Tarina: The Gig [Kesken] [Jatkoa 21.11.]

Kirjoittaja **Schredas** » 27.05.2010, 18:15

Pahoittelen kielenkäyttöä joissain luvuissa!
Edit 8.8: Olen pahoillani pitkästä viiveestä kolmannen luvun julkaisemisessa.
Edit 13.11: Koulu pukkaa päälle, kirjoittamiselle jäänyt hyvin vähän aikaa. Pahoitteluni.

K-13

"Olette voittaneet kilpailun!"

Peukaloni pysyi punaisella luurilla. Välillä selkäytimestäni lähti reaktionomainen käsky sulkea puhelin, tiputtaa se ja juosta pakoon. Käskyt eivät tavoittaneet käsiäni vaan ehkä hieman turhautuneina levisivätkin kylminä väreinä alas kasvoilta kaulalle, rinnalle ja vatsalle. Olin voittanut kilpailun. Olin voittanut tuhannet muut! Tai no, ehkä kyse ei ollut ylivoimaisista taidoistani oikeastaan millään saralla, kyseessä oli vain arvonta oikein vastanneiden kesken. Kilpailukysymykseenkin osasi vastata aivan puhtaalla maalaisjärjellä.

Mutta olin voittanut ja nyt kuulin itseni kysyvän radion naisjuontajalta: "Oikeestiko?" Nainen vastasi pirteästi, että kyllä vain! Kävelin typertyneenä ympäri keittiötä ja tajusin kuuluvani suorana radiosta.

"Kenet sä oot, Taina, ajatellut ottaa mukaasi?" kysyi nainen sekä radiossa että puhelimessa, hämmentävästi hieman eri aikaan.
"Enköhän mä jonkun kaverin saa mukaan." Ääneni tärisi. Tunsin tarvetta mennä vessaan.
"No, laitetaan, Taina, sulle liput tulemaan! Ja vielä tosiaan onneksi olkoon!"
"Kiitos!" taisin sanoa, pirteästi ja innostuneesti, vaikka tämän asian todelliset ja hieman hankalat seuraukset alkoivat vasta seljetä minulle. Se sai kylmän hien taas iholleni ja sydämen pumppaavan inhottavasti. Vähemmästäkin tiesin olevani järkyttynyt.

Puhelun päättymistä tärkeämpiä asioita olivat nyt ne tosiseikat, että ensinnäkin olin lähdössä ulkomaille. Sen lisäksi, että olisin ensimmäistä kertaa ulkomailla laskematta mukaan Ruotsin risteilyjä, joissa itse Ruotsista ei yleensä ollut tietoakaan, olin menossa Ranskaan. Paitsi että olin menossa Ranskaan, olin myös menossa lempibändini keikalle. Tai ylipäänsä jonkun bändin keikalle.

Kävelin vessaan jännittyneenä ja kalpea, tummatukkainen hahmoni vilahti peilissä hetken ennen kuin putosin lattialle. Tunsin edelleen yökkäysten tekevän tuloaan, mutta en antanut sille valtaa nyt. En oikeastaan ollut tosissani ajatellut, kenet otan mukaani. Muistin epämääräisen ajatuksen lippujen lahjoittamisesta jollekin toiselle ystävällisenä eleenä, jos sattuisinkin voittamaan - nyt se ei kuitenkaan tullut kuulonkaan, koska tietenkin halusin keikalle itse.

Ja lopulta pääsimme jälleen siihen hankalaan osaan. Matkaseura.

Matkaseura

"No eikö Toni oo ihan ilmiselvä valinta?"
"En tiedä." Painoin kämmenet poskilleni ja katsoin ystävääni Riikkaan lohduttomasti. "Ei. Ei se oo", lisäsin hiljaa hetken mietinnän jälkeen, tyhjää kahvikuppiani tuijotellen.
"Meneekö teillä hyvin?" Riikka kysyi totisena ja vielä tehostukseksi paukauttaen mukinsa kovaa puupöytään.
"Menee."
"Eli ei."
"No menee, samalla tavalla ku aina ennenkin?"
"Eli huonosti."
"Mistä semmosta päättelet?" Olin jo hieman ärtynyt näistä epäilyksistä, tai pikemminkin syytöksistä, ja olin valmis siirtymään jälkiruokaan ja kevyempiin aiheisiin. Riikka kuitenkin painosti minua edelleen, veti ensin syvään henkeä.
"No, mä päättelen sen ehkä siitä, että joka toinen kerta, kun puhutaan Tonista, nauretaan sen typeryydelle, ja joka toinen kerta taas itket sitä kuinka pahasti se on sulle sanonut. Jonkun on nyt vain sanottava tää sulle, anteeksi, mutta - te ette voi jatkaa noin." Riikka vilkaisi minuun hyvin anteeksipyytävästi ja jatkoi:
"Ei sun tarvitse kestää tuollaista skeidaa joltain jätkältä vaan siksi, että se aina välillä sanoo rakastavansa ja on ihan okei. Ei sen pidä mennä niin", Riikka päätti puheensa ja katseli jokseenkin huolestuneena ensin minua, sitten huokaillen ulos ikkunasta. Katsoimme hetkisen alas tielle. Siellä kävelevillä tädeillä oli kaulahuivit kaulassaan, olihan syksy jo kunnolla asettunut. Tuuli sai oranssit vaahteranlehdet tanssahtelemaan nurmikoilla, oikein ärsyttävän syksymäisesti. Tai ihanan syksymäisesti. Nyt mikään ei saanut minua ajattelemaan sitäkään kovinkaan mielekkäänä, nyt kun Riikka monien kannustuspuheiden ja toiveajatteluiden jälkeen vihdoin lausui tosiasiat ääneen.

