TARINA: Pimeä Aamunkoi [Potter-fic] [VALMIS]

[Hawkolf]

Kirjoittelin tätä alunperin Vuotikseen. Ajattelin lisätä tännekin kun tätä kirjoittelen tällä hetkellä aktiivisesti.
Perustuu siis viiden vuoden päähän seiskakirjan lopusta.

Prologi:

”Tainnutu! Luovuta jo, kurja! TAINNUTU!”, aurori karjui singotessaan taikoja kohti viehkeästi väistelevää miestä.
”Ja sinä siis olet aurori?”, mies nauroi torjuessaan pikimustalla taikasauvallaan jälleen yhden taitan. ”Taitavat olla asiat huonosti Ministeriössä…”
”TURPA KIINNI JA KAADU!”, aurori karjui.
Väistelevän miehen musta viitta heilui tuulessa tämän väistellessä. Yhtäkkiä hän pysähtyi paikalleen.
”Päätit siis luovuttaa?”, aurori nauroi ja asteli varovasti eteenpäin hengästyneenä. Velho ei vastannut hänelle. Hän vain hymyili pahaenteisesti. Aurori nosti sauvansa. ”Tainnu-”, hän aloitti, mutta toinen mies ehti ensin.
”Kidutu”
Aurori ei ollut varautunut Anteeksiantamattomaan Kiroukseen ja punainen loitsu upposi häneen kuin veitsi.
Ja pian se tuntuikin siltä. Aurori kaatui maahan huumaavan kivun värisyttäessä hänen ruumistaan. Tuhannet, tulikuumat veitset työntyivät häneen. Hän tahtoi kuolla.
Miksei hän voinut vain kuolla?
Sumeilla silmillään hän näki velhon astelevan eteenpäin, taikasauva yhä koolla. Samassa kipu loppui.
Aurori makasi maassa hengittäen raskaasti. Hänellä ei ollut enää taikasauvaa kädessään. Hän oli kai pudottanut sen kouristellessaan.
Velho polvistui hänen vierelleen.
”Tsk tsk tsk… Olen pahoillani, herra aurori. Minä en aio antautua vielä”. hän sanoi kylmällä äänellä. Aurori tunsi taikasauvan painautuvan poskeaan vasten.
”Hyvästi, herra aurori”, velho naurahti. Aurori katsoi vielä kerran noihin, kylmiin, keltaisiin silmiin.
”Avada Kedavra”
Julmat silmät olivat viimeinen asia minkä tämä aurori näki. Sitten hän vajosi ikuiseen pimeyteen.


***

Harry Potter päästi pitkän huokauksen. Hän venytti käsiään ja huokaisi syvään. Tämä oli ainoa osa aurorin työssä, josta hän ei pitänyt: Paperityöstä, jota piti tehdä aina pimeyden velhon jäätyä kiinni.
Tällä hetkellä hän kirjoitti Jack McWell nimisen miehen papereita. Hän oli käyttänyt riidan päätteeksi Anteeksiantamatonta Kirousta joka lähetti hänet loppuelämäkseen Azkabaniin.
Hän ei ollut viettänyt paljoakaan aikaa varsinaisena aurorina, mutta hän oli napannut jo lukuisia rikollisia. Hän oli saavuttanut jopa vanhempia auroreita ja jotkut vertasivat hänen alkuaan aikoinaan Villisilmä Vauhkomielen pidätyslukuihin.
Kun Harry sai viimein kirjoitettua pergamentille McWellin tiedot hänen päivänsä loppui.
Hän käveli pitkin ministeriön käytäviä kohti aulassa olevia takkoja, joilla hän pääsisi takaisin kotiinsa.
”Hyvää yötä, herra Potter”, vastaanottotiskillä työskentelevä nainen sanoi hänelle.
`Yötä´?, Harry mietti mutistessaan vastauksensa. Aivan… Taisi tosiaan olla niin myöhä.
Tavallisesti hän ja Ron Weasley poistuivat ministeriöstä samaan aikaan, mutta Ronin päivä oli loppunut ja tunteja sitten. Hänkin oli ollut keikalla, mutta se oli osoittautunut vääräksi hälytykseksi.
Harry hädin tuskin huomasi astelleensa jo takan luo. Hajamielisesti hän astui siihen ja ilmestyi hetken pyörittyään kotiinsa.
Hän asteli väsyneenä ohi Ginnyn sisustaman olohuoneen kohti makuuhuonetta. Pää lähes nuokkuen hän avasi oven.
Ja siellä hän oli. Ginny Potter. Hänen pitkät, punaiset hiuksensa lepäsivät valkoisella lakanalla, pimeydessäkin ne näyttivät kiiltävän.
Harry hymyili utuisesti riisuessaan kaapunsa ja asettuessaan vaimonsa viereen. Hän suukotti vaimoaan otsalle ja tämä ynähti tyytyväisenä.
Sitten Harry Potter, mies, joka voitti pimeyden lordi Voldemortin astui unien maailmaan.
Ilman aavistustakaan, että huomenna alkaisi tapahtumasarja, joka johtaisi johonkin mitä ei ollut tapahtunut viiteen vuoteen.

Luku 1:


Harry katsoi suoraan punaisiin silmiin. Voldemortin huuleton suu hymyili hänelle.
”Tahdotko revanssia, Potter?”, hän sanoi kylmällä äänellään.
”Vain jos tahdot hävitä jälleen kerran”, Harry naurahti ja kohotti sauvansa.
Myös Voldemort kohotti sauvansa. Tässä tilanteessa he olivat. Toinen kuolisi ja toinen selviäisi.
Samassa Harry tunsi kipeän piston selässään. Hän pudotti sauvansa ja kuuli Voldemortin karjaisevan Ávada Kedavra!´
”YLÖS SIITÄ, HARRY!”

Harry heräsi säpsähtäen omasta sängystään. Hän hengitti raskaasti ja kääntyi katsomaan huutajaa. Se oli Ron Weasley.
”Ron… Mitä hemmettiä sinä täällä teet?”, Harry kysyi voipuneena ja hieroi otsaansa.
”Kai minä saan yhä käydä parhaan ystäväni ja siskoni luona?”, Ron sanoi kohauttaen olkiaan, mutta silmäili huolestuneena Harrya. ”Ei kai vain arpeesi koske?”
Harry tajusi hierovansa juuri arpeaan ja veti kätensä nopeasti pois. ”Ei! Ei suinkaan. Ei siihen ole koskenut viiteen vuoteen”, Harry naurahti.
Ei tosiaan viiteen vuoteen… Viiteen vuoteen ei ollut tapahtunut oikein mitään, hän ajatteli huokaisten.
”No, nouse ylös. Ginny ja Hermione ovat alhaalla”, Ron sanoi käännähtäen.
Harry tarkkaili Ronin olemusta. Siinä missä hän oli pysynyt samantyylisenä (hänen hiuksiaan oli lähes mahdoton muokata erilaiseksi), Ron oli tehnyt melkoisen muodonmuutoksen sitten heidän Tylypahkan aikojensa.
Ron ilmeisesti haki samanlaista tyyliä kuin veljellään Billillä oli. Hän oli kasvattanut punaisia hiuksiaan ja piti niitä nytkin pienellä ponihännällä. Muuten hän oli yhtä pitkä ja pisamainen kuin ennenkin. Ainut asia, joka hänen kasvoissaan oli muuttunut oli arpi oikean silmän yläpuolella, jonka hän oli saanut pidättäessään rikollista.
Harry naurahti muistellessaan Ronin reaktiota hänelle (”Nyt meillä molemmilla on arpi! Harmi vain, että sinä sait kivemman muotoisen”). Harry nousi sängystään ja puki nopeasti päälleen puuvillapaidan. Hän asteli portaita pitkin alakertaan ja pian hänen kaulaansa hyppäsikin nuori nainen.
”Mukava nähdä pitkästä aikaa!” Hermione huudahti.
Hermione oli muuttunut myöskin erittäin vähän. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa olivat yhä samanlaiset. Hän oli ainoastaan kaunistunut entisestään.
”Huomenta, Hermione”, Harry sanoi hymyillen. ”Kiirettä pitää töissä?”
”Et voi edes kuvitella…”, Hermione huokaisi. ”Eilen kävin tutkimassa tapausta, jossa kolmen jästin edessä oli langetettu lukuisia herjoja. Siinä sitten päivä vilahtikin…”
Harry nyökkäsi Hermionelle ja sitten he molemmat suuntasivat keittiöön.
Ginny ja Ron ilmeisesti kiistelivät jostain Päivän Profeetan uutisesta. Harry värähti nähdessään vaimonsa siinä. Kylpemässä ulkoa tulevassa valossa punaiset hiukset harteille lainehtien. Kun Ginny huomasi Harryn hän hymyili hurmaavasti ja astui häntä kohti. He suutelivat.
Sivusilmällään Harry näki Ronin katseen. Ilmeisesti hän ei ollut vieläkään tottunut näkemään pikkusiskoaan suutelemassa. Harry hymyili Ginnyn huulien takaa ajatukselle Ronin ilmeestä kun hän oli suudellut Ginnyä heidän juhliessaan huispausvoittoa.
Ilmeisesti Hermionekin huomasi Ronin ilmeen ja sulatti sen suutelemalla häntä.
”Otatko pekonia, kulta?”, Ginny kysyi silmät sädehtien ja Harry nyökkäsi, myös hymyillen. ”Keskustelimme juuri Ronin kanssa sen yhden aurorin kuolemasta”, Ginny kertoi irrottautuessaan Harrystä.
”Aivan. Kuulinkin siitä eilen… Hän ei työskentele osastossani”, Harry huokaisi istuutuessaan. ”Miten Profeetta laajentaa juttua?”
”Se tässä onkin kummallista”, Ron sanoi. ”Profeetta vain mainitsee sen. Luulisi sen mässäilevän tällaisella jutulla niin paljon kuin on mahdollista”
”Luuletko, että Kingsley on kieltänyt Profeettaa?”, Hermione ehdotti. Kingsley Kahlesalpa oli toiminut Taikaministerinä Voldemortin kuoltua. Monet sanoivat häntä parhaaksi virassaan sitten Artemisia Lufkinin.
”Pakko olla”, Harry huokaisi. ”Tätä juttua tutkitaan varmasti. Miten minä asia olin ymmärtänyt keikan piti olla helppo nakki?”
”Toivottavasti se ei tiedä ylitöitä meille-”, Ron aloitti, mutta samassa keittiön ikkunasta lennähti pöllö. Se oli harmaa lehtopöllö, joka kantoi kirjettä, jonka Harry tunnisti Ministeriön kirjeeksi.
Ginny ojensi kätensä ja katsoi kirjettä. ”Sinulle”, hän sanoi ja ojensi sen Harrylle.
Harry avasi kirjeen ja tunnisti Kingsleyn käsialan.

Hyvä, herra Potter.

Olen pahoillani aikaisesta kirjeestä, mutta tilanne on erittäin vakava. Kuten oletettavasti tiedät, eräs Ministeriön auroreista, Jeremy Wells, on kuollut kesken tehtävänsä. Mitään kuolinsyytä ei löydetty eli on oletettavaa kyseessä olleen tappokirous.
Sitten itse asiaan. Tahdon, että sinä ja herra Weasley (Lähetin kirjeen hänellekin) tarkastatte kaksi paikkaa, jossa Wellsin tappaneen miehen epäillään olevan. Silminnäkijähavainnot ovat vahvistaneet. Kummallista on, että nämä paikat ovat kaukana toisistaan. Pyydän niiden tutkimiseen teitä kahta, sillä teillä molemmilla on erittäin paljon kokemusta pimeyden velhojen nappaamisesta. Tästä tehtävästä ei todellakaan ole tulossa helppo. Muistakaa. Velho on erittäin vaarallinen ja ilmeisesti taitava velho. Olen nähnyt Jeremy Wellsin toiminnassa. Häntä ei sunnuntaisohija voittaisi.
Paikat ovat kirjeen mukana tulevassa lapussa. Pyydän, toimikaa nopeasti. En tahdo menettää enää yhtään auroria.


Terveisin, Kingsley Kahlesalpa.


Harry luki kirjeen seuraavaksi ääneen. Aamiaispöytään tuli vaivautunut hiljaisuus.
”Ja juuri kun pääsin sanomasta jotain ylitöistä”, Ron naurahti. ”Noh. Pääsemmepä aikaisin kotiin”
Harrykin virnisti. Hänen elämässään ei ole ollut paljonkaan seikkailua sitten Tylypahkan. Tämä vaikeutti tavallista mielenkiintoisemmalta tapaukselta. ”Menemmekö molemmat omaan paikkaamme?”, Harry kysyi kohottaen lappua, jossa paikkojen nimet olivat. ”Toinen on metsässä sijaitseva kylä maaseudulla ja toinen kylä keskellä Skotlannin nummia”
”Minä otan mielelläni nummet!”, Ron huudahti. ”Siellä en ole käynytkään”
Harry nyökkäsi hymyillen ja ojensi lapun Ronille.
”Kai te nyt syötte aamiaista?”, Ginny tuhahti katsoen veljeään ja miestään.
”Pahoittelen, siskoseni. Ei taideta ehtiä. Kuulit mitä Kingsley kirjoitti. ’Toimikaa nopeasti’”, Ron sanoi hymyillen.
Ginny katsoi anovasti Harrya, mutta tämä vain virnisti vaimolleen.
Ginny päästi huokaisun ja katsoi Hermionea, joka hymyili ymmärtäväisesti. Ronin suukottaessa Hermione, Harry rutisti Ginnyä. Hän puraisi hellästi rakkaansa korvanlehteä ja kuiskasi: ”Tänään tulen sitten aikaisin kotiin”
Ginnyn posket muuttuivat yhtä punaisiksi kuin hänen hiuksensa. ”M-muistatkin sitten tulla”, hän sai sanotuksi.
Harry hymyili vaimolleen, päästi tästä irti ja katsoi nyt Ronia silmiin.
”Valmiina jakamaan oikeutta, ystäväiseni?”, Harry naurahti ojentaen nyrkkinsä.
”Aina”, Ron sanoi virnistäen ja iski nyrkkinsä Harryn ojennettuun nyrkkiin. Siinä samassa kuului poksahdus heidän ilmiintyessä pois.
Ginny ja Hermione jäivät tyhjään huoneeseen. ”Miehet”, Hermione huokaisi saaden Ginnyn nauramaan.


***


Harry käveli pitkin maalaiskylän tyhjää katua pitkin. Kylä oli aivan autio. Ei ketään missään.
Hän kaivoi taikasauvansa esiin ja asteli nyt paljon varovaisemmin. Pääkadun päässä oli pieni puinen kirkko. Kauhukseen Harry näki sen oven olevan sijoiltaan. Hän tuli pian puisille portaille ja astui varovaisesti sisälle kirkkoon.
Kirkko oli pilkkopimeä. Hän ei nähnyt edes puisia penkkejä. Hän kuitenkin käveli eteenpäin, pitkin pientä pääkäytävää kohti alttaria.
Päästyään alttarille hän pysähtyi.
”Valois”, Harry kuiskasi sytyttäen taikasauvansa päähän pienen lampun. Hän valaisi sillä kirkkoa. Ei ketään missään. Hänen katseensa kiinnittyi ulko-oven päällä olevaan kankaaseen. Siihen oli kuvattu Jeesus roikkumassa ristillä. Harry tunsi adrenaliinin virtaavan suoniinsa. Jotain oli vialla, jotain oli pahasti vialla.
Sitten, yhtäkkiä. Harry tunsi pienen äänen päässään. Hänen vaistonsa käski häntä kääntymään.
Hänen kääntyessään valokeila valaisi miehen kasvot. Miehellä oli mielipuolinen ilme, mutta Harry ei katsonut kauaa miehen kasvoja. Tällä oli kädessään pitkä veitsi.
Harry taikoi ennen kuin veitsi ehti iskeytyä häneen. Mies kaatui pitkin alttaria karjahtaen kammottavasti. Samalla muualta kirkosta alkoi kuulua liikettä.
Yhä uusia ja uusia ihmisiä ilmestyi paikalle. Miehiä, naisia ja Harry näki, jopa muutaman lapsen. Kaikki aseistautuneena erilaisilla aseilla.
”Tulihan sitä seikkailua…”, Harry murahti kääriessään hihansa.



***


”Tyhjää on…”, Ron huokaisi tutkiessaan kylän viimeistä taloa. Tämä kylä oli erittäin pieni. Siellä asui hädin tuskin viittäkymmentä ihmistä. Häntä ahdisti jatkuva sumu, joka tuntui leijuvan kuin pahaenteisenä viittana kylän ympärillä. Ilma oli hiostavaa ja kosteaa. Ron pyyhkäisi punaisia hiuksiaan pois märältä otsaltaan.
”Taitaa saada Harry kunnian tästä pidätyksestä”, hän huokaisi. Sitten hän kuitenkin näki maassa jotain outoa. Hän polvistui sen eteen. Kylmät väreet menivät pitkin hänen selkäänsä hänen tajutessaan mikä se oli. ”S-sormi”, hän henkäisi.
Ronilla ei ollut aavistustakaan, että hänen takanaan seisoi pitkään viittaan pukeutunut velho eebenpuinen taikasauva koholla.


