Tarina: Petos

Kirjoittaja **Jusku** » 29.05.2010, 21:05

Petos

Esittely
Tarina sijoittuu ydintuhon jälkeiseen maailmaan, jossa ihminen joutuu taistelemaan selviytymisestään. Koko maailma on muuttunut. Lakeja ei enää tunneta ja kaaos on ottanut vallan. Varkaiden, kannibaalien ja hullujen lisäksi sairaudet ja mutaatio on ottanut vallan. Ihminen joutuu tappamaan vesipullosta selviytyäkseen.

Prologi

Kolme Yhdysvaltojen armeijan raskailla konekivääreillä aseistettua Humvee autoa liikkui raunioituneen kaupungin tietä pitkin. Tämä kyseinen aavekaupunki oli kaikessa kauheudessaan New York. Sodan jälkeen tapahtunut muutos näkyi täällä kaikkein selviten. Ennen näillä kaduilla kulki silmänkantamattomiin ihmisiä, nyt koko kaupunki oli täysin autio. Selvä ero näkyi myös rakennuksissa ja arkkitehtuurissa, joka oli kärsinyt voimakkaasti eroosiosta.

Sää oli ollut New Yorkin alueella jo viikkoja pilvinen ja hieman sateinen.

Yhdysvaltain merijalkaväen sotilas, Tommy Jacobs tarkkaili Humveen takapenkiltä tien vasemmalla puolella kohoavia rakennuksia mutanttien varalta. Hän toivoi hartaasti, ettei heidän tielleen astelisi tämän matkan aikana vihamielisiä olentoja. Kukapa toivoisi joutuvansa taistelemaan hengestään voimakkaampaa vihollista vastaan? Tommy manasi mielessään läpi kaikki henkilöt, jotka olivat kertoneet hänelle jättimäisistä mutantti kotkista, jotka repivät uhrinsa raajat irti yksi kerrallaan, tai muista vastaavista otuksista. Lähes jokainen noista tarinoista oli täyttä potaskaa, eikä puoliakaan noista olennoista ollut edes olemassa ja Tommy tajusikin sen, mutta ne loivat silti hänen mielessään pelkoa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hänet määrättiin tehtävään, joka oli vaativampi kuin tukikohdan vartionti. Heidät määrättiin noutamaan kaupungin toisella laidalla sijaitsevasta, sotilaiden perustamasta asutuksesta loukkaantuneita siviilejä. Asutuksessa oleskeli kuuleman mukaan noin kaksikymmentä ihmistä, mutta koko porukan siirrättämiseen pois olisi liian riskialtista.

Humvee -jono kääntyi yllättävän ketterästi Amsterdam Avenueille ja kiihdytti hieman vauhtiaan.

”Hei Gregory, onko sinulla aavistustakaan milloin me saatettaisiin olla perillä?”, Tommy kääntyi keski-ikäisen, parrakkaan kuskin puoleen.

”Ei minkäänlaisia. Jättivät kertomatta minulle sen paikan sijainnin!”, Gregory vastasi närkästyneesti.

”Ihan järkeenkäyvää ettei ketään viitsi rupatella tuollaisen kiukkuisen ukon kanssa”, katto aukon konekivääriä miehittävä Sherman totesi.

”Sherman pidä se turpasi kiinni ja keskity siihen tykkiisi!”, Gregory ärisi.

Sherman naurahti vielä vaimeasti ja jatkoi alueen tarkkailua. Tommy nojautui takapenkkiin ja teki samoin. Hän tajusi yhtäkkiä kuinka väsynyt hän oikein oli. Hän ei ollut jostain syystä saanut unta päiviin. Pitäisi varmaankin pyytää jonkinlaista unilääkettä sairastuvalta heidän palauduttuaan tukikohtaa, Tommy mietti.

Yhtäkkiä Sherman huusi raivokkaasti ”Klaveja hollilla!”, ja avasi tulen konekiväärillä.

Tommy säpsähti ja tarttui viereisellä penkillä lojuvaan rynnäkkökivääriinsä. Hän siirtyi nopeasti oikeanpuoleiseen ikkunaan ja työnsi kiväärinsä piipun siitä ulos. Rakennusten katolta toiselle hyppi heidän rinnallaan joukko liskomaisia, neliraajaisia olentoja, joiden kynnet olivat kuin sapelit. Otukset olivat New Yorkkia tiheästi asuttavia klaveja. Tommy yritti epätoivoisesti ampua lyhyitä sarjoja niitä kohti, mutta yksikään luoti ei näyttänyt osuvan. Kolme otuksista kiihdytti vauhtiaan ja hyppäsi jonon ensimmäisen Humveen kimppuun. Pian tämä auto törmäsi tylysti tien reunassa seisovaan katuvaloon tukkien reitin.

”Jalkaudutaan!” Gregory huusi ja pysäytti auton keskelle tietä.

Tommy potkaisi oven auki ja hyppäsi ulos. Hän suojautui Humveen taakse ja jatkoi katoilla vaanivien klavien tulittamista. Ne olivat yksinkertaisesti liian nopeita hänen ampumataidoilleen.

