänsä kuolisivat.
Hän hengitti raskaasti. Pääsisikö hän pimeyden perintöään karkuun? Olisiko Zamorak aina hengittämässä hänen niskansa takana.

”Saradomin on rauhan jumala…”, Nido aloitti. ”Mutta jos he haluavat sotia niin me kyllä pistämme parhaamme mukaan takaisin! Te siellä! Lähettäkää sana Faladoriin, että tarvitsemme apua sotaan! Valkoiset ritarit ovat avuliaita heppuja!”, Nido puhui osoittaen druideja seinän vierellä.

Druidit juoksivat pois salista.

”Ja te! Aloittakaa sotaan valmistautuminen!”, Nido julisti.

Hawkolf kaatui maahan polvilleen ja hakkasi maata.

”Tämä on minun syytäni!!!”, hän murisi itselleen.

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli Nido.

”Sinä nuorukainen olet osoittanut urheutta ja jaloutta meille kaikille ja me teemme parhaamme suojellaksemme sinua. Äläkä syytä itseäsi. Syytä Zamorakia”, kylänvanhin puhui.

Hawkolf niiskautti nenäänsä kerran ja nyökkäsi. Hän nousi ylös ja katsoi Ninaa, tyttöä jota rakasti.
Hän yllättyi nähdessään Ninan sivelevän pienen (Ilmiselvästi lumotun) tapparan terää pirullisesti hymyillen.
”Me kyllä kostamme heille. Saradominin nimeen”, tyttö virnisti.

Hawkolf tiesi, että tältä tieltä ei ollut paluuta.
Ja hän piti siitä.

Koko yön Darkrock ja Seers kylä valmistautuivat taisteluun. Falador vastasi apuun nopeasti ja heti samana yönä paikalle marssi 200 valkoista ritaria valmiina puolustamaan Seers kylää.
Hawkolfkin valmistui. Hän sai lahjaksi kevyen ja hänen mitoilleen tehdyn rengaspaidan ja kevyet vaatteet. Hänelle oltiin tarjoamassa uutta asettakin, mutta hän kieltäytyi. Hänen sapeliaan hienompaa asetta hän ei löytäisi. Ne jotka seuraavana yönä nukkuivat, nukkuivat levottomasti.
Kun aamu valkeni Darkrockin sotajoukot lähtivät matkaan.
300 sotilasta ja noin 100 pimeyden olentoa, jotka Zamorak oli lahjoittanut. Etupäässä paljon pieniä piruja, jotka ovat pelkkää miekanruokaa, jotta taaemmat joukot ehtivät eteenpäin.
Seersin puolesta sotivat järjestäytyivät vuoren rinteille. He yrittivät välttää asemaa, jonka he saisivat jos Darkrockin sotajoukot iskisivät heitä ylhäältä.
Hawkolf kuuli askeleet ja sotahuudot. Hän tunnisti osan huudoista. ne eivät kuuluneet ihmisille.

”Heillä on taikaolentoja… Ainakin poruja ja tulielementaaleja. Zamorak on siunannut heidän sotaretkensä”, hän mutisi Ninan veljelle Thorille. Heistä oli tullut yllättävän hyvät ystävät eikä Thoria haitannut pätkääkään säpinä Hawkolfin ja Ninan välillä.

”Sitten se on heidän häviönsä!”, Thor murahti pyöritellen suurta kolmikärkeä erittäin taitavasti.

”Luuletko, että he selviävät?”, Hawkolf kysyi tuijottaen kohti itää. Nina ja muut kylän naiset (lukuun ottamatta muutamaa soturia ja papittaria) ja lapset olivat paenneet Faladoriin, jossa heidät otettaisiin ilomielin vastaan.

”Älä sinä niistä huolehdi. Me tässä vaarassa olemme”, Thor vastasi ja kääntyi katsomaan Hawkolfia. ”Ja me teemme kaikkemme että heille on turvallista palata!”, ja ojensi kätensä.

Hawkolf nyökkäsi ja tarttui Thorin käteen. He taistelisivat kunnes he eivät enää pysyisi pystyssä.
He ottivat paremman asennon vuoren rinteellä. Papitarten loitsujen ansiosta he erottuivat erittäin huonosti joten he saisivat yllätysedun Darkrockilaisia vastaan.
Pilvet kerääntyivät taivaalle. Pian alkaisi sataa.
Sopisi tunnelmaan, Hawkolf ajatteli.
Sitten he näkivät. Vuoren päälle oli ilmestynyt sotilaita. Hawkolf näki, että hänen veljensä oli kärjessä. Mora heilutteli tapparaa ja tiiraili punaisin silmin kylää jonne heidän oli määrä hyökätä.
Hawkolf kirosi mielessään. Hänen veljensä ei olisi tehnyt näitä tekoja. Hänen veljensä olisi kuollut puolustaessaan Hawkolfia.