Tiesinhän minä sen, että Toni kohteli minua huonosti. En yleensä välittänyt siitä, koska kohtelin itsekin Tonia huonosti. Olimme täysin tasa-arvoisen yhtä arvottomia suhteessamme, kumpikin uhreja, loukattuja ja tallottuja toistemme toimesta. Ja jostain syystä silti sinnittelimme vielä, ensin riitelimme, sitten harrastimme sovintoseksiä riidasta johtuvia huonoja omiatuntojamme rauhoitellaksemme - ja lopulta menimme aina tahoillemme puhumaan toisistamme selän takana. Sitten sama toistui. Vain tottumus ja turvallisuus piti käsitettä "me" enää koossa. Ero tuntui olevan kuin iso, tumma ja pelottava laatta jossain edessäpäin, jota ei voinut ohittaa, mutta jonka taakse ei myöskään voinut nähdä.

Toni oli 17-vuotias, 185-senttimetriä pitkä, oli joskus harrastanut koripalloa, mutta nykyään käytti sen ajan oluella läikyttelemiseen ja Ozzy Osbournen hiljaiseen ihailuun. Hän ei pelkästään kuunnellut metallia, hän myös opiskeli metallipuolella. Koko mies oli pelkkää synkkyyttä ja kyynisyyttä (ja metallia), että välillä lähes pelkäsin häntä. En muista mikä hänessä minua veti puoleensa, mistä viehätyin hänessä heti ensinäkemällä. Ehkä en pitänyt häntä sen erikoisempana kuin ketään muutakaan, hän vain tuli ja otti minut: asia oli sillä selvä eikä siitä enää pahempia pukistu. Kuin olisimme olleet lapsesta asti kihloissa, niin selkeät sävelet siinä oli.

Luulen, että Tonille tämä kaikki oli hieman helpompaa. Olihan hän miehinen mies, hänelle seksikään ei ollut yhtä kuin rakastelu vaan nautinto muiden joukossa. Ei hänelle varmasti ollut siinäkään väliä, kuka hänelle bébé-leivokset pyöräytti, kunhan ne olivat hyviä. Mitä väliä silläkään siis olisi, kenen kanssa hän olisi sukupuoliyhteydessä? Näitä ajatuksia kohdatessaan hän luultavasti vain murahti ja päätti olla miettimättä tuollaisia vähäpätöisiä asioita.

Minä taas - niin, olin vähän herkkänahkaisempaa lajia.

Palautin itseni takaisin Hervantaan, syksyiseen tiistai-iltaan, Riikalle, heidän omakotitalonsa toiseen kerrokseen keittiönpöytään istumaan. Riikka oli mennyt tekemään meille voileipiä, ilmeisesti hän näki parhaimmaksi tehdä niin, kun en varsinaisesti ollut vielä vastannut hänen sanoihinsa. Riikan geeliset, rokahtavaan malliin leikatut hiukset heijastivat kauniisti valoa kun hän liikahteli keittiötasojen välissä voileipätarvikkeiden kanssa. Joskus toivoin olevani noin tyylikäs, riikkamaisen huoliteltu ja täydellisen viimeistelty. Mutta ei. Pyörittelin omia mustia hiuksiani sormeni ympärille ja katseeni iskostui taas yhteen kaksihaaraiseen. Yskäisin.

"Joo, kuule, mä ymmärrän mitä tarkoitat, ja mä tiedän, mitä mun tulisi tehdä, mutta en vaan OSAA lopettaa sitä nyt tältä istumalta."
"Niin… Mutta ei oo Toniakaan kohtaan oikein viivytellä."
"Jep."
"Laitanko sulle juustoo, kinkkua, kurkkua..?"
"Et laita mitään, anna mä teen, et sä oo mikään mun orja kuitenkaan."
"Hei, mä en oo meistä tällä hetkellä se, jolla on kamalat rakkaussurut ja valinnanvaikeudet."
"Silti. Ääh, etkö sä tosiaan pääse?" kysyin varmaan kymmenennen kerran Riikalta, ihan vain lämpimikseni.
"Sori, ois kiva tulla, mutta en, ku se voikin olla just sillon ku on ne mummin häät. Eikä äiti varmaan mielellään muutenkaan antaisi mun lähteä, se tietää, että vaan rellestettäisiin koko matka."
"Sä rellestät muutenkin!"
"Ehkä parempi rellestää mummin häissä ku Ranskassa."
"Niin, no", nauroin ja heittelin kaikki neljä kurkunpalaa leivälle. Olin ehkä vain niin sekavassa mielentilassa, mutta näin symbolisia merkityksiä jopa kurkkujen asettumisessa. Kuinka tuntui että ne eivät oikein sovi siihen, ne kaikki. Keskelle koko leipää jäi tympeä aukko. Pudistin päätäni.
"Mutta Tonille ei hiiskuta tästä asiasta sanaakaan."

Sanoja

Liput tulivat postissa heti seuraavana päivänä, eivätkä yhtään liian aikaisin. Lähtö olisi kuitenkin jo kahden päivän päästä.

Mielessäni olin päättänyt luovuttaa seuralaisen mietinnän suhteen. Petin ehkä jokaisen ystäväni ja etenkin Riikan, mutta päädyin yksinkertaisesti Toniin. Hän tykkäsi, varmaan, matkustelusta ja sieti, kai, bändiä, jota menimme katsomaan, hänhän saattaisi teeskennellä jopa pitävänsä siitä ihan minun mielikseni, olisihan hän varmasti niin mielissään ilmaisesta matkasta. Minulla oli todellakin hyvä tunne, että suhteemme jotenkin piristyisi tai näkisimme toisemme uudella tavalla. Osasin melkein nähdä minut ja Tonit jossain Eiffel-tornin läheisyydessä suutelemassa intohimoisesti ja Tonin polvistuvan eteeni, Pariisin valojen alla välkehtivää hopeasormusta tarjoten.