***


Harry hengitti raskaasti keskellä kaatuneita ihmisiä. Hän lähestyi lähintä ja aukaisi tämän veltot silmäluomet. Pupillit olivat pienet ja silmät sameita.
”Komennettu…”, Harry murahti. Samassa hänen takaansa kuului narahdus. Harry kääntyi sauva ojossa, mutta näki että ääni kuului pergamenttirullasta, joka oli tippunut katosta.
Harry avasi pergamenttirullan ja hänen silmänsä laajenivat.
”Ron!”, Harry karjaisi ja kääntyi juoksemaan ulos kirkosta.
Pergamenttiin oli kirjoitettu verellä kolme sanaa:
”Väärä paikka, aurori”



***

Ron kuuli henkäisyn takaansa. Äänen kun valmistaudutaan loitsimaan. Hän kääntyi ponihäntä heilahtaen ja huomasi tuijottavansa suoraan taikasauvaan.
”Kidutu”


Luku 2:


Harry juoksi pitkin sumuista kylänraittia. Hän hengitti raskaasti ja käänsi päätään kaikkiin suuntiin. Velho, jota he jahtasivat oli suunnitellut tämän. Näyttäytynyt kahdessa paikassa (tai jopa ollut itse ”silminnäkijä”), ja ennakoi sen, että kumpaakin paikkaan lähetettäisiin omat aurorit.
”RON!”, Harry karjui. ”RON! MISSÄ SINÄ OLET!?”
Samassa Harry kääntyi. Hän näki kadunpäässä seisovan jonkun. Musta viitta liehui vaikka ilma oli painostavaa. Miehellä oli päällään mustat, maastokuvioiset housut sekä samanvärinen tunika. Jaloissaan hänellä oli painavan näköiset mustat saappaat. Päässään hänellä oli leveä lierihattu, johon oli kiinnitetty valkoinen sulka.
Harry kohotti sauvansa kohti miestä. ”Kuka helvetti sinä olet?”, hän kysyi.
Lierihatun alta ei näkynyt mitään muuta kuin sänkinen suunympärys. Suu levisi virnistykseen ja Harry näki tavallista terävämmät hampaat.
”Onko minulla kunnia tavata itse suuri Harry Potter?”, mies kysyi kylmällä äänellä. ”Onko minulla kunnia tavata itsensä pimeyden lordin kukistaja?”
Harry alkoi hermostua. Oli selvää, että mies hänen edessään oli velho. ”Kuka sinä olet?”, hän toisti kysymyksensä.
Velho levitti aseistariisuvasti kätensä ja virnisti. ”Miksi pilata hetken taika?”
”Mitä sinä”, Harry aloitti, mutta samalla hetkellä velho kaikkoontui.
Harry murahti ja ryntäsi kohti paikkaa, jossa velho oli kaikkoontunut, mutta jäljellä ei ollut enää kuin painostava ilma.
”Kertokaapa minulle, herra Potter”, kylmä ääni puhui taas.
Harry käänsi päätään nopeasti. Ensin hän ei nähnyt ketään, mutta huomasi sitten velhon istuvan läheisen talon olkikatolla. ”Oletteko kyllästynyt elämäänne?”
Harry kohotti sauvansa ja heitti loitsun kohti velhoa. Silmänräpäyksessä taikasauva ilmestyi velhon käteen ja torjui loitsun.
Harry ei ollut koskaan nähnyt sellaista sauvaa. Se oli pikimusta.
”Pyydän, herra Potter. Vastatkaa kysymykseeni: Oletteko kyllästynyt elämäänne?”
”Mitä sinä oikein hourailet!? Ja missä Ron on!?”
”Kaikki aikanaan”, velho sanoi. ”Kaipaatteko jännitystä, herra Potter? Onko elämässänne ollut lainkaan hohtoa sitten sen jälkeen kun kukistitte pimeyden lordin?”
Harry vaikeni. Juuri siltähän hänestä oli tuntunut.
Mutta sitä iloa hän ei tuolle psykopaatille antaisi: ”Ei todellakaan!”, hän huudahti ja heitti taas loitsun kohti velhoa.
Eebenpuinen taikasauva torjui loitsun. ”Tsk tsk tsk… Valehtelu on rumaa, herra Potter”, hän naurahti. ”Luulisi sinun tietävän sen paremmin kuin kukaan”, hän lisäsi nostaen kämmenselkäänsä ja napauttaen sitä taikasauvalla.
Harry tajusi mitä mies tarkoitti. Hänen kämmenselässään olivat yhä Dolores Pimennon siihen aiheuttamat arvet, jotka muodostivat sanat: ”En saa valehdella”
”Kuka sinä olet?”, Harry kysyi taas, mutta tällä kertaa erilaisella sävyllä.
Velho vain virnisti hänelle. ”Kaikki aikanaan. Kiitos tiedoistanne”
Samassa hän kaikkoontui.
Harry tarkasti kaikkien talojen katot, mutta ei nähnyt siellä ketään. Hänen oli vain luotettava, että velho oli tällä kertaa häipynyt. Sitten hän aloitti taas Ronin etsimisen.
Harry juoksi pitkin pääkatua ja juoksi erään kujan ohi. Hän vilkaisi kujalle juostessaan siitä ohi ja palasi sekunnin päästä takaisin siihen.
”RON!”, Harry karjaisi. Ron makasi kujan päässä seinään silmät apposen auki.
”Ron! Oletko kunnossa! RON!”, Harry huusi tutkiessaan ystäväänsä. Ronin katse tuijotti tyhjää ja Harry huomasi tämän paidan revenneen selästä.
”Ron! Kestä hetki! Ilmiinnyn ja haen apua! Kestä vielä hetki”, Harry mutisi noustessaan, mutta samassa Ron nappasi kiinni hänen kädestään.
”S-selkä”, Ron kähisi.
”Mitä? Siis selkään sattuu? Hetki vain. Kestä hetki niin minä-”
”Selkä, Harry”, Ron kähähti ja sitten hän pyörtyi.
Harry katsoi Ronin revennyttä kaapua ja kallisti häntä vähän poispäin seinästä. Sitten hän hengähti kauhuissaan.
Ronin selkä oli viillelty aivan verille. Haavoissa oli kuitenkin tietty järjestelmä.
Harry kohotti sauvaansa ja mutisi sanat ´Aquatulio´ ja ruiskutti vettä Ronin selkään. Ron säpsähti veden osuessa haavoihin, mutta Harry puristi ystäväänsä kovemmin.
Nyt sanat näkyivät selvästi.

Yö saapuu kuten aina
Mutta aamu jättää saapumatta
Koittaa Pimeä Aamunkoi
Sen takaan minä
Jälleensyntynyt Jumala.

Harry värisi. Hän oli toivonut seikkailua.
Nyt hänellä oli vastassaan oikea psykopaatti.


***


Muutaman minuutin päästä Harry oli kutsunut paikalle useita Ministeriön velhoja, jotka tutkivat alueen ja hoitivat Ronia. Kylän läheltä löytyi kuoppa, jossa oli kymmeniä kuolleita. Velho oli ilmeisesti tappanut kaikki kylän asukkaat ja leijuttanut kaikki pois.
Hermionen johdolla toisen kylän komennetut ihmiset hoidettiin ja heidän muistiaan muokattiin.
Ron vietiin Pyhän Mungon Taikatautien ja Vammojen sairaalaan hoidettavaksi.
Harryn oli pitänyt viettää loppupäivä kuulustelussa kertomalla velhosta kaikki mitä muisti. Kun hän viimein pääsi pois Ministeriöstä oli liian myöhä mennä katsomaan Ronia, joten Harry suuntasi kotiinsa.
Heti hänen saapuessa Ginny hyppäsi hänen kaulaansa.
”Voi, Harry! Luulin jo, että… Ron!”, Ginny nyyhkytti ja Harry vain halasi häntä lohduttavasti. Ginny itki hänen olkapäätänsä vasten ja Harry talutti hänen varovasti olohuoneen sohvalle istumaan.
”Kaikki hyvin, Ginny. Ronille ei käynyt mitään vakavaa”, Harry lohdutti vaimoaan.
”Mutta silti!”, Ginny nyyhkytti. ”Se ihmishirviö olisi voinut tappaa Ronin ja sinut!”
”Se ihmishirviö saadaan pian kiinni ja hänet teljetään Azkabaniin”, Harry sanoi ja silitti vaimonsa punaisia hiuksia.
Ginny niiskautti vielä kerran ja onnistui hymyilemään sitten.
”Tiedän, että nappaat hänet”, Ginny hymyili ja halasi miestään.
Harry suuteli vaimoaan ja vilkaisi merkitsevästi heidän makuuhuoneeseensa päin. Ginny punastui taas.
Harrylla ei ollut aavistustakaan, että hän oli tänään astunut mukaan piiloleikkiin, joka päättyisi maanpäälliseen helvettiin.


***

Velho asetti lierihatun pienelle puiselle pöydälle. Hän veti pitkät sormensa läpi lyhyistä, hopeisista hiuksistaan.
Asiat alkoivat muuttua mielenkiintoisiksi. Hän oli saanut peliin mukaan Harry Potterin, itsensä Harry Potterin!
Velho asetti suuhunsa tupakan ja sytytti sen napauttamalla sitä äkkiä taikasauvallaan.
Kuinka monta vuotta siitä olikaan kun hän pakeni Amerikkalaisesta velhovankilasta? Kuinka monta vuotta hän olikaan piilotellut, odotellut, että häly laskee, jotta pääsisi aloittamaan normaalin elämän?
Minkäs tiikeri raidoilleen mahtaa, hän ajatteli naurahtaen. Hän ei pystynyt elämään ilman pientä kaaosta.
Ja nyt hän ottaisi Harry Potterin mukaan tähän peliin.
Hän veti keuhkoihinsa eksoottisia tuoksuja piipustaan. Sitten hän puhalsi ne nautinnollisesti ulos.
Peli oli alkanut.


Luku 3:


Harry katsoi tajutonta Ronia. Hän oli ollut siinä jo tunnin.
Lääkärien mukaan Ron toipuisi, mutta hän kärsi pahoista järkytyksistä. Ilmeisesti Ronia oli kidutettu kauemmin kuin on ”terveellistä”. Siinä istuessaan Harry laittoi kätensä taskuunsa ja veti sieltä lapun, johon oli kirjoitettu Ronin selässä ollut teksti.
Hermione oli ollut Ronin luona Harryn saapuessa. Kun Harry oli kertonut Hermionelle tekstistä ja tämä oli kopioinut sen pergamentille tämä oli rynnännyt kirjastoon (Harry ei voinut olla nauramatta tässä kohdassa) etsimään vihjeitä.
Hermione ei ollut muuttunut.
Harry luki tekstiä läpi jo ties kuinka monennen kerran. Sitten Ronin huoneen ovi aukesi. Hermione ryntäsi sisään selkä kumaralla tämän kantamien kirjojen painosta. Harrylle tuli jälleen Tylypahkan ajat mieleen.
”No löytyikö mitään?”, Harry kysyi virnistäen.
”Jotain pientä”, Hermione vastasi hajamielisesti. ”Miten Ron?”
”Ei muutosta. Mitä pientä sitten löysit?”
Hermione istuutui Harryn vierellä olevaan penkkiin ja laski maahan lukuisia pölyisiä kirjoja. Sitten hän ojensi Harrylle suuren kirjan nimeltä: ”Entisaikojen Taruolennot”.
”Entisaikojen Taruolennot?”, Harry kysyi epäuskoisesti. ”Velhoillakin on siis taruolentoja?”
”Älä viitsi ja avaa sivu 348”, Hermione tuhahti.
Harry aukaisi kirjan ja alkoi selata sen kellastuneita sivuja. Pian pieni numero alanurkassa näytti Harryn löytäneen oikean sivun.
”Se on ihan siinä keskellä”, Hermione sanoi ja osoitti yhtä kohtaa pienen pienessä tekstissä.
Harry luki pienen pientä tekstiä ja painoi lasejaan syvemmälle päähänsä.
”On huhuttu, että myös legendaarinen Pimeä Aamunkoi olisi joskus nähty, mutta kyseessä ollut varmasti tavallista isompi Hebridean Musta”
”Öh…”, Harry äännähti ja katsoi kysyvästi Hermionea.
”Etkö huomannut!”, nainen kivahti. ”´Legendaarinen Pimeä Aamunkoi´!”
Samassa Harry tajusi. Hän nosti esiin lappu, jossa Ronin selkään viilletty teksti oli.
”´Koittaa Pimeä Aamunko`”, Harry luki.
”Aivan!”, Hermione sanoi säteillen.
”Mutta miten, joku hedelmä voi koittaa?”, Harry kysyi katsellen taas kirjaa.
Hermione katsoi Harrya kulmakarvat ylhäällä ja epätietoisen näköisenä. Harry yllättyi tästä oudosta ilmeestä. ”H-hedelmä, Harry?”
”Öh. Siis niin? Hebridean Musta on kai joku hedelmä?”
Hermione näytti paisuvan hänen edessään. ”Etkö sinä ikinä kuunnellut professori Binns-”, Hermione aloitti, mutta Harry keskeytti hänet nopeasti: ”En. En kuunnellut”
Hermione hengitti raskaasti, sulki sitten pitkäripsiset silmänsä ja tuntui laskevan mielessään kymmeneen.
”Hebridean Musta on lohikäärme!”
Harry oli jälleen hiljaa. ”Eli tämä Pimeä Aamunkoi on jonkinlainen lohikäärme?”
”Aivan. Mutta siitä on erittäin vähän tietoa”, Hermione sanoi ja nosti uuden kirjan syliinsä.
”En tiedä mikä sinulle on erittäin vähän, mutta nuo kirjat ovat melkoisen paksuja”, Harry hymähti silmäillen kirjoja.
”Niissä kuitenkin mainitaan lohikäärme vain pienillä maininnoilla. Jouduin etsimään kaikkein vanhimpien kirjojen luota, jotta löysin tämän”, Hermione sanoi ja ojensi Harrylle ruskeakantisen kirjan.
Harry avasi kirjan ja näki sen olevan täynnä outoja kuvioita.
”Hermione… Minä en opiskellut Muinaisia Riimuja, jos et satu muistamaan”
Hermione huokaisi ja nappasi kirjan takaisin. Hän etsi oikean sivun ja alkoi sitten selata riimumerkintöjä.
”Tässä kerrotaan taistelusta useiden velhojen taistelusta suura lohikäärmettä vastaan. Muistat varmasti Sarvipyrstön?”
Harry värähti. ”Miten voisin unohtaa…”, hän sanoi muistellessaan sarvipeitteistä, mustaa lohikäärmettä, jonka ohi hänen oli pitänyt päästä Kolmivelhoturnajaisissa.
”No tämän mukaan Aamunkoi on paljon, paljon isompi. Joka tapauksessa: Tämän mukaan joukko koulutettuja velhoja voitti lohikäärmeen. Siitä on vuosisatoja”
”Joten? Se ei ole enää uhka?”
”Juuri noin minäkin ajattelin”, Hermione totesi salaperäisesti hymyillen. ”Mutta jatkoin kuitenkin kirjojen selaamista. Sitten satuin selaamaan kaksisataa vuotta vanhaa Päivän Profeettaa-”
”Mitä? Siis hetkinen nyt. SATUIT selaamaan KAKSISATAA VUOTTA vanhaa Päivän Profeettaa?”, Harry kysyi epäuskoisena. ”Miten monta kirjaa sinä tutkit?”
”Monta”, Hermione tuhahti. ”Saanko jatkaa?”
Harry nojasi taaksepäin ja viittasi kädellään häntä jatkamaan. Hermione jaksoi aina yllättää hänet.
”Profeetassa oli kuitenkin maininta suuresta, mustasta lohikäärmeestä, jota vastaan aurorit olivat taistelleet suurella joukolla. Samassa artikkelissa puhuttiin myös pimeyden velhosta”
Harry oli nyt hiljaa. ”Luuletko, että lohikäärme oli sama?”
”Minun on pyydettävä lupa Kingsleyltä katsoa Taikaministerin arkistoja…”, Hermione sanoi. ”Jos lohikäärme oli silloin sama niin on mahdollista, että kohtaamme Aamunkoin itse…”
Harry kääntyi katsomaan tajutonta Ronia. Sitten hän huokaisi syvään.


***


Velho veti lierihattuaan enemmän kasvojensa suojaksi kävellessään lumisessa tuiskussa. Maa hänen allaan oli routaista ja kivikkoista, mutta eipä hänen enää kauan tätä ilmastoa tarvitsisi kestää. Hän näki jo määränpäänsä.
Pieni, puinen hökkeli seisoi keskellä tätä vuorta. Velho tiesi, että vain velho pystyi huomaamaan rakennuksen. Rennosti astellen hän käveli hökkelin ovelle ja työnsi sen hiljaa auki. Se aukesi erittäin äänekkäästi narahtaen.
”Valois”, velho mutisi ja valaisi taloa sauvallaan. Siellä oli vain pöytä, pieni sänky ja öljylamppu lattialla. Hän näki paljon turkiksia roikkuvan seinillä.
Samassa joku otti askeleen hänen takanaan.
Velho kääntyi ja näki edessään valtavan, mustan pantterin. Pantterilla oli yhä keltaiset silmät kuin velholla itsellään ja pantteri näytti myös katsovan noita silmiä. Sitten se paljasti hampaansa ja velho näki sen sulavien lihasten kiristyvän.
”Sinuna en tekisi sitä, herra LaValle”, velho naurahti.
Pantterin ilme muuttui selvästi hämmästykseksi. Sitten se asteli varovaisesti vähän lähemmäksi. Sitten pantteri alkoi muuttua.
Pantterin paikalla seisoi nyt lihaksikasrakenteinen mies. Hänen kesyttömät hiuksensa olivat huonolla ponihännällä niskassa ja hänen leuallaan olisi voinut tyrmätä jonkun.
”Kuka olet ja kuinka tiedät nimeni?”, LaValle kysyi äänellä, joka muistutti pantterin murahtelua.
Velho otti lierihattunsa päästä ja kumarsi erittäin teatraalisesti.
”Nimeni on Draken Montique”, velho esittäytyi. ”Mutta näin liittolaisten kesken voit kutsua minua Jumalaksi”
LaValle katsoi Drakenia kuin hullua. ”Kuka helvetti sinä luulet olevasi kun käsket minua-”
”Minulla on käyttöä sinulle Panzer LaValle”, Draken sanoi laittaen lierihatun takaisin päähänsä. ”Äläkä huoli. Sinua odottaa suuri palkkio”, hän lisäsi nähdessään LaVallen hämmästyneen ilmeen.
LaVallen kasvoilla oli nyt kiinnostunut ilme. ”… Kuinka paljon?”
”Satatuhatta kaljuunaa!”, Draken huudahti dramaattisesti. ”Niin aluksi”, hän lisäsi virnistäen.
LaValle oli ilmeisen kiinnostunut. Hän hieroi suurella kouralla leukaansa. ”Mitä tahdot, että sitten tekisin? Tapan jonkun?”
”Ei, ei, ei, ei, LaValliseni!”, Draken naurahti, mutta vaikeni nähdessään miehen reaktion lempinimeen. ”Minulla on hiukan asioita Irvetassa. Sinun ja parin muun velhon avustuksella teemme siellä pienen noston”
LaVallen silmät olivat laajenneet. ”IRVETASSA!? Aiotko sinä hullu ryövätä Irvetan!”
”En todellakaan!”, Draken huudahti ja näytti loukkaantuneelta. ”Aion vain viedä sieltä yhden esineen”
LaValle katsoi häntä silmät levällään. ”Sinä olet hullu”
”Sitä ne jauhoivat minulle”, Draken naurahti. ”Sitten sain käsiini ruokalan veitsen ja teurastin ne. No, miten on, Panzer LaValle? Oletko mukana tekemässä historiaa?”
LaValle katsoi häntä hetken. ”Irvetaan ei ole helppo murtautua…”
”Muistaakseni viitisen vuotta sitten sinne murtautui kolme teiniä. Eiköhän joukko taitavia pimeyden velhoja pysty sen tekemään”, Draken sanoi virnistäen.
LaValle laittoi kätensä puuskaan ja näytti miettivän. Sitten hänen suunsa levisi virnistykseen.
”Laske minut mukaan… Jumala”
Draken virnisti niin, että terävät hampaat näkyivät.