”Ei ketään! Täysillä eteenpäin!”, hän kuuli Moran huutavan.

Joukko piruja alkoi astelemaan alas vuoren rinnettä. Hawkolf kirosi mielessään. He joutuisivat paljastamaan itsensä kun pirut tulevat kohdalle.
Valkoisten ritarien komentaja antoi käsimerkkejä sotilaille, jotka välittivät niitä muille. he eivät paljastaisi itseään heti. He antaisivat pirujen mennä pääjoukon ohitse ja nousisivat sitten loitsujen suojista. Paras olisi, jos pääjoukot alkaisivat tulla rinnettä heti pirujen perässä.
Muutama pikku piru käveli vapisten Hawkolfin ohi. Hän puristi sapeliaan ja saamaansa kilpeään tiukemmin. Kun he olivat päästäneet piruja tarpeeksi ohi ylhäältä alkoivat ihmissoturit laskeutua.
Silloin komentaja antoi merkin.
Sotilaat nousivat loitsujen suojista huutaen sotahuutojaan. Yllätys onnistui ja vihollisen joukot joutivat paniikkiin. Pirut oli surmattu äkkiä ja ilman vaikeuksia, mutta pirut olivat tehneet tehtävänsä. Pääjoukot olivat saaneet itsensä järjestykseen. Ja he olivat ylempänä heitä.
Hawkolf näki Moran tiirailevan joukkoja. Hän ilmiselvästi etsi veljeään, jotta saisi iskeä tämän paloiksi. Hän kuitenkin luovutti ja nosti kätensä.
Hän antoi käskyn jousiampujille!
Komentaja karjui käskyjä papittarille ja velhoille. Joukko tulipalloja iskeytyi kohti vihollisen jousiampujia. Jousimiehet kaatuivat maahan pyörimään, mutta muutama nuoli oli päässyt matkaan.
Valkoisten ritarien haarniskat ja rintapanssarit, joita kylän soturit käyttivät olivat kuitenkin huippulaatua ja nuolet kaatoivat vain kaksi soturia. Velhon ja papittaren.
Soturit juoksivat kohti hyökkääjiä. Nyt ei enää hienosteltaisi. Heidän pitäisi päästä tarpeeksi lähelle ennen kuin jousimiehet pääsisivät takaisin ylös.
Eturintama kaadettiin nopeasti raivoisalla hyökkäyksellä. Valkoiset ritaritkin kohtasivat surmansa tuli elementaalien palaviin nyrkkeihin.
Hawkolf säikähti kuullessaan tutun karjaisun. Hän kääntyi ja näki Moran juoksevan häntä kohti kirves korkealla. Hawkolf väisti iskun pyörivällä hypyllä. Mora karjahti vetäessään kirveensä kalliosta (Johon se oli uponnut helposti) ja kääntyi taas veljeään vastaan.

”Aiotko tappaa minut?”, Hawkolf kysyi pilkaten.

Mora nyökkäsi irrottamatta katsettaan Hawkolfista. Tästä taistelusta ei enää peräännyttäisi.
Mora hyökkäsi ja Hawkolf otti iskun vastaan sapelinsa väistimellä. Hänen kädestään katosi hetkeksi tunto, mutta Hawkolf tiesi ettei varaa pysähtymiseen ollut. Hän sukelsi Moran käden ali ja viilsi tätä kylkeen.
Mora ärjäisi ja kierähti kirveensä kanssa uhkarohkeasti.
Mutta kannattavasti.
Kirves tärähti suoraan Hawkolfin pieneen kilpeen ja pirstoi sen paloiksi. Hawkolf lennähti iskun voimasta taaksepäin ja iski selkänsä kiveen. Hän ulahti kivusta, mutta Mora tuli jo kohti.
Hawkolfin oli pakko toimia epätoivoisentilanteensa mukaan. Hän sinkosi sapelinsa matkaan. Mora oli kyllä vahva, muttei järin nopea. Sapeli osui häntä suoraan rintalihasten väliin. Mora karjahti ja jäi seisomaan paikalleen. Sitten hän raa’asti nappasi kiinni sapelista ja veti sen irti.