Okei, okei. Nauratte ehkä nyt, mutta se kutkuttava mutu-tunne sai minut sisimmässäni melkeinpä odottamaan tuollaista käännekohtaa. Virnistin taas. Olisiko mikään mahdotonta?

Itsekeksimääni melodiaa hyräillen laitoin lento- että konserttiliput varovasti takaisin kirjekuoreen ja kuoren taas lähes kunnioittavan hellästi yökylälaukkuuni. (Sillä nimellä kutsuin laukkua, jossa oli aina yökyläilyjen varalta kaikki tarvikkeet ja turhakkeet puhtaista sukista kondomeihin ja Mini-Aliakseen.) Suipistin eteisen peilin edessä suutani ja sudin sille huulipunaa. Vaikka äsken ajatukseni olivatkin ehtineet lennellä aivan iloisilla raiteilla, näytin aika surulliselta. Yritin hymyillä, ja punahuuleni vääntyivätkin mallikkaasti hampaiden päältä leveään hymyyn. Rehellisesti sanottuna se ei ollut kovin kaunis hymy, vaan melko ontto. Lopetin ilveilyn pudistellen päätäni ja menin pukemaan vielä takin päälleni.

Juuri kun siirryin ovelle päin, äitini huuto kuului olohuoneesta:
"Mihin sä olitkaan menossa?"
"Tonille", huusin takaisin ja kiskoin tennareita jalkaani.
"Niin nuo lapset kasvaa", kuulin perhetuttumme, äidin lukioaikaisen ystävän Sirpan huokaavan ilmoille. "Meidän Sallahan on nyt riiannut tämän Antin kanssa kohta kaks vuotta", hän lisäsi koko lauseen ajan henkeä vetäen kuin järkyttyneenä maailmansa nykyisestä nurinkurisuudesta.
"Ei Taina ole kyllä niin kauaa tuon Tonin kanssa seurustellut… Kauanko te ootte sen Tonin kanssa olleet?" äiti huudahti minulle taas.
"Viis kuukautta", vastasin ja odotin lisäkysymyksien varalta hetken. Sirpa kuitenkin oli jo pikaisen "nii justiisa" -myhäyksensä jälkeen siirtynyt innostuneena jo muihin aiheisiin, nimittäin hänen työkavereihinsa, joten huikkasin moikat ja lähdin kävelemään Tonin kämpille. Sinne ei onneksi ollut kuin viiden minuutin kävelymatka, hän asui ihan Valintatalon lähellä kuten minäkin.

Valintatalon kohdalla lähetin hänelle viestin: "Mä tuun teille. =)" Vastaus tuli sekunnissa: "No tule." Hetken päästä näinkin jo heidän talonsa. Toni asui ikään kuin yksin, sillä hänellä oli oma asuntonsa hänen vanhempiensa talon pihalla. Ensimmäisen kerran kun näin sen, ajattelin, että hän asui isossa ja käytännöllisessä leikkimökissä. En koskaan tulisi hyväksymään, etten itse saanut omaa pikkuasuntoani.

Käveltyäni pihan poikki koputin Tonin oveen. Vaimeita askelia. Ovi avautui ja näin Tonin ilmeettömät kasvot ehkä nanosekunnin ajan, ennen kuin hän jo kääntyi pois. Kävin peremmälle hieman varautuneena. Mietin, olisiko pitänyt ilmoittaa tulostani hieman aikaisemmin, mutta olihan suhteemme kuitenkin kohdannut vaarattoman vaiheensa jo kahden viikon jälkeen seurustelun alusta, ja vaarattomalla vaiheella tarkoitan aikaa, jolloin vapaasta tahdostaan saattoi käydä vaikka paskalla toisen pestessä vieressä hampaita, joten tämänkertaiset konstailemattomuudet tuskin olivat tuon jäätävän vastaanoton takana.

