TRAILERI: Askel Yli Rajan

[Hawkolf]

You asked for it, I'll do it.
Eli olen aloittanut tarinoitteni uudestaan kirjoittamisen tällä kertaa tarkoituksenä laittaa tämä kirja eteenpäin.
Tässä teille, jotka autoitte minua pääsemään kirjoittamisella tälle tasolle pieni maistiainen mitä on ehkä tulevaisuudessa luvassa. Tätäkin voidaan tietysti yhä muunnella:

Prologi:

Mies seisoi kielekkeellä. Taivaan sinen tilalla oli hornan liekkien poltetta. Mustat pilvet kiertelivät kuin käärmeet. Hän oli aivan yksin, askel vielä ja hän putoaisi. Hän katsoi alas. Tuhannet ja taas tuhannet tulipunaiset demonit velloivat siellä. Mustat kynnet kuin kurottaen häntä kohti.
Askeleet lähenivät häntä. Hän yritti kääntyä, mutta hänen raajansa eivät totelleet. Askeleet pysähtyivät aivan taakse. Sitten kuului nauru. Kaiken liekkien kohinan yli se pauhusi kuin ukkonen. Sitten kaksi kättä nappasi häntä olkapäistä. Hän putosi. Putosi kohti hornan liekkejä ja kynsiä, jotka olivat valmiina repimään hänet palasiksi.
Hawkolf säpsähti hereille painajaisestaan. Hän tajusi makaavansa sängyssään. Hiestä märät lakanat olivat ikävällä rullalla hänen vierellään ja tyynyä hän ei edes nähnyt. Hän pyyhkäisi hikisiä hiussuortuvia otsaltaan ja yritti koota ajatuksiaan. Istuttuaan hetken aikaa sängyssä hän tajusi, että hän ei edes ajatellut mitään. Hän nousi ylös ja kirosi lakanan tarttuessa hänen selkäänsä kiinni. Kun hän sai sen irti hän asteli pienen talonsa kylpyhuoneeseen.
Hawkolf väänsi ruosteisesta hanasta ja odotti, että valuva vesi kylmenisi. Kun se oli tarpeeksi viileää hän asetti kätensä kupiksi ja antoi sen hiljaa täyttyä vedellä. Sitten hän kasteli kasvonsa sillä.
Pesualtaan yläpuolella oli pieni peili ja Hawkolf katsoi siihen. Häntä katsoi takaisin juuri kaksikymmentä täyttänyt mies. Hänen niskaan ulottuvat, pikimustat hiuksensa olivat nyt vapaina ja valuneina silmille. Hawkolf veti ne taakse, otti lavuaarin viereltä palasen narua ja laittoi hiuksensa niille tunnusomaiselle ponihännälle. Hänen kehonsa oli sulava ja melkoisen lihaksikas. Jalassaan hänellä oli vain alushousut.
Hän ei ehtinyt edes ajatella muuta kun eteisestä kuului valtava paukahdus.
Hawkolf ryntäsi ulos kylpyhuoneesta ja etsi katseellaan äänen lähdettä. Sitten hän tajusi, että paukahdus oli kuulunut puisesta etuovesta. Jokin raskas paukahti oveen uudelleen ja Hawkolf hiipi sänkynsä luo. Sänkyä vasteen makasi hänen rakkain aseensa, tulipunainen sapeli. Hän oli koulutettu soturi ja veti sapelin nopeasti huotrastaan. Samassa ovi irtosi saranoiltaan ja kaatui eteiseen.
Oviaukossa seisoi suurikokoinen mies. Hänellä oli yliluonnollisen suuret lihakset ja tämän hiukset olivat lyhyet ja värjätty tulipunaisiksi.
Kukapa olisi arvannut, että tuo mies olisi Hawkolfin veli.
”Mitäs tämä on, veliseni”, mies naurahti ja astui sisälle. Hawkolf katsoi veljensä kasvoja joiden kaksikymmentäkolme kesää nähneet kasvot olivat jo osin arpien peittämät. Vaikka kasvot näyttivät ikäistään vanhemmilta soturin silmät tuikkivat yhä nuoruuden innostusta. ”Et kai sinä minua aio tappaa?”, mies kysyi ja heristi sormeaan.
”En tietenkään, Mora…”, Hawkolf huokaisi. ”Mutta tuo on jo toinen oveni tässä kuussa”
Mora vilkaisi rikkinäistä ovea takanaan. Sitten hän kohautti olkiaan. ”Kesä on aluillaan. Et tarvitse välttämättä ovea”, tämä naurahti.
Hawkolf huokaisi ja kääntyi takaisin kohti sänkyään. Hänen vaateensa olivat siistissä pinossa pöydällä. Huone oli yksinkertainen, kuten koko talo. Tämä huone oli lähes täydellinen neliö. Sen laidassa oli vain pieni ovi kylpyhuoneeseen.
Hawkolfilla oli vaikeuksia uskoa, että hänen äitinsä oli asunut tässä talossa ja vielä viisivuotiaan Moran kanssa. Hän ei ollut tavannut äitiään, sillä tämä oli kuollut synnytyksessä. Mora oli kertonut Hawkolfille heidän isästään, joka oli livistänyt tajutessaan, että pian ruokittavana oli toinen lapsi.
Liian vähän rahaa viinaan, Mora oli aina todennut ja vaihtanut sitten puheenaihetta.
”Oliko sinulla tuota… Asiaakin?”, Hawkolf kysyi ja alkoi laittamaan vaatteita päälleen.
”Tarvitseeko veli syyn tulla käymään tapaamassa veljeään?”, Mora naurahti.
”Kyllä”
Mora kohautti jälleen olkiaan. ”Ajattelin itse asiassa kysyä, että lähdetkö käymään tervetuloretkellä. Tästä pohjoiseen on ilmestynyt pieni menninkäiskylä” Mora rusautti rystysiään ja silitti selässä roikkuvan, punaisen tapparan mustaa kahvaa.
Hawkolf peitti puistatuksensa. Menninkäiset eivät olleet ystävällisiä – eivätkä todellakaan kauniita – ja usein erittäin epäystävällisiä. Vihreät ja kumaraselkäiset olennot eivät olleet kovakaan uhka, mutta huolimaton saattoi saada ikävänkin iskun pienestä keihäästä.
Se ei muuttanut sitä, että Hawkolf ei ollut mieltynyt turhaan tappamiseen. Hän toki käytti sapeliaan taitavasti ja oli soturikoulutuksessaan taitava (vaikkei ollutkaan tapparaa tappavasti käyttävän veljensä tasolla) mutta hän oli hienoinen pettymys, sillä hän ei ollut ikinä osallistunut ”partiointiretkille” joiden ainut tavoite oli löytää tapettavaa.
”Minä… Tuota. Minun pitää käydä vielä kaupassa”, Hawkolf valehteli.
”Sinä se aina unohda yksinkertaisimmatkin asiat”, Mora naurahti. ”Noh. Ei mahda mitään. Joku toinen päivä sitten, veli”, Mora sanoi, kääntyi ja poistui ovesta.
Hawkolf sai viimein tavalliset vaatteensa päälle. Jalassaan hänellä oli ruskeat nahkahousut ja päällään valkoinen puuvillapaita. Hän veti vielä päälle tulipunaisen nahkaliivinsä ja kiinnitti asevyönsä lantiolleen. Sapeli keinui hänen oikealla puolellaan.
Hawkolf katsoi vielä kerran itseään ja hänen katseensa keskittyi kaulassaan roikkuvaan kaulakoruun. Siinä roikkui erään jumalan symboli, jumalan jota tässä kaupungissa palvottiin. Symboli muistutti kirjainta ”W”, mutta oli oudon vääristynyt.
Nuori mies kääntyi ja käveli ulos oviaukostaan (Ja huokaisi astellessaan ovensa yli). Hän astui suoraan kotikaupunkinsa laidalle. Tämä kaupunki oli Darkrock, Gielinorin suurin kaupunki, jossa palvottiin vain yhtä tiettyä jumalaa.
Zamorakia.
Ei missään päin Gielinorin mannerta löytynyt tällaista paikkaa, jossa avoimesti palvottaisiin kolmesta pääjumalasta kavalinta. Ne jotka olivat jumaltarinoihin tutustuneet olivat törmänneet taatusti Zamorakiin. Tämä kaaoksen jumala kuvattiin yleensä demonisena olentona ja ottaen huomioon tämän kannattajien teot se oli ymmärrettävää. Zamorakin kannattajat olivat väkivaltaisia ja häikäilemättömiä. Olihan heidän yleinen mottonsa ”Voimaa kaaoksen tuella”. Tämä kaupunki, Darkrock, oli omistautunut tälle jumalalle täysin.
Kaupunki sijaitsi keskellä Gielinorin mannerta, Valkoisten Susien Vuorensa tunnetun vuoren länsipuolella. Sen lähin naapuri oli demilitarisoitunut Catherbyn kalastajakylä, mutta siitä ei ollut uhkaa Darkrockille. Kaupunki kävi usein kauppaa kalasta tuon pienen kylän kanssa.
Darkrockilla oli myös vahva armeija. Miehet ja naiset syntyivät sotureiksi tai maageiksi. Tässä kaupungissa ei ollut heikoille sijaa.
Tässä kaupungissa Hawkolf oli kasvanut ja tämä kaupungin lait hän oli sisäistänyt.

[Jermuhko]

No mites on edennu Jagexin kans puuhat?

No sanotaan nyt palautteeksi että alko aika reippaasti erillä tavalla kun se alkuperänen.. En nyt tiedä kumpi oli parempi, mutta hyvältä näyttää..

Eka! Äläs sitte poista tätä mun viestii!

[Hawkolf]

No mites on edennu Jagexin kans puuhat?

No sanotaan nyt palautteeksi että alko aika reippaasti erillä tavalla kun se alkuperänen.. En nyt tiedä kumpi oli parempi, mutta hyvältä näyttää..

Eka! Äläs sitte poista tätä mun viestii!

Otan yhteyttä kun olen kirjoittanut enemmän.

Tässä versiossa siis tulee olemaan:
Uusia hahmoja
Mordredin ja Dalgorin menneisyys kerrotaan
Kuten myös Waril Shieldheartin
Muitakin hahmoja (Myös Hawkolfia) pohjustetaan paremmin
Tissejä
Lisää Ninaa. Sitähän te aina tahdoitte.
Ja yritän parantaa kaikilla kohdilla joista on huomautettu aikaisemmin.
Jos julkaisusta ei tule mitään lisään ne tänne tasaisessa tahdissa.