”Ei voi olla!”, Hawkolf huusi tavoitellessaan tikariaan.

Mora syöksyi jo kohti. Tällä kertaa heilutellen tapparaansa ja hänen sapeliaan. Jos hän ei pääsisi pakoon hän kuolisi. Hawkolf tiesi ettei voisi paeta. Ninan vuoksi.
Hän ryntäsi kohti Moraa pitäen veistään mahdollisimman otollisessa asennossa iskua varten.
Kirves ja sapeli heilahtivat yhtä aikaa alas tehden täydellisen X:n ilmaan.
Ilmaan tosiaan sillä Hawkolf oli syöksynyt aseiden ali ja oli nyt Moran aseiden ja tämän kehon välissä.
Hawkolf iski tikarinsa kaikin voimin Moran rintaan tavoitellen veljensä sydäntä.
Tällä kertaa Mora ei enää liikkunut. Hän pudotti sapelin ja tapparan maahan ja kaatui lysähtäen. Hawkolf katsoi veljeään silmiin ja näki etteivät ne olleet enää punaiset. Hänen veljensä oli tullut takaisin.
Mora kohotti kättään ja tarttui Hawkolfia kädestä. Hän ei estellyt.

”A-anna anteeksi… En tiedä mikä”, Mora aloitti, mutta sitten hän joutui yskimään verta.

”Älä selittele! Tiedän kyllä… Oma veljeni ei olisi tehnyt noita tekoja…”, Hawkolf sanoi ja yritti välttää kyyneliä.
”Anna anteeksi, veljeni”, Mora itki puristaen veljensä kättä kovempaa.

”Minä annan”, Hawkolf nyökkäsi ja hymyili.

Morakin hymyili, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tuskaiseksi. Hawkolf huomasi miksi. Hänen rinnastaan törrötti keihäs.

”Erittäin somaa”, sanoi ääni Hawkolfin takana.

Hawkolf kääntyi ja kohtasi veljensä lopettajan. Comer istui rennosti mustan lohikäärmeen päällä. Lohikäärmeen keltaiset silmät tuijottivat ahnaasti Hawkolfia ja sen suusta roikkui yhä valkoinen ritari.

”Tiedätkö… Veljesi valittiin vain siksi, että hän pystyi selviämään Zamorakin kiroukselta. Sinä olit ehdokas numero kaksi ja taistelunne nähtyäni tiedän valinneeni väärin”, Comer sanoi pyöritellen kädessään punaista sotanuijaa. Zamorakin ylipapin asetta.

Lohikäärmeen pää tuli lähemmäksi Hawkolfia. Kuolisiko hän sen hampaisiin, tuliseen henkäykseen vai tappaisiko Comer hänet?
Ei mihinkään, Hawkolf päätti. Hän taistelisi ja voittaisi. Ninan, veljensä ja kyläläisten puolesta.

”Nyt sinä kuolet!!”, Hawkolf ärjäisi ja nosti maasta sapelinsa.

Comer katsoi häntä hetken kyllästyneen näköisenä.

”Jos haluat taistella… Saamasi pitää”

Lohikäärme karjaisi ja sen joustava kaula syöksyi kohti Hawkolfia.



Luku 7: Valoa pimeydessä

Hawkolf väisteli lohikäärmeen hampaita parhaansa mukaan. Hän yritti olla kuulematta Comerin pilkkahuutoja ja kylmää naurua.
Hawkolf kompastui kiveen ja jäi polvilleen maahan. Hän ihmetteli miksi lohikäärme ei jos upottanut hampaitaan häneen. Hän huomasi, että otus valmistautui käyttämään tappavinta asettaan.
Tulista henkäystä.
Hawkolf tiesi ettei ehtisi pois henkäyksen tieltä. Hän kuolisi tähän ja hänen ruumiistaan tehtäisiin esimerkki Zamorakia vastustavista.
Juuri kun lohikäärme oli henkäisemässä kolmikärki lensi suoraan otuksen päähän. Otus ponnahti raivoissaan takajaloille ja pudotti Comerin sen selästä. Lohikäärme kääntyi katsomaan heittäjää (Päätä piti kääntää tavallista enemmän, sillä kolmikärki oli puhkaissut otuksen vasemman silmän)
ja näki Thorin seisovan lohikäärmeen edessä.