Toni otti hupun päästään, pörrötti mustia hiuksiaan ja kumartui laittamaan tietokoneen näytön kiinni. Hän tuntui välttelevän katsekontaktia tosissaan. Ja koska osaan olla äärimmäisen ärsyttävä niin tahtoessani, tilanteessa kuin tilanteessa, istahdin Tonin sängylle tahallisen odottavaisen näköisenä ja rykäisin.
"Mäki tulin muuten tänne just", sanoin ivallisesti, hymyillen hänen mustan hupparinsa selkämykselle. En tiedä, oliko se joku merkki, mutta siihen valkoisin kirjaimin kirjoitettu teksti "FUCK OFF" ei liiemmin kohottanut mieltäni. Toni kuitenkin vihdoin kääntyi puoleeni ja ärähti:
"No mitä?"
Katsoin häntä hiljaa, hänen vihaista ilmettään ja nousin ylös.
"Mikä on?" kysyin ja menin lähemmäs.
"Voi vittu." Toni kääntyi taas poispäin, katsoi tummansinisellä seinällään roikkuvaa Ozzy Osbourne -julistettaan käsi otsallaan. Kaivoin lentoliput laukustani ja avasin suuni.
"Mä - "
"Eikö sun pitäny jättää mut?" Toni huudahti yhtäkkiä, puristi hiuksiaan nyrkkinsä sisään ja kääntyi katsomaan minua taas vihaisena.
"Siis mitä?"
"Niin? Mitä vittua, mä luulin että sä olisit jo tehny sen, mutta tässä sä vaan yrität - PELATA vielä jotain?" Toni katsoi minua silmiin, hänen silmänsä vain vilistivät edestakaisin kun hän katseli kumpaakin silmääni vuorotellen, kuin yrittäen saada edes toisen katseesta otteen.
"Mä en tajuu. Siis mikä tää juttu on?"
"Mulle kerrottiin, että sä et kuitenkaan osaisi tehdä sitä itse, joten ehkä parempi että joku laitto asioihin vauhtia", hän naurahti kylmästi ivallinen ilme naamallaan. Ihoni meni kauttaaltaan kananlihalle, mieleni teki väristä.
"Kuka sulle on niin sanonut?" kysyin rauhallisesti, vaikka tiesin vastauksen jo. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Riikka. Vatsanpohjassani humahti pettymys.
"Ei sillä oo mitään vitun väliä. Jos nyt sanoisit sen mulle itse, niin päästäisiin tästä ja mä voisin jo heittää sut HELVETTIIN TÄÄLTÄ!"
"Ai että mä sanoisin sulle, että jätän sut? Tajuatsä yhtään minkä takia tulin tänne?" kysyin heikolla äänellä. Pala kurkussani tuntui yhä vain pahemmalta.
"LUULETKO ETTÄ MUA KIINNOSTAA! LUULETKO VITTU OIKEESTI!" Toni huusi, tarttui minua olkapäistä lujaa ja ravisteli. En tehnyt elettäkään vastustellakseni, vain kyyneleet tulvivat ulos ja alkoivat valua toinen toistaan seuraten.
"Mun piti pyytää sua mun kanssa Ranskaan!" vinkaisin nyyhkyttäen, Tonin edelleen ravistellessa minua.
"Mitä vittua?" Ote hölleni.
"UNOHDA!" kiljuin niin lujaa kuin pystyin, pyyhin silmiäni vihaisena. "Mä en lähde sun kanssa enää yhtään mihinkään, enkä kenenkään muunkaan, helvetin paskiainen!" Revin toisen lentolipuista keskeltä nopeasti kahtia, ruttasin palaset pienen pieneksi mytyksi, hitaasti kuin nautiskellen, heitin ne lattialle, astuin päälle ja itkin ja itkin ja itkin raivoani, haukoin henkeä, ääni kärisi karjumisesta ja itkin niin etten pystynyt puhumaan enkä näkemään. Toni huusi minulle raivoissaan, sylki vain roiskui ja korviin sattui.
"Ei vittu sä osaat olla tyhmä! Mitä sä teit, saatanan huora!"
Siinä se sana tuli taas. Löin Tonin rintaa nyrkillä niin lujaa kuin pystyin ja hain laukkuni. Kenkiä jalkaan laittaessani käännyin vielä katsomaan edelleen lähes mielipuolisen raivostuneen näköistä Tonia turvonnein silmin ja kirvelevin kurkuin, mutta tyynesti.
"Tää oli tässä sitten. Nauti loppuelämästäs." Sen sanottuani laitoin vain takin päälleni ja kävelin ulos oven paukauttaen. Juoksin koko kotimatkan, ja pysähdyin hengähtämään vasta kotiovellani. Nojasin oveen ja hengitin raskaasti kirpeää syyspäivän ilmaa, mitään jaksamatta ja mitään näkemättä valuin ovea pitkin alas ja tajusin vihdoin, että kierre oli loppunut.

Ei sovintoa, ei anteeksipyyntöjä enää.

Ei enää

Kun olin pieni, menimme vanhempieni ja isoveljeni kanssa usein Särkänniemelle. Voin herkästi pahoin, mutta ostin silti aina rannekkeen ja juoksin veljeni kanssa jokaisessa laitteessa, mihin vain kerkesimme mennä. Oksensin noin viisi kertaa päivän aikana, mutta palasin vessasta joka kerta ilme kirkkaampana. Olin aina sellainen. Taistelijaluonteeni ja iloisuuteni korvasi puuttuvan älyni: sukujuhlissa ja muissa suvun kokoontumisissa kaikki viisi tätiäni taistelivat kynsin ja hampain ihanasta seurastani. Isoveljeni taas jäi aina hieman toisarvoisena kakkupöytään murjottamaan sokean isomummomme armoille, joka ei liiemmin välittänyt, kuka hänen juttujaan kuunteli, jos kuunteli.

Ala-asteellakaan en koskaan ollut luokkani kehittynein, älyllisesti ikäisiäni edellä, en millään lailla etevämpi kuin kukaan muukaan. Murrosikänikin alkoi vähän myöhemmin kuin muilla, hyvin vähän myöhemmin, mutta heikolle esiteinille ihan tarpeeksi myöhemmin. Olin kuitenkin sitkeä ja itsepäinen. Pelkällä asenteella sain stipendin, ja toisenkin, hymytyttöpalkintoa taas en, koska lopulta vietin enimmän osan ajastani rankan yrittämisen vuoksi irvistellen kuin rennosti hymyillen.

Kaikki kuitenkin muuttui seitsemännellä luokalla. Voisi jopa sanoa, että elämäni voi jakaa kahteen eri vaiheeseen: aikaan ennen kolmattatoista ikävuotta ja aikaan jälkeen kolmannentoista ikävuoden. Ei aivan siksi, että silloin pääni työnnettiin vessanpyttyyn elämäni ensimmäistä kertaa, ei siksi että ihastuin tulisesti 27-vuotiaaseen poikien liikunnanopettajaan, vaan kaikki alkoi ensimmäisistä oikeista rintaliiveistäni. Niissä oli pienet taskut toppauksille, ja kannoin AA-kuppejani ylpeämmin kuin koskaan ennen. Aloin hymyillä poikien liikunnanopettajalle entistä rohkeammin.