Klavien taistelutyyliin kuului oikean hetken odottaminen minimaali vahinkojen välttämiseksi, mutta ne alkoivat käydä hetki hetkeltä kärsimättömämmiksi. Kaksi niistä hyppäsi keskimmäisen auton kimppuun ja samaan aikaan yksi hyppäsi heidän Humveensa konekivääriä ampuvan Shermanin päälle. Otus työnsi kyntensä miehen vatsan läpi ja Sherman lysähti elottomana auton katolle. Tommy kompastui kauhun vallassa betonilohkareeseen ja kaatui selälleen maahan. Klavi siirsi kammottavat, punaiset silmänsä häneen ja oli juuri hyökkäämässä, kun Gregoryn ampuma luotivana tappoi sen.

Pedot olivat nyt laskeutuneet katoilta tielle ja ne piirittivät heitä uhkaavasti.

”Juokse Jacobs!” Gregory sanoi ja kaivoi takkinsa taskuista käsikranaatteja.

”Mitä sä aiot!?” Tommy kysyi tuijottaen hämmentyneesti Gregorya.

”Juokse saatana!”, Gregory karjui ja viittoi heidän takanaan olevaa kaupan tapaista rakennusta.

Tommy nousi ylös maasta ja lähti juoksemaan rakennusta kohti. Hän vilkaisi taakseen ja näki Gregoryn repäisevän kaikkien käsikranaattien sokat irti kerralla. Hypätessään rakennuksen näyteikkunan läpi Tommy tajusi, ettei Gregory tullutkaan hänen perässään. Hän ehti juuri iskeytyä kivuliaasti rakennuksen lattialle, kun kranaatit räjähtivät hänen takanaan. Sekunneissa rakennuksen edusta sortui pimentäen tilan. Hän oli nyt yksin.

Ensimmäinen luku

Don heräsi oviaukolta kuuluvaan koputukseen. Hän pyyhki hikistä otsaansa ja avasi silmänsä. Yksi asutuksen perustamista sotilaista, Carlos, seisoi ovella totisen näköisenä.

”Tule ruokalaan mahdollisimman nopeasti”, Carlos määräsi. ”Tuckerilla on meille molemmille jotain asiaa”

Carlos lähti ennen kuin Don ehti reagoida mitenkään. Hän nousi ylös nuhruiselta pediltään ja haroi tummia rasvaisia hiuksiaan. Mitä asiaa Komentaja Tuckerilla olisi hänelle? Don mietti kuumeisesti. Toivottavasti ei huonoja uutisia. Hän nappasi kiviseltä lattialta siniset mekaanikonhaalarinsa ja laittoi ne päälleen. Siemaistuaan hieman vettä muovisesta pullosta Don asteli käytävään ja lähti kulkemaan kohti ruokalaa.

Matkalla hän vaihtoi muutaman sanan ahdistavan korkeasta lämpötilasta vastaan tulevien asukkaiden kanssa. Heidän majoituksensa sijaitsi New Yorkin alla, viemäriin liitoksissa olevassa varastotilassa. Maan alla oli suhteellisen turvallista asua, ainakin ottaen huomioon New Yorkin maanpäälliset vaarat, mutta lämpötila oli toisinaan sietämättömän korkea.

Don saapui kapean käytävän päähän ja hänen eteensä avartui suurempi tila. Tämä oli neljä vuotta sitten, kun hän ja muut asukkaat siirtyivät tänne pelkkä varastohuone, mutta he raivasivat tilan ja alkoivat kutsua sitä ruokalaksi vaikka ruokaa olikin niukasti.

Ruokala oli asutuksen suurin huone. Sen keskellä oli laudoista nikkaroituja pitkiä pöytiä, joiden vierellä valkoisia puutarhatuoleja. Yksi ruokalan seinistä oli hakattu matalaksi lisätilaa havitellen ja selvinä merkkeinä siitä olivat suuret ja painavat betonilohkareet huoneen seinustoilla.

Carlos ja Komentaja Tucker istuivat pöydän ääressä keskustellen vakavasti. Molemmat olivat sonnustautuneet USA:n Armeijan maastopukuun, olivathan he sentään vielä armeijan leivissä. Don käveli heidän luoksensa ja istuutui lähimpään tuoliin.

”Siinä mies jota kaivataan” Tucker tokaisi ja kääntyi hänen puoleensa.

”Menen suoraan asiaan, koska meillä ei ole juurikaan aikaa hukattavana” Tucker totesi. ”Pientä yhteisöämme on kohdannut vakava ongelma”

Don oli huomannut heti Tuckerin äänensävystä, että jokin oli pielessä.

”Vesikanavamme putkessa on tapahtunut jotain häiriötä... ja meidän vedensaantimme loppui”

Donin kasvot muuttuivat kalpeiksi. Oli tarpeeksi järkyttävää kuulla että heidän elinehtonsa oli lopettanut toimintansa, mutta Don tiesi jo miksi Tucker kertoi tämän nimenomaan hänelle, yhteisön mekaanikolle.

”Lähetämme partion tarkistamaan ja korjaamaan vian ja määrään sinut mekaanikkona lähtemään mukaan” Tucker kertoi. ”Mukanasi lähtevät Carlos sekä putkikartastot osaava Juliet”

”Tapaamme kolmen aikaan varustamossa, tule ajoissa” Tucker sanoi kylmästi ja lähti Carlosin kanssa pöydästä, jättäen Donin yksin.

Pois asutuksesta? Kuoleman täyttämiin pimeihin viemäreihin?