”Nouse! Hoida sinä ylipappi! Lohikäärme on minun”, Thor huusi Hawkolfille.

Hawkolf nyökkäsi ja nousi ylös. Hän näki, että Comeria auttoi ylös Morkai. Hän oli ilmestynyt paikalle.

”Minä pääsen kyllä itse ylös!”, Comer raivosi ja ajoi Morkaita pois.

”Oletko varma?”, Morkai kysyi.

Silloin Comer raivostui. Hän iski Morkaita vatsaan sotanuijallaan ja lähetti papin pitkälle lennolle, joka jäisi miehen viimeiseksi.
Sitten Comer kääntyi kohtaamaan hyökkäävän Hawkolfin. Kuinka nopeasti ja kevyesti tuo mies käyttikään nuijaansa. Comer torjui Hawkolfin sapelin iskun ja pakotti pojan perääntymään. Hawkolf ei epäillyt etteikö hänen sapelinsa kestäisi iskua, mutta hän ei uskonut itsensä selviävän siitä. Hänen olisi pakko vain väistellä iskuja. Comer iski taas.

Kauempana Thor otti yhteen lohikäärmeen kanssa. Hän oli juuri ja juuri väistänyt tulista henkäystä vetäistessään kolmikärkensä lohikäärmeen päästä.
Hänen jalkansa antoi melkein periksi hänen laskeuduttuaan hypystä. Lohikäärme oli raapaissut häntä kynnellään. Thor ei kuitenkaan tuntenut kipua. Hän oli taisteluraivonsa vallassa eikä tuntisi, vaikka hänen läpi heitettäisiin keihäs (Ironista kyllä, että Thoriin tähdättiin samaan aikaan keihästä, mutta heittäjä sai muuta ajateltavaa valkoisen ritarin katkaistessa hänen päänsä)
Lohikäärme iski taas kerran. Sen pään tullessa lähemmäksi Thor sukelsi ja upotti kolmikärkensä suoraan lohikäärmeen leukaan.

”Siitä saat sinä, surkea mato!”, Thor huusi katsoessaan aseensa lävistävän lohikäärmeen koko pään.

Thor onnistui juuri ja juuri kierähtämään lohikäärmeen kaatuvan ruhon alta. Hän jäi maahaan makaamaan. Kun taisteluhurmio oli kadonnut hän alkoi tuntea haavojensa aiheuttaman tuskan.
Varjo tuli hänen yläpuolelleen. Hän tuijotti punaiseen haarniskaan pukeutunutta sotilasta suoraan silmiin. Sotilas valmistautui lyömään Thorin pään halki miekallaan.
Sitten miekka putosi maahan. Soturi lämähti maahan yrittäen sanoa jotain.
Miehen kaaduttua maahan Thor näki mikä hänet oli tappanut. Pieni tappara törrötti miehen päästä.
Kun hän nosti katsettaan hän näki tutun näyn.
Nina!
Tyttö seisoi siinä missä sotilas äsken seisoi ja kumartui veljensä luo.

”Oletko kunn”, tyttö aloitti, mutta Thor keskeytti hänet.

”Mitä hemmettiä sinä täällä teet!!! Sinun pitäisi olla Faladorissa!”

Tyttö hymyili hänelle ilkikurisesti ja sanoi: ”Eihän teitä voi jättää hetkeksikään yksin!”

Thor kirosi ja nousi jaloilleen. Hänen jalkansa meinasivat pettää hänen altaan, mutta hän tiesi ettei voisi jättää Ninaa ilman suojelua.
Thor katsoi kohti taistelevaa Hawkolfia ja Comeria.
Nina oli jo ottamassa askeleen kohti taistelijoita, mutta Mora pysäytti hänet.

”Tuo taistelu on Hawkolfin oma… Hän tappaisi meidät jos sekaantuisimme siihen”, Thor sanoi.

Nina yritti yhä päästä veljensä käden ohi. ”Mutta hän voi kuolla!”

”Jos luotat ja rakastat häntä jäät tähän”, Mora sanoi.

Nina pysähtyi heti. Hän katsoi hetken aikaa taistelijoiden suuntaan ja nyökkäsi sitten. Tyttö veti kaapunsa taskusta puisen sauvan.
”Minä aion pitää huolta, että heitä ei häiritä!”, Nina sanoi ja ampui salaman yhtä Darkrockin sotilasta päin.