Mutta eräänä päivänä ajattelutapani ja arvomaailmani kääntyivät päälaelleen. Oli liikuntaa, ja liikunnassa salibandya. Pelasin hyökkääjän paikalla, kuten tavallista, ja yritin koko ajan tehdä maalia, kuten tavallista. Kesken intensiivisen ja raivoisan pelin urheilupaitani alta luiskahti pieni kankaanpala. Jokainen pää kääntyi, jopa opettaja hiljeni. Kuvia teinityttöjen ivallisesti nauravista naamoista iskeytyi verkkokalvoilleni joka suunnasta. Sitten, lopulta, poimin toppauksen tyynen asiallisesti lattialta, laitoin sen välinpitämättömästi taskuuni ja hyväksyin asian laidan. En enää koskaan yrittänyt olla enempää kuin olin, tai yrittänyt tavoittaa sellaista, jota en saisi. Otin toppaukset pois. Lopetin poikien liikunnanopettajalle hymyilemisen.

Tutustuin Riikkaan monta kuukautta sen jälkeen. Olin biologiantunnilla, keikuin tuolilla ja kirjoittelin linnuntunnistusmonisteeni yläreunaan lempilauluni lyriikoita. Meillä oli paritehtäviä - kaikki muut hälisivät ympärillä, raahasivat parin löydettyään pulpettinsa yhteen. Luokan hikisimmät nörtit olivat jo ehtineet löytää tehtävästä epäselvyyksiä, ja kyselivät nyt opettajalta narisevilla äänillään lisäinformaatiota kysymyksiin liittyen.

"Taina hei, voitsä olla mun pari?" Riikka kysyi vierestäni varsin vastahakoisesti hymyillen, katsellen edelleen ympärilleen, eikö ketään parempaa todella ollut saatavilla. Riikka oli jäänyt luokalleen, koska oli ollut liian paljon enemmän kiinnostunut markettien läheisyydessä ryyppäämisestä ja vanhemmista pojista kuin koulunkäynnistä, joten hänen omanikäiset ystävänsä olivat jatkaneet kahdeksannelle luokalle. Riikan lyhyehköt, vaaleat pystyhiukset näyttivät aika lailla coolimmilta kuin minun epätyylikkäällä tavalla pörröiset tummanruskeat hiukseni.
"Joo, voin mä", vastasin yllättyneesti, hymyilin ja vedin tuolini äänekkäästi kolistellen hänen pulpettiinsa kiinni. Näin hänen vilkuilevan hermostuneesti keskijakaustani ja sitten tylsiä, tummia farkkujani.
"Mä en tiiä mitä meidän pitää tehdä", Riikka sanoi tavoitellen coolin tylsistynyttä äänensävyä.
"Pitää tehdä tää moniste vissiin..."
"Ai. No osaatko sä näitä?"
"En. Entä sä?"
"No, en", Riikka kikatti ja punastui tuon ehkä liiankin ystävällisen eleen vuoksi, ja punastui lisää, koska muisti punastumisenkin olevan heikkouden merkki. Hymyilin iloisesti, tiesin voittaneeni.

Lopulta meistä tuli parhaimmat ystävät. Minä opetin hänelle kouluun keskittymistä ja hän minulle siiderin sivistynyttä siemailua. Täysin erilaisina ihmisinä tasapainotimme toistemme ominaisuuksia niin täydellisiksi, kuin jin ja jang, että peruskoulusta päästyämme olimme saavuttaneet sekä oppilaiden että opettajien syvän kunnioituksen. Ehkä liioittelen, mutta kaukana ei ollut.

Jatkoimme kumpikin tahoillemme, ehkä erkaannuimmekin toisistamme hieman. Menin eri ammattiopistoyksikköön kuin Riikka, mutta juhlimme edelleen yhdessä, myös silloin, kun tapasin Tonin.

Päivä oli ollut keväinen - itse asiassa, oli vappu, tunnettu myös työväenpäivänä ja yleisinä maanlaajuisina ryyppäjäisinä. Kävelimme Riikan ja Riikan kaverin Satun kanssa hieman päämäärättömästi keskustassa, Riikka kaiveli laukkuani, minä taas katselin horisonttia vienosti hymyillen, meinasin kaatua korkokenkieni kanssa ja mumisin: "Perkele!", mutta Riikan löydettyä viidennet greippilonkeromme, vilkaisimme kaikki toisiimme kasvot sulaneina helliin hymyihin. Sitten aloimme hihittää, ja meinasin taas kaatua. Pohdiskelin ankarasti, miksi niin mahtoi käydä koko ajan.

McDonald'sin kulmilla, kun kömpelyyteni oli tullut jo siihen pisteeseen, että Riikka oli vaihtanut kenkämme keskenään, ottanut lonkeroni kädestään ja juonut sen itse loppuun, pysähdyimme. (Oikeastaan minä pysähdyin, minkä takia Riikka ja Satu pysähtyivät myös ärtyneinä ja unelmissaan varmasti läpsivät minua naamalle kovaa, jättäen minut yksin omalla tissivyölläni köytettynä palopostiin ja jatkaen matkaa kaksistaan.)

"Ketähän nuo on?" kysyin hiljaisella äänellä. Riikka ja Satu kääntyivät katsomaan tarkoittamiani viittä poikaa McDonald'sin edessä. Eräällä heistä oli päällään Dimmu Borgir -takki ja rasvaiset hiukset ja iloiset kasvot, pisimmällä oli ulkonevat ja tuuheat kulmat ja pienet silmät kaukana toisistaan, yhden hopparin kauniit, tummaripsiset silmät katsoivat alas sivulle melkein katuvaisina. Kaikki heistä kuuntelivat sitä viimeistä, joka puhui rauhalliseen tahtiin, mutta yhtäkkiä hän huudahti.

"Joku raja!" Erotin sanat juuri ja juuri ja yhtäkkiä hänen kätensä lensi otsalle. Hän rapsutteli kummallisesti päätään, näytti yhtä kärsivältä kuin joku olisi kuollut, vaikka mistä minä silloin olisin tiennyt, vaikka olisikin ollut. Se oli kuin suoraan jostain mangasarjasta. Satu vilkaisi minua, mutta katsoin pojan päänrapsuttelua edelleen tiiviisti. Se näytti ihanalta. Erotin jo kaukaa ruskeat silmät.

"Taina, tos on…" Riikka aloitti kuiskaamalla, mutta lopetti kesken. Kyllä: ruskeasilmäinen poika oli juuri saapunut noin puolen metrin päähän minusta oikealle viistoon ja keikutteli huulillaan sätkätupakkaa.
"Onks teil tulta." Hän osoitti sanansa Riikalle, mutta nyökkäsi minulle ja Satulle. Hymyilin hänelle hieman sameasti, tiesin miltä se näytti, se näytti juuri siltä miltä teini-ikäinen tyttö näyttää yrittäessään humalassa hymyillä suloisesti. Riikka kiirehti sytyttämään pojan tupakan.

Poika poltti tupakkansa, siristi silmiään joka kerta kun hengitti savua keuhkoihinsa. Sitten hän napautti tumpin sormistaan ja kysyi, minne olimme menossa.
"Ei olla löydetty mitään paikkaa, ois kyl kiva olla jossai sisäl, ei tääl iha viä mitkää kesäilmat oo", sanoin ja aloin merkitsevästi hytistä ja hieroa käsiäni. Poika katsoi silloin minua ensimmäisen kerran silmiin, sitten hän sylkäisi.
"Voin kysyy voitteko tulla käymää tuol Ollil", hän sanoi ja nyökkäsi jäykästi, eikä jäänyt katsomaan kun Riikka aukaisi suunsa ähkäisten kuin sanoakseen jotain. Näin pojan kysyvän jotain Dimmu Borgir -takkiselta, joka katsoi meitä, sanoi jotain ilmeettömästi ja sitten kohautti olkiaan ja nyökkäsi. Lähdimme kävelemään heitä kohti, esittäydyin kuten oli kohteliasta. Tiesin kuitenkin, ettei sellainen sivistynyt käytös ollut tärkeää näiden poikien kanssa. Se oli arveluttavaa, mutta keiden muiden mukaan olisin lähtenyt? Annoin itseni heidän vietäväkseen. Riikka katsoi minua ihmeissään, ja vastasin katseeseen omalla "mitä väliä"-katseellani. Mitä väliä?

Lähdimme porukalla kävelemään eteenpäin. En muista enää, missä Ollin asunto oli. En muista, oliko asunnon omistajan nimi Olli, saati oliko Olli edes asunnon omistaja. Parhaiten muistan violetin ja sinisen valon ja pimeyden, kuin olisimme olleet diskossa, mutta paikka oli paljon pienempi ja sen tunnisti jonkun kodiksi. Muistan, että pian olin ehtinyt puhua ruskeasilmäisen pojan kanssa jo paljon, ja mitä enemmän humalaan hän tuli, sitä selvempää oli, että kiinnostukseni ei ollut yksipuolista. Nyt tiesin jo, että hänen nimensä oli Toni ja hän oli ammattikoulussa metallipuolella. Ja kun istuin metallipuolella opiskelevan Tonin kanssa olohuoneen sängyllä, oli todella lämmin.
"Tääl on siis tosi kuuma", sanoin vain jotain sanoakseni. Olohuone oli melko iso siihen nähden, että kyseessä oli pelkkä nuhjuinen kerrostaloasunto. Ihmiset, oikeastaan enimmäkseen tytöt, peräti tanssivat, katselin heitä, violettia, sinistä, violettia.
"Mä oon vaan niin hottis", Toni vastasi minulle, rojahti makuulleen sängylle ja kun vilkaisin häneen hihittäessäni, hän katsoi minua raotettujen silmiensä välistä ja suu hymyili omahyväisesti. Rojahdin samalla tavalla selälleni sängylle ja suljin silmäni. Tunsin yhtäkkiä huulet nenänpäässäni, pysyin siinä hetken ja kun aukaisin silmäni, Toni oli jo ehtinyt vetäytyä takaisin samalle paikalle viereeni. Ehkä hitusen lähemmäs. Lämpötila laski viisi astetta. Silti hikosin.

Sitten, lopulta, kun jännite oli kohonnut tarpeeksi, kaikki oli tapahtunut niin nopeasti - Toni oli pyytänyt luvan ja, suudelma, toinen… kolmas… Ja nyt, yli viiden kuukauden päässä siitä illasta laskin suudelmiamme niin kauan kuin kestää ajaa kotipihaltamme lentokentälle, istua lentokentällä, kulkea terminaalin läpi ja istahtaa lopulta Ranskaan vievään lentokoneeseen.

Lentokone

Puristin ääneti lentokoneen istuimen käsinojaa. Olin ostanut lentokoneesta kuulokkeet kahdella eurolla ja kuuntelin juuri David Guettaa. Puristin kovempaa, toivoin, ettei vieressä istuva vanhempi, lempeännäköinen rouvashenkilö huomaisi säälittävää ja taatusti hikisen näköistä pakkomielteistä puristeluani. Halusin vain jotain todellista, johon tarttua, jotain, joka ei hyvästelisi minua yllättäen ja lähtisi kävelemään pois, huolestuneena taakseen vilkuillen. Kun äiti oli lentoasemalla jättänyt minut lopulta täysin yksin, en ollutkaan saanut odottamaani vapauden tunnetta. Tunteeni olivat olleet lähempänä kaksivuotiaan eroahdistusta.

Enhän minä ollut koskaan ollut yksin missään. Niin ettei perillä olisi joku vastassa. Saatoin melkein tuntea hikipisaroiden puskevan ulos otsani ihohuokosista.

Yritin rauhoitella itseäni järkisyillä kuin muutaman kerran aiemminkin sen matkan aikana. No niin, no niin, hyvä ihminen, huokaili järkeni rippeiden ääni ja läppäisi vähän poskelle. Satut vain nukkumaan hotellissa yksin ja käymään keikalla ilman seuralaista. Sen jälkeen tulet keikalta pois taksilla. Menet suoraan hotelliin. Todennäköisyys siihen, että sinut voitaisiin tämän kaiken aikana siepata ja raiskata, olisi pienempi kuin todennäköisyys siihen, että saat ilmassa leijuvista mikrokokoisista sylkipisaroista herpeksen. Mitä minä oikein ajattelin. Katsoin silti hieman huolestuneena taakseni, ihan vain herpeksen varalta.

Saatuani taas hetkellisen mielenrauhan, hellitin vähän pihtiotettani ja katsoin ulos ikkunasta. Lempeä rouva oli mielellään luovuttanut minulle ikkunapaikan, koska hän oli kuulemma jo nähnyt tarpeeksi maailmaa. Hänen vitsaillessaan ja puhellessaan olin kiitollisena nyökkäillyt ja toistellut "jooh" ja "niin" ja lopuksi vielä kerran kiittänyt hymyillen. Sitten olimme ajelehtineet täydelliseen hiljaisuuteen. Rouvan tapa heilutella mustiin kangashousuihin ja kotikutoisiin villasukkiin puettuja töppöjalkojaan ristikontäyttelyn lomassa oli omituisella tavalla rauhoittavaa. Olikohan hänellä lapsenlapsia? Päätin lähteä selvittämään tunnelmiani vessaan. Tungeksin hymyillen lempeän rouvan ja edessä olevien istuimen välistä käytävälle.

Istuttuani vessassa kymmenisen minuuttia, puolet siitä vain tyhjyyteen tuijotellen kuin olisin umpijurrissa, lähdin takaisin. Olo tuntui heikolta ja mietin, johtuiko se lentokoneesta vai kaikesta mitä sen radiojuontajan soiton jälkeen oli tapahtunut ja kaikesta, mitä tulisi vielä tapahtumaan. Tarkkailin matkustajia. Juuri kun katsoin saksaa puhuvaa nuorta miestä silmiin, vatsani pyörähti akselinsa ympäri ja oksensin käytävälle.

Niin, ei siitä sen enempää. Olen päässyt tapahtuneen yli, joten voinemme ohittaa tuon vielä pari tuntia itse päätapahtuman jälkeen elämääni ja ehkä muidenkin koneessa läsnäolleiden elämään vaikuttaneen jakson lähes kokonaan ja keskittyä olennaiseen. Olennainen on yhtä kuin saksalainen poika. Juuri laattaamani lentokoneruoat toimivat jäänmurtajana ja hän tulikin hajun sopivasti hälvettyä heittämään siitä varsin hyvää vitsiä turvallisen epävirallisen kuuloisella saksalaisella aksentillaan. Hänellä oli melkoisen junttimainen huumorintaju, mutta hän oli erittäin ystävällinen. Hän oivalsi monia asioita, mitä moni ei ehkä olisi huomannut.

"Hei, oletko ihan kunnossa?" saksalainen kysyi englanniksi otsa rypyssä, nojaillen lempeän rouvan vieressä olevan tyhjän tuolin selkänojaan. Lempeä rouva ei ollut huomaavinaankaan, vain pieni hymynkare paljasti hänen huomanneen tuon hauskakasvoisen miehenalun tulleen hengailemaan juuri hänen viereensä.
"Joo, olen ihan okei..." sanoin ystävällisesti hymyillen ja pyöräytin silmiäni eleenä omalle nololle laattailulleni. Poika tarkasteli sivusilmällä lempeää rouvaa.
"Yeah, right. Kenen kanssa matkustat?" hän kysyi.
"Ööh, itse asiassa olen ihan yksin."
"Ai, miksi?"
"Matkakaverini perui juuri viime tingassa", sanoin taas olkia kohauttaen. Olin vähän kiusaantunut, katsoin kellonajan kännykästäni. Englannin puhuminen ei koskaan ollut ollut minulle luontevaa. Saksalainen ei kuitenkaan hellittänyt.
"Nokian kännykkä! Mistä päin olet?" hän hihkaisi ja osoitti pitkällä saksalaisen sormellaan Nokia 5030:stani.
"Suomesta."
"Oikeasti?"
"Joo joo."
"OIKEASTI?"
"Joo."
"Hahahahaa, en tarkoita, että siinä olisi mitään ihmeellistä, mutta velipuoleni on suomalainen. Minä taas olen täysin saksalainen."
"Ai, niinkö? Osaatko suomea?"
"Miinna rakkastan sinuja?" hän mongersi. "Älä ota sitä kirjaimellisesti", hän lisäsi englanniksi silmää iskien.
"Ich liebe dich. Ja samat sanat", nauroin ja seurasin katseellani lentoemäntää, joka ruiskutteli lisää pesuainetta oksennusläikkään. En enää nauranut. Hieroin kulmiani. "Olisipa tämä matka pian ohi."
"Hahhah, tiedän mitä tarkoitat. En itsekään hirveästi pidä lentokoneruuista, heh."
"Eheh, niin... Tuota, mihin sinä olet menossa?"
"Yhdelle keikalle. Tämä on erityinen sellainen."
"Et ole tosissasi. Minäkin."
"Tarkoitatko... Basement..."
"...Jaxx. Nimenomaan."
Saksalaisen ilme oli niin vilpittömän innokas, että minunkin suuni taipui leveään, leveään hymyyn kuin se olisi ollut tavanomaisin ilmeeni viimeisimmän kahden vuorokauden aikana.
"Mikä sinun nimesi on?"
"Kaspar, sinun?"
"Taina."
"Tajina, Tajina", Kaspar kokeili nimeäni. "Tainna?" hän yritti vielä.
"Tuo on ihan hyvä."
"Tainna." Hän kätteli minua totisena.
"Onko 'Kaspar' hyvä? Kaspar. Kasspar."
"Se on lähes täydellinen", hän sanoi hyväksyvästi, syvään nyökäten.

Järjestely meni uusiksi. Minä menin keskelle, lempeä rouva suosiolla käytäväpaikalle, Kaspar ikkunapaikalle. Hän teki hyvin selväksi, ettei ole lähdössä siitä. Ei se minua kyllä häirinnyt.

Kaspar oli pikkusiskonsa ja pikkuvelipuolensa kanssa koneessa. Hän ja hänen pikkuvelipuolensa olivat syntyneet samana vuonna, mikä sai minut miettimään, onko heidän yhteinen vanhempansa hieman huiskentelevaisempaa sorttia. Ainakaan en kehdannut kysyä. Aina ei voi tietää, mistä saksalaisille miehille sopii puhua ja mistä ei.

Kasparilla oli muusikkotaipumuksia. Hän oli tajunnut musikaalisuutensa tosin vasta 18-vuotiaana, kun oli todennut jokaisen kuulemansa elektronisen kappaleen kaipaavan jotain ja tuumannut, että ehkä hänen pitäisi tehdä musiikkinsa itse.

"...Siitä se sitten alkoi. Basement Jaxx on hieno, hieno yhtye. Tietenkin haluan tehdä parempaa musiikkia kuin he, mutta eipä silti, kunnioitan heitä kovasti", Kaspar jatkoi nopeaa selitystään ja välillä ylistäen muutamia eri bändejä mahtipontisesti. En kuunnellut täysin keskittyneesti hänen musiikkitermistöä ja "so fucking awesome"-lausetta vilisevää puhetulvaansa, vaan ajatukseni harhailivat tuon tuosta Toniin, Riikkaan ja koko Suomeen jättämääni isoon paskakasaan, jonka muistaminen kouraisi vatsaani joka kerta niin, että joka kerta olin tyytyväinen, kun en oksentanutkaan uudestaan.

Toivoin, että Kaspar ei huomannut. Toivoin myös, ettei hän lähestymisliikkeellään yrittänyt iskeä minua, vaan kyse oli silkasta saksalaisesta ystävällisyydestä. Tai säälistä. Kunhan se nyt oli vain jotain sellaista.

"Mitäs teille saisi olla?" kysäisi stuertti korviasärkevällä intonaatiolla. Kaspar heilautti pari kertaa sormiaan kuin juoppo, joka haluaa hauskuuttaa muita juoppoja uudessa vakipubissaan.
"I'd like a beer", hän sai sanottua.
"Oukhey", stuertti sanoi, tai jotain sen suuntaista, intonaatio joka tapauksessa nousten ennenkuulumattomiin korkeuksiin.
"Mulle vissyvesi", sanoin ja stuertti nyökkäili reippaana. Hän ojensi sutjakkaasti Kasparille kylmänhuuruisen oluttölkin ja minulle vissyni. Eikä hän lopettanut hymyilemistä ennen kuin seuraavalla penkkirivillä joku mietti kovaan ääneen, voisikohan joku avata ikkunan, kun on niin perkeleen kuuma, ja ruoka oli niin uskomatonta paskaa, että hän heittäytyisi mielellään siitä ikkunasta ulos heti, kun seuraava kunnon kebabkänkky olisi suoraan alapuolella. Nauroin äänettömästi ja Kaspar kysyi, mille.
"Tuota, joku tuolla takana heittää läppää", totesin englanniksi. Kaspar kääntyi katsomaan taakse ja kääntyi takaisin ja vilkaisi katossa roikkuvaa ruutua tympääntyneen näköisenä.
"Välillä Suomessa toivoisin, että osaisin kieltä. Tai että Baabelin kala olisi todellisuutta."
"Mikä on Baabelin kala?"
"Sinun pitäisi lukea Linnunradan käsikirja liftareille, kaveri", hän sanoi pudistellen hymyillen päätään. "Ainoa kirja muuten, jonka olen lukenut englanniksi."
"Ahaa", hymyilin, "siksi puhut ihan hyvää englantia."
"No, en vain siksi, kyllä mekin sitä opiskelemme. Ja katson paljon Youtubea, hah hah. Kuitenkin, kiitos, sinäkin olet hyvä englannissa."
"Kiitos." Hymyilin rentoutuneesti, ja sana "kaveri" jatkoi kaikumistaan päässäni kunnes silmäni menivät umpeen ja vajosin uneen helpottuneena.