Kirjoittaja Country » 02.05.2008, 09:52
Prologi
“Mitä sanoit äsken?” Vector kysyi tuoden lisää puita nuotioon.
“Olemme olleet erämaassa jo kaksi päivää metsästämässä demoneita. Olisiko jo aika lähteä kotiin?” nuotion vieressä kaatuneen puunrungon päällä istuva Latch sanoi.
Kaksi hieman yli parikymppistä miestä olivat tehneet nuotion keskelle pimeää ja tuntematonta erämaata. Kuihtuneet lehdettömät puut ympäröivät tätä pientä aukeaa, jonka he olivat valinneet suojaisimmaksi paikaksi levähtää. Vaaleahiuksinen ja roteva Vector istui pienelle kivelle toiselle puolen nuotiota ja alkoi tökkimään kepillä hiillosta. Hänen vieressään maassa oli hänen taistelukirveensä ja kypäränsä. Kummatkin oli valmistettu runitesta. Toisella puolella nuotiota istui tummahiuksinen ja hieman lihaksettomampi poika, Latch. Vector huokaisi.
“Hyvä on. Kerätään kamppeemme ja lähdetään”, hän sanoi ja nousi seisomaan. “Harmittaa vain, kun emme saanet saalistettua kuin yhden demonin.”
“Aina ei voi onnistaa”, Latch sanoi, vaikka häntä itseäkin harmitti se. “Palataan kuitenkin Varrockiin. En halua sentään menettää työpaikkaani!”
“Joo, eikä Varrockin kuningas varmaan tykkää, että poikansa on täällä erämaassa monta päivää seuranaan vain köyhä kalakauppiaan poika!” Vector sanoi ja hymähti.
“Älähän nyt!” Latch sanoi. “Ilman sinua me emme olisi edes selvinneet siitä ainoasta demonista!” Hän huudahti ja muisteli miten demoni oli käymässä hänen kimppuunsa, ja miten Vector pelasti hänet ampumalla nuolen demonin kaulaan.
He pukivat runitehaarniskansa ja heittivät matkareput selkään. Heillä oli vain muutama hummeri jäljellä, siksi reput tuntuivat niin kevyiltä. Latch talloi nuotion viimeisetkin hiillokset sammuksiin ja nosti sitten käsiinsä kirkkaan vaaleansinisen sapelinsa ja kilpensä. Toisaalta hänen mielestään oli mukava olla kuninkaan poika, mutta siinä oli myös haittapuolensa. Onneksi oli välillä mahdollista mennä erämaahan taistelemaan, välittämättä siitä, mitä sivistyksen parissa tapahtui.
He lähtivät kävelemään reipasta tahtia ja valppaina kohti etelää ja Varrockia. Musta ja kuollut maa hohki kylmyyttä kun he kävelivät eteenpäin. Missään ei näkynyt ruohonkorttakaan. Välillä he kuulivat jonkun eläimen liikkuvan puiden seassa rapistellen, mutta mikään ei kuitenkaan käynyt heidän kimppuunsa.
Jonkin aikaa käveltyään he tulivat pienoisen kukkulan lähelle.
“Tuolta kukkulalta näkyy jo Varrockiin!” Vector sanoi, vaikka tiesi, että Latchkin tietäisi sen.
“Mukavaa nähdä taas jotain sivistystä! Töihin palaaminen tosin ei ole niinkään mukavaa, sillä Torrel sanoi, että täytyy saada myydyksi lisää miekkoja ja haarniskoita!” Latch sanoi.
Vector naurahti. “Sinä et sentään joudu viettämään koko päivää haisevalla kalatiskillä!”
Pian Vector oli jo päässyt kukkulan laelle. Latch tuli perästä, sillä hän oli kuullut rähiseviä ääniä aivan viereisten puunrunkojen takaa.
“Mitä hittoa tuolla on tapahtunut!” Vector huudahti kauhuissaan ja hämmästyneenä tuijottaen kohti Varrockia. Hän oli pudottanut taistelukirveensä hämmästyksestä maahan. Latch ei nähnyt samaa, minkä Vector näki, mutta hän juoksi kukkulan huipulle.
“Mitä sinä oikein…” hän aloitti, mutta pääsi sitten kukkulan huipulle. Varrock näkyi kaukana tumman erämaan takana. Kaupunki oli aivan raunioina ja liekeissä. Muurit olivat jostain kohdasta murtuneet ja kuninkaan linnan torni oli tuhottu.
“Mitä… mi… Mitä hittoa?!” Latch sopersi järkyttyneenä. Heidän kotikaupunkinsa oli tuhottu, sillä aikaa kun he olivat olleet poissa. Heidän perheensä ja kaikki tuttavansa asuivat siellä. Oliko yhteen Gielinorin suurimmista ja vahvimmista kaupungeista hyökätty?
“Varrock on tuhottu”, Vector totesi hiljaa ja uskomatta itseään. “Ei tämä ole mahdollista! Onko sinne hyökätty?”
Yhtäkkiä he kuulivat takaansa rapinaa ja outoa eläimellistä rähinää, mutta he eivät järkytykseltään kerinneet reagoimaan. Rautaisen tikarin ruosteinen terä painui yllättäen Latchin kurkulle ja heidän takaansa kuului mielipuolista, rähisevää naurua.
Luku 1: Tuhon jälkeen
Vector oli käännähtänyt nopeasti ympäri ja nostanut taistelukirveensä maasta hyökkäysvalmiina. Latchia päätä lyhyempi vihreänaamainen peikko oli yllättänyt heidät takaapäin. Se piti tikarinsa terää Latchin kurkulla ja veti häntä hitaasti poispäin Vectorin taistelukirveestä. Latch ei uskaltanut liikahtaa, ettei peikko vetäisi häneltä kurkkua auki. Peikko rähisi ja nauroi hiljakseen. Latch tunsi sen haisevan hengityksen niskassaan.
“Antakaa minulle tavaranne, niin minä en tapa teitä!” Peikko rähisi ja sen vihreä paiseita täynnä oleva ruma naama vääntelehti.
Vector naurahti. “Luuletko, että sinä voisit pärjätä meille taistelussa?”
Tikari painui tiukemmin Latchin kaulaa vasten ja hän inahti.
“Heitä kirveesi ja reppusi tänne, tai tämän kaula katkeaa!” Peikko kiristi.
Vector mietti hetken, mutta heitti sitten taistelukirveensä Latchin ja peikon jalkojen juuren. Sitten hän otti reppunsa selästään ja senkin peikolle. Se nauroi eläimellistä nauruaan ja kumartui kurottamaan reppua maasta samalla pitäen tikariaan Latchin kurkulla.
“Nyt!” Latch huusi yhtäkkiä ja tönäisi hieman peikkoa, joka horjahti ja kaatui selälleen. Tikari viilsi pienen viillon Latchin kaulaan, mutta hän pääsi kuitenkin vapaaksi. Sitten hän hyppäsi pois tieltä. Vector oli ottanut selästään vaahterasta tehdyn jousipyssynsä, jota peikko ei ollut huomannut. Yllätetty peikko yritti paeta, mutta mithrilnuoli suhahti ilman halki sen takaraivoon. Peikko oli kuollut.
“Kukaan ei yllätä Vector Grovea ja Latch Privlidgea!” Vector sanoi laittoi jousensa selässään olevaan nahkahihnaan kiinni hymyillen totisesti ja hämmentyneenä.
“Kiirehditään nyt Varrockiin! Ties mitä siellä on tapahtunut!” Latch sanoi ja nosti Vectorin repun ja taistelukirveen Vectorille.
“Pyyhi tuota kaulasi haavaa tällä”, Vector sanoi ojentaen repusta pienen siteen palan.
He lähtivät kävelemään ripeää vauhtia kohti erämaan laitaa. Kävellessään Latch paineli haavaansa, vaikka sitä kirveli paljon. Heillä meni jonkin aikaa, kunnes he tulivat pienelle ojalle, jonka yli hyppäämällä olisi tullut takaisin ihmisten ilmoille. He hyppäsivät ja hölkkäsivät kohti kaupunkia. He näkivät pitkästä aikaa vehreyttä. Puut ja ruoho hehkuivat elämää, mutta Latch ja Vector eivät välittäneet muista kuin heidän ystäviensä kohtalosta. Jos Varrockiin oli hyökätty, mitä heille oli käynyt?
Varrockin pohjoisporttien edessä oleva korkea puinen vartiotorni oli kaatunut ja se kyti hiljakseen tulessa. Latch ja Vector huomasivat maassa monia ruumiita, jotka oli seivästetty raa’asti seipäillä, ammuttu kuoliaaksi nuolilla, tai surmattu miekoin. Ruumiit makasivat suurissa verilammikoissa ja niiden silmät tuijottivat tyhjyyteen.
“Tämä oli aivan varmasti hyökkäys”, Vector sanoi ja Latch hyökkäsi lähes huomaamattomasti.
Ensin he näkivät vain kaupungin sotilaiden ja asukkaiden ruumiita, mutta pian Latch huomasi jotain muuta. Erään tuhotun talon ainoaa pystyssä olevaa seinää vasten nojasi istuma-asennossa kuollut peikko, jonka keihäs makasi viattomana sen vieressä.
“Peikkoja”, Latch sanoi ja nosti katseensa peikosta. Hyökkäys oli varmasti ollut yllätys, sillä lähes koko kaupunki oli tuhottu. Kaikkialla oli ruumiita, suurin osa taloista oli raunioina selvästikin katapulttien heittämien kivien tuhoamina. Kaupungissa ei ollut varmastikaan yhtäkään elävää ihmistä.
“Ja barbaareja!” Vector huudahti raivoisasti. Latch kääntyi ja näki hänen potkaisevan raivokkaasti yhtä barbaarin ruumista.
“Mistä lähtien peikot ja barbaarit ovat olleet liittoutuneita?” Latch kysyi ihmeissään. Häntä pelotti, että he kohta löytäisivät läheisten ihmisten ruumiita. He jatkoivat kävelemistä etelään kohti kaupungin keskustaa.
“Mennään kauppa-aukiolle”, Vector sanoi mekaanisesti ja he kääntyivät risteyksestä oikealle, länteen. Hänen kasvonsa olivat aivan valkeat. Latch tiesi syyn. Vectorin isä myi kalaa kauppa-aukiolla. He saattaisivat löytää hänen isänsä kuolleena. Latch pelkäsi myös oman perheensä puolesta. Tuskinpa peikot ja barbaarit olisivat jättäneet kuningasperhettä rauhaan.
“Mitä hittoa, tuolla makaa jätti! Kukkulajätti!” Vector sylkäisi ihmeissään osoittaen yhden tien vieressä olevan talon takapihalle. Latchkin näki mahallaan makaavan ainakin kolmen miehen pituisen kukkulajätin, jonka selästä törrötti kymmeniä nuolia.
“Niiden pitäisi asua luolastoissa! Ovatko kaikki Gielinorin saastaiset peikot, raa’at barbaarit ja tyhmät jätit olleet hyökkäämässä?!” Latch sanoi ja yritti pitää raivoa, joka johtui hänen tietämättömyydestään, sisällään.
He jatkoivat matkaansa Varrockin läpi kulkevaa tietä pitkin ja pian he tulivat kauppa-aukion laidalle. Se oli suuri ja pyöreä aukio, jonka keskellä oli suihkulähde.
“Kaikki myyntikojut on tuhottu”, Vector sanoi hiljaa. “Paljon ruumiita”, hän jatkoi ja sai vain juuri estettyä ääntään murtumasta.
“Minun täytyy käydä linnassa, ymmärräthän”, Latch sanoi hiljaisella äänellä. Hänen oli pakko tietää, mitä hänen isälleen ja äidilleen oli käynyt.
“Joo”, Vector sanoi hiljaa ja käveli siihen paikkaan, missä hänen isänsä kalakoju oli kaadettuna maahan ja kaikki kalat olivat levinneet maahan ja nyt ne haisivat pilaantuneelta.
Latch lähti kävelemään kuninkaanlinnan pihaa rajaavaa muuria ja porttia kohti. Yhtäkkiä hän kuitenkin kuuli jostain vierestään vanhan miehen hauraan äänen.
“Latch Privlidge, kuningas Arthurin poika”, mies sanoi ja kun Latch etsi ihmeissään katseellaan miestä, joka oli tuon sanonut, hän jatkoi: “Ja Vector Grove, kalakauppias Thomasin poika. Tulette liian myöhään.”
Nyt Latch huomasi kuka puhuja oli. Maassa hänen vieressään, veristen ruumiiden seassa makasi selällään hatarasti kyynärpäidensä varassa vanha mies. Hänen kaljun päänsä keskellä oli arpi, joka oli tullut jo varmasti vuosia sitten. Hänen harmaa partansa, joka ylettyi häntä rintakehään, oli veren tahrima. Vanhuksella oli haava rinnassa.
“Olette hengissä!” Latch totesi ihmeissään ja kyyristyi miehen viereen. “Mitä täällä on tapahtunut? Teillähän on paha haava rinnassanne!”
“Olen maannut täällä henkihieverissä siitä asti kun hyökkäys loppui. Siitä asti, kun aurinko nousi. Minua on enää turha yrittää parantaa.”
Latch auttoi vanhuksen istualleen nojaamaan kaatuneeseen kojuun.
Latch nousi ylös ja yritti nähdä Vectoria. Hän näki tämän aukean toisella laidalla kyyristyneenä.
“Tule tänne, Vector! Täällä on mies, joka on elossa!” Latch huusi ja katsoi sitten miestä, joka tuntui miettivän jotain. Hänen kokeneet kasvonsa olivat peittyneet tuskaan, mutta myös toivoon. Latch käännähti ja aikoi huutaa Vectoria uudestaan, mutta sitten hän näki, että hän käveli tännepäin.
“Anteeksi, mikä on nimenne, herra?” Latch kysyi mahdollisimman rauhallisesti ja kohteliaasti vanhukselta. Hän ei meinannut malttaa odottaa saada tietää, mitä täällä oli tarkalleen tapahtunut. Vanhus näytti heräävän mietteistään.
“Ah, olen Fanhirm, tietäjä ja hyväntekijä”, vanhus sanoi hymyillen.
Vector käveli heidän luokseen. Hän näytti hyvin surulliselta ja hänen päänsä oli painuksissa.
“Tämä mies, tietäjä Fanhirm, hän selv…”, Latch aloitti.
“Isäni on kuollut”, Vector sanoi hiljaa, eikä välittänyt mistään muusta. Latch huomasi, että hän oli itkenyt äsken sivummalla. “Tapettu”, hän lisäsi epäuskoisena.
“Minä… olen pahoillani”, Latch sanoi hiljaa ja hieman järkyttyneenä. Äkillinen suruntunne valtasi hänet. Thomas Grove oli aina ollut niin iloinen ja mukava mies, ettei hänen olettanut kuolevan. Latch taputti hiljaa Vectoria selkään.
“Vector”, Fanhirm sanoi ja Vector tuntui huomaavan vanhuksen vasta nyt. “Näin, että isäsi taisteli urhoollisesti vastustaen peikkoja ja barbaareja. Hän yritti estää vihollisia ottamasta kuningas Arthuria ja kuningatar Medaleinea vangeiksi. Hän kuoli sankarillisesti.”
Latch huomasi Vectorin silmissä pienenpienen ilon pilkahduksen.
“Mitä? Ottivatko ne isäni ja äitini vangeiksi?” Latch huudahti vanhukselle. “Mutta he eivät kuitenkaan ole kuolleet?”
“Eivät. Ainakaan vielä”, Fanhirm vastasi, mutta ei jatkanut sen enempää. “Voin kertoa teille nyt, mitä täällä tapahtui”, hän sanoi ja otti paremman asennon, mutta irvisti haavan takia.
Vector ja Latch kävivät vaistomaisesti istumaan. He halusivat kuulla vanhan miehen vapisevan äänen, joka kertoisi heille tarinan Varrockin tuhosta.
Luku 2: Tietäjän tarina
Iltapäivän aurinko paistoi raunioituneen Varrockin yläpuolella. Vector ja Latch istuivat hiljaa Fanhirmin vieressä ja kuuntelivat, kun hän aloitti kertomaan tämän aamun tapahtumista.
“Aamuaurinko oli juuri noussut. Kävelin täällä aukion laidalla ja ensimmäiset kauppiaat pystyttelivät kojujaan. Kaikki oli aivan normaalia. Yhtäkkiä kuitenkin alkoi pohjois- ja länsiporteilta kuulumaan sotahuutoja, kirkaisuja ja järinää. Kukaan ei kerinnyt tehdä mitään. Jättimäinen kahteen jakaantunut peikko-, barbaari- ja jättiarmeija oli murtautunut muurinmurtajien avulla kummastakin portista läpi. Kaikki menivät paniikkiin ja vihollisia ryntäsi sisään. Samassa alkoi ulkomuurien yli lentämään palavia nuolia ja katapultin heittämiä kiviä, jotka tuhosivat rakennuksia. Muureja vartioivat vartijat oli yllätetty ja tapettu hetkessä. Apujoukot eivät olisi kerinneet ajoissa auttamaan, mutta näin aukiolta, miten kuninkaan linnasta lähti lähetti, joka lähti viemään avunpyyntöä etelään päin.”
“Pian jätit murskasivat taloja ja barbaarit ja peikot ryntäsivät tänne aukiolle päin. Kaikki yllätettiin ja pian maassa näkyi monia ruumiita. Pian näin, miten kuninkaan linnaa kohti lähti suuri joukko peikkoja. Tunnistin siitä joukosta peikkoarmeijan johtajan, Ghab Tadpolen. Yhtäkkiä näin edessäni yhden suuren peikon, jonka ruma naama irvisti minulle. Se löi varoittamatta keihäänsä minun rintaani ja minä kaaduin tuskasta. Sitten se veti keihäänsä irti ja potkaisi minua. Kipu oli valtava, mutta yritin selvitä näyttelemällä kuollutta. En jaksanut edes liikkua omin voimin. Se oli kamalaa, silmieni teurastettiin monia viattomia ihmishenkiä.”
“Vähän ajan päästä koko kaupunki näytti olevan raunioina ja huomasin, että Ghab Tadpole ja muutama muu voimakas peikkosoturi tulivat kuninkaan linnasta kantaen sidottua kuningasta ja kuningatarta. Näin miten Ghab, kaikista suurin, rumin ja mahtavin peikko otti käteensä suuren luusta kaiverretun merkkitorven puhalsi siihen. Kaamea kumina täytti koko kaupungin ja samassa kaikki peikot, barbaarit ja jätit lähtivät kohti länsiporttia ja katosivat kaupungista.”
“Täällä sitten makasin monta tuntia kivuissani ja kuolleiden keskellä. Odotin, että jostain muista kaupungeista lähetettäisiin apujoukkoja pelastamaan mahdolliset eloonjääneet. Näin kyllä muutaman kerran joukon Faladorin Valkoisia Ritareita, mutta he eivät nähneet minua ruumiiden seasta. He kävivät yhdessä vaiheessa linnassakin ja lähtivät sen jälkeen pois kaupungista. Olivat varmasti tajunneet, että kuningaspari oli otettu vangeiksi.”
“Nyt olemmekin sitten tässä hetkessä”, Fanhirm sanoi ja yskähti suustaan hieman verta pitkän puheen päätteeksi.
“Mutta…” Latch sanoi ja mietti hetken. “Miksi peikot, barbaarit ja kukkulajätit olivat liittoutuneet? Oliko niiden ainoa tarkoitus kaapata vanhempani?”
“Oli syy ja tarkoitus mikä tahansa, minä haluan kostaa niille!” Vector huusi. Hänen surunsa isästään oli muuttunut raivoksi peikkoja, barbaareja ja jättejä kohtaan. Hän nousi ylös ja potkaisi yhtä peikonruumista päähän niin, että sen niskat taittuivat ja kuului ikävä naksahdus.
Fanhirm vastasi Latchille välittämättä paljoa Vectorin raivonpuuskasta. “Minusta tuntuu, että tätä hyökkäystä johtavat peikot. Ainakin Ghab Tadpole, peikkojen johtaja, johti hyökkäystä ja sinun isäsi ja äitisi kaappausta. Ehkä barbaarit ja jätit olivat tulleet mukaan muista syistä.”
“Kuten rahasta?” Latch sanoi inhoten. Ne olivat tulleet rahaa vastaan tappamaan monia viattomia ihmisiä.
“Kuten rahasta”, Fanhirm toisti ja yskähti uudestaan verta. “Uskon, että niiden oli tarkoituksena kaapata kuningas ja kuningatar, ehkä kruunun ainoa perijäkin”, hän sanoi katsoi Latchia silmiin. Latch avasi suutaan, mutta Fanhirm keskeytti hänet. “Älä ole huolissasi vanhemmistasi, poika. Heidät otettiin vangiksi, joten peikot tarvitsevat heitä johonkin. Heitä ei tapeta, ainakaan heti.”
“Me lähdemme niiden perään ja pelastamme vanhempani!” Latch huusi ja nyt hänkin oli kostoa täynnä.
“Ja tapetaan niistä kaikki mitkä pystytään!” Vector huusi raivoissaan ja sylkäisi yhden kuolleen peikon kärsivän näköiselle naamalle.
“Tämän takia olin toivoa täynnä, kun näin teidät”, Fanhirm sanoi ja hymyili. “Te olette toivo.”
“Me jäljitämme ne saastaiset peikot ja barbaarit ja kokoamme matkalla armeijan, jonka avulla tuhoamme heidät!” Vector huusi ja hänen verensä oli täynnä adrenaliinia.
“Me pysäytämme ne!” Latch huudahti täynnä itsevarmuutta.
“Tiedän, että te tahdotte pysäyttää ne itsensä Saatanan kätyrit. Lähtekää mahdollisimman pian, mutta muistakaa olla varovaisia”, Fanhirm sanoi ja köhähti taas verta suustaan. Hänen kasvonsa näyttivät todella valkeilta. Hän oli kuolemaisillaan.
“Sinä olet kuolemaisillasi, emme voi jättää sinua tänne!” Latch sanoi ja auttoi vanhuksen makaamaan kyljelleen, ettei hän tukehtuisi oman vereensä.
“Minä…”, Fanhirm oksensi taas verta. “Olen kuolemaisillani. Älkää yrittäkö pelastaa minua. Pelastakaa kaikki ne ihmiset, joiden kimppuun peikot saattavat hyökätä.”
“Olet vakavasti loukkaantunut ja…”, Latch sanoi.
“Olette meidän toivomme, menkää, niin en kertonut tapahtumista turhaan…”, Fanhirm sanoi hiipuvalla äänellä ja yskähti sitten kerran. Hän oli kuollut.
Luku 3: Länteen
Latch ja Vector kävelivät sisään aukion laidalla olevaan sekatavarakauppaan jätettyään kuolleen Fanhirmin makaamaan aukiolle. Hän oli kuollut kannustettuaan Latchia ja Vectoria lähtöön ja toivonpilkahdus silmissään.
Pojat olivat päättäneet lähteä matkaan kohti länttä mitä pikimmiten. He kävisivät hakemassa sekatavarakaupasta ruokaa tätä matkaa varten.
Astuttuaan sisään, Latch ja Vector haistoivat heti kuolleiden ruumiiden hajun. Kaupan lattialla makasi muutama ruumis ja pojat meinasivat liukastella veressä, kun kävelivät tiskin takana olevien hyllyjen luokse. Latch kavahti taaksepäin nähdessään kaupanmyyjän viillellyn ruumiin tiskin takana lattialla makaamassa selällään. Pimeässä kaupassa oli vaikea nähdä mitään, mutta Latch ja Vector alkoivat tunnustelemaan puisia hyllyjä.
“Täällä ei ole mitään! Peikot, barbaarit ja jätit tarvitsivat ruokaa paluumatkalle sinne, mistä tulivatkin, joten he varmasti tyhjensivät koko kaupan!” Vector sanoi kärsimättömästi ja pamautti hyllyä nyrkillään.
“Meillä ei ole aikaa kääntää koko kaupunkia ympäri etsiessämme ruokaa! Metsästetään sitten joku eläin matkalla!” Latch sanoi ja he lähtivät nyt jo nälissään pois kaupasta.
“Lähdemmekö siis länteen?” Vector varmisti, kun he kävelivät aukion halki varoen maassa makaavia ruumiita.
“Joo, saamme luultavasti jotain tietoa niistä hyökkääjistä Barbaarikylästä, kun kerran osa niistä oli barbaareja”, Latch sanoi ja he kävelivät pois aukiolta. “En kuitenkaan usko, että ne jäisivät niin läheiseen kylään, sillä he olisivat todella lähellä ‘rikospaikkaa‘”, hän päätteli yksinkertaisesti.
“Mennään siis Barbaarikylään ja ensin kiristetään kaikki tieto mikä saadaan ja sitten tapetaan kaikki!” Vector sanoi vihoissaan ja Latch huomasi hänen puristavan kätensä nyrkkiin. Hän ei kuitenkaan jaksanut hillitä Vectorin raivoa.
“Kylään on noin päivän matka, meidän täytyy yöpyä matkalla”, Latch sanoi hieman peläten taivasalla, vaarojen keskellä, nukkumista.
“Nukummeko vain makuupusseissamme jossain puun alla?” Vector sanoi tuntien myöskin itsensä hieman pelokkaaksi. “Nyt on aika vaarallista yöpyä ulkona. Mitä jos peikot ovat jättäneet osan joukosta leiriytymään lähemmäs kaupunkia! Meidät saatetaan surmata yön aikana!”
“Tiedän, meidän kannattaa varmaan ottaa vahtivuorot ja etsiä joku suojaisa paikka nukkumiselle. Emme voi telttaakaan ottaa mukaan, joten on pakko nukkua makuupusseissa”, Latch sanoi ja huokaisi lähes äänettömästi. Heillä oli aina repuissaan mukana nahasta tehdyt makuupussit, jotka sai kätevästi taiteltua melko ohueksi kasaksi.
Pian he olivat kävelleet länsiportille ja heidän jaloissaan oli vielä enemmän ruumiita kuin kaupungin keskustassa. Portti oli murrettu auki ja aivan muurien ulkopuolella makasi kuollut kukkulajätti, joka oli täynnä nuolia.
“Montakohan niillä oli noitakin mukana?” Vector ihmetteli itsekseen, kun he kiersivät suuren ruhon ja astuivat pois tuhotusta kaupungista.
He olivat kävelleet muutaman tunnin ja olivat noin puolessa välissä matkaa Barbaarikylään. Aurinko oli laskenut jokin aika sitten länteen ja taivas häälyi tummanpunaisena iltaruskosta.
“Olisiko nyt aika etsiä hyvä yöpymispaikka ja lopettaa matkanteko tältä päivältä?” Vector kysyi väsyneenä. Tämä päivä oli ollut kaikin puolin raskas. Varsinkin henkisesti.
“Joo, mennään pois tieltä, ettei meitä ainakaan huomata niin helposti”, Latch sanoi ja he kävelivät pimeään metsikköön, joka ei ollut kovin tiheää. He hyppäsivät yhden ojan yli ja kävelivät sammalmättäitä pitkin vähän matkaa metsän pimeyteen. Latch katsoi taakseen ja helpotuksekseen näki vielä tien, jota pitkin he aamulla jatkaisivat.
“Näetkö nuo kaksi vierekkäin olevaa kuusta?” Latch kysyi ja osoitti suoraan eteenpäin. “Niiden alle voisimme hyvin laittaa makuupussimme ja käydä nukkumaan, vai mitä Vec?”
Vector nyökkäsi ja he menivät kuusten luokse. He vetivät oksia hieman sivuun ja ottivat repuistaan makuupussit. Kuusen alimmat oksat melkein hipoivat heidän kasvojaan, kun he vetäytyivät kuusien suojaan makuupussejansa sisään.
“Aamulla on pakko löytää jotain syötävää”, Latch kuiskasi Vectorille. Sen jälkeen he eivät enää puhuneet, vaan nukahtivat väsymyksestä nopeasti.
Seuraavana aamuna
Latch heräsi vatsansa kurnintaan. Kuusen oksat ja sammalet olivat aamukasteesta märkiä.
“Herää!” Latch sanoi ja ravisteli vieressään nukkuvaa Vectoria. “Herää, Vec!”
“Mit… Miksi sinä herätit?” Vector sanoi tokkuraisesti ja nousi makuupussistaan ylös.
“Meidän pitää etsiä syötävää ja jatkaa matkaa”, Latch muistutti ja nousi itsekin ylös. Vector tajusi olevansa todella nälkäinen ja piti kurnivasta vatsastaan kiinni.
“Melkein unohdin, että olen nälkäinen”, hän sanoi naurahtaen vähän ja pörrötti sitten vaaleita kiharia hiuksiaan, joihin oli tarttunut vähän kuusenneulasia.
He nousivat ylös ja pakkasivat makuupussit reppuihinsa taiteltuaan ne ensin. Sitten he katselivat ympärilleen. Missään ei näkynyt yhtikäs yhtään pensasta, jossa olisi voinut olla syötäviä marjoja. He kävelivät ryteikössä vähän matkaa länteen ja huomasivat pienen mökin keskellä tiheää metsää.
“Eikös tuo ole se hylätty ja lukittu talo, josta sanotaan pääsevän luolastoon, jossa asuu kukkulajättejä?” Vector sanoi ja lähti kävelemään kiinnostuneena sitä kohti.
“On se, mutta se on lukittu”, Latch sanoi ja tarrasi Vectoria hihasta. “Ja sitä paitsi, tuskin löydämme sieltä mitään syötävää.”
He päättivät lähteä palaamaan takaisin tielle, kun kuulivat suoraan edestään jotain rapinaa. Vectorin käsi meni vaistomaisesti olkapäälleen tavoitellen joustaan.
“Matalaksi!” Latch sihahti ja veti Vectorin suuren sammaleisen kivenjärkäleen taakse.
He kuuntelivat, miten oksia napsahteli poikki, kun jokin lähestyi. Sitten kuului hiljainen murahdus. Latch kurkotti päätään kiven takaa, jotta näkisi, mikä siellä liikkui. Puun takaa ilmestyi jokin suuri ruskea eläin.
“Karhu! Se on vain muutaman metrin päässä tältä kiveltä!” Latch kuiskasi jännittyneenä.
“Me tarvitsemme ruokaa! Karhunliha kävisi hyvin!” Vector huomautti. Latch ei ollut edes tajunnut ajatella sitä.
“Minun merkistäni”, Latch kuiskasi ja kurkisti taas, miten suuri paksuturkkinen karhu lähestyi laahustaen ja rapistellen varvikossa kohti kiveä. “Kolme, kaksi, yksi…”, Latch laski ja tarttui sapeliinsa. “Nyt!” Hän sihahti hieman kovempaa.
Vector hyppäsi toiselta puolen kiveä esiin ja Latch toiselta. Vector oli jännittänyt jousensa ja mithrilnuoli oli valmiina kaatamaan karhun. Latch puristi sapelia kädessään niin, että rystyset olivat valkeat. Karhu oli hämmentynyt ja ahdistunut. Se perääntyi pari askelta takajaloillaan, kun Latch ja Vector lähestyivät sitä hitaasti eri puolilta. Kuin nurkkaan ahdistettuna, se nousi yhtäkkiä seisomaan takajaloilleen ja karjaisi pelottavan karjaisun.
“Ammu sitä!” Latch huusi, kun karhu heilutti suuria tassujaan, joissa oli valtavan suuret ja terävät kynnet.
Vector ampui salamannopeasti ja karhun tuskanhuudon jälkeen hän huomasi osuneensa karhua tarkasti kaulaan.
Se ärisi ja murisi tuskissaan. Yhtäkkiä se kuitenkin astahti nopeasti eteenpäin ja iski suurella kämmenellään Vectoria kylkeen. Hän äännähti, kun ilma purkautui ulos hänen keuhkoistaan. Hän lensi aivan kiven viereen ja alkoi haukkomaan henkeään. Karhu oli keskittynyt Vectoriin ja lähestyi tätä neljällä jalalla muristen uhkaavasti. Latch käytti tilanteen hyödykseen ja syöksyi sapeli ojossa karhua kohti. Ennen kuin se edes huomasikaan, terävä sapeli oli iskeytynyt syvälle sen vatsaan. Se oli tappava isku.
Vector haukkoi maassa henkeään ja piti kiinni kyljestään, jossa oli varmasti todella iso mustelma. Karhu kellahti kuolleena kyljelleen ja Latch veti sapelinsa irti sen lihasta. Veri värjäsi kanervat ja sammaleen karhun alla.
“Oletko kunnossa?” Latch kysyi Vectorilta ja polvistui tämän viereen.
“Puuh… Olen… En vain saanut hetkeen henkeä”, Vector puhisi ja hengitti niin raskaasti, että hänen rintakehänsä kohoili.
“Onneksi se ei iskenyt kynsillään”, Latch yritti lohduttaa ja katsahti karhun suureen ruhoon. “Siitä olisi tullut paljon pahempaa jälkeä.”
“Ajattele, saamme nyt jotain… puuh… syötävää! Kyllä tämä pieni taistelu oli sen arvoista”, Vector sanoi hymyillen.
Muutaman tunnin päästä
Latch ja Vector kävelivät länteen päin ja näkivät edessään pienen puisen sillan, jonka toisella puolella oli Barbaarikylä. He olivat ottaneet karhunruhosta lihat ja paistaneet ne. He olivat syöneet jo muutaman kimpaleen lämmintä, mutta jokseenkin pahanmakuista ja sitkeää karhunlihaa, ja ottaneet loput mukaan reppuihinsa. Niistä riittäisi muutamaksi päiväksi.
“Mitä jos tuolla kylässä on barbaareja tai peikkoja väijymässä?” Vector kysyi.
“Ei siellä ainakaan koko armeijaa ole, sillä olisimme huomanneet jo ne. Muutama barbaari tai peikko siellä tosin voi olla, mutta ollaan vain valppaina”, Latch sanoi ja hipaisi oikealla kädellään vyöllään roikkuvaa sapelia.
Latch ja Vector astuivat narisevalle sillalle, jonka kaiteet olivat vain heitä vyötäröön. Joki oli tästä kohtaa todella kapea ja tumma vesi vaahtosi alajuoksulla kiviin. Vedessä vilahteli paljon kaloja ja eräs vanha mies kalasti puisella onkivavalla pohjoisempana joen varrella. Sillan jälkeen he pysähtyivät hetkeksi miettimään, marssivatko he vain kylän pääportista sisään vai yllättävätkö jonkun kylän asukkaan ja pakottavat häntä kertomaan, minne peikko- ja barbaarijoukko oli matkannut. He päättivät olla valppaina ja mennä suoraan portista sisään. Korkeat paaluaidat ympäröivät tätä pientä kylää. Pohjoisempana oli korkea puinen vartiointitorni, jossa ei näkynyt ketään tarkkailemassa.
“Onko täällä ketään?” Vector sihahti hiljaa ja epäluuloisena samalla kun he kävelivät keskelle kylää muutaman kiven viereen. Latch katsahti kiviä ja tajusi, että tässä oli barbaarien hiilenhakkuupaikka.
Heitä ympäröi muutama pieni heinäkattoinen talo, mutta missään ei näkynyt ketään. Kaikkialla oli hiljaista. Latch katsahti pehmeään mutaan, jolla he seisoivat ja näki valtavasti erilaisia jalanjälkiä. Ne kulkivat kylän läpi idästä länteen. Peikot ja barbaarit olivat siis kulkeneet kylän läpi länteen.
Yhtäkkiä yhden talon takaa kuului askelia ja rapinaa. Latch veti hitaasti sapelinsa tupesta ja Vector otti jousensa valmiiksi selästään. Talon takaa ilmestyi melko pitkäkokoinen ja turkisasuinen barbaarinainen kantaen suurta korillista kaloja.
“Seis!” Vector huusi ja viritti nuolensa valmiiksi naista kohti. Hän ei ollut selvästikään huomannut heitä ja kirkaisi yllätyksestä. Kalakori tippui maahan ja raa’at kalat levisivät maahan. Nainen oli selvästikin jo lähdössä juoksemaan, mutta ei uhattuna uskaltanut.
“Mi-mitä… Keitä te olette ja miksi uhkailette minua?” Nainen kysyi hädissään ja tuijotti pelokkaana Vectorin jousta ja Latchin sapelia. Hänen vaaleat hiuksensa olivat likaiset ja hänen kasvonsa olivat kauniit. Kauniit barbaariksi.
“Meidän täytyy vain tietää muutama asia. Jos suostut vastaamaan kysymyksiimme, niin jatkamme pois kaupungista ja jätämme sinut rauhaan!” Latch huusi ja yritti kuulostaa vakuuttavasti uhkaavalta. Hänen mielestään ei ollut mukava uhkailla naista, oli hän sitten minkälainen henkilö tahansa.
“Älä pakota meitä satuttamaan sinua”, Vector sanoi ja kuulosti epävarmalta. Latch ja Vector katsahtivat toisiinsa ja sitten taas naiseen, joka seisoi pelokkaana paikoillaan kädet täristen.
“Hyvä on, kerron teille mitä haluatte tietää. Mutta luvatkaa, ettette sitten satuta minua”, nainen sanoi ja hän oli parahtamaisillaan itkuun.
“Älä pelkää, emme me sinua halua vahingoittaa, haluamme vain tietää muutaman asian”, Latch sanoi. He lähestyivät hitaasti naista joka näytti pelokkaalta ja astui yhden askeleen taaksepäin. Latch ja Vector katsahtivat taas toisiinsa ja nyökkäsivät. Latch laittoi sapelinsa takaisin vyölleen ja Vector laittoi jousensa pois.
Heidän seistessä nyt aivan lähellä naista, Latch kysyi sympaattisella äänellä: “Neiti, meidän täytyy tietää muutamia asioita suuresta peikko- ja barbaariarmeijasta, joka on kulkenut tästä.” Nainen kohahti. “Kerro kaikki mitä tiedät.”
Luku 4: Jumalan lepyttämiseksi
Barbaarinainen vilkuili uhattuna ja pelokkaana ympärilleen. Häntä kuitenkin helpotti, etteivät aseet osoittaneet häntä.
“Onko täällä kylässä joitain muitakin, kun noin vilkuilet ympärillesi?” Vector sanoi pistävästi ja oli jo ottamassa jousta takaisin käteensä.
“Ei! Ei täällä ole ketään muita! Kaikki kylän miehet lähtivät peikkoarmeijan mukaan ja loput kylän naiset ovat metsästämässä peuroja Edgevillen eteläpuolella!” Nainen sanoi hätäisesti ja kiivaasti. Latch näytti epäileväiseltä.
“Vec, tarkkaile sinä ympärillemme, niin minä jututan neitiä”, hän sanoi. Nainen tuijotti pelokkaana jalkojensa juureen ja oli hiljaa.
“Kerrohan, mitä sinä tiedät tästä peikkoarmeijasta, joka meni teidän kylän miesten kanssa itään, Varrockiin ja tuhosi sen”, Latch sanoi niin kärsivällisesti kuin osasi. Oikeasti hän ajatteli kaikkia läheisiään, jotka nuo raakalaismaiset pedot olivat surmanneet ja tietenkin vanhempiansa, Varrockin kuningasparia, joka oli suuressa vaarassa. Ainoa asia, joka sillä hetkellä oli Latchin mielessä, oli kosto.
“Minä… Toissapäivänä, illalla, suuri peikkoarmeija saapui lännestä ja uhkasi tuhota meidän pienen kylämme, jos eivät saisi meiltä apujoukkoja sotaan. Heidän johtajansa, se jättimäinen pelottava peikko…”, nainen sanoi ääni väristen. “…tuli keskustelemaan päällikkömme kanssa ja he juttelivat pitkään. Jättimäinen peikkoarmeija seisoi koko ajan muuriemme länsipuolella tarkkaillen jokaista liikettämme. Vähän ajan päästä päällikkö kiipesi vartiointitorniin peikkojohtajan kanssa”, hän sanoi ja vilkaisi välillä epätoivoisesti vartiotorniin ikään kuin toivoen, että sinne olisi ilmestynyt joku, joka voisi pelastaa hänet.
“He kuuluttivat koko kylälle käskyn, mitä meidän pitäisi tehdä. Päällikkömme kertoi, että peikkojen täytyy aina kerran vuodessa viedä uhrilahja pohjoisille maille lepyttääkseen jumalaansa.”
“Mitä? Uhrilahjako?” Latch kysyi yhtäkkiä peloissaan ja tajusi mitä peikot aikoivat tehdä.
“Aivan”, nainen sanoi ja katsoi kysyvästi Latchia. Kun tämä ei vastannut, hän jatkoi kertomustaan. “Päällikkömme kertoi, että peikkojen jumalat olivat olleet viimeaikoina hyvin vihaisia peikoille, joten heidän täytyisi tällä kertaa uhrata jokin arvokkaampi lahja. Ihmisen verta.” Latch tunsi yhtäkkiä äkillisen tukehtumisen tunteen ja laittoi kätensä kurkulleen. “Mitä nyt?” Nainen kysyi hieman hädissään ja säikähtäneenä.
Latch kähisi ja yski niin että sai taas äänensä takaisin. “Köh, ei mitään, minä vain… Jatka tarinaasi”, hän yritti sanoa käskevällä äänellä, mutta nyt hän tiesi, mikä olisi peikkojen uhrilahja. Heidän pitäisi jatkaa matkaa mahdollisimman pian.
Nainen näytti epäilevältä, mutta jatkoi. “Siis, meille kerrottiin, että peikot halusivat hyökätä Varrockiin aivan aamun sarastaessa kaapatakseen kaupungin kuninkaan ja kuningattaren.” Latch oli arvannut tämän, mutta hänen piti saada tietää kaikki mahdollinen peikoista. “Meidän kylän miehet palkattiin peikkojen armeijaan. Heille tarjottiin tilaisuutta päästä tappamaan kaikki kaupungin ihmiset! Vaikka pelkkä kuningaspari olisi riittänyt peikoille, he varmaankin halusivat lisätä hävitystä ja sekasortoa, koska ihmiset ovat vuosisatoja sortaneet heitä! Kylämme miesten piti hyökätä peikkojen kanssa Varrockiin. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta! He olisivat muuten varmasti tappaneet meidät kaikki!” Nainen sanoi kyyneleet kimmeltävinä silmäkulmassaan.
“Ymmärrän kyllä, miesten oli pakko lähteä. Jatka vain tarinaa”, Latch yritti hoputtaa. Heillä olisi kiire pelastaa hänen vanhempansa.
“Yön aikana peikkojoukko valmistautui meidän kylämme miehien kanssa sotaan. Päällikkömme oli lähdössä sotaan myös. Puolen yön aikaan suuri armeija lähti kohti itää, jotta kerkeäisi kaupungin muureille auringon noustessa. Yhtäkkiä kylämme ei ollut enää mustanaan peikkoja, jäljellä olivat vain kylän naiset. Minä mukaan lukien. Meidän oli vain käsketty hankkia paljon ruokaa, sillä armeija palaisi iltapäivällä tai illalla”, nainen eläytyi tarinaan. Hän näytti koko ajan olevan hyvin järkyttynyt.
“Kalastimme, metsästimme ja poimimme marjoja. Jouduimme raatamaan”, hänen kasvoiltaan näkyi kärsimys ja tuska. “Odotimme pelokkaina suuren peikkoarmeijan paluuta. Meitä tietenkin huoletti miehemme, jotka olivat joutuneet mukaan sotaan. Emmekä tietenkään olisi halunnut heidän oikeasti tuhoavan Varrockia, vaikka se onkin aiheuttanut paljon harmia meidän kylällemme. Sitten, alkuillasta armeija palasi,” nainen sanoi ja purskahti yhtäkkiä itkuun.
Latch oli hämmentynyt, mutta halusi lohduttaa tätä kärsinyttä, kaunista barbaarinaista. “Älähän nyt. Mikä hätänä?” Latch sanoi myötätuntoisesti ja laittoi kätensä naisen olalle. Nainen veti itsensä irti Latchin otteesta, mutta katsoi sitten kyynelisillä silmillään Latchia.
“Minun… minun mieheni ei koskaan palannut peikkoarmeijan mukana”, nainen sai sanottua, eikä nyt torjunut Latchin lohduttavaa kättä. Hän itki hartaasti ja piti käsiään kasvoillaan. Latch oli vähän aikaa hiljaa. Hän ei tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa.
“Minä, tuota… olen hyvin pahoillani”, Latch sai sanottua ja katsoi tuota suunnilleen hänen ikäistään ja lähes itsensä pituista vaaleahiuksista hyvin voimakkaan ja taitavan soturin näköistä naista. Latch ei olisi tunnistanut häntä barbaariksi mistään muusta, kuin hänen turkeista tehdyistä vaatteistaan, jotka jättivät melko paljon paljasta pintaa näkyviin.
“Olen varma, että hän kuoli urhoollisesti ja varmasti aina ajatteli sinua”, Latch sanoi. “Ja läheiset ihmisethän eivät ikinä katoa läheltäsi, hän tulee aina olemaan siellä missä sinäkin”, hän jatkoi ja yritti parhaansa mukaan saada hänet murehtimasta. Nainen nosti päänsä ja hänen itkusta tahriintuneet kasvonsa olivat hänen tasollaan. Sitten hän hymyili hieman ja yhtäkkiä aivan varoittamatta halasi Latchia.
“Kiitos”, hän sanoi niiskauttaen ja Latch oli aivan ymmällään ja punastui kun tuntematon nainen puristi häntä lujasti. “Olette sittenkin hyviä ihmisiä. Nyt minua hävettää, kun luulin teitä peikkojen vakoojiksi”, hän sanoi ja päästi Latchista irti itsekin hieman punastuneena. Vector käveli ympäriinsä kylässä, eikä ollut huomannut halausta.
“Tuota… krhöm…”, Latch sanoi. “Voitko vielä kertoa, mitä tapahtui sitten kun
peikkoarmeija palasi tänne? Tai siis minne se armeija sitten lähti?” Latch sanoi.
“Umm… Siis kun se armeija tuli tänne, peikkojohtaja käski heti meidän naisten antaa kaikki keräämämme ruokavarat peikoille ja armeijalle. Heidän mukanaan oli nyt muutama jättikin! Oli jo ilta ja armeija levähti kaupungissamme ja söi kaiken, mikä oli syötävää. Sitten keskellä yötä, joukkojen levättyä, he lähtivät suuntaamaan kohti länttä. Kylämme miehet”, hän sanoi ja niiskautti. “lähtivät taas heidän mukaansa. Pakotettuina ja rahan perässä tietysti. Meille kerrottiin vain, että tällä kertaa matka voisi kestää pahimmillaan viikon!”
“Viikon? Minne he olivat matkalla?” Latch kysyi toiveikkaana. Jos he saisivat tietää, minne peikot olivat menossa, he voisivat vielä saada heidät kiinni.
“En tiedä, meille ei kerrottu”, nainen sanoi. “Mutta päätellen siitä kertomuksesta, että he veisivät Varrockin kuningasparin uhrattavaksi jumalille, niin he ovat matkalla pohjoisille maille. Siellä on heidän “uskonnollinen keskuksensa“, missä he palvovat jumalaa…”
“Isä ja äiti”, Latch henkäisi hiljaa huomaamattaan. Yhtäkkiä hänelle tuli taas kiire päästä kohti länttä peikkojen perään.
“Mitä? Sanoitko juuri ‘isä ja äiti‘?” nainen kysyi hämmentyneenä vain toljottaen Latchia. Tämä nyökkäsi vähän. “Oletko sinä… olet heidän lapsensa! Varrockin kuninkaan poika!” nainen kiljahti hämmästyksestä.
“Kyllä”, Latch sanoi hiljaa ja innottomasti. Sitten nainen tajusi, että tuon miehen vanhemmat olivat juuri nyt peikkojen mukana ja joutumassa uhrilahjaksi saastaisille peikkojumalille.
“Anteeksi, en tiennyt. Olen pahoillani.”
“Ei se mitään.”
“Nyt ymmärrän. Oletteko siis menossa pelastamaan vanhempiasi?” nainen sanoi ja alkoi tuntea myötätuntoa ja kunnioitusta häntä kohtaan. Hän oli menettämässä vanhempansa ja luultavasti kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet.
“Niin, ja kostamme myös niille saastaisille peikoille!” Latch sanoi korottaen ääntään. Hän ei ollut muistanutkaan Vectoria, ennen kuin hän tuli kaupungin itälaidalta heidän luokseen.
“Täällä kaupungissa ei ole ketään. Mitä olet saanut selville?” Vector kysyi ja nyökkäsi naista kohti.
Latch selitti hänelle lyhyesti, mitä oli saanut tietää peikkojen aikeista.
“Siis, niiden helvetistä karanneiden peikkojen suunnitelmana on uhrata vanhempasi jollekin yhtä saastaiselle jumalalle?! Ja tiedämme, että se uhrauspaikka on jossain pohjoisilla mailla ja sinne on ehkä viikon matka”, Vector sanoi selvittääkseen päätään. Hänellä olisi eniten kostettavaa peikoille. Isänsä puolesta.
“Jonnekin pohjoiseen he ovat menossa”, Latch sanoi.
“Olen siitä varma”, nainen sanoi väliin nyökäten totisesti.
“Meidän täytyy nyt jatkaa matkaa, Vec. Peikoilla on puolen päivän etumatka”, Latch sanoi ja katsoi vielä naista, jonka nimeä hän ei edes tiennyt.
“Joo, mennään jo, L”, Vector sanoi ja he lähtivät kävelemään kohti kylän länsiporttia.
“Noita jälkiä on niin paljon, että niitä voisi seurata unissaankin!” Vector naurahti halveksivasti.
Yhtäkkiä heidän takaansa kuului sen naisen huuto. “Varokaa, takananne!” Yhtäkkiä nyrkin kokoinen kivi lensi Vectorin juuri päähänsä laittamaan kypärään. Latch ja Vector käännähtivät ja näkivät takanaan viiden metrin päässä pienikokoisen ja riutuneen näköisen vihreänaamaisen peikon, joka hekotti mielipuolisesti.
“Hahahahahah! Typerät ihmiset! Ette te voi tappaa niin suurta peikkoarmeijaa! Hahahaha! Minä tapan teidät nyt!” se huusi ja poimi maasta uuden kiven. Latch ja Vector eivät tajunneet reagoida sekopäiseen peikkoon ja uusi kivi lensi harmittomasti Latchin haarniskan rinnukseen ja tippui maahan. Peikko oli selvästi kännissä tai muuten vain sekaisin. Latch ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.
“Hahahaahaa!” se nauroi ja sen likainen naama vääntyi ihmeelliseen irvistykseen. “Tulette kuolemaan kummatkin!”
Yhtäkkiä sen rinnasta tuli kovasti lyötynä läpi keihäs. Se törrötti siinä verisenä peikon rintakehästä samalla kun itse peikko vääntyili ihmeellisesti ja irvisti pitäen keihäästä kiinni. Sitten keihäs vedettiin nopeasti irti peikon ruhosta ja se kaatui hervottomaan asentoon kuolleena vatsalleen. Sen selässä oli keihään lyönnistä tullut reikä ja peikon ruumiin takana seisoi barbaarinainen päästä verinen, pitkä keihäs kädessään.
“Tuo oli…” Vector sanoi yllättyneenä. “Taidokasta!” Nainen hymyili leveästi.
“Kiitos, neiti..?” Latch sanoi haluten tietää tämän kauneimman barbaarin, jonka oli koskaan nähnyt, nimen.
“Olen Julie-Sofie, lyhyemmin Julie”, nainen sanoi hymyillen ja heilautti vaaleat hiuksensa silmiltä olalleen.
“Kiitos paljon kaikesta avusta, Julie! Me olemme Latch ja Vector! Toivottavasti nähdään joskus!” Latch huusi hymyillen ja heilautti kättään Barbaarikylän länsiportilta.
“Kiitos!” Vector huusi vielä perään, kun he lähtivät kävelemään länteen mutkittelevaa polkua pitkin. Julie jäi katsomaan leveästi hymyillen noiden kahden miehen matkaa.
“Nähdään taas”, hän sanoi hiljaa itselleen, kun Latch ja Vector katosivat näkyvistä.
Luku 5: Sidottu
Latch ja Vector kävelivät eteenpäin kapealla polulla, jonka vieressä pehmeällä nurmikolla oli valtavasti painaumia suuren armeijan jaloista. Polkua reunustivat korkeat tummanvihreähavuiset kuuset. Aurinko oli jo laskemassa ja ilma alkoi kylmenemään.
“Kohta meidän pitää etsiä yöpymispaikka, täällä kaukana asutuksesta ei kannata liikkua iltaisin”, Latch sanoi.
“Joo, etsitään kohta tiensivusta joku hyvä suoja nukkumiselle. Onko meillä muuten vielä sitä lihaa jäljellä?” Vector kysyi. Heidän reppunsa tuntuivat paljon kevyemmiltä kuin aamulla. Ehkä se johtui heidän valtavasta nälästään.
“Enää muutama pala jäljellä. Etsitään sitten aamulla lisää syötävää”, Latch sanoi ja huokaisi. Vaikka hän sai välillä syödäkseen, hänen vatsaansa silti kurni.
“Meidän pitää kyllä jossain vaiheessa levätä enemmän, tai emme jaksa seurata niitä”, Vector huomautti. “Ja muutenkin, jos aiomme kostaa peikoille, miten voimme kahdestaan hoidella monisatapäisen armeijan?” hän lisäsi. Latch oli heti tajunnut, että heidän kostossaan ei ollut mitään järkeä. Ei kaksi nuorta miestä voi hoidella kokonaista armeijallista peikkoja, barbaareja ja jättejä.
Latch huokaisi. “En tiedä, en tosiaankaan tiedä”, hän sanoi ja noiden muutaman viattoman kysymyksen takia hän vajosi epätoivon syvimpiin syövereihin. Miten he tosiaankaan pystyisivät pelastamaan hänen vanhempansa. Se olisi mahdotonta.
“Ehkä jos pysähdymme Faladorissa ja pyydämme heidän kuninkaaltaan vähän myötätuntoa ja edes pientä armeijaa mukaamme, meillä saattaa olla pieni mahdollisuus”, Latch sanoi, mutta sisällään hänen toivonsa oli hiipunut kuin Varrockin kukoistavuus.
“Saa nähdä”, Vector sanoi ja tuhahti.
“Onko sinulla sitten parempaa ideaa?” Latch sanoi pistävästi. Häntä ärsytti kuulla muilta ihmisiltä, että hän on väärässä. Polku, jota he kävelivät, kaartui hieman pohjoiseen ja yhtäkkiä heidän edessään kohosi jylhä ja tumma Jäävuori. Päivisin se olisi kuvauksellisen kaunis kimmeltävine lumihuippuineen, mutta nyt sen pimeä hahmo näytti enemmänkin uhkaavalta. Vector oli mennyt hiljaiseksi ja he kävelivät vähän matkaa kiusallisessa hiljaisuudessa.
“Mennäänkö nyt etsimään tuolta yöpymispaikka?” Latch kysyi yrittäen saada Vectorin taas puhumaan. He olivat aivan Jäävuoren juurella. “Vec?” hän kysyi uudestaan kun Vector ei vastannut.
“Joo”, hän mumisi hiljaa. He lähtivät kävelemään polulta pohjoiseen, synkkien kuusien joukkoon. Maasto kohosi hieman ylöspäin, kun he kävelivät Jäävuoren juurella synkässä metsässä. Pian he huomasivat suuren kiven, jonka vieressä oli kuusi. Latch meni kurkistamaan kiven taakse.
“Täällä kuusen ja kiven takana on hyvä suojainen paikka, jota ei huomaa!” Latch huusi Vectorille, joka käveli kauempana. Vector tuli Latchin luokse ja enempiä puhumatta, he ottivat makuupussinsa esille.
“Eikö meidän pitäisi syödäkin jotain?” Vector kysyi ja piteli vatsaansa. Latch heitti reppunsa Vectorin jalkojen juureen.
“Onhan meillä vielä tuota karhunlihaa”, Latch sanoi.
“Etkö sinä voisi paistaa lihan jos minä kerään nuotiopuut?” Vector sanoi väsyneenä. Se oli enemmänkin käsky kuin kysymys. He olivat kummatkin väsymyksestä huonolla päällä. Latch tuhahti.
“Hyvä on, etsi ne puut sitten nopeasti”, hän sanoi ja Vector katosi yön pimeyteen suurten kuusien sekaan.
Pian Vector tuli takaisin syli täynnä pieniä oksia. Latch teki niistä nuotion suuren kiven viereen ja sytytti puut. Sillä aikaa kun hän alkoi paistamaan lihoja nuotiolla, Vector katosi jonnekin kävelemään. Latchia ärsytti hänen laiskuutensa ja välinpitämättömyytensä. Kun hän oli muutamien minuuttien kuluttua paistanut lihat, hän huhuili Vectoria.
“Vec, tule nyt jo syömään! Emme kohta kerkeä jatkaa matkaa aamulla!” hän huusi. Sitten hän tulikin ajatelleeksi, että toivottavasti täällä lähellä ei olisi ketään, joka olisi kuullut. Ei täällä pimeydessä huomaisi, vaikka joku pieni asumuskin olisi lähellä.
Vector olikin ollut yllättävän lähellä. Hän saapui nopeasti Latchin ja nuotion luokse ja kävi istumaan kaatuneen puunrungon päälle.
“Miksi yleensäkään kiirehdimme jatkamaan matkaa, jos sillä ei ole mitään määränpäätä, eikä yrityksellämme toivoa? Eikö voitaisi vain lopettaa tämä matka tähän?” Vector sanoi tylsistyneenä ja toivottomana.
“Mitä? Oletko tosissasi?! Juuri nyt vanhempani ovat jossain tuolla peikkojen kynsissä ja sinä vain toivot pikku rasitusten takia, että jätetään koko matka kesken?!” Latch raivostui todella. Miten joku voisi olla niin tyhmä, ettei välittäisi viattomista ihmishengistä. Vector näytti ensin katuvan sanojaan ja laski päänsä hiljaisena. Sitten hän kuitenkin suuttui Latchille.
“Oletko koskaan ajatellut, että minulla ei ole mitään syytä koston lisäksi jatkaa tätä matkaa! Sinun äitisi ei kuollut sentään kuollut paiserokkoon, eikä isäsi joutunut peikkojen surmaamaksi!” Vector huusi ja nousi seisomaan suuttumuksensa vallassa. Kun hän puhui vanhemmistaan, hänen silmänsä kimmelsivät kyynelistä.
Latch meni hiljaiseksi, mutta päätti sitten vastata Vectorin huutoon. Kohta heidän välillään oli kova riita.
“Luuletko, että minä mahdan sille mitään, että vanhempani sattuvat olemaan kuningas ja kuningatar?!” hän huusi ja Vector vastasi heti perään ivallisesti.
“Niinpä niin. Kaikki menee sinulla niin hyvin, kun olet tuollainen lelliprinssi, jolle ei koskaan tapahdu mitään pahaa! Minä vain joudun kärsimään, eikä minulla ole enää perhettäkään! Ja täällä minä menen sinun perässäsi toivottomalle matkalle kohti kuolemaa, vaikka voisin yhtä hyvin olla jossain kaukana aloittamassa uutta elämää!”
“Anteeksi vain, jos luulin että ystävät tukevat toisiaan! Me sinä vain sinne jonnekin kauas, niin minä pelastan itse vanhempani! Et sinä taida heistä kovinkaan paljon välittääkään!” Latch huusi ja sai Vectorin suuttumaan tarpeeksi.
“Hyvä on! Minä sitten jätän sinut yksin tälle matkalle! Yritä pärjäillä, prinssi. Toivon ettet löydä vanhempiasi nyrjäyttäneenä nilkkansa!” Vector huusi ja nosti reppunsa selkäänsä ja otti yhden paistetun lihanpalan käteensä. Sitten hän kääntyi suuren kiven taakse ja katosi askeleet rapisten pimeyteen. Ensin Latchin valtasi voimakas tunne huutaa Vectorille vielä jotain loukkaavaa perään, mutta sitten hän tajusi, että he olivat ystäviä. Ei lapsuudesta asti tunteneiden ystävien pitäisi riidellä keskenään.
Latch tunti yhtäkkiä itsensä katuvaksi ja suuttuneeksi itselleen. Nyt hän olisi yksin, vailla matkaseuraa ja tuskin näkisi Vectoria pitkään aikaan. Ei olisi pitänyt suuttua Vectorille niin pahasti. Hän potkaisi nuotion raivoissaan sammuksiin. Miten hän olikin näin tyhmä! Hän toivoi, että Vector olisi palannut ja he olisivat pyytäneet toisiltaan anteeksi, mutta missään ei kuulunut liikettä. Hän oli yksin täällä metsässä, kaukana kotoa, joka oli tuhottu ja kaukana vanhemmistaan, jotka olivat vaarassa. Yhtäkkiä hän ei ollut itsekään enää varma, kannattaisiko jatkaa matkaa. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli kadonnut hauskan ja aina hyväntuulisen, vaikkakin välillä ailahtelevan, Vectorin mukana.
Latch pureskeli sitkeää lihanpalaa suussaan. Hän oli todella väsynyt, mutta ei voinut nukahtaa. Niin moni asia painoi hänen mieltään. Mitä hän nyt tekisi? Hänellä ei ollut enää kotia, minne palata. Jatkaisiko hän matkaa?
Yhtäkkiä hän kuuli hieman kauempaa naisen kirkaisun ja jotain eläimellistä örinää.
“Peikkoja!” hän henkäisi ja oli hetkessä pystyssä. Hän tulisi näköjään tapaamaan niitä tällä matkalla enemmän kuin tarpeeksi. Latch nousi ylös ja lähti sapeli valmiina suuren kiven luota pohjoiseen. Hän kuuli taas kirkaisun. Enää hän ei jaksanut miettiä Vectoria, nyt saattoi olla tosi kyseessä.
Hän juoksi vähän matkaa todella kapeaa, mutapohjaista kuusien reunustamaa polkua pitkin eteenpäin. Pian hän tuli pienen aukion laidalle. Aukion kohdalla maasto vähän laski, joten vaikutti, että se olisi ikään kuin jossain pienessä kraatterissa. Aukion keskellä oli suuri nuotio, josta leimusi korkeita liekkejä. Nuotion ympärillä istui pienillä kivillä tai puunrungoilla yhteensä neljä peikkoja. Niiden kasvot eivät näkyneet, sillä ne katsoivat toiseen suuntaan. Nuotion vieressä maassa makasi rimpuileva ja sidottu nainen, jolla oli mustat olkapäille ylettyvät hiukset. Hänellä oli harmaa, melko likainen ja rääsyinen hame päällään. Peikot näyttivät ahdistelevan häntä ja hän kirkui koko ajan.
Latch piti sapeliaan ja suurta kilpeään valmiina. Hänen täytyisi pelastaa tuo nainen. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti reagoimaan mitään, aukion pohjoispuolelta kuului raksahdus. Peikot valpastuivat ja ottivat keihäänsä ja pienet teräsmiekkansa esiin ja lähestyivät hitaasti pimeää metsänlaitaa, josta rasahdus oli kuulunut. Jälleen kuului räsähdys, mutta tällä kertaa aukion länsilaidalta. Pusikossa vilahti jokin hahmo. Latch seurasi tilannetta jännittyneenä sivusta ja suunnitteli kohta ryntäävänsä pelastamaan sidotun naisen, joka makasi nyt kauempana peikoista.
Sitten kuului suhahdus ja aukion länsipuolen pusikoista lensi nuoli. Se töksähti terävästi yhtä peikoista olkapäähän. Salamannopeasti heti perään lensi toinen nuoli ja se osui samaa ällistynyttä peikkoa otsaan. Se kaatui maahan tömähtäen. Kolmesta peikosta johtajan näköinen huusi toisille peikoille.
“Hurgramin nimeen, mitä helvettiä te teette! Hyökätkää sen kimppuun!” Pelästyneet peikot lähtivät epäröiden kävelemään kohtia tummia pusikoita. Sieltä ei kuulunut enää mitään ääniä. Johtajan näköinen peikko perääntyi hieman taaksepäin sidotun naisen luokse. Latch yritti siirtyä hiljaa parempaan paikkaan, jotta näkisi piilottelevan jousiampujan, joka varmaankin piileskeli yhä pusikoissa. Juuri kun peikot olivat puskan kohdalla, kyyristynyt Latch menetti tasapainonsa ja kaatui pienen oksan päälle niin, että se naksahti poikki.
Peikot havahtuivat ja lähtivät nyt juoksemaan Latchia kohti. Sitten yllättäen siitä puskasta, josta joku oli ampunut nuolia, hyppäsi Vector taistelukirveensä kanssa. Hän potkaisi toista peikkoa selkään, niin että se kaatui vatsalleen ja iski kirveellään tappavalla voimalla toista peikkoa kylkeen. Vatsallaan makaava peikko yritti ryömiä pystyyn, mutta Vector painoi sen jalallaan maahan ja löi sitä selkään. Vedettyään verisen taistelukirveensä sen selästä, hän katsoi maassa makaavan naisen vieressä seisovaa isoa peikkoa.
“Jahas, oletkin taitava taistelija!” se nauroi röhivällä äänellä. Sitten se nosti maasta vierestään vaarallisen näköisen miekan. Se oli kuin Latchin sapeli, mutta se oli valmistettu jostain hienosti kiiltävästä, vaaleasta metallista. Sen hyvin terävässä terässä oli pieniä piikkejä. Ase näytti hyvin tappavalta.
Vector näytti perääntyvän hieman aseen nähdessään, mutta sitten katsoi maassa makaavaa naista, joka seurasi hiljaa ja pelokkaana tapahtumia. Latch päätti tilaisuutensa tulleen. Hänen täytyi auttaa Vectoria, vaikka he olivat riidelleet. Se oli selvä.
Peikko nauroi ja katsoi kylmästi Vectoria. “Hurgram-jumalan nimeen!” se huusi ja
nosti sapelinsa. “Kuol-”
Silloin Latch oli hypännyt pensaikosta ja rynnännyt peikon taakse. Runitesapeli leikkasi peikon saastaista lihaa. Sen verinen terä pilkisti peikon rintakehän vasemmalta puolelta. Se oli lävistänyt kylmän ja pienen sydämen. Peikko yski verta ja retkahti hervottomaksi tyhjät silmät tuijottaen tyhjyyteen.
Latch veti sapelinsa irti ja peikon ruumis valahti maahan.
“Latch”, Vector sanoi yllättyneenä ja ensin iloisena. Sitten hän näytti hämmentyvän, eikä katsonut Latchia silmiin. Latch kuitenkin hymyili hänelle.
“Vec, olen pahoillani, että huusin sinulle”, hän sanoi.
“Ei se mitään. Ei minunkaan olisi pitänyt suuttua. Eihän muistella sitä riitaa yhtään?”
“Ei”, Latch sanoi ja hymyili. “Mutta ei se mitään jos haluat jättää matkan kesken.”
“Ei, kyllä minä haluan jatkaa. Olin vain vähän väsynyt, enkä itsekään tiedä mitä sanoin. Unohdetaan tämä.” Sitten he taputtivat toisia selkään.
Maassa makaava nainen heidän takanaan rykäisi, että Latch ja Vector huomaisivat hänet. He nolostuivat ja kääntyivät hymyillen avaamaan naisen köydet. Nainenkin hymyili. Ehkä tämä tapahtuma oli ollut jotenkin huvittava sivustakatsojan mielestä.
“Oletko kunnossa? Kuka sinä olet?” Latch aloitti heti kysymisen.
“Olet kaunis”, Vector sanoi yhtäkkiä ilmeenkään värähtämättä, tuijottaen naisen silmiä. Nainen hymyili vienosti.
“Kiitos. Olen ihan kunnossa. Nimeni on Darcy.”
Luku 6: Majatalo Valkoinen Timantti
Latch heräsi vireänä monen tunnin nukkumisen jälkeen. Hän nousi ylös makuupussistaan ja kävi nojaamaan suureen kiveen. Aurinko paistoi jo korkealla. Vectorin makuupussi oli tyhjä ja Darcykin oli jo hereillä.
Eilen yöllä Latch ja Vector olivat pelastaneet Darcy Woodsburyn ahdistelevilta peikoilta. Hän ei ollut vielä ehtinyt kertoa itsestään muuta kuin nimen ja sen, että asuu Faladorissa vanhempiensa kanssa. Hänen isänsä on Faladorin parhaimman majatalon, Valkoisen Timantin johtaja. Vector ja Latch olivat pyytäneet hänet mukaansa matkalleen Faladorin ohi, sillä sinne päin heidän matkansa mitä luultavimmin suuntautuisi, jotta hän pääsisi kotiin.
“Vec!” Latch alkoi huhuilla. “Missä olet?” Pian kuului jalkojen kahinaa ruohikkoa vasten ja Vector ilmestyi näkyviin.
“Huomenta. Kävin siellä peikkojen leiripaikan luona, ja löysin peikkojen repusta leipää”, hän sanoi ja piti käsissään suurta limppua. Sitten hän mursi siitä palan ja heitti Latchille. “Darcy on tuolla vähän matkan päässä etsimässä marjoja matkaevääksi. Mennäänkö hänen luokseen ja kysellään miten hän päätyi tänne?”
“Joo, mennään vaan. Mitähän hän teki täällä korvessa ja niin myöhään?” Latch mietti itsekseen ja puraisi leivänpalaa. Se oli kovaa ja kuivunutta, mutta sai kelvata paremman syötävän puitteissa. He lähtivät kävelemään hieman itää kohti loivaa rinnettä alaspäin.
“Tuolla hän on!” Vector huudahti ja osoitti eteenpäin. Latch katsoi Vectorin näyttämään suuntaan ja näki naisen istuvan selkä heihin päin kyyristyneenä pienen kimmeltävän puron varrella. He lähtivät kävelemään häntä kohti ja kuultuaan heidän askeleet Darcy kääntyi tummat hiukset liehuen.
“Mitä te täällä teette?” hän kysyi hymyillen ja nousi seisomaan.
“Tulimme vain katsomaan, oletko jo löytänyt marjoja”, Latch sanoi ja katsoi kysyvästi Darcya ja puroa.
“Ainiin! Öh.. Unohdin sen kokonaan ja tulin tänne purolle pesemään kasvoni”, Darcy sanoi ja punastui. “Olen joutunut vähän rämpimään maassa, kun ne peikot nappasivat minut.”
“Miten ylipäätänsä jouduit napatuksi?” Vector kysyi.
“Niin. Emme tiedä sinusta muuta kuin, että asut Faladorissa ja että nimesi on Darcy”, Latch sanoi. Darcy punastui taas vähän.
“Olette oikeassa. Te pelastitte minut, kyllä minä teille voin kertoa muutakin kuin nimeni”, hän sanoi ja huitaisi hätäisesti auringonvalossa kimmeltävät mustat hiuksensa pois silmiltään. “Ajattelin vain isäni sanoja. Hän aina käski olla kertomatta mitään ventovieraille.”
“Se on kyllä totta. Ei sinun ole pakko kertoa itsestäsi jos et halua”, Latch sanoi.
“Ei, kyllä minä voin kertoa. Tiedän, että olette kilttejä. Ettehän olisi muuten pelastaneet minua niin urheasti ja tarjonneet minulle vielä turvallista yösijaakin”, Darcy sanoi. “Asun siis isäni ja äitipuoleni kanssa Faladorissa. Toissapäivänä isä pyysi minua viemään pienen lähetyksen jollekin miehelle Edgevilleen. Majatalon nimissä tietysti”, hän alkoi kertoa mahdollisimman kuvailevasti. Hänestä näki selvästi, että hän luotti näihin kahteen mieheen ja piti heitä elämänsä sankareina. Latch vilkaisi välillä ympärilleen ja yritti arvioida, kuinka pitkällä päivä olisi. Heidän täytyisi kohta jatkaa matkaa.
“Lähdinkin sitten eilen heti aamusta kävelemään polkua pitkin kohti Barbaarikylää ja sitten sieltä Edgevilleä kohti