”Tässäkö kaikki!”, Comer pilkkasi Hawkolfin väistellessä hänen nuijansa iskuja. Comer yritti peittää suuttumuksensa pilkkaan sillä häntä turhautti se, että hän ei tuntunut saavan poikaan osumia.

Hawkolf ei kuunnellut. Hän oli nähnyt sivusilmällä Thorin ahdingon ja kuka hänet pelasti.
Nina oli täällä! Hänen olisi voitettava Comer, jotta tyttö pelastuisi.
Comerkin katsoi samaan suuntaan kuin Hawkolf. Sitten hänen kasvonsa vääristyivät pirullisesta hymystä.

”Taidan tappaa tuon tytön”, hän sanoi Hawkolfille. Pojan silmiin syttyi tuli.

”Tai ehkä en sittenkään tapa häntä! Vien hänet linnaani omaksi pikku orjakseni. Tyttö on varsin miellyttävän näköinen”, Comer naurahteli.

Jos Hawkolfin silmät paloivat äsken, nyt ne voisivat polttaa mitä tahansa. Hawkolf sai iskuihinsa lisää voimaa ajatellessaan Comerin orjuuttamassa tuota ihanaa tyttöä.
Comer huomasi Hawkolfin raivon ja mietti oliko tehnyt viisaasti yllyttäessään tätä.
Hawkolfin iskut kovenivat ja pakottivat Comerin puolustuskannalle.
Comer ei suinkaan ollut huono taistelija. Jo pienenä hän oli osoittanut uskomattomia taistelijankykyjä akatemiassa ja samalla ollut ikäistensä joukosta paras maagi.
Torjuntaa seurasi isku ja iskua seurasi torjunta. Taistelu tuntui venyneen tunniksi, vaikka tosiasiassa se oli kestänyt vasta pari minuuttia.
Lopulta Hawkolf teki virheen ja otti sotanuijan iskun vastaan sapelillaan. Hawkolf ärjäisi kivun vallatessa hänet. Hän pudotti sapelinsa maahan ja piteli kiinni kädestään. Hän ei ollut varma oliko se murtunut.
Comer asteli nauraen lähemmäksi.

”Näetkö? Et voi puolustaa häntä! Sinä et voi puolustaa ketään!!!”, ylipappi pilkkasi.

En voi puolustaa ketään? Ajatukset valtasivat Hawkolfin pään. Hän tiesi, että ei voisi kuolla. Hän todistaisi Comerille ja Zamorakille, että hän pystyi suojelemaan ystäviään!
Hawkolf nosti sapelinsa maasta vasemmalla kädellään. Hän osoitti Comeria sillä.

”Sinä kuolet nyt”, hän sanoi niin kylmällä äänellä, että Comerkin alkoi epäröidä. Sitten pappi kuitenkin nauroi ja otti askeleen.

”Tähän siis on tultu? Elämä vai kuolema. Kumman sinä valitset?”

”Arvaa kahdesti”, Hawkolf murahti ja syöksyi kohti Comeria.

Comer yritti iskeä nuijallaan, mutta Hawkolf liikkui nopeammin kuin koskaan ennen. Hän alitti nuijan ja viilsi Comeria käteen saaden tämän pudottamaan nuijansa. Comer ajatteli jo, että pahin oli ohi, mutta sitten kipu valtasi hänet.
Hawkolf oli juossut Comerin taakse ja upottanut sapelinsa tämän selkään.
Sapeli matkasi pehmeän lihaskudoksen läpi ja osui lopulta maaliinsa.
Comerin kylmän sydämeen puhkaisten samalla miehen keuhkon.
Comer haukkoi henkeä kun ilma pihisi ulos hänestä.

”Z-Zamorak kostaa sinulle, luopio”, hän puhisi, mutta Hawkolf iski sapelillaan uudelleen. Tällä kertaa viimeisen kerran. Sapeli iskeytyi jälleen miehen selkään viimeistellen tämän.
Taistelu oli ohi.
Hawkolf irrotti sapelinsa ja Comerin ruumis kaatui maahan.
Poika tiiraili ympärilleen ja huomasi varsinaisen taistelunkin olevan ohi. Ne Darkrockilaiset, jotka eivät olleet kaatuneet valkoisten ritarien aseisiin pakenivat kovaa vauhtia kohti kyläänsä.
Darkrockista ei olisi enää haittaa. Ilman ylipappia he eivät olleet enää mitään.
Hawkolf kaatui maahan. Hän ei jaksanut kävellä. Hän ei jaksanut varmistaa oliko Nina kunnossa. Hän ei jaksanut olla tajuissaan. Mustuus valtasi hänet.

”Herätys!”, Hawkolfin korvaan kiljuttiin.

Hawkolf avasi silmänsä ja näki makaavansa Seers kylän sairaalaosastolla. Hänen vierellään seisoi hymyilevä ja märkäsilmäinen Nina ja yltäpäältä siteissä oleva Thor.
Hawkolf yritti torua Ninaa tämän ilmestymisestä sotakentälle, mutta Nina esti häntä puhumasta suutelemalla häntä. Hawkolf unohti mistä hänen piti torua tyttöä.

”No niin nyt on minun vuoroni!”, Thor sanoi Ninalle.

He molemmat kääntyivät katsomaan Thoria kasvoillaan outo ilme.

”Öh… Vitsi!”, Thor selitteli.

Nina ja Hawkolf hymyilivät hänelle ja suutelivat taas.

”Minäpä tästä lähdenkin”, Thor sanoi hivuttautuen ovea kohti vinkaisten jokaisella askeleella.

Hawkolf tiesi, että nyt kaikki oli hyvin.


Epilogi:

Hawkolf seisoi nurmisella kukkulalla alttarin edessä mitä kauneimpana kesäpäivänä. Nina seisoi hänen vierellään pukeutuneena valkoiseen.

”Tahdotko sinä, Hawkolf ottaa tämän Ninan vaimoksesi ja rakastaa häntä myötä ja vastoin käymisissä”, myös valkoiseen pukeutunut mies kysyi nyt Hawkolfilta. Ninalta oli jo kysytty.

”Tahdon”, Hawkolf vastasi ja nyökkäsi.

Nina kääntyi katsomaan Hawkolfia. He hymyilivät toisilleen nähden vain toisensa.
He eivät nähneet kuinka Ninan isä itki ja kuinka Thorilla oli ”mennyt roska silmään”

”Saradominin nimessä julistan teidät mieheksi ja vaimoksi”

Totta totisesti. Nyt kaikki oli hyvin.

[Graniitti a]

Hyvin kerrottu tarina, pysyi tekstissä perässä ja upea tarina ei tästä voi muutakun onnitella.

[Hekate]

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

perkele lopettakaa se OBJECTIONIN LINKITYS SAATANA!

Overruled!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OVERRULED!

OBJECTION!

[Dr. Vip]

Tooodella hyvä, joskin tooodella pitkästyttävä tarina... 7

[Westside]

TODELLA hyvä tarina!
Tähän oli selvästi nähty vaivaakin, mutta en ehdi kirjoittaa enempää. Ja rate 10.

[In Crazy]

Tää oli tosi hyvä. Rateen 10++++++

[Tukkimies]

Tämä on parhaimpia tarinoita joita olen lukenut. Tosta tarinasta voitaisiin tehdä kirja

[Munggih]

paras tämä oli parhaita mitä koskaan olen lukenut kyllä pamahtaa 10+

[osal1]

w0000000000t 10+ pamahtaa ettäs tiiät

[Expert]

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

perkele lopettakaa se OBJECTIONIN LINKITYS SAATANA!

Overruled!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OBJECTION!

OVERRULED!

OBJECTION!

Mitä vittua tämä on???

[Mae]

10+, yksinkertaisesti, upeaa jälkeä.

[Jermuhko]

Susta tulis hyvä kirjailija! 10+

[Sapeli555]

Bravo !
Arvosanaksi annan : 10+

Saisko tällaisia lisää ?

[Gilgames]

Jos nyt satuit lukemaan ihan ensimmäisen lauseen, niin tämähän on neliosainen sarja. Seuraavaksi:

-A vast, ye swabs
-Harmageddon
-Pahuuden juuret

Siinä vähän luettavaa.

[Temeee.]

Sustahan vois tulla ihan kirjailia

[Gibbs]

helkkarin hyvä pakko sanoa! 10+

[jousi mikko]

Hyvä oli! 10+

[Bixel]

Ihan Vtun hyvä. 10++

[Markoz]

Hyvää jälkeä Lisää tällästä! Tämä on jotakin jota jaksaa lukea <3

[Darqwan]

And we have a new champion!
Tosi hyvä tarina! Mun mielest kohtaukset menee kyl vähän liian nopee joissain kohtii, mut muuten aivan MAHTAVA!

[zaurus55]

Mahtavaa jälkeä 10+