Luku 4:


”Se kurja käytti minua muistilappuna!”, Ron kähisi sängyssään.
Pyhän Mungon hoitaja katsoi Ronia vihaisena. ”Muistakaa rauhoittuminen, herra Weasley!”
Ron hengitti rahisevasti. Harry oli iloinen, että Ron oli jo herännyt. Hän oli yhä huonossa kunnossa ja kuten lääkärit jaksoivat muistuttaa, tarvitsi lepoa.
Harry oli rientänyt Ronin luo heti kuullessaan iloiselta Hermionelta tämän heränneen. Nyt Harry ja Ron kertailivat oppimiaan asioita.
”Se limanuljaska aikoo siis herättää henkiin jonkun legendaarisen lohikäärmeen?”
”Niin luultavasti. Emme tosin tiedä paljoa ennen kuin Hermione saa luvan Kingsleyltä-”, Harry aloitti, mutta samassa huoneen ovi aukesi.
Huoneeseen astui Kingsley Kahlesalpa. Miehen kalju, ruskea päälaki kiilsi huoneen valossa ja hän hymyili heille.
”Hyvä nähdä, että olet toipumaan päin, herra Weasley”, hän sanoi tutulla, rauhoittavan matalalla äänellään.
”Olisin valmis etsimään sen (Ron nimitti velhoa sellaiselle nimellä, että hoitaja hätkähti) niin pian kuin suinkin”
”Valitettavasti olen sitä mieltä, että sinun on yhä pysyttävä pedissä”, Kingsley sanoi hymyillen ja hoitaja hänen takanaan näytti puhkuvan ylpeyttä.
”Saiko Hermione luvan katsoa Ministerin kansioita?”, Harry kysyi.
Kingsley nyökkäsi. ”En usko, että kenenkään on annettu tutkia niitä aikoihin. Luotan kuitenkin neiti Grangeriin täysin”
Harry nyökkäsi. ”Tulitko katsomaan vain Ronia vai?”, hän kysyi Taikaministeriltä.
Kingsley vakavoitui. ”Sama velho, joka oli hyökkäsi herra Weasleyn kimppuun on hyökännyt taas…”
”MITÄ!?”, Ron kähähti ja kaatui takaisin sänkyyn rasituksen huipatessa häntä.
”Kuinka voitte olla varma?”, Harry kysyi.
Kingsley veti taskustaan pienen kristallipullon. Se oli täynnä hopeanhohtoista ainetta, joka ei ollut kaasua eikä nestettä.
”Hän jätti meille ennen kuolemaansa muiston”
Kingsley veti taikasauvansa ja pyöräytti sitä ja ilmaan ilmestyi suuri kivinen kaukalo. Ajatusmalja. Kingsley kumosi muiston sinne ja sekoitti sitä vähän sauvallaan.
”Oletteko varma, että tahdotte molemmat nähdä tämän? Tämä on aika rankaa?”
Harry ja Ron nyökkäsivät. ”Kenen muisto se on?”
”Jonathan Johnstonin”, Kingsley sanoi ja Harry värähti. Hän oli joskus jutellut miehen kanssa ja tämä oli ollut erittäin mukava.
He kaikki kolme astuivat muistoon. Pian Harry huomasi sairaalan vaihtuneen märäksi kallioluodoksi.
Harry vilkuili ympärilleen ja näkikin pian Jonathanin. Tämä seisoi luodolla ja veti kaapua tiukasti hiekanväristen hiustensa peitoksi. Harry katsoi kohti myrskyävää ulappaa ja kavahti.
Hän näki suuren, suuremman kuin mikään rakennus mitä hän oli nähnyt. Se oli kolmion muotoinen ja pikimusta.
Velhovankila Azkaban.
”Muuten…”, Harry aloitti. ”Miten Azkabania vartioidaan kun ankeuttajat eivät enää ole siellä?”
”Ihmisvartioita”, Kingsley huokaisi. ”Azkaban menetti paljon arvostusta kun ankeuttajien luoma suru ei enää asu siellä. Se on kuitenkin yhä paikka, jonne et halua mennä”
Harry katsoi Ronia ja hämmästyi tämän seistessä. Ilmeisesti muistossa hän pystyi seisomaan pystyssä.
”Ketä hän odottaa?”, Ron kähähti ja osoitti Jonathania.
”Hetkinen vain”
Samassa Harry näki jonkin hopeisen lentävän heitä kohti Azkabanista. Varpusen muotoinen Suojelius laskeutui Jonathanin luo.
”Voitte tulla”, se sanoi karhealla äänellä ja katosi sitten.
Jonathan otti askeleen kohti merta. Hetken Harry luuli, että hän hyppäisi veteen, mutta ilmassa oli ilmeisesti näkymätön silta.
Sitten Harry kuuli askeleita takaansa.
Jonathania kohti hiipi valtava, musta pantteri.
Harry aikoi huutaa, mutta tajusi, että se ei auttaisi. Pantteri loikkasi ja nappasi kiinni valtavilla hampaillaan Jonathanin nilkasta. Pantteri kaatoi miehen naamalleen ja heitti sitten takaisin rannalle. Jonathan yritti saada taikasauvansa esiin, mutta pantteri löi sen kauas valtavalla tassullaan.
Sitten pantteri muuttui. Panzer LaValle asteli kohti Jonathania sotkuiset hiukset liehuen.
”Mitä sinä-”, Jonathan aloitti, mutta LaVallen valtava koura nappasi tätä päästä ja nosti ylös. Toinen käsi repäisi mieheltä osan hiekanvärisiä hiuksia irti.
”Tässä”, LaValle mutisi ja ojensi hiuksia kohti Harrya. Samassa Harryn eteen ilmestyi tyhjästä mies. Ron kähähti taas. Samoin Harry. Se oli heidän etsimänsä velho.
”Täydellistä, LaValle”, velho naurahti ja otti hiukset mieheltä. Sitten hän kaivoi taskustaan pullollisen kuramaista lientä ja pudotti hiukset sinne. Neste muuttui metsänvihreäksi.
”Valmista, Jumala?”, LaValle kysyi.
”Aina”, velho naurahti ja joi liemen. Hetken päästä hänen paikallaan seisoi Jonathan Johnston.
Oikea Jonathan Johnston katseli tätä näkyä järkyttyneenä. Sitten hän alkoi hiljaa ryömiä kohti sauvaansa.
”Oletko varma, että pärjäät yksin?”, LaValle kysyi velholta, joka katsoi nyt uudenlaisia sormiaan.
”Toki, toki”
Samassa Johnston nappasi taikasauvansa. Samalla silmänräpäyksellä LaValle kääntyi ja nappasi Jonathania kurkusta. Sitten hän iski miehen väkivaltaisesti kallioon. Hän teki niin yhä uudestaan ja uudestaan kunnes Jonathan oli enää verinen säkki miehen kädessä.
”Nyt voimme lähteä”, Kingsley huokaisi.

He kolme poistuivat muistosta ja Harry huomasi Ronin makaavan jälleen sängyllä.
”Hä-hänkö selvisi tuosta?”, on kysyi oudolla äänellä.
”Ei…”, Kingsley totesi vakavasti. ”Hän kuoli pian onnettomuuden jälkeen, mutta ehti vuodattaa muistonsa”
”Entä ne kaksi? Mitä he tekivät Monijuomaliemellä?”, Harry kysyi.
”Kysymyksesi tuo minut itse asiaan…”, Kingsley huokasi ja katsoi heitä molempia silmiin. ”Azkabanissa on tapahtunut pako”

Luku 5:

Kuusi tuntia ennen kuin Kingsley näytti Jonathan Johnstonin muiston Harry Potterille ja Ron Weasleylle.

”Odotan suunnitelmien mukaan täällä?”, Panzer kysyi Drakenilta nuolaistessaan Jonathanin verta rystysistään.
”Aivan”, Draken sanoi, mutta oli nyt ottanut Jonathanin muodon.
Sitten Draken astui näkymättömälle sillalle ja asteli kohti Azkabania.
Päästyään sillan päähän hänen edessään oli sileää seinää.
”Illuminatum Openus Gate”, Draken mutisi ja kiviseinä alkoi muuttua. Pian hänen edessään oli suuri portti. Hän astui siitä sisälle ja välittömästi varjoista astui kaksi vartijaa.
”Tarkastuskäynti eikö, sir”, toinen vartijoista kysyi.
”Sain kiireellisen toimeksiannon”, Draken sanoi Jonathanin äänellä. ”Minun on määrä kuulustella”, Draken aloitti, katsoi teatraalisesti ympärilleen ja kuiskasi sitten nimen vartijalle.
Vartijan silmät laajenivat. ”Mihin te häntä tarvitsette? Hänhän on istunut täällä jo kymmeniä vuosia!”
”Valitettavasti taikaministeri pitää asiaa erittäin tärkeänä”, Draken sanoi ja veti kielellään pitkin hampaitaan. Hän lähes häkeltyi huomatessaan niiden olevan tasaiset.
”Hyvä on. Nyt pyydän. Menkää tämän ali”, vartija sanoi ja osoitti käytävän päähän. Katosta laskeutui vesiputous. Tämä vesi paljasti monijuomaliemet ja poisti kirouksia. Draken hymyili kävellessään kohti vettä ja sen läpi.
Veteen astui Jonathan ja ulos astui… Jonathan?
Draken oli vähällä nauraa. Hänen suojaloitsunsa olivat toista maata. Paljastusvesi oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Hän oli nyt suojaton.
Eipä väliä, Draken ajatteli naurahtaen astellessaan kivistä käytävää pitkin. Hän tappaisi kaikki jotka tulisivat hänen eteensä.
Draken ja vartijat kävelivät pitkän aikaa sellien ohi. Välillä Drakenille karjuttiin, välillä käytäville lensi kuolaa ja ties mitä nesteitä. Azkaban ei ollut enää hiljainen paikka. Siitä oli tullut hullujenhuone.
”Tästä ovesta ja käytävän päähän”, vartija sanoi ja avasi oven. ”Tulemmeko mukaan?”
”Pärjään aivan hyvin yksinkin kiitos”, Draken sanoi ja astui ovesta. Hän asteli pitkin käytävää, jonka molemmat puolet olivat täynnä pieniä sellejä. Mies, jota hän oli tullut tapaamaan oli käytävän päässä.
Pian alkoi kuulua haukahtavaa naurua.
”Mikset tekisi sitä uudestaan?”, hauras ääni sanoi.
”NO MIKSIPÄ EI!”, karhea ääni karjaisi ja sitten kuului kuvottava ääni luun osuessa kiviseinään.
Draken astui sellin eteen josta huuto oli kuullut. Hän tunnisti siellä olevan miehen, vaikka tämä olikin laihtunut todella paljon viidessä vuodessa. Hän oli nähnyt tuon naaman etsintäkuulutuksessa.
Fenrir Harmaaselkä.
Fenrir nauroi ja tämän silmät pyörivät päässä. Ilmeisesti vankeus ei tehnyt ihmissudelle hyvää. Draken asteli toisen sellin luo, haurasäänisen miehen luo. Hän pysähtyi siihen.
Miehellä oli ohuet, likaisenvalkoiset hiukset, jotka olivat pitkät ja sotkuiset. Silmillään hänellä oli sangattomat, pyöreät silmälasit. Päällään hänellä oli yksinkertainen vankilakaapu.
”Edward Teach”, Draken sanoi ääneen.
Mies kohotti laihan päänsä Drakenia kohti ja katsoi tätä kysyvästi kirjan takaa. Draken oli kuullut, että vangit jotka olivat istuneet kymmeniä vuosia ja joutuisivat istumaan loppuelämänsä saisivat käytöksensä mukaisesti tiettyjä etuja.
”Minä olen”, Teach sanoi hauraalla äänellä. ”Mitähän te, nuori herra, minusta tahdotte?”
Draken kumartui lähemmäs kaltereita. Ilmeisesti Teach havaitsi jotain mielenkiintoista Jonathanin näköisen miehen silmissä sillä tämäkin nojautui lähemmäksi.
”Tahdon palveluksiasi, entinen Irvatan loitsunkumoaja”, Draken sanoi.
Teach värähti. ”Kolmekymmentä vuotta sitten yritin!”, tämä alkoi sähistä. ”Kolmekymmentä vuotta sitten annoin ahneudelle periksi! Muistathan mikä on ahneuden palkka, ne paskiaiset kärisivät minulle napatessaan minut. Lähettäessään tänne jumalien hylkäämään rotankoloon!”
Draken virnisti pirullisesti.
”Tule kanssani niin saat kostosi ja rahaa enemmän kuin osaat edes kuvitella! Mennään yhdessä Irvetaan! Tapetaan ja ryöstetään! KIDUTETAAN!”, Draken nauroi eikä välittänyt siitä, että Fenrir Harmaaselkä oli painautunut aivan kaltereita vasten kuuntelemaan.
Teach mietti tätä hetken aikaa. Sitten hän sanoi: ”Jos saat minut ulos tästä helvetistä autan sinua, palvelen sinua”
”Sopii hyvin”, Draken naurahti ja suoristi selkänsä.
”H-hei!”, Fenrir Harmaaselkä huudahti. ”K-kerron vartioille jos ette ota minua mukaanne!”
Draken katsoi nyt ihmissutta silmiin. ”Fenrir Harmaaselkä… Minulla ei ole käyttöä toistaitoisille”
”Minä en ole toistaitoi –”, Fenrir alkoi karjumaan, mutta Jonathan kohotti sauvansa. Vihreä valo välähti ja ihmissusi lysähti vastapäiseen seinään.
Teach katsoi ihmeissään Jonathanin kädessä olevaa sauvaa. Sitten hänen kasvojaan valaisi ymmärrys. ”Et kai sinä –”, hän aloitti, mutta Jonathan nosti sormen huulilleen.
”Kyllä minä aion tehdä sen. Oletko kanssani?”, hän kysyi ja kohotti sauvaansa kohti kaltereita.
Teach oli hetken hiljaa. ”Kyllä olen”
”Kutsu minua Jumalaksi”, Draken sanoi eikä tehnyt vielä taikaa.
”Kyllä olen, Jumala”
Mustasta taikasauvasta ilmestyi kultainen juova. Se kiertyi kaikkien kaltereitten ympärille. Sitten se kiristyi vetäen ne pois paikoiltaan. Teach oli heti pystyssä ja astui ensimmäistä kertaa vuosiin sellistään. Jonathan veti taskustaan pullon ja taikasauvan ja ojensi ne Teachille.
”Aika pistää ranttaliksi”, Draken naurahti ja tosiaan samalla käytävä päässä oleva oli aukesi vartijoiden tullessa katsomaan mistä kauhea räsähdys kuului.
Draken oli tyytyväinen Teachin nopeuteen, vaikka hän ei hankkinut miestä loitsujen takia. Kaksi sauvaa osoittivat vartijoita ja molemmissa välähti vihreä valo.
Sinä iltana, ensimmäistä kertaa sitten Pimeyden Lordin vuosien Azkabanista pakeni vanki.
He ja tämän liittolainen jättivät jälkeensä yksitoista kuollutta vartijaa.

Ministeriön velhojen tullessa paikalle he löysivät yhden vartijan verisenä nurkasta. Tämän selkään oli viilletty:

Pimeä Aamunkoi lähestyy.
Vääjäämättä kuin kuolema.
Sen takaan jälleen minä.
Draken Montique.
Jälleensyntynyt Jumala.

***


Harry ja Hermione olivat viettäneet koko päivän kirjastossa etsimässä tietoja Draken Montiquesta. Ron makasi edelleen sairaalassa, mutta Harrya ja Hermionea oli onnistanut.
Harry luki apeana Drakenin tietoja.
”’Erotettu Durmstrangista seitsemäntenä vuonna. Surmasi opettajan ja lukuisia oppilaita. Paetessaan surmasi useita ministeriön velhoja’ Tämä mies on skitsofreenikko, Hermione!”, Harry kähähti.
Hermione oli kalpea lukiessaan Drakenin tietoja. ”Hän istui vuosia Amerikkalaisessa velhomielisairaalassa. Sitten hän – hui kamala – päivällisen aikaan varasti haarukan ja surmasi sillä työntekijän varastaen tämän sauvan. Paetessaan surmasi taas yli kymmenen, sekä työntekijöitä että potilaita”
Harryllä oli aavistus miksi Draken oli käynyt Azkabanissa. Mies, jonka hän oli pelastanut oli entinen Irvetan kiroustenpoistaja Edward Teach.
”Draken aikoo murtautua Irvetaan”, Harry sanoi Hermionelle.
”Mutta sehän on mahdotonta!”, Hermione huudahti.
”Onko tosiaan?”, Harry kysyi eikä voinut olla naurahtamatta.
Hermionekin hymyili alistuvasti. ”Mutta mitä hän tahtoo Irvetasta? Onko tässä kyse rahasta?”
”Epäilen…”, Harry sanoi ja Hermione nyökkäsi osoittaen olevansa samaa mieltä. ”Luulen, että Irvetassa on jotain mikä liittyy Pimeään Aamunkoihin”
”Kysyin asiasta Kings- Taikaministeriltä. Hän sanoi ottavansa kaiken selville Aamunkoin viimeisestä tuhoretkestä”
Harry huokaisi ja keikkui tuolillaan kahden jalan varassa. ”Kävitkö katsomassa Ronia?”
”Kävin. Hän tahtoisi kovasti ylös etsimään Drakenia, mutta sain vakuutetuksi hänelle, että pysyy vielä huomiseen pedissä. Sairaanhoitaja on tiukempi kuin matami Pomfrey…”
Harry ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan Ronin turhautumista. Ehkä oli hyväkin, että tämä sai vähän lepoa. Ron oli ottanut joskus riskejäkin aurorin työssään.
”Kuulitko muuten Fenrir Harmaaselästä?”, Hermione kysyi.
”Mitä siitä hirviöstä?”, Harry kysyi ja hänen ilmeensä synkkeni. Hän ei ikinä unohtaisi Fenririn sanoja. ”Enhän minä Tylypahkan-reissua jättäisi väliin. En kun on kurkkuja revittäväksi auki… Herkullista, herkullista”
”Draken tappoi tämän päästäessään Teachin sellistä”, Hermione sanoi eikä kuulostanut kovinkaan apealta. Fenrir oli purrut lukuisia heidän ystäviään Tylypahkan-sodassa.
”Jotain hyvää sentään”, Harry sanoi ja yllättyi hieman itsekin kylmästä sävystään. Sitten hänen silmänsä meinasivat lupsahtaa kiinni.
”Väsyttää?”, Hermione kysyi virnistäen.
”En ole ehtinyt nukkua… Paperitöitä, piti käydä Azkabanissa ja kaikkea…”
”Milloin näit viimeksi Ginnyä?”
Harry nolostui hiukan. Hän ei tosiaan ollut nähnyt Ginnyä aikoihin. Mutta hänen piti vielä käydä läpi tiedot Drakenin mielisairaala ajoista…
”Mene vain, Harry”, Hermione sanoi ja veti paperinivaskan Harryn kädestä.
”En minä voi sinua jättää yksin puurtamaan-”, Harry aloitti, mutta Hermione nosti kätensä vaimentaakseen tämän.
”Usko pois. Tylypahkassa sain tarpeeksi harjoitusta siihen”, tämä sanoi nauraen.
Harry hymyili alistuneesti. Harry nousi ylös, kiitti Hermionea ja poistui Ministeriön aulaan. Siellä hän käytti Hormipulveria palatakseen kotiinsa. Ginny oli jo nukkumassa. Harry riisuutui ja meni rakkaansa viereen. Juuri ennen kuin uni otti hänet omakseen hän tunsi pehmeän käden puristuvan ympärilleen.
Harry Potter nukahti hymyillen.

Luku 6:

”Tervetuloa takaisin töihin, herra Weasley”, vastaanoton neiti sanoi Ronille tämän astellessa aulaan.
Ron nyökkäsi kiitokseksi, mutta hänen ilmeensä oli synkkä. Ron ei voinut olla ajattelematta kuinka hän oli maannut sängyssä Harryn ja Hermionen paiskiessa töitä.
Hän ei edes huomannut ärähtäneensä ääneen ja huomasi olevansa hissien edessä.
Hän nousi ylös kirjastoon, sillä uskoi löytävänsä sieltä Harryn ja Hermionen.
Ron oli puoliksi oikeassa.
Hermione nukkui käsiensä varassa ja hänen edessään oli suuri pino kirjoja. tytöllä oli tänään vapaapäivä toista, joten Ron arvasi tämän olleen täällä koko yön. Ronin ilme heltyi nähdessään Hermionen. Hänen ehkä tulevan vaimonsa.
Ronin korvat punehtuivat hänen ajatellessaan tätä. Hän oli miettinyt asiaa Harryn ja Ginnyn häistä asti.
Hän tahtoi viettää loppuelämänsä tuon ihanan, valloittavan tytön kanssa.
Ron riisui takkinsa ja laski sen hellästi Hermionen päälle. Sitten hän kääntyi tutkimaan kirjoja Hermionen edessä. Hän luki Drakenista ja vihanväreet kulkivat hänen selässään. Häntä viillellyt hullu oli todellakin… Hullu.
Ron luki tietoja Drakenista ja Teachista. Hän päätyi samaan tulokseen kuin Harry ja Hermione eilen illalla.
Draken alkoi murtautua Irvetaan.
Samassa Ron huomasi myös jotain muuta.
Teach oli yrittänyt murtautua Irvetaan kolmekymmentä vuotta sitten. Hänellä oli ollut apunaan joku taitava muodonmuutosten tekijä.
Tarvitsisiko Drakenkin sellaisen, Ron ajatteli mielessään.
Johtolanka oli mitätön, todennäköisesti olematon, mutta Ron alkoi etsiä hyllystä kirjoja taitavista muodonmuutosten tekijöiden rikosrekistereistä.
Hän selasi nimiä läpi.
”Kuollut, kuollut, kuollut, kuollut”, Ron luki hiljaiseen ääneen. Sitten hänen silmänsä asettuivat mielenkiintoisen nimen kohdalle.
”Emily Salvatora. Vankilasta paennut, entinen muodonmuutostaikojen priimus. Ei nähty vuosiin. Epäillään kuolleeksi”, Ron luki.
Hän ei tiennyt yhtään miksi tämä kiinnosti häntä. Jokin tässä naisessa kiinnitti hänen huomionsa. Hän katsoi kuvaa naisesta. Emilyllä oli platinanvaaleat hiukset. Hänen otsatukkansa oli leikattu taitavasti niin, että otsatukka peitti toisen silmän, mutta muualla kohdalla otsaa se oli leikattu pois. Hiukset ulottuivat arviolta puoleenväliin selkää. Nainen oli kieltämättä erittäin kaunis ruskeine ja pitkäripsisine silmineen.
Ron luki naisen rikosrekisterin. Tämä oli jonkinlaisessa taikakilpailussa hävinnyt ja tappanut voittajan – Ron nielaisi – maasta muodostuneilla piikeillä.
Hän värisi hiukan lukiessaan. Sitten hän näki, että nainen oli viimeksi havaittu Romaniassa. Aurorit olivat käyneet siellä, mutta he eivät olleet nähneet ketään. Parantajat epäilivät muistiloitsua, mutta koska tästä ei ollut todisteita juttu jäädytettiin.
Ron kääntyi katsomaan tuhisevaa Hermionea. Voisiko hän ottaa riskin ja mennä käymään Romaniassa? Tarkemmin Transilvaniassa? Voisiko hän ottaa riskin, että törmäisi Draken Montiqueen.
Hän ei tosiasiassa tahtonut tavata Drakenia enää yksin.
Sitten hän tiesi mitä tekisi.

Harry Potter heräsi ja huomasi painautuneensa tiukasti vasten Ginnyä. Tämä nukkui yhä sikeästi. Harry silitti sormellaan tämän lämmintä ihoa. Hitaasti hän vei käteensä tytön olkapäälle ja antoi sen sitten laskeutua alaspäin tämän lantiolle. Ginny värähti ja Harry arvasi tämän olevan viimein hereillä.
Harry näykkäisi Ginnyn korvanlehteä ja sai aikaan pienen ynähdyksen. Sitten hän jatkoi kätensä liikuttamista, tällä kertaa enemmän sivulle.
Samassa makuuhuoneen ovi rämähti auki.
”Harry, tarvitsen apuas –”, Ron aloitti, mutta vaikeni sitten ja katsoi edessään olevaa näkyä.
”RON!”, Ginny kiljahti ja oli nyt täysin hereillä. Ja nousi istuvaan asentoon ja veti peiton eteensä. Harry sen sijaan katsoi ihmetellen Ginnystä Roniin. Sitten tapahtumat alkoivat valjeta hänellekin.
”Ron! Mitä sinä-”, Harry takelteli. ”MIKSET KOPUTA!?”
Ron takelteli sanoissaan yhtä lailla. Sitten hän vaikeni hetkeksi. ”Jutellaanko keittiössä?”
”Eikun jutelkaa kaikin mokomin tässä!”, Ginny kivahti ja puhalsi punaisen hiussuortuvan kasvoiltaan.
Ron poistui huoneesta yhtä nopeasti kuin oli sisään rynnännytkin.
Harry katsoi Ginnyä, joka katsoi ärsyyntyneenä Harryä.
”Myöhemmin?”, Harry kysyi virnistäen.
”Saa nähdä…”, Ginny totesi.
Harry huokaisi, nousi ylös ja veti paidan päälleen. Hän kuitenkin kääntyi katsomaan Ginnyä ja tämä oli laskenut peiton pois ja istui nyt siinä synnyinasussaan. ”Ehkä jos olet nopea”, Ginny sanoi ja räpäytti silmiään.
Harry nielaisi ja takelteli kauan housujensa nappien kanssa. Viimein hän pääsi keittiöön.
Ron keinutteli itseään keittiön tuolilla ja pyöritteli hermostuneena taikasauvaansa. ”Meidän on puhuttava”, tämä totesi vakavana.
”Ron, Ginny on vaimoni!”, Harry sanoi. ”Kai me nyt saamme-”, Harry aloitti, mutta Ron heilutti päätään.
”En tarkoittanut sitä Harry!”, Ron sanoi ja virnisti sitten saaden Harryn punastumaan. ”Mutta vakavasti ottaen. Kuunteles tätä…”
Harry kuunteli Ronin selityksen Emily Salvatorasta. Harry mietti Ronin kertomusta.
”Luuletko tosiaan, että Draken hakisi juuri tätä noitaa?”, Harry kysyi epäuskoisena ja hieroi sänkistä leukaansa. Hänellä ei ollut aikaa leikata sitä eilen illalla.
”Jotenkin vain tuntuu siltä… Etkö usko minua?”
Harry mietti tätä hetken. Hänen teki mieli sanoa, että en usko, mutta päätti kuitenkin nyökätä.
”Minulla on tänään vapaata, joten emmeköhän me voi asian tarkistaa. Romaniassa, niinkö?”
”Transilvaniassa, tarkkaan ottaen”, Ron sanoi.
Harry purskahti nauruun.
”Mikä on noin hauskaa?”, Ron kysyi kohottaen kulmakarvaansa.
”Mietin vain. Kas kun Emily ei ole oikealta nimeltään kreivitär Dracula”
”Dracula? Joku laulaja?”
Harry huokaisi. Hän unohti joskus, että hänen ja Ronin pienenä kuulemat sadut erosivat toisistaan rankasti. ”Mennäänkö?”, Harry sanoi vetäen taikasauvansa ja virnisti.
He ilmiintyivät samanaikaisesti.


***


”Avada Kedavra”, Teach kuiskasi ja hänen sauvastaan sinkoutui vihreä valo. Jästi kaatui maahan kuolleena.
Draken katsoi tyytyväisenä uusinta liittolaistaan. Hän oli nyt puhdas ja päällään tällä oli hieno silkkikaapu. ”Älä nyt kaikkia tapa”
”En, Jumala”, Teach sanoi hauraalla äänellään ja laittoi sauvan takaisin hihaansa. ”Miksi olemme täällä?”
”Minä tahdon joukkoomme vielä kaksi ihmistä”, Draken vastasi. He kävelivät pitkin Montpelierin kaupungin laitamia Vermontissa. Pian he tulivat kujalle, joka näytti loppuvan kiviseen seinään.
Draken mutisi jotain ja astui kiviseinästä. Panzer ja Teach tekivät samoin.
Pian he saapuivat nuhjuiselle kujalle. Se oli kuin huono kopio Viistokujasta. He kävelivät lukuisten nuhjuisten putiikkien ohi kunnes saapuivat liikkeen eteen, jonka nimi oli kaiverrettu homeiseen laudanpätkään, joka kitisi ruosteisten ketjujen varassa.
”´Hyvät vaatteet, likaiset aatteet´?”, Panzer sanoi katsoessaan nimeä. ”Melko… Kekseliästä?”
”Eipä juuri”, Draken naurahti. ”Odottakaa te tässä”
Draken astui sisälle liikkeeseen ja huomasi sen olevan melkoisen likainen.
Päähuone oli pyöreä ja sen päässä oli tiski. Sen takana oli ovi, josta kuului hiljaista nakutusta. Draken käveli tyynesti tiskille, loikkasi ketterästi sen yli vähät välittäen kellosta, jolla myyjä pitäisi kutsua. Hän astui takahuoneeseen ja näki sen olevan kuin sokkelo. Täynnä tummasävyisiä kankaita ja niiden päällä vielä paksu pölykerros.
Hyllykköjen keskeltä löytyi nakutuksen lähde. Mustiin vaatteisiin pukeutunut mies antoi jalallaan ikivanhalle Singer ompelukoneelle vauhtia.
”Eikö tuo onnistuisi nopeammin taikoen?”, Draken kysyi, mutta ei ilmeisesti yllättänyt ompelijaa.
”Nopeammin kyllä… Muttei paremmin”, terävä ääni vastasi. ”Asiakkaitten pitäisi odottaa toisella puolella”
”En ole asiakas, herra Sharken Blackboot”, Draken sanoi virnistäen.
Ompelukoneen naputus ei lakannut. ”Jos tämä on siitä jästistä niin en minä aio antaa jonkun puukottaa itseäni. Se oli itsepuolustusta”
”Pitäisikö minun uskoa, että sinä pystyt vielä puolustamaan itseäsi?”, Draken kysyi valmistautuen siihen minkä tiesi tulevan.
Sharken nosti jalkansa Singeriltä. Se nakutti vielä pari kertaa sinistä kangasta ja pysähtyi sitten. ”Poistu jos et tahdo kuolla”, Sharken sanoi niin kylmällä äänellä, että huoneen lämpötila tuntui laskevan kymmenellä.
”En”, Draken sanoi ja hyppäsi samalla taaksepäin. Kaksi tappokirousta ohitti hänet hipoen hänen hattuaan.
Sharkenilla oli käsissään kaksi sauvaa. Hän pyörähteli kuin tanssija kohti Drakenia ja joka pyörähdyksellä tuli lisää loitsuja. Kaksi uutta läksi matkaansa jo ennen kuin toiset kaksi olivat lähelläkään Drakenia. Tekstiilit syttyivät palamaan ja hyllyt räjähtelivät. Draken väisteli hurjasti ja nauroi mielipuolisesti. Kuuluisa ”milliloitsu” Sharken oli ennallaan.
Sharken pyörähteli niin hurjasti, että Draken näki parhaaksi rynnätä pois huoneesta. Hän hyppäsi tiskin yli ja samassa ilmestynyt paineaalto auttoi häntä siinä. Takahuoneessa räjähti.
Draken laskeutui pölyiselle lattialle ja nousi nopeasti pystyyn. Nyt hän ei enää hymyillyt ja oli vetänyt eebenpuisen taikasauvansa esiin. Takahuoneeseen ei nähnyt vahvan pölyn ja savun sekoituksen takia, mutta pian ovesta astui Sharken. Draken näki nyt miehen paremmin.
Tällä oli sinisenmustat hiukset. Ne oli muotoiltu pieniksi piikeiksi hänen päälaelleen. Nuorekkaat hiukset eivät oikein sopineet vahvoihin kasvoihin. Hänellä oli punaiseksi värjätty pukinparta ja melko yksinkertaiset vaatteet. Ne oli kuitenkin tehty hienoimmasta silkistä ja mustan lohikäärmeen nahasta.
Osuvaa, Draken ajatteli.
Kaksi sauvaa osoitti kohti Drakenia. ”Mitä sinä tahdot minusta?”, Sharken kysyi terävällä äänellä.
”Tahdon palveluksiasi ”Milliloitsu””, Draken sanoi. Ilmeisesti vanhan lempinimen kuuleminen rauhoitti Sharkenia.
”Puhu”, tämä sanoi.

Viiden minuutin päästä Draken astui pihalle ”Hyvistä vaatteista, likaisista aatteista” virnistäen Panzerille ja Teachille niin, että terävät hampaat näkyivät.
”Saanen esitellä, koplamme uusin jäsen: Sharken ”Milliloitsu” Blackboot!”, Draken sanoi tehden teatraalisen kumarruksen ja heilautti suurta hattuaan.
Sharken silmäili uusia liittolaisiaan. Hänen tarkat silmänsä siirtyivät Panzerin lihaksikkaasta rintakehästä Teachin rauhalliseen olemukseen. Hän nyökkäsi hyväksyvästi.
”Olemmeko me viimein valmiita, Jumala?”, Panzer kysyi, vaikkei ilmeisesti pomonsa kutsumanimestä välittänyt.
”Vielä yksi ihminen liittyy pieneen joukkoomme”, Draken vastasi.
”Miten voit olla niin varma, että se seuraava henkilö liittyy?”, Panzer kysyi ivallisesti.
Draken levitti kätensä. ”Tahtoisin nähdä sen ihmisen, joka sanoo tälle porukalle ’Ei’”
Panzer virnisti hyväksyvästi.

Luku 7:

Harry ja Ron kävelivät Bistriţa-joen rantaa menevää tietä pitkin. he olivat näyttäneet kuvaa Emilystä ja olivat kuulleet tämän asuvan tosiaankin vähän matkan päässä olevassa kylässä.
Harry ei vieläkään uskonut, että Drakenilla oli mitään tekemistä asian kanssa, mutta Emily oli etsintäkuulutettu noita. Heidän olisi napattava nainen joka tapauksessa.
Harry mietti itsekseen, että korostaisi Ronin osuutta Emilyn löytämisessä.
Pian he saapuivat pieneen kylään. Harrylle tuli ikävästi mieleen kylä, jonne hän oli saapunut etsimään Drakenia. Tässä kylässä oli tosin paljon elämää. Harry näki heti, että kyseessä oli jästikylä. Uskaltaisivatko he kysyä joltain ovatko he nähneet Emilyä.
”Hajaannutaanko?”, Harry kysyi ja tervehti vastaan tullutta miestä aseistariisuvasti hymyillen.
”Mieluiten ei…”, Ron sanoi. Hänen selkäänsä kihelmöi viime kohtaamisesta Drakenin kanssa.
”Luuletko, että meidän pitäisi kys-”, Ron aloitti, mutta huudahti sitten. Harry katsoi sinne minne Ronin silmät tuijottivat ja näki saman.
Emily Salvatore käveli päällään pitkä, lila mekko. Mekon hihat olivat erittäin sulavaa ja hienoa silkkiä ja sen yläosa oli tehty hienoimmasta pitsistä.
”Taidettiin löytää etsimämme”, Ron sanoi katsoen Emilyä silmät suurina. Nainen oli luonnossa vielä kauniimpi kuin kuvassa. ”Miten saamme hänet mukaamme?”
”Seurataan häntä”, Harry sanoi ja ravisteli päätään. ”Toivon mukaan hän poistuu kylästä hetkeksi”
Harry ja Ron esittivät turisteja ja seurasivat Emilyä vaivihkaa. Tämän askel sujui vaivattomasti ja hän hymyili iloisesti. Harry alkoi jo epäillä tämän rikosten paikkansapitävyyttä. Emilyllä oli jalassaan korkeat, monilla nyöreillä suljettavat saappaat. Harry osoitti vaivihkaa sauvallaan nauhoja ja ne aukesivat.
Emily melkein kompastui nauhoihinsa, mutta pyörähti ketterästi kuin kissa ja oli tasapainossa. Hän katsoi ihmeissään kenkiään ja polvistui sitten laittamaan nyörejä takaisin.
Harry käveli Emilyn taakse käsi taskussa ja puristettuna tiukasti taikasauvan ympärille. Ron seurasi esimerkkiä. He astelivat Emilyn taakse. Tämä ei kääntänyt päätään vaan solmi yhä nyörejään.
”Emily Salvatore?”, Harry puhui.
Emily hätkähti muttei kääntynyt.
”Olemme auroreita. Sinut on pidätetty murhasta. Pyydän, että lähdet vastustelematta”, Harry jatkoi.
Emily alkoi täristä. Harrysta ja Ronista näytti, että nainen itki.
”Älkää huoliko. Jos lähdette rauhassa niin-”, Ron aloitti lohduttavalla äänellä, mutta Emily kaatui maahan ja pyörähti selälleen. Tämän kädessä oli taikasauva. Ennen kuin Ron ehti tehdä liikettäkään näkymätön voima nappasi hänen päästään kiinni ja paiskasi kipeästi vasten Harryn päätä.
”Minua ette saa”, Emily naurahti, nousi ylös ja alkoi juosta pakoon.
Harry ravisti päätään ja yritti häivyttää tähdet, jotka sumensivat hänen silmänsä. Ron oli jo murahtaen rynnännyt Emilyn perään.
Emily nauroi juostessaan. ”Te ette tiedä ketä ajatte takaa!”, Emily nauroi.
”Lumppua?”, Ron karjaisi ja ampui kirouksen.
Emily pysähtyi niin äkkiseltään, että liukui hetken soraa pitkin. Sitten hän kääntyi kohtaamaan Ronin.
”Uskallat siis kaksintaiste-”, Ron aloitti, mutta samassa hänen eteensä nousi kivipylväs. Ron ei ehtinyt edes ajatella pysähtymistä ja rysäytti täydessä vauhdissa suoraan pylvääseen. Hänen nenänsä murtui rusahtaen ja veri maistui välittömästi hänen suussaan.
Emily nauroi jälleen ja jatkoi pakoaan.
Harry juoksi kohti Ronia. Hän ei pysähtynyt napatessaan Ronia kädessä, kiertäessään pylvään ja vetäessä Ronin ylös.
”Ipiskus. Oletko kunnossa?”, Harry kysyi napauttaen Ronin nenää taikasauvallaan.
Ron sylkäisi vastaukseksi verta ja hänen silmissään paloi tuli. ”Minä nappaan sen”, hän murahti.
Harry ja Ron ajoivat Emilyä takaa, jopa tämän kääntyessä metsään. Nainen juoksi suoraan kohti joen leveää kohtaa.
”Saamme hänet nyt”, Harry huudahti.
Emily kuuli Harryn huudon ja nauroi.
”Älä luule, että saat minut näin helposti, Harry Potter! Poika joka elää!”, Emily nauroi.
”Tai miten olisi ´Harry Potter, mies joka vie sinut vankilaan’?”, Harry naurahti Emilyn pysähtyessä joen rantaan.
”Nääh. Se ei rimmaa”, Emily sanoi ja astui veteen.
Harry ja Ron karjaisivat joen pohjakivien noustessa kuin askelmiksi joita pitkin Emily kipitteli ketterästi.
Harry tähtäsi sauvallaan jalansijoihin ja karjaisi loitsun, jonka oli määrä räjäyttää ne pois alta.
Loitsu irtosi Harryn sauvasta. Samassa kuului huuto: ”Enpä usko!”. Ällistyksekseen Harry sai huomata loitsunsa kimpoavan ilmasta heitä kohti.
Loitsu osui maahan heittäen Harryn ja Ronin molemmat eri suuntiin nostaen ilmaan suunnattomasti pölyä. Harry yski pölyä keuhkoistaan ja yritti tarkentaa katsettaan. Hän kuuli nahkaista läpytystä. Viimein pöly laskeutui ja hän näki mitä oli tapahtunut.
Hänen silmänsä aukenivat järkytyksestä.
Draken Montique lensi ilmassa. Hän tosiaan lensi! Viitan sijasta miehen selästä kasvoi kaksi mustaa lohikäärmeen siipeä. Tämä kallisti hattuaan ja virnisti hampaat näkyen.
”Kuka olet!”, Emily karjaisi Drakenin takaa.
Draken käänsi niskaansa ja katsoi Emilyä. ”Olemme puolellasi. Tahdon palveluksiasi”
”Entä jos sanon ei?”, Emily kysyi yrittäen koota itsetuntoaan uhmaamalla.
Emily tunsi taikasauvan painautuvan kapeaan selkäänsä. Samassa hänen takaansa käveli musta pantteri, joka muuttui ihmiseksi.
”Silloin sinä kuolet”, Panzer sanoi naksauttaen lihaksikasta niskaansa.
Emily vavahti eikä uskaltanut katsoa keitä muita hänen takanaan oli.
”Mennäänpä teihin, Bonnie ja Clyde”, Draken sanoi ja katsoi Harrya ja Ronia, jotka olivat jo ylhäällä. ”Mitähän teille tehtäisiin?”
”Minä tapan sinut”, Ron murisi hampaittensa välistä ja katsoi Drakenia.
Draken käänsi keltaisten silmiensä katseen Roniin. ”Ai sinä olet se muistilappu!”, Draken naurahti. Hän veti viittansa laskoksista kaartuvan tikarin ja vei sen silmiensä eteen. ”Kirjoitellaanko taas jotain?”
”KURJA!”, Ron karjaisi ja laukaisi loitsun kohti Drakenia. Tämän siivet kuitenkin muuttuivat takaisin viitaksi ja hän laskeutui saappaan kannat kolahtaen Emilyn luomille astinpylväille. Tikari iskeytyi tuppeen ja tilalle ilmestyi eebenpuinen taikasauva.
”Tapellaanko?”, Draken naurahti.
Samassa Harrya ja Ronia kohti loikki Drakenin takaa jokin mikä näytti valaistulta hyrrältä. Sharken laukoi loitsujaan salamannopeasti ja Ron sai kaksi osumaa loitsusta rintaansa ja iskeytyi puuhun. Joko adrenaliinin tai puhtaan raivon voimalla hän kuitenkin pysyi tajuissaan. Harry väisti kolme loitsua ja niistä toinen pyyhkäisi hänen hiuksiaan. Harry laukoi kirouksia kohti Sharkenia ja Drakenia, jotka hyökkäsivät yhtenä rintamana.
Loitsuja torjuttiin, loitsuja lauottiin, mutta kunnollisia osumia ei tullut. Ron kävi Drakenin kimppuun laukaisten loitsun suoraan tämän päätä kohti.
Draken kyykistyi, mutta loitsu pyyhkisi hatun miehen päästä. Drakenin silmät välähtivät. Hänen viittansa halkesi jälleen kahtia ja tilalle tulivat lumotut siivet. Hän väisti Ronin loitsun nousemalla ylös ja sukelsi sitten kohti Ronia. Samalla hän veti esiin tikarinsa.
”Viillelläänpä kurkku tällä kertaa!”, Draken naurahti ja iski tikarillaan.
Sitten Ron teki, jotain mikä yllätti, jopa väkivahvan Panzerin, joka seurasi tilannetta toiselta rannalta. Tämä pudotti taikasauvansa, nappasi kiinni Drakenin tikari kädestä ja käänsi hänen kurkkuunsa tähdätyn iskun Drakeniin.
Draken karjaisi oman aseen upotessa hänen lihaansa. Hän potkaisi saappaallaan Ronia leukaan ja onnistui kaatamaan tämän.
Mies hoiperteli taaksepäin ja oli törmäsi selkä edellä johonkin, joka tuntui kiviseinältä.
Eli Panzer LaValleen.
LaValle nappasi kiinni Drakenista ja uskomattomilla voimillaan heitti tämän joen toiselle puolelle. Teach näpäytti sauvallaan ja Draken laskeutui pehmeästi.
”Sharken! Poistu!”, Panzer karjaisi.
Sharken, joka oli juuri ahdistamassa Harrya katsoi Panzeria kysyvästi, mutta nähdessään kesyttömän miehen ei uskaltanut laittaa vastaan vaan loitsi vielä kerran ja läksi sitten loikkimaan joen toiselle puolelle.
Panzerilla oli nyt edessään Harry sekä leukaansa pitelevä Ron.
”Menkää nyt, aurorit. Taistelitte hyvin, mutta sen ei tarvitse loppu tähän”, Panzer sanoi.
Vastaukseksi Harry ja Ron nostivat taikasauvansa. Loitsut eivät osuneet maaliinsa, sillä Panzer syöksyi eteenpäin muuttuen taas valtavaksi pantteriksi. Ensiksi pantteri syöksyi kohti Ronia. Se puski tätä vatsaan päällään ja sen jälkeen iski käpälällään tätä kylkeen repien vaatteet rikki. Sitten pantteri jatkoi liikettä juoksemalla kohti Harrya.
”Tainnutu!”, Harry karjaisi, mutta pantteri oli liian ketterä loitsulla. Se väisti sen ja loikkasi. Ilmassa pantteri muuttui jälleen ihmiseksi.
Panzerin valtava nyrkki iskeytyi Harrya naamaan rikkoen pyöreät lasit ja lennättäen miehen puuhun.
”Kerros minulle, Potter… Kun iskin sinua iskinkö samalla edesmennyttä Lordi Voldemortia?”, Panzer kysyi huvittuneena.
Harry kohotti sauvansa ja loitsu iskeytyikin tällä kertaa Panzeriin.
Panzer oli nimittäin saanut Ronin loitsusta selkäänsä.

Joen toisella puolella oli monessa tiukka kuulustelu.
Draken ei välittänyt veitsestä olkapäässään vaan kääntyi murahtaen vapisevaan Emilyyn päin.
”Oletko kanssamme?”, tämä kysyi naiselta.
”M-missä?”, Emily kysyi vapisten yhä.
”Aiomme murtautua Irvetaan”
”Se on hulluu-”, Emily aloitti, mutta Draken veti pikimustan sauvan esiin ja vei sen aivan Emilyn nenänpäähän. ”Oletko vai et ole?”, tämä kysyi jälleen.
Emily katsoi pitkin mustaa sauvaa suoraan keltaisiin silmiin. Ne lupasivat kuolemaa.
Nainen nyökkäsi.
Draken virnisti terävät hampaat vilahtaen.
”OLEMME VALMIITA, PANZER!”, Draken karjaisi toiselle puolelle. Samassa hän näki Panzerin olevan polvillaan. ”Lopeta leikki!”
Harry ja Ron juoksivat kohti vavahtelevaa Panzeria. Mies oli kuitenkin kuullut Jumalan huudon. Kun Harry ja Ron olivat tarpeeksi lähellä tämä nappasi Harryn pään oikeaan – ja Ronin käden vasempaan käteensä.
”Asiat nyt ovat näin, aurorit”, Panzer sanoi.
Kumpikaan, Harry tahi Ron, ei ehtinyt edes ajatella mitään ennen kuin Panzer iski heidän päänsä toisiaan vasten inhottavasti rusahtaen.
Harry tunsi putoavansa maahan. Kaikki alkoi sumeta. Hän näki Panzerin kävelevän poispäin. Jos hän vain voisi vielä loitsia…
Kaikki musteni.

Luku 8:

Harry maistoi veren suussaan. Hän ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli kulunut. Hänen päätään jomotti vietävästi. Hän yritti nousta kyynärpäittensä varaan, mutta kipu päässä yltyi niin, että hänen korvissaan humisi.
”Ron?”, Harry yritti sanoa, mutta sanojen sijaan hänen suustaan pulpahti paksulti verta. Jotenkin hän onnistui kääntymään naama alaspäin maata, jotta sai ryittyä veren pois suustaan. ”Ron?”, Harry onnistui pian kähisemään.
Harry näki Ronin makaavan vähän matkan päässä. Tässä ei ollut elonmerkkejä ja veri oli värjännyt Ronin kasvot punaisiksi.
”Ron… Ei”, Harry kuiskasi ja alkoi ryömiä kohti parasta ystäväänsä. ”Ron… Ei”
Harry pääsi raahaamaan itsensä Ronin luo ja lysähti sitten takaisin vatsalleen. Vaivalloisesti hän otti Ronin ranteen käteensä ja kokeili pulssia.
Harryn toivo heräsi. Ron oli vain tajuton.
Harry vei kätensä Ronin ympärille ja laittoi Ronin taikasauvan tämän rinnalle. Sitten hän otti oman käteensä.
Harry yritti keskittyä. Hänen oli onnistuttava kaikkoontumaan.
Hänen oli pakko tai he kuolisivat.
Harry kääntyi nopeasti, mutta ei kadonnut. Sen sijaan pistävä kipu iski hänen päähänsä. Harry puri hammasta ja kääntyi taas katsomaan Ronia. Uusi käännös, toinen… Kolmas… Neljäs.
Harry tiesi menettävänsä tajunsa pian… Hänellä oli enää luultavasti yksi mahdollisuus.
Harry kääntyi ja tiesi tällä kertaa onnistuneensa.
”Potter! Weasley!”, kuului huuto. Kaikkialta kuului huutoa ja kiljahduksia.
Harry vain toivoi onnistuneensa… Hän vaipui taas kutsuvaan pimeyteen.


***


”Aina verissä päin… Aina hakattuna… Aina melkein kuolemassa”, ääni sanoi.
Harry avasi silmänsä ja kirkas valo satutti hänen silmiään. Kaikki oli sumeaa, sillä hänellä ei ollut laseja pääsään.
Viimein joku laittoi lasit hänen päähänsä ja hän näki olevansa Pyhässä Mungossa. Ginny istui hänen sänkynsä vierellä. Tämän ilme oli erittäin huolestunut.
”Olen kunnossa, kulta”, Harry sanoi ja vei kätensä Ginnyn polvelle.
”Mielenkiintoista kuulla tuo joltain, jonka kallo oli murrettu”, Ginny sanoi hymyillen ilkikurisesti.
Harry yritti kohauttaa olkiaan, mutta päähän koski yhä liikaa.
”Miten Ron?”, Harry kysyi vajoten takaisin tyynyyn.
”Ihan hyvin kiitos kysymästä”, kuulu viereiseltä petiltä.
Harry onnistui kääntämään päätään ja näki Ronin virnistävän hänelle. Tämän toinen silmä oli mustana, mutta muuten hän näytti hyvältä. Hermione seisoi Ronin takana.
”Kingsley tahtoo tavata sinut”, Ginny sanoi. ”Sinut myös”, hän lisäsi Ronille. ”Hän tulee varmasti paikalle ihan kohta” Ginny ei näyttänyt asiasta kovin iloiselta.
”Mitä oikein tapahtui, Harry?”, Hermione kysyi. ”Ronkin heräsi vasta”
”Se oli Draken Montique…”, Harry huokaisi.
Ginny oli sanomassa jotain mutta samalla ovi lävähti auki. Sisään astui erittäin kiihtyneeltä näyttävä Kingsley Kahlesalpa perässään pari auroria.
”Olen pahoillani, että tämä tulee näin äkkiä”, Kingsley aloitti ja hän kuulosti uupuneelta. ”Mutta minun on saatava tietää kaikki mitä tapahtui, välittömästi”
”Eikö se voi odo-”, Ginny aloitti, mutta Kingsley käänsi tuimat silmänsä nuoreen naiseen ja totesi ykskantaan: ”Ei”
Ginny katsoi vähän aikaa silmät leimuten Kingsleytä ja vajosi sitten tuoliinsa.
”Nyt, Harry ja Ron…”, Kingsley aloitti ja taikoi itselleen tuolin. ”Pyydän, kertokaa kaikki”
Harry ja Ron puhuivat pitkään. He kertoivat Ronin epäilyksestä Emily Salvatorea kohtaan, kuinka he olivat jahdanneet naista ja kuinka he olivat taistelleet Drakenin miehiä vastaan häviten lopulta valtavalle miehelle.
”Oliko tässä kaikki?”, Kingsley kysyi vakavana.
”Hetkinen!”, Ron huudahti. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Juuri ennen kuin se valtava tankki nappasi meidät kouriinsa… Kuulin Montiquen äänen vastarannalta… Hän sanoi: ’Olemme valmiita, Panzer´”
Kingsley nousi hetkessä ylös.
”He ovat valmiita!”, hän huudahti ja kääntyi viitta liehuen.
”Taikaministeri!”, Harry huusi. ”He ovat valmiita mihin!?”
Kingsley pysähtyi ovella. Harry ei nähnyt tämän kasvoja. ”He ovat valmiina murtautumaan Irvetaan”

Jos aurorit olisivat tarkastaneet paikan, jossa Harry ja Ron taistelivat Drakenin joukkoja vastaan he olisivat luultavasti nähneet puun johon oli kaiverrettu runo:

Yön loppuaan lähestyy.
Juhlikaa vielä kun siihen kyette, kun on aihetta.
Sillä Arkkienkelit ovat valmiina herättämään itsensä,
Pimeän Aamunkoin.
Johtajanaan minä, Draken Montique.
Lohikäärmeitten herra.


***

Neljä miestä ja yksi nainen kävelivät tyynesti pitkin Viistokujaa. Heidän huppunsa olivat niin syvät ettei kasvoja näkynyt. Ainoa syy miksi heidät tulisi huomata oli kaksimetrinen tankkeri, joka käveli raskain askelin. Olihan täällä kuitenkin näkynyt oudompaakin hihhulia joten ei tuota joukkoa kahdesti vilkaistu.
He kävelivät ohi Hienojen Huispausvarusteitten, jonka edessä oli joukko pieniä lapsia ihailemassa uutta Tulisalama II mallia. Viisi taikojaa pysähtyivät valtavan, marmoriportaisen Irvetan portaille. He katsoivat suuria ovia, joihin oli kiinnitetty kyltti.

Käy sisään, vieras, mutta ole tarkka
muistathan mikä on ahneuden palkka
Sillä aina, jos ottaa omaa toisen,
saa kalliisti maksaa teon moisen.
Jos siis hamuat alta näiden lattiain
aarretta, joka ei omasi ole lain
rosvo, kuuntele varoituksen sanaa;
sua jokin muukin kuin aarre odottaa''

Joukon kärjessä oleva mies, jolla oli hupun sijasta päässään lierihattu virnisti. Hän katsoi oven molemmilla puolin olevia, hienosti pukeutuneita maahisia.
”Oletteko te valmiina?”, lierihattuinen mies kysyi joukoltaan.
”Kyllä, Jumala”, kuului yhtenäinen vastaus.
Maahiset vilkaisivat ihmeissään toisiaan, mutta eivät estelleet viisikon astuessa sisään Irvetaan. Kassoilla oli melkoisen vähän ihmisiä, mutta kaikilla tiskeillä maahiset olivat työn touhussa. Toinen laski kaljuunoita ja toinen punnitsi rubiineita siinä missä yksi lajitteli avaimia.
Viisikko käveli aivan pitkän eteissalin keskelle. He pysähtyivät suuren freskon alapuolella.
Lierihattuinen mies veti taikasauvansa ja vei sen kurkulleen. Sitten hän alkoi puhua valtavalla, taioin paisutetulla äänellä:
”Hyvät naiset ja herrat. Oletteko te valmiina?”
Kaikki, sekä asiakkaat, että maahiset, kääntyivät katsomaan tätä outoa viisikkoa. Maahiset olivat selvästi varuillaan.
”Nyt on nimittäin alkamassa”, mies aloitti ja veti sitten leirihatun päästään paljastaen hopeiset, lyhyet hiuksensa. Sitten Draken vilkaisi muita. ”Vuosituhannen show”
Samassa nämä neljä muuta vetivät taikasauvansa ja laukaisivat loitsunsa. Emilyn loitsu veti kaikki tiskit tiukasti seinää vasten niin, että maahiset jäivät sinne jumiin. Monet mursivat luita. Sharken Blackboot loitsi nopeasti monet velhoasiakkaat tainnuksiin. Panzerin loitsu vei muutaman tiskin seinän viereltä vasten ulko-ovea. Teach taas ryhtyi lukemaan loitsuja oven sinetöimiseksi.
Draken asteli kohti lähintä tiskiä mustat saappaat marmoria vasten kolisten. Hän nappasi kiinni yhtä tajuissaan olevaa maahista kurkusta ja veti tämän väkivaltaisesti tiskin takaa. Sitten hän vei taikasauvan maahisen silmän kohdalle.
”Sinä autat minua tai lupaan, että revin sydämesi irti niin nopeasti, että ehdit nähdä minun vielä syövän sen”, Draken sanoi ja väläytti vielä hampaitaan.
Maahinen vapisi niin paljon, että Drakenin oli pakko hymyillä pienen olennon heikkoudelle. Sitten se nyökkäsi.
Draken kääntyi katsomaan liittolaisiaan ja oli tyytyväinen nähdessään Irvetan marmorilattian kohonneen vasten ulko-ovea.
Hän oli saanut kunnon liittolaiset.
Maahinen katsoi näkyä silmät suurina, mutta samassa Draken pudotti tämän maahan. Sitten tämä sai kovan potkun saappaasta päähänsä, joka laittoi pienen olennon liukumaan kohti ovea, joka oli eteishallin toisessa päässä.
”TEACH!”, Draken karjaisi. ”Tule mukaani”
”Kyllä, Jumala”, Edward Teach sanoi nyökäten.



***

Samaan aikaan Irvetan kadulla puhkesi paniikki. Irvetan ovet olivat sulkeutuneet korvia huumaavasti rämähtäen ja sisältä kuului koko ajan räjähdyksiä. Ihmiset huusivat paniikissa auroreja paikalle.
He olivat jo siellä.
Viistokujaa pitkin käveli vaikuttava näky. Kymmeniä ja taas kymmeniä auroreja kärjessä itse taikaministeri Kingsley Kahlesalpa. Kaikki västyivät tämän joukon tieltä.
Kingsleyn vierellä käveli toinen korkea-arvoinen aurori. Tämä puhui Kingsleylle matalalla äänellä. ”Tarkkaloitsijat ovat luudanvarsillaan ylhäällä. He eivät pakene”
Kingsley nyökkäsi, muttei rauhoittunut edes ajatellessaan Taikaministeriön uusia erikoisjoukkoja, Tarkkaloitsijoita. Nämä luudilta taikoja ampuvat aurorit olivat loitsimisen mestareita. He ampuivat loitsunsa kaukaa ja harkiten.
Kingsley ja aurorit saapuivat Irvetan eteen. Samassa paikalle käveli muutama kirouksenmurtaja jotka alkoivat tutkia Irvetan ovea. Toinen heistä kohotti kätensä kohti ovea. Tämä velho sai maksaa siitä sillä kauhea sähköinen purkaus lennätti hänet alas pitkin marmoriportaita. Maassa hän puri kielensä poikki sillä hänen lihaksensa eivät totelleet häntä.
Parantajat ottivat miehen heti huostaansa.
”Ovi on sinetöity voimakkaalla pimeyden taikuudella, herra ministeri”, aurori sanoi ovelta.
Kingsley oli vähällä tuhahtaa, mutta tyytyi sitten nyökkäämään. ”Tehkää parhaanne. Emme päästä heitä pakoon”, tämä sanoi. Enää, hän lisäsi vielä mielessään.



***


Draken nauroi kuin mielipuoli Irvetan vaunujen viedessä häntä yhä alaspäin.
”Minne aiotte oikein mennä?”, maahinen kysyi.
”Aivan alas, herra maahinen!”, Draken karjaisi. ”Aina holviin numero 0!”
Vaunut nytkähtivät nopeasti maahisen hätkähtäessä. ”HOLVIIN NUMERO NOLLA!? MIKÄ SINÄ OIKEIN-”, maahinen aloitti, mutta hänen kurkulleen ilmestyi veitsi.
”Muista mitä lupasin…”, Draken sanoi nyt ja tuijotti keltaisilla silmillään. Ne lupasivat kivuliasta kuolemaa.
Vaunu matkasi alas pitkän aikaa. Viimein he saapuivat päätepysäkille. Käytävät loppuivat jo. Paikkaan oli mahdotonta päästä ilman vaunua. Loppuosassa matkaa vaunu oli melkein tippunut alaspäin pitkin suoraa seinää. Pitkän rotkon ala-osassa oli yksi holvi. Sen oveen oli kiinnitetty ikivanhan näköinen kyltti ”0”.
Draken astui vaunusta iloisesti hypähtäen. Sitten hän nappasi maahista kurkusta ja vei hänet ovelle. Teach nousi tyynesti ylös viimeisenä.
”Avaa se”, Draken käski pudottaen maahisen.
”O-oletko varma?”
Kipeä isku saappaasta sai käydä myöntyvästä vastauksesta.
Ulisten maahinen ontui ovelle ja alkoi lukemaan mitä siihen oli kirjoitettu Irvetan maahisten ohjekielellä.
”Että oikein ohjeet?”, Draken nauroi.
”Kukaan maahinen, joka oli elossa tämän tänne laittamisen aikoihin ei ole sitä enää…”, maahinen sanoi. Sitten tämä alkoi kosketella ovea harkituin ottein. Tätä kesti viisi minuuttia ja Draken alkoi jo tuskastua.
Sitten ovi aukesi.
Maahinen väistyi ja kumarsi Drakenia käymään sisään. Draken oli astumassa ovesta, sitten hän katsoi taakseen ja näki Teachin ilmeen. Draken vaihtoi ketterästi painoa takajalalleen ja pysäytti askeleensa. Samalla liikkeellä hän nappasi kiinni maahisen hiuksista ja nosti tämän ilmaan.
”Kuole”, Draken sanoi kylmästi.
Maahinen lensi oviaukosta laukaisten ansan. Kivikeihäät kasvoivat seinästä ja lävistivät maahisen.
Draken asteli ilmassa roikkuvan maahisen luo. Hän yllättyi nähdessään tämän olevan yhä hengissä.
”Tiedätkö. Sinussa on sisua”, Draken sanoi nostaen maahisen päätä etusormellaan.
Maahinen kohotti päätään, mutta olisi ehkä päässyt helpommalla jos ei olisi tehnyt sitä.
Tämä nimittäin paljasti kurkkunsa Drakenin teräville hampaille.


***


”Luovuttakaa! Irvetaa piirittää suuri joukko auroreja!”, Kingsley puhui taioin vahvistetulla äänellä.
Samassa Irvetan suureen porttiin ilmestyi pieni aukko. Siitä pisti näkyviin pian Sharkenin naama. ”Turha luulo, suklaapoju!”, Sharken karjaisi ja puhkesi mielipuoliseen nauruun. Tämä sai kuitenkin maksaa loukkauksestaan. Tarkkaloitsijan loitsu missasi hänet juuri ja juuri osuen porttiin, mutta kipinät iskivät häntä silmiin.
Sharken kaatui taaksepäin kiroten raskaasti ja Emily sulki samalla luomansa pikkuikkunan.
”Oliko ihan pakko?”, Panzer kysyi Sharkenilta nostaessaan tämän ylös (yhdellä kädellä). Vastaukseksi Sharken kirosi tavallista kovemmin. Sitten hän katsahti panttivankijoukkoa, jonka he kolme olivat keränneet ja sitoneet taiotuilla köysillä.
”Et tapa yhtään”, Panzer varoitti. ”Vasta kun Jumala on tullut”
Sharken murahti jälleen.



***

Teach astui huoneeseen ja näki heti ensimmäiseksi lävistetyn maahisen ja hänen herransa repimässä tämän kurkkua auki.
No jaa, Teach ajatteli ja astui näyn ohi.
Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin jalusta. Kaksi valtavaa käärmettä kiertymässä toisiinsa. Yläosassa olivat niiden avatut kidat, jotka muodostivat pöytätason. Jalustalla oli jokin esine, mutta sen päällä oli ikivanha, pölyinen kangas.
Teach lähestyi jalustaa ja veti taikasauvansa. Sitten teki loitsun, joka paljasti taiat. Hän hätkähti. Suojaloitsut olivat voimakkaampia kuin hän oli koskaan kohdannut.
Hän otti haasteen vastaan.
Teach alkoi tutkia loitsuja ja pikkuhiljaa purkaa niitä. Yksi kerrallaan hän onnistui avaamaan reittiä jalustalle. Hän ei edes kuullut Drakenin astelevan hänen taakseen. Hän ei ollut kuullut tämän repineen maahista palasiksi. Draken ymmärsi olla häiritsemättä Teachia ja pyyhki verisen suunsa viittaansa.
Kului viisitoista minuuttia kun Teach viimein suoristi selkänsä. Sitten hän kääntyi katsomaan Drakenia, joka istui nurkassa, lierihattu silmille vedettynä ja joka hyräili balladia.
”Valmista”, Teach sanoi ja hymyili ohuilla huulillaan.
Mikään taikasana ei olisi voinut saada Drakenia nopeammin ylös. Tämä riensi jalustalle ja katsoi likaista kangasta. Hän kohotti kättään sitä kohti ja veti sen pois.
Ilma muuttui sameaksi pölymäärästä, mutta Draken vähät välitti keuhkoihinsa virtaavasta tomusta. Siinä se oli. Hänen edessään.
Jalustalla makasi pikimusta hammas. Se oli pitkä ja kaartui kuin sapeli. Varovasti kuin se olisi maailman haurainta pergamenttia Draken nosti hampaan käsilleen. Sitten hän vei sen silmiensä eteen.
”Pimeä Aamunkoi”, hän kuiskasi.
Hän seisoi siinä hetken ihaillen hammasta.
”Lähdemmekö?”, Teach kysyi.
Draken hätkähti. Hän oli unohtanut kaiken muun. ”T-toki”, Draken sanoi huomaten änkyttävänsä. Hän ei edes muistanut milloin niin oli viimeksi käynyt.

Teach ohjasi vaunuja ylös rotkosta ja jälleen normaalille reitille. ”Pysähdy”, Draken sanoi hajamielisesti pitäen hammasta kädessään kuin vastasyntynyttä.
Mitään kysymättä Teach pysäytti vaunut ja katsoi kysyvästi herraansa.
Draken laski hampaan varovasti penkille ja nousi itse ylös. Sitten hän kohotti eebenpuisen taikasauvansa. Yhdessä heilautuksessa kaikki käytävän varrella olevat holvit aukesivat.
”Pitäähän minun maksaa teille”, Draken sanoi heilauttaen sauvaansa.
Teach säpsähti maan alkaessa järistä. Samassa holveista tuli esiin ihmisiä.
Ei. Eivät ne ole ihmisiä, Teach tajusi. Olennot olivat kyllä ihmisen muotoisia, mutta ne oli tehty kaljuunoista, jalokivistä ja kaikesta arvokkaasta. Teach pani merkille kuinka joistain holveista tuli enemmän otuksia ja joistain vähemmän. Draken ei välittänyt pikkurahasta.
Sitten Draken astui takaisin vaunuun, näpäytti sauvallaan ja viittasi Teachia jatkamaan. Vaunut rämähtivät liikkeelle ja heidän peräänsä läksi kalleuksista koostuva armeija.

Panzer katsoi varovaisesti Emilyn luomasta tirkistysaukosta tilannetta ulkona.
”Miltä näyttää?”, Emily kysyi.
”Pahalta…”, Panzer murahti. ”Drakenilla on parempi olla suunnitelma”
”Jos vain murtaudutaan läpi?”, Sharken ehdotti.
”Heti kun astuisimme ulos meitä suihkutettaisiin kirouksilla”, Panzer sanoi. Samassa he kaikki kolme säpsähtivät. He vetivät sauvansa ja osoittivat ovea, jonne Draken oli mennyt.
Sieltä astui Draken, pidellen jotain käsissään, hänen perässään Teach, joka hymyili.
Sitten sieltä astui kymmeniä olentoja.
”Mitä helvettejä nuo ovat?”, Panzer kysyi.
”Ne ovat teidän palkkionne!”, Draken naurahti. ”Mutta ennen kuin maksan teille, kysyn teiltä jotain”
Kaikki neljä kuuntelivat Drakenia ja olivat sitten hiljaa. ”Voinko luottaa, että te olette kanssani vielä siinä, viimeisessä tehtävässä?”
Taas kaikki katsoivat toisiaan. Sitten he nyökkäsivät yhtä aikaa.
Draken virnisti leveästi. ”Hyvä! Poistutaanpa sitten tyylillä” Draken katsoi heidän vankejaan ja hymyili pirullisesti.

***


Ginny juoksi täyttä vauhtia pitkin Pyhän Mungon käytäviä. Viimein hän saapui huoneen ovelle, jossa Harry ja Ron olivat.
Ginny ryntäsi sisään ja aloitti: ”Harry! Oletko kuullut! Irvetaan on murtau-”, mutta keskeytti lauseensa nähdessään kaksi tyhjää, petaamatonta sairaalapetiä.
”Ei. Voi. Olla…”, Ginny mutisi.


***


Harry ja Ron juoksivat auroreitten ohi kohti Kingsleytä.
”Mikä tilanne?”, Harry kysyi tältä.
”Johan minä- POTTER!”, Kingsley huudahti. ”Ja Weasley! Mitä te täällä! Teidän pitäisi olla-”
”Ei ole aikaa, herra Ministeri”, Harry sanoi. ”Ovatko he sisällä”
Kingsley nieli vastauksensa ja nyökkäsi sitten. ”Mutta he eivät pääse pakoon”
Samassa Irvetan portit aukesivat.
Ulos juoksi hätääntyneen näköinen siviili. Mies itki ja karjui juostessaan pakoon. Hänen takanaan tuli muutama muu.
”Me saimme yhden taikasauvan!”, mies karjui. ”Menkää äkkiä! Ne virkoavat pian!”
Aurorit ryntäsivät hetkessä miehen ohi kohti Irvetaa, josta tuli ulos lukuisia järkyttyneitä panttivankeja, niin ihmisiä kuin maahisia.
Harry meni ensimmäisenä ulos tulleen miehen luo ja sai tämän juuri ja juuri kiinni kun tämä pyörtyi. Sitten hän avasi sormillaan miehen silmäluomet.
Hän tunnisti samean, mitäänsanomattoman katseen.
”Komennutettu?”, Harry sanoi itsekseen, mutta samalla jokin tippui hänen vierelleen.
Ministeriön aurori.
Harry kohotti katseensa ja tajusi aurorien juosseen suoraan ansaan. Yksi kerrallaan auroreita lensi Irvetan ovista, monet löivät päänsä kuolettavasti portaisiin, jotkut eivät edes laskeutuneet maahan elävinä.
Harry näki Drakenin, Sharkenin ja Emilyn iskevän loitsuillaan. Hän värähti nähdessään marmoripiikkien lävistävän aurorien jalkapohjat, kun Sharkenin loitsut repivät ihmisiä palasiksi. Drakenilla oli jotain toisessa kädessään, mutta toisessa Harry näki eebenpuisen sauvan.
Sitten Draken teki jotain outoa. Pikimustan sauvan pää kohtasi mustan esineen Drakenin sylissä. Sitten tämä mutisi jotain.
Harry juoksi eteenpäin kuin hidastettuna. Auroreita tippui hänen ympärilleen ja loitsut kimpoilivat hänen ympäriltään. Hän ei kuitenkaan kuullut ihmisten kauhua, loitsujen paukahtelua. Hän näki vain Drakenin.
Draken kohotti katseensa Harryyn ja virnisti. Samassa Harry kuitenkin kohotti sauvansa ja karjaisi: ”SEKTUMSEMPRA!”
Loitsu iskeytyi Drakenin naamaan. Tämän silmänympärys aukesi ja verta roiskui valkoiselle marmorille.
Samassa kuitenkin tapahtui jotain uskomatonta.
Tyhjästä ilmestyi mustaa savua, joka levisi sekunnin murto-osassa kaikkialle. Sitten Harry näki savun läpi jotain valtavaa. Se jätti Irvetankin alleen. Harry kaatui polvilleen.
Sitten se oli ohi.
Valtava musta olento oli noussut ilmaan ja kadonnut hetkessä. Mustan savun viimein loputtua Harry näki ettei Drakenia tai ketään tämän joukoista näkynyt missään.
”Mitä… Tapahtui?”, Ron sanoi, joka oli tullut Harryn vierelle ja tuijotti vain paikkaa, jossa Draken oli äsken ollut.
Siihen oli jätetty pieni pergamentin palanen. Kingsley käveli sen luo ja nosti sen käteensä. Siihen oli kirjoitettu vain kolme sanaa:

”Se on ohi.”


***


Ginny istui keittiönpöydän ääressä ja naputteli pöytää sormillaan. Kun Harry tulisi kotiin tämä saisi kuulla kunniansa. Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi.
”No tullaanhan sitä!”, Ginny kivahti! ”Miksi et ollut Pyhässä-”, Ginny aloitti, mutta vaikeni sitten.
Ovessa seisoi Draken Montique. Viitta painautuneena tiukasti selkää vasteen ulkona olevan tuulen takia. Lierihattu peitti miehen kasvot. Sitten mies katsoi ylöspäin ja Ginny näki veriset kasvot ja oksettavan näköisen silmäkuopan.
”Tulin kotiin, kulta”, Draken sanoi ja kohotti sauvaansa.
Ginny ei ehtinyt edes vetää omaansa.

[Lahis]

Eli siis VALMISTA TULI:
Luku 9:


”Se oli pakko olla lohikäärme”, Ron intti.
”Mutta kukaan meistä ei nähnyt sitä kunnolla!”, Hermione väitti taas vastaan.
Harry melkein yllättyi huomatessaan kolmikon kävelen Ministeriön aulassa Tylypahkan tilusten sijaan. ”Itse olen samaa mieltä kuin Ron… Luulen, että se oli Pimeä Aamunkoi”
Hermione nieleskeli kiukunpuuskaa. ”Mutta ei edes mikään luuta – saati sitten lohikäärme – lennä niin nopeasi!”
”Älä ole niin varma! Kadlein Kanuunojen uudet Tulisalama kakkoset ovat upeita”, Ron sanoi ärsyttäen Hermionea tietyn tahtoen.
”Ja muista, että kyseessä ei ole mikä tahansa lohikäärme”, Harry sanoi. ”Pimeä Aamunkoihan oli legendaarinen”
”Potter, Weasley, Granger!”, kuului huuto.
Heitä kohti asteli Kingsley Kahlesalpa. ”Tiedämme nyt mitä Montique vei Irvetasta”, tämä sanoi ja hänen ruskeille kasvoilleen näytti ilmestyneen yhä uusia ryppyjä. Eikä ihme, Harry ajatteli. Kymmeniä auroreita oli kaatunut ja Irvetasta oli ryöstetty miljoonien kaljuunoiden arvosta tavaraa.
”Ja se oli?”, Harry kysyi.
”Pimeä Aamunkoi-lohikäärmeen hammas…”
”M-miksi!?”, Hermione huudahti. ”Mihin hän sitä!?”
”Ilmeisesti Pimeän Aamunkoin kutsumiseen tarvitaan kaksi asiaa… Jokin osa lohikäärmeestä. Ja sen sydän”, Kingsley sanoi.
”Mutta mistä Draken olisi saanut sydäm-”, Harry aloitti mutta tajusi sitten. ”Hänen taikasauvansa… Lohikäärmeen sydänjuuri?”
Kingsley nyökkäsi apeasti. ”Sitä samaa sauvaa oli käytetty viimeksi kun Pimeä Aamunkoi kutsuttiin. Draken hallitsee lohikäärmettä nyt”
Harry katsoi Ronia ja Hermione, jotka olivat molemmat kalpeita. Lohikäärme oli todellinen, se oli nopea ja se oli valtavan suuri.
”Pyydän teitä kaikkia olemaan varuillaan… Kuka tietää mitä Draken aikoo tehdä nyt”, Kingsley sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Kolmikko ei puhunut enää sanaakaan. He jättivät hyvästit kukin astuessaan takkoihin ja hormiverkkoon.
”Ginny. Olen kotona”, Harry sanoi, mutta hänen talonsa oli aivan pimeä. Harry näki, että keittiönpöytä oli kaadettu ja astiat rikki. Harry veti sauvansa ja läksi varovaisesti astelemaan kohti keittiötä. Hän tarkasti varovaisesti koko talon eikä nähnyt ketään. Sitten hän asteli nopeasti keittiöön. Ruokapöydän alaosaan oli isketty veitsi.
Drakenin veitsi.
Veitsi oli lyöty pergamenttipalaan. Harry kumartui nähdäkseen lukea sen. Sitten hänen silmänsä levisivät ja hän juoksi äkkiä pois kohti takkaa.
Pergamenttiin oli kirjoitettu vain pari sanaa.

”Tyly-tyly-tylypahka


Hän on minun nyt”



***


”Älä rimpuile, lunttu”, Draken nauroi Ginnyn yrittäessä potkia ja purra häntä. Kovakouraisin ottein hän vei nuorta naista lähemmäs muita tovereitaan.
”Mihin sinä häntä?”, Panzer kysyi silmäillen Ginnyä.
”Te saitte palkintonne, tämä on minun!”, Draken huudahti pyöräyttäen Ginnyn niin, että sai läimäytettyä tätä takamukselle.
”EI KOSKE SAATANAN SIKA!”, Ginny karjaisi ja iski polvellaan Drakenia nivusiin. Drakenin ote kirposi Ginnystä ja tämä ehti ristiä kätensä ja iskeä kaksinkerroin olevaa miestä takaraivoon.
Panzer heilautti sauvaansa ja Ginnyn ympärille ilmestyi naruja, jotka sitoivat naisen.
”Eh… Eh… Eh…”, Draken nauroi. ”Jo on tytössä potkua. Me pidämme varmasti vielä paljon hauskaa!”
”Älä sinä saatanan kusipää puhu minu-”, Ginny aloitti, mutta Panzerin käskystä narut menivät naisen suun ympäri.
”Ole hyvä”, Panzer sanoi. ”Mutta miksi hänet?”
Draken oi viimein suoristautunut ja osoitti silmäänsä. Hän oli laittanut tyhjän kolon päälle silmälapun, mutta sen takaa näkyi yhä tuore haava. ”Potter vei silmäni. Minä vien hänen silmäteränsä!”, Draken nauroi.
Kukaan muu ei nauranut ja pian Drakenkin lopetti. ”Suunnitelman mukaan, Panzer. Toimi”
Panzer kohautti olkiaan ja asteli kohti Tylypahkan rautaporttia.
”Miten muka pääsemme tiluksille?”, Emily kysyi.
”Tylypahkan portteja ei avata loitsuilla helposti, Emily-rakas”, Draken naurahti ja katsoi Panzeria, joka vei kätensä rakoon porttien välillä. ”Mutta Tylypahkan suojauksessa on yksi pieni porsaanreikä”
Kaikkien paitsi Drakenin silmät levisivät. Panzerin valtavat lihakset jännittyivät ja kaulajänteet pullistuivat tämän alkaessa voimanponnistuksen. Tämä alkoi murista ja portit vääntyivät hiukan. Murina tuntui tulevan jostain alhaalta. Sitten se voimistui. Sitten tämä hiljeni.
”Ja se porsaanreikä on sairaanloinen voima”, Draken naurahti.
Panzer päästi valtavan karjahduksen ja Tylypahkan portit irtosivat paikoillaan kauheasti kirskahtaen.
Ne kaatuivat maahan ja ääni kaikui öisillä tiluksilla.
Panzer rusautti niskaansa ja hengitti syvään. Jos joku tästä joukosta oli epäillyt hänen osaansa ne epäilykset pyyhkiytyivät pois.
Draken otti Ginnystä kiinni ja talutti tätä kohti avonaisia portteja nauraen. Ginnyn katse kohtasi Panzerin silmät ja hetken tyttö luuli näkevänsä silmissä myötätuntoa.
Sitten he astuivat pihalle.
He kävelivät hetken aikaa ja Ginny pani merkille Drakenin vyöllä roikkuvan mustan hampaan.
”Miksi Tylypahka?”, Sharken kysyi. ”Onhan maailmassa lääniä”
”Tahdon osoittaa uudelle kotimaalleni voimani ensimmäisenä”, Draken sanoi. ”Usko pois. Tylypahkan joukkomurha on vasta alkua”
Kuullessaan tämän Ginny alkoi hanata vastaan toden teolla. Tämä pääsi irti Drakenin otteesta, mutta samassa Panzer nappasi Ginnystä kiinni ja heitti olalleen. ”Sinulla tämä ei oikein pysy kiinni”, Panzer murahti ja Draken suostui kohauttamaan olkiaan ja jatkamaan matkaa.
Ginny oli salaa kiitollinen Panzerille, joka kantoi häntä paljon hellemmin.
Se oli pieni lohtu se.



***


Harry juoksi pitkin Ministeriön aulaa. Hänen oli löydettävä Kingsley.
Hän juoksi vastaanottotiskille ja tönäisi vahingossa maahan pienen noidan. ”Missä taikaministeri on!?”, Harry huusi.
Vastaanoton neiti räpytteli hämmästyneenä silmiään ja alkoi sitten tutkia papereita. ”Hänellä on näköjään kokous huonees-”, tyttö aloitti, mutta Harry juoksi saman tien pois.
Ministerin huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja Harry naputti hermostuksissaan jalalla lattiaa. Hissiin astui samalla Arthur Weasley.
”Katsos, Harry!”, Arthur sanoi iloisesti. Kaljun osuus hänen päässään oli kasvattanut pinta-alaansa ja suun ympärillä oli uusia ryppyjä. Silmät olivat silti yhä leikkimielisen Weasleyn isän. ”Sinulla on kiirettä pitänyt! Minun piti kutsua sinut ja Ginny Kotikoloon illallisell-”, herra Weasley jatkoi, mutta näki Harryn ilmeestä, että jokin oli vialla. ”Mitä on tapahtunut, Harry?”, hän kysyi.
Harry selitti Arthurille nopeaan mitä oli nähnyt kotonaan.
”GINNY SIEPATTU!?”, herra Weasley karjaisi niin, että hississä ollut, purppuraan pukeutunut velho, pudotti maahan paljon pergamentteja.
”Juuri siksi olen menossa Kingsleyn tykö”, Harry sanoi. ”En usko, että Ginnyä on satutettu”, hän lisäsi, mutta tunsi pistoksen sydämessään. Olisiko Draken tappanut tytön?
Hän pudisti päätään ja kun hissi saapui kolmanteen kerrokseen ulos astuivat sekä herra Weasley ja Harry. He molemmat juoksivat Ministerin ovelle, jossa seisoi uusi harjoittelija vartijana.
”Valitan”, tämä aloitti. ”Ministerillä on kokous kesk-”, mutta joutui keskeyttämään puheensa Harryn ottaessa miestä olkapäistä ja lähes heittäen tämän sivuun. Sitten hän potkaisi oven auki.
Kingsley puhui juuri erittäin vihaisen näköisten vanhojen miesten kanssa ja kaikki kääntyivät katsomaan Harrya.
”Harry… Pyydän, että poistut”, Kingsley sanoi ja kuulosti kauhean uupuneelta.
”En voi! Kingsley, Draken on tehnyt sen taas!”
Kingsley nousi ylös salamana. ”Olen pahoillani, herrat. Tuli muita kiireitä”
”Mutta jos tätä noidankattilajalusta asiaa ei saada kuntoon niin-”, yksi miehistä alkoi vaahtoamaan, mutta Kingsleyn katse sai tämän vaikenemaan.
Kingsley saattoi Harryn huoneen ulkopuolella ja käski sitten kertomaan kaiken. Harry kertoi Kingsleylle viestistä ja Ginnyn puuttumisesta.
”Olemme kiireessä, mutta osaatko arvata miksi hän nappasi rouva Potterin ja miksi hän jätti lapun juuri sinun luoksesi”, Kingsley kysyi.
Harry oli hetken hiljaa. Sitten hän tajusi. ”Minä vein häneltä silmän”
Kingsley nyökkäsi ja poistui sitten juoksuvauhtia. ”Olkaa valmiita. Lähdemme Tylypahkaan kymmenessä minuutissa!”
Harry katsoi alistuneesti herra Weasleytä, appiaan. ”Olen pahoillani”
”Pahoillasi, Harry?”, herra Weasley naurahti. Sitten hän vei kätensä Harryn olalle. ”Ketään sinua parempaa vävyä en olisi voinut toivoa”
Harry oli mielissään tästä, mutta hän hyvästeli herra Weasleyn. Oli ilmoitettava Ronille ja Hermionelle asiasta.


***


Draken ja hänen joukkonsa seisoivat aivan Tylypahkan ulkopuolella. He kaikki kohottivat sauvansa.
”Onhan suunnitelma selvä?”, Draken kysyi. Kaikki nyökkäsivät.
Kaikki vapauttivat omat loitsuna. Nurmikko syttyi palamaan, maa hajosi linnan alta murtaen muuria pitkältä matkalta ja ilmaan nousi kauhea rätinä.
Draken juoksi kohti linnaa vetäen Ginnyä koko ajan mukanaan. Hän katsoi linnan korkeinta tornia, tähtitornia. Siinäpä mukava paikka kutsua maailman Jumalan voimakkain palvelija.
Tätä yötä ei kukaan unohtaisi.


***


Tylypahkan rehtori Minerva McGarmiva heräsi kun hänen huoneensa lattia yhtäkkiä kallistui. Sänky liukui kiviseinään. Hän nousi nopeasti ylös ja kuuli Rohkelikkojen tuvasta kuuluvaa kiljuntaa.
”Mitä hemmettiä oikein tapahtuu”, McGarmiva huudahti ja riensi ikkunaan. Piha oli tulessa.
Minerva McGarmiva hälytti kaikki opettajat paikalle suojaamaan koulua. Kaikki oli kuin sodassa Voldemortia vastaan.
Tällä kertaa heillä oli kuitenkin vastassaan vain viisi ihmistä.
”Mitä on tapahtunut, Minerva?”, professori Kuhnusarvio kysyi juostessaan käytävällä tätä vastaan. ”Olin hakemassa yöpalaa kun kuulin valtavan rymähdyksen!”
”En tiedä, Horatius. Olen ilmoittanut kaikille tuville, että pysyvät huoneissaan. Tylypahkaa vastaan ilmeisesti hyökätään”
”Kuka niin tekisi?”, professori Verso kysyi vetäen sauvansa.
”En todellakaan tiedä”, McGarmiva myönsi ja he kaikki juoksivat kohti eteisaulaa. Tullessaan suuriin, marmoriportaisiin heitä vastaan juoksi lierihattuinen mies.
”PYSÄHDY!”, opettajat karjaisivat, mutta mies vain nauroi ja teki sauvallaan huoneen täyteen valkoista savua.
Kun savu hälveni opettajat näkivät lierihattuisen miehen tilalla olevan neljä muuta henkilöä.
”Luuletko, että Jumala on enää järjissään?”, Sharken kysyi katsoen Panzeria.
”Ei hajuakaan. Mutta leikitään nyt mukana”, Panzer sanoi ja kääntyi katsomaan opettajia. ”Poistukaa huoneisiinne”, tämä käski.
”Hyvin hauskaa”, McGarmiva sanoi ja kohotti sauvansa.
Loitsu viilsi Panzeria poskeen. Veri valui pitkin poskea, mutta tämä nappasi sen kielellään. ”Hyvä on. Leikitään”



***

Harry juoksi Tylypahkan tiluksille Ron aivan perässään. He näkivät ruohon olevan lumotuissa liekeissä ja leviävän kohti metsää.
”Ron. Jää tänne”, Harry sanoi, mutta Ron ohitti hänet.
”Turpa kiinni, Harry. Ginny on siskoni. Tulen mukaasi”, Ron sanoi ja virnisti Harrylle. Harry pudisti päätään ja hymyili tilanteesta huolimatta.
”ODOTTAKAA!”, kuului kiljahdus heidän takaansa.
Harry ja Ron pysähtyivät ja näkivät Hermionen juoksevan heitä kohti. ”Hermione! Sinä jäät Kingsleyn kan-
”Turpa kiinni, Ron. Ginny on ystäväni. Tulen mukaanne!”, Hermione huudahti.
Harry purskahti nauruun ja nauroi vielä kolmikon juostessa rinnakkain. Heidän takaansa kuului Kingsleyn karjahtelu kun tämä antoi auroreille ohjeita.
”HERRA POTTER!”, Kingsley karjahti.
Harry pysähtyi ja näki Kingsleyn heilauttavan sauvaa ja jonkin lentävän häntä kohti. Se oli luuta. ”Mene”, Kingsley karjaisi. ”Me hoidamme muut. Draken on nähty tähtitornissa!”
Harry nappasi kiinni luudasta ja katsoi kahta ystäväänsä. Molemmat nyökkäsivät ja jatkoivat juoksua.


***


Draken raahasi Ginnyä pitkin tähtitietotornin portaita. Välillä Ginny kaatui, mutta Draken ei välittänyt vaan raahasi tätä vaikka väkisin pitkin kiviportaita.
Draken hykerteli ja hyväili peukalollaan Pimeän Aamunkoin hammasta. Pian, hän ajatteli. Pian hän kostaisi maailmalle.
Tuhansien tähtien loiste häikäisi Ginnyä. torni oli niin korkealla, että alhaalla hehkuvat liekit eivät peittäneet tähtien loistetta. Ginny sai kyyneleet silmiinsä muistelleensa kuinka hän ja Harry olivat hiipineet tänne kuhertelemaan. Ginny alkoi taas riuhtoa ja Draken ilmeisesti kyllästyi siihen nyt. Tämä nappasi Ginnyä kurkusta ja paiskasi kiviseen seinään. Ginnyn silmissä pyöri ja Draken vain nauroi tälle.
Sitten hän kääntyi ja vei hampaan vyöltään. Sitten hän veti sauvansa. Hän vei sitä kohti hammasta, mutta muutti sitten mielensä ja juoksi tähtitornin reunalle. Hän näki ministeriön auroreitten juokseva kohti linnaa. Virnistäen hän heilautti sauvaansa. Samalla maasta nousi ruohosta ja hiekasta koostuva armeija.
Hänen pikku bravuurinsa.
Sitten hän vei sauvan kurkulleen. ”TAISTELKAA JA KUOLAA AURORIT! TAI PAETKAA! PIMEÄ AAMUNKOI ON TULLUT!”, Drakenin ääni kaikui roihuavilla tiluksilla.
Sinä päivänä ei aurinko nousisi.
Draken vei sauvansa hampaalle ja alkoi puhua: ”Minulla on sydämesi, minulla on aseesi. Tule Pimeä Aamunkoi. Tyhjästä lihaksi, murskaa ja polta, levitä kauhua. Kutsun sinua, lohikäärmeitten kuningas, PIMEÄ AAMUNKOI!”
Ginny ei nähnyt mitään mustan sumun levitessä koko tähtitiedetorniin.



***

Kingsley iski maasta ilmestyneitä olentoja loitsuillaan ja tuhosikin moni. Yksi lupaava aurori juoksi hänen ohitseen.
Sitten tämä kompastui.
Kingsleyn silmät välähtivät. Aurori ei suinkaan kompastunut. Tämän niskaan iskeytyi kiinni valtava pantteri. Jykevät hampaat iskeytyivät miehen niskaan raadellen sitä. Heti valtavien käpälien osuessa maahan pantteri teki nopean ravistuksen ja Kingsley irvisti kuullessaan niskan katkeavan. Pantteri käänsi keltaiset silmänsä Kingsleyyn, pudotti aurorin suustaan ja sen muoto alkoi vääristyä.
Panzer LaValle seisoi hävityksen keskellä selkä suorana ja suunympärys veressä. ”Taikaministeri oletan”, Panzer sanoi ja hänen suupielensä nytkähti.
Kingsley ehti vain nostaa sauvansa kun Panzer jo hyökkäsi.
Kingsley väisti pantterin loikan ja lausui loitsun, mutta sillä ei tuntunut olevan vaikutusta suureen pantteriin. Suuret hampaat melkein osuivat Kingsleyn jalkaan, mutta tämä onnistui tekemään kuperkeikan taaksepäin. Samassa ylhäältä alkoi kuulua outoa pihinää. Kingsley ja Panzer (pantterina) käänsivät katseensa ylös ja huomasivat, että taivas Tylypahkan yllä oli mustanaan savua. Savu levisi ensin pitkälle pinta-alalle. Sitten se alkoi ottamaa muotoa. Sitten se alkoi muuttua kiinteämmäksi.
Pimeä Aamunkoi oli herännyt jälleen.
Valtava musta lohikäärme venytteli huojuvaa päätään. Sitten se avasi suunsa. Kaikki hampaat olivat pikimustia, silmät leiskuivat yhdeksän helvetin tulta. Se levitti siipensä ja ääni oli niin kova, että lähellä seisovan Drakenin korviin sattui. Sitten lohikäärme karjaisi. Ääni tuntui tulevan hornan syövereistä, alimpiakin maailman tasoja kauempaa.
Drakenin keltaiset silmät levisivät puhtaasta innostuksesta. Sitten hän nauroi, nauroi katketakseen.
Tämä kääntyi Ginnyn puoleen ja katsoi tätä keltaiset silmät laajeten. Sitten hän asteli nopeasti tyttöä kohti ja poisti köydet sauvan heilautuksella.
”Etkö tahtoisi hiukan maailman kuningasta, tytteli?”, Draken nauroi ja otti kiinni tyttöä molemmista käsistä.
Ginny tähtäsi potkun miehen nivusiin, mutta tämä torjui potkun polvellaan. Sitten hän läimäytti tyttöä ja vei sauvansa kohti tämän rintaa.
”Kidutu!”, Draken karjaisi. Ginny alkoi kiljumaan tuskasta. Tuhannet palavat veitset tuntuivat lävistävän hänet. ”Jos et tahdo minua niin kidutan sinut aivokuolleeksi!”, Draken karjui ja sylki lensi hänen suustaan. ”Teen sinusta oman pikku orjani, LEIKKIKALUNI!”
Samassa Draken tunsi valtavan ilmavirran. Pimeä Aamunkoi nousi ilmaan ja laskeutui tiluksille. Sen liekit iskivät kohti auroreita ja nämä saivat loitsia toden teolla saadakseen sen pysäytetyksi. Draken oli innoissaan näkemästään, että unohti pitää loitsua yllä. Ginny iski tätä polvella vatsaan ja antoi sitten nyrkiniskun suoraan otsaan.
Draken oli kuitenkin nopeampi. Tämä isku nyrkillä tyttöä vastaan, nappasi sitten tätä hiuksista ja alkoi riuhtoa. ”Sinä, lunttu et minuun koske!”
”IRTI SIITÄ SAATANA!”, kuului karjahdus. Draken ehti juuri ja juuri kääntyä katsomaan kun luudanvarsi osui häntä keskelle naamaa. Velho hoiperteli taaksepäin puristaen murtunutta nenäänsä molemmilla käsillä ja oli vähällä pudota alas.
Harry oli hypännyt luutansa päältä heti sen osuttua Drakeniin. Hän kääntyi Ginnyn puoleen, joka katsoi Harrya silmät kyynelistä kosteina.
”Oletko kunnossa?”, Harry kysyi ja Ginny painautui häntä vasten ja alkoi nyyhkyttämään. ”Ei mitään hätää, Ginny… Ei mitään hätää”
”Tuosta olen erimieltä kanssasi, Potter…”, Draken sanoi. Hän oli viimein saanut korjattua nenänsä kivuiltaan ja seisoi nyt aivan Harryn takana. Harry tunsi taikasauvan painautuvan niskaansa.
”Älä tee sitä, Montique”, Harry sanoi. ”Minun pitää antaa jotain sinulle”
”Ja se on?”, Draken kysyi.
”TÄMÄ!”, Harry karjaisi, veti Drakenin veitsen taskustaan ja iski sen suoraan velhon polveen.


***

Kingsley näki silmäkulmastaan auroreitten ohjaavan valtavan lohikäärmeen liekit kohti maasta nousseita elementaaleja. Hän oli tyytyväinen, ettei lohikäärme ollut yllättänyt heitä.
Mutta hän ei ehtinyt huolehtia lohikäärmeestä tällä hetkellä. Panzer tuntui ahdistelevan häntä kaikilta puolilta. Hän oli saanut jo useita raapaisuja ja kerran oli vain onnekkaasti onnistunut väistämään iskun, joka olisi repinyt hänen kasvonsa irti.
Mutta toisaalta hänkin oli onnistunut loitsimaan onnistuneesti. Tällä hetkellä Panzer oli taka-alalla Kingsleyn taian nostaessa maata miehen alta ja kaataessa tämän. Panzer iski kasvonsa maassa olevaan kiveen ja hänen otsansa aukesi. Ketterästi tämä muuttui taas pantteriksi ja alkoi syöksyä. Samassa hän katosi.
Kingsley tajusi mitä Panzer aikoi… Pantteri oli yönmusta. Kingsleyllä ei ollut aavistustakaan missä tämä oli. Nurmikkopalon hehku oli vaiennut ja siinä missä hän ja Panzer olivat oli pilkkopimeää.
Kingsley yritti kuulostella, mutta pehmeä käpälä painautui ruohoon äänettömästi. Taikaministeri yritti pitää hengityksensä tasaisena.
Sitten hän kuuli sen. Huomaamattoman äänen, se saattoi olla veripisara.
Hän kääntyi ja iski loitsun siihen suuntaan. Hyppäävä pantteri sai sen mahaansa ja Kingsleyn naamalle purskahti verta. Panzer päästi lujan karjaisun ja juoksi ontuen pimeyteen.
Kingsley kaatui polvilleen. Tämän taistelun hän oli voittanut.

Koulun sisällä opettajat olivat tahtomattaan jakautuneet. McGarmiva oli rynnännyt Emilyn perään ja Lipetit oli jäänyt kaksintaistelemaan Sharkenin kanssa. Teach oli saanut vastaansa professori Kuhnusarvion.
”PYSÄHDY!”, McGarmiva karjaisi kohti pakenevaa Emilyä. Emily näytti tottelevan. Sitten tämä heilautti sauvaansa. McGarmiva oli vanhuudestaan huolimatta ketterä. Hän onnistui kyykistymään ja seinästä noiduttu piikki meni hänen ylitsensä. Samassa Emily heilautti sauvaansa vielä kerran.
McGarmiva kiljaisi tuskasta. Maa hänen allaan oli muuttunut piikikkääksi ja ne olivat uponneet hänen polveensa ja jalkapohjaansa. ”Sinä… Kurja”, McGarmiva ähki Emilyn astellessa lähemmäs kikattaen.
Samassa loitsu iskeytyi naista rintaan ja heitti tämän käytävälle. Piikit katosivat ja McGarmiva tunsi parantavan taian osuvan polveensa.
Hermione Granger käveli McGarmivan ohi silmät leimuten. ”Mene”, hän käski tätä ja McGarmiva ei väittänyt vastaan. Emily nousi ylös ja katsoi uutta vastustajaansa. Nainen hymyili ja nosti sauvansa. Hermione teki samoin.
Kaksi nuorta noitaa otti yhteen.

Eteisaulassa professori Kuhnusarvio oli ahdistanut Teachin nurkkaan. Tämä ei ollut kummoinen kaksintaistelija ja saikin pian tainnutustaian otsaansa. Hän kaatui suoraan päin opettajanhuoneen ovella olevaa patsasta. Patsas heilahti ja sen takaa vieri pullo tuliviskiä.
”Tännekö oppilaat sitä piilottavatkin?”, professori Kuhnusarvio naurahti raskaasti hengittäen ja nosti pullon. Sitten hän kohautti olkiaan ja avasi sen.
Oli ollut tavallista rankempi yöpalan haku reissu.

Sharken ahdisti professori Lipetitiä jatkuvasti. Tämä ei ollut ikinä nähnyt tuollaista pyörivää tekniikkaa, mutta se oli toimiva. Loitsuja tuli kaksi uutta ennen kuin aikaisemmat olivat edes osuneet. Samassa Lipetit tunsi jonkun astelevan vierelleen.
Ron Weasley liittyi taisteluun Sharkenia vastaan. Lipetit hymyili itsekseen. ”Opettaja ja oppilas, niinkö?”
”Ei teidän tarvitse alentaa itseänne oppilaaksi”, Ron virnisti ja teki nopeasti kaksi taikaa. Taiat osuivat Sharkenin puolustuksen läpi ja tämä irvisti saadessaan palohaavan ranteeseensa. Hänen sekunnin pysähtymisensä oli kohtalokas. Lipetitin loitsu iskeytyi häntä rintaan samalla kun Ronin taika vei sauvat hänen käsistään. Taas Lipetitin taika – päähän tällä kertaa – ja Ron iski loitsun hänen oikeaan polveensa.
Sharken murahti ja katsoi vasemmalla puolella olevaa ikkunaa. Hänellä ei ollut tietoa pudotuksen pituudesta, mutta ainahan voi yrittää.
Tiluksilla kaikui ikkunan rikkoutumisen ääni ja heti perään valtava kiroilutulva, jostain toisen kerroksen kohdalla tippuvasta miehestä.



***

Draken käkätti hullunlailla ontuessaan ja torjuessaan Harryn loitsuja.
”ET VOI VOITTAA!”, Draken karjui. ”MINULLA ON PIMEÄ AAMUNKOI!”
”Ei näytä kovasi auttavan sinua”, Harry huusi takaisin ja loitsi. Samassa Draken tajusi, että lohikäärmeestä olisi hyötyä tosiaan enemmän täällä ylhäällä. Hän heilautti sauvaa ja karjaisi lohikäärmeen nimen.
Musta lohikäärme oli enemmän kuin tyytyväinen voidessaan tulla pois jatkuvasta loitsupommituksesta, jota aurorit tälle syyttivät. Se ei kuitenkaan ollut kuten muut lohikäärmeet. Ei tyhmä ja alkukantainen. Se oli elänyt maailman luomisesta ja oli älykäs. Se ei pitänyt tästä velhosta, joka käski häntä.
Hän ei pitänyt todellakaan mistään velhosta. Ei ollut pitänyt siitä asti kun hänet surmattiin ja velho otti hänen sydämensä ja loitsi hänestä aavelohikäärmeen.
Lohikäärme murahti ajatellen tätä orjuuttaan. Hän oli jo luullut päässeensä lepoon. Nyt hänet oli herätetty taas.
Se ei pitänyt siitä ollenkaan.

Harry painosti Drakenia entistä kovemmin. Draken ei ollut enää kovinkaan vikkelä saatuaan omasta puukostaan ja Harry oli taitava loitsija. ”Luovuta, Potter! Tämä sauva sisältää Pimeän Aamunkoin sydänjuuret! Hallitsen sitä tällä”, hän nauratti ja loitsi tappoloitsun, joka suhahti aivan Harryn korvanjuuresta. Harry oli kuitenkin tajunnut miten voisi voittaa Drakenin. Hän alkoi loitsia mahdollisimman nopeasti Drakenin vasemmalle puolelle. Viimein hän onnistui. Draken otti liikaa painoa oikealle jalalleen ja hänen polvensa petti.
Samassa Pimeä Aamunkoi nousi tähtitornin päälle. ”TAPA TUO!”, Draken karjaisi ja osoitti Harrya. Samassa Harryn loitsu heitti pikimustan sauvan pois miehen kädestä. Draken katsoi kuin hidastettuna elokuvana, kuinka sauva lensi kohti reunaa, iskeytyi siihen ja tippui alas.
”Ei”, Draken älähti ja yritti loikata sauvan luo. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä.
Draken vapisi tuntiessaan lohikäärmeen silmien kääntyvän häneen. Sinulla ei ole enää sauvaa, Draken Montique. Et ole enää herrani, ääni sanoi hänen päässään. Ei! EI! Minä olen herrasi yhä, Draken ajatteli, mutta hänen mielensä alkoi pyöriä.
Et ole… Eikä enää kukaan tule olemaan!
Lohikäärme nousi korkealle ilmaan, sitten se veti siipensä aivan kiinni itseensä ja syöksyi. Kuin humiseva luoti se syöksyi kohti tippuvaa sauvaan. Ei enää koskaan, se ajatteli ja päästi valloilleen tulisen henkäyksensä.
Pimeä Aamunkoi, lohikäärmeitten kuningas katosi mustaan savuun.
Tällä kertaa lopullisesti.

Draken vapisi kauttaaltaan. Hän kuuli Harryn astelevan lähemmäksi. Hän oli sauvaton, Pimeää Aamunkoita ei enää ollut.
Ja hän oli yksin.
Draken kääntyi selälleen vasten kivistä kaidetta ja katsoi Harryyn. Tämän silmissä näkyi vain vihaa. Hänen sauvansa osoitti suoraan Drakenin rintaan.
”Se on ohi, Montique”, Harry sanoi. Häntä hymyilytti itsekseen. Pitäisikö hänen ottaa nyt takataskustaan käsiraudat ja laittaa aurinkolasit silmilleen. Hän ravisti moiset ajatukset päästään. Hän ei voinut lepsuilla nyt.
Samassa valtava varjo nousi jälleen. Harry ei ehtinyt edes huutaa. Pimeä Aamunkoi oli noussut, se näytti jotenkin pois lipuvalta, mutta yhä osittain kiinteältä.
SINÄ, kajahti ajatus Drakenin mielessä ja hän kavahti. Viimeiseksi teokseen Pimeä Aamunkoi sylkäisi liekit kohti Drakenin kasvoa. Sitten savu katosi lopullisesti.
Draken riehui ympäriinsä pitkä viitta ja vaatteet tulessa. Hän karjui ja Harry yritti ruiskuttaa miehen päälle vettä, mutta toimi liian hitaasti.
Drakenin jalat menivät ristiin ja hän tippui tornin laidan yli.
Harry kaatui järkyttyneenä taaksepäin. Ginny juoksi hänen luokseen ja halasi häntä yhä itkien. ”Se on ohi”, tyttö nyyhkytti.
Harry tiesi vaimonsa puhuvan totta ja hautasi naamansa hänen hiuksiinsa ja huokaisi syvään.



Epilogi:


Harry ja Ginny saapuivat alas Tylypahkan aulaan. Sieltä he löysivät Hermionen ja Ronin ja joukon Tylypahkan opettajia. Sisään astui Kingsleyn johdolla monia auroreita.
”Mikä tilanne, Potter?”, Kingsley kysyi ja pyyhkäisi verta ruskealta otsaltaan.
Harry katsoi kysyvästi Ronia ja Hermionea. Hän oli juuri kerrannut tähtitornin tapahtumat. Nyt oli näiden kahden vuoro.
Ron kertoi Sharkenin hypänneen ikkunasta. Tämän kuultuaan muutama aurori juoksi pihalle tarkastamaan asian.
Hermione alkoi kertomaan vuorostaan: ”Se oli ihan outoa… Kaksintaistelin Salvatoren kanssa ja olin jo voitolla. Hän yritti lävistää minut lukemattomiin piikkeihin… Sain kuitenkin loitsun osumaan häneen ja näin kun hän kaatui maahan… Sitten ylitseni loikkasi valtava musta pantteri. Se selvästikin ontui. Se nappasi Emilyn kaavusta hampaisiinsa ja juoksi pakoon niin nopeasti etten ehtinyt edes reagoida…”, Hermione kertoi ja oli purskahtaa itkuun viimeisessä osassa. Ron meni hänen vierelleen lohduttavasti.
”Se mies ei siis kuollut…” Kingsley murahti. ”Entä sinä Harry- Potter, tarkoitan”
Harryn kertomukseen meni pisimmän aikaa. Heti hänen kerrottuaan Drakenista aurorit ryntäsivät suurella joukolla pihalle. Saatuaan kertomuksen loppuun hän istahti alas Hermionen ja Ronin vierelle.
”Rankka päivä, eikö?”, hän kysyi Ronilta ja tämä tyytyi virnistämään vastaukseksi.
”Minä olen silti vihainen teille!”, Hermione kivahti. ”Karata niin Pyhästä Mungosta. Miten minä voin tottua sinunlaiseesi vallattomaan poikaystävään…”, Hermione aloitti Ronille, mutta Ron keskeytti hänet: ”Miten olisi vallattomaan aviomieheen, sitten?”
Kaikki hiljenivät. Ginny virnisti iloisesti ja Harry katsoi häkeltyneenä Ronia. Kingsleykin tuntui turhan kiinnostuneelta salin katosta.
”M-mitä sinä sanoit?”, hermione kysyi Ronilta.
Ron kaiveli hetken verisen ja revenneen kaapunsa taskuja ja veti sieltä esiin kultaisen sormuksen. Sitten hän polvistui Hermionen eteen.
”Tuletko vaimokseni, Hermione?”, Ron kysyi ja Harry melkein naurahti nähdessään, että hän oli jännittynyt kuin jousen jänne.
Hermione purskahti kyyneliin ja kaappasi Ronin kaulaansa. ”TULEN TULEN! Tietysti tulen, hupsu”, Hermione nyyhki ja Ron näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä ja hymyili rakastuneesti.
Harry hymyili. Pimeimmissäkin ajoissa oli valoa.


***

Jossain Walesin tienoilla olevassa pikkuhökkelissä:
”Miltä näytän…”, mies kähähti.
”En kommentoi asiaa…”, toinen mies sanoi ja poistui huoneesta.
Ensiksi puhunut mies kääntyi katsomaan peiliin ja kavahti. Miksi näin piti käydä hänelle… Hänellä oli kaikki ja nyt ei mitään. Hän otti maasta lierihattunsa ja asetti sen päähänsä. Sitten hän katsoi taas peiliä.
Draken Montique ei todellakaan ollut entisensä. Hänen kasvon muotonsa olivat sulaneet ja naama oli arpia täynnä. Jos Panzer ei olisi saanut häntä kiinni hän olisi kuollut.
Draken poistui huoneesta nojaten kävelykeppiin. Toisessa huoneessa istuivat pöydän ääressä Panzer, Sharken ja Emily. Sharkenin silmä oli mustana ja hänen koko kehonsa oli täynnä haavoja. Panzer oli pelastanut hänetkin.
Emily katsoi Panzeria lumoavasti. Hänelläkin oli paljon haavoja ja Panzer oli pelastanut hänet varmalta häviöltä Hermionea vastaan.
Draken itse oli myös yltä päältä siteissä. Kingsleyn loitsu oli tehnyt ison haavan, joka alkoi hänen solisluunsa kohdalta ja loppui viistosi oikeaan lonkkaan. Hän selviäisi, muttei saisi rasittaa itseään paljon.
”Mukava, että olette kaikki täällä”, Draken sanoi pihisevällä äänellä. ”Tai melkein kaikki”
”Teachia en pystynyt pelastamaan… Hänen ympärillään oli paljon opettajia vartioimassa”
”Ei väliä. Se ei tiedä mitään meistä”, Draken naurahti. ”Nyt meidän pitää alkaa suunnitella kuinka kostamme Potterille…”
”Niin minkä?”, Panzer kysyi. Emily ja Sharken jännittyivät. Jos Draken olisi ollut täysissä järjissään hän olisi huomannut tovereittensa epäilyttävät ilmeet.
”TÄMÄN, TYPERÄ LAVALLE!”, Draken karjaisi ja osoitti kasvojaan vapaalla kädellä. ”Minun kasvoni!”
”Ei”, Panzer sanoi ykskantaan.
Draken katsoi Panzerin selkää silmät suurina. ”Mitä sinä sanoit?”
Panzer nousi ylös kaataen tuolin, jolla istui. ”Sanoin ei! Sinä aiheutit tämän itsellesi hyökkäämällä Tylypahkaan! Meidän olisi pitänyt erota heti Irvetan jälkeen”
”Kuinka sinä uskallat!”, Draken karjui, mutta Panzer oli hetkessä hänen edessään ja nappasi häntä kurkusta.
Sitten hän heitti Drakenin huoneen nurkkaan. Siellä oli suuri pussillinen arvotavaraa. ”Siinä on sinun osuutesi…”, Panzer sanoi. ”Meidän tiemme eroavat nyt”
Draken katsoi rahapussista Panzeriin, joka oli kääntänyt hänelle selkänsä. ”EI!”, tämä karjaisi, nousi vaivautuen ylös ja juoksi kohti Panzeria. Panzer käännähti ja nappasi tätä jälleen kurkusta. Tällä kertaa hän puristi. ”Minun olisi pitänyt tehdä tämä jo aikoja sitten”. Panzer murisi yhteen puristettujen hampaittensa välistä. ”Menit liian pitkälle kun kidnappasit sen tytön ja aioit tappaa joukon viattomia oppilaita”
Draken katsoi Panzerin hurjistuneisiin silmiin ja katsoi sitten Sharkenia ja Emilyä anovasti. Sharken pyöritteli kaljuunaa pöydän pintaa vasten, mutta Emily katsoi häneen.
Naisen katse oli inhoava. Emily heilautti sauvaansa ja seinään kasvoi suuri piikki.
”Ette te voi!”, Draken kähisi. ”MINÄ TEIN TEISTÄ RIKKAAT!”
”Näin teit”, Panzer murahti ja hänen lihaksensa jännittyivät. ”Kiitos ja hyvästi, epäjumala”
Panzer heitti karjaisten Drakenin kohti seinästä tulevaa piikkiä. Draken lävistyi siihen selkä edellä. Hän haukkoi henkeään, mutta turhaan. Ilma pihisi ulos hänen rinnastaan. Hän katsoi aikaisempia tovereitaan ja yritti pihistä jotain.
Sitten Draken Montique vajosi ikuiseen pimeyteen.


***

Harry seisoi pellon laidalla ja katseli auringonlaskua. Hän oli löystyttänyt juhlakaapunsa kaulusta. Ronin ja Hermionen häiden kohina kuului yhä Kotikolon pihalta. Harry kuuli, jonkun kävelevän vierelleen. Se oli Ginny.
”Kaunista, eikö?”, Ginny sanoi ja hymyili. Hänen silmänsä olivat punaisia onnenkyyneleistä.
”Todellakin”, Harry sanoi, muttei katsonut maisemaa vaan Ginnyä.
”Kertoiko Kingsley sinulle siitä kiinnijääneestä?”, Ginny kysyi.
Harry nyökkäsi. ”Edward Teach kuulemma oli mieluummin niellyt kielensä kuin mennyt takaisin Azkabaniin. Mutta Drakenista ja muista ei ole kuulunut mitään. Eikä toivottavasti kuulukaan. Minulla on sellainen tunne”
Ginny nyökkäsi ja hymyili. Hän oli toipunut järkytyksestä hienosti ja oli taas oma iloinen itsensä. Pitkää he vain katselivat maisemaa.
”Rakastan sinua, Harry”, Ginny sanoi ja painautui Harryyn.
Harry kääntyi ja otti vaimonsa syliin ja suuteli tätä.
”Niin minäkin sinua”

[Hawkolf]

AI että ihan fanficiä? Taas yksi tarina jätettäväksi kesken? :F

Njoo, ihan hyvin oot onnistunu saamaan aikaan samantuntuista tekstiä ku oikeissakin Potter -suomennoksissa, mitä ny sun perusvirheitä eli hassuja typoja, oli sielä täällä. Pitkästä aikaa edes vaivauduin lukemaan täältä jotain, joten kai se käy jonkinlaisesta meriitistä.

No tämä ei ainakaan jää kesken =D On sentään kahdella foorumilla niin kommenttia tulee. Inspikset on nollissa jos kirjoittelen jotain joka ei saa kommenttia.
Tänks für komment. Lisää tulee tänään tai huomenna, perhaps.

[Hekate]

Fanfic ilman seksiä on teeskentelyä.

No ei kai. Hörh, joo, tuolla on typoja ja muuta yhtä paljo ku sun vanhassa tuotannossa. Ja no, on tämä nyt parempaa teoriointia Pärri Hotterin tulevaisuudelle ku virallinen loppu, mutta se ei varmaan sano paljoa.

Odottelen lisämateriaalia ennenkuin sanon mitään oikeasti konkreettista.

[Jermuhko]

Pidin tarinasta. Et edes uskalla jättää tätä kesken. Se ois jo viides.

[Hawkolf]

Luku 7 lisätty. Kommenttia tai jätän tahallaan kesken.

[Jermuhko]

Oon jo kerran kommentoinu, mutta laatu paranee koko ajan.. Mutta mitenhän meidän parivaljakkomme aikoo voittaa "jumalan"? No, katsotaan tulevaisuudessa, miten käy. Jatkoa odotellessa. Tämä muuten vastaa imo melkee oikeen sarjan tasoa...

[Argetlam]

Mukava että joku jaksaa potterista kirjotella,luin kaikki rowlingin kirjat,se vaan meni lopettamaan sen sarjan
Tätä et sitten jätä kesken En oo ikinä mitään järkevää osannu kommentoida,mutta toivottavattavasti tää ees vähän kannustaa.

[Hawkolf]

Joku kaartilainen voisi editoida tämän vaikka Lahiksen viestiin kun aloituspostista loppui tila.

Mitenniin 'joku kaartilainen'? Haistan jonkinasteista piilovittuilua tässä.
- 'Kate

[Hekate]

AI että ihan fanficiä? Taas yksi tarina jätettäväksi kesken? :F

Njoo, ihan hyvin oot onnistunu saamaan aikaan samantuntuista tekstiä ku oikeissakin Potter -suomennoksissa, mitä ny sun perusvirheitä eli hassuja typoja, oli sielä täällä. Pitkästä aikaa edes vaivauduin lukemaan täältä jotain, joten kai se käy jonkinlaisesta meriitistä.

Jyräsin tämän postauksen koska olen kusipää.

Ja annan palautetta sit ku oon jaksanu lukea nuo viimesimmät osat.

[Apina]

Miten sä jaksoi kirjoittaa ton?? :

[Hawkolf]

Miten sä jaksoi kirjoittaa ton?? :

Pimeä Aamunkoi oli lämmittelyä mm. Pahuuden Juuriin verrattuna. : D

[Jokku23]

Kiitos tästä, mukavaa luettavaa potterfaneille, ja kai tohon on vaivaakin nähty? Jotain typoja joo, mutta mitäs niistä. Jos rateisin niin 9, miinusta tosta lohikäärmeen merkityksestä (jäi loppujen lopuksi aika pieneksi). Ja pimeä aamunkoi juttu ei ollut ihan mieleeni... Lähinnä kiinnosti potter-aihe. Kuitenkin, hyvää työtä.

[Pk Str Hou]

Oli aivan mahtava luin kokonaan läpi tuli esiin pari virhettä mutta en luettele niitä enään tähän lisää näitä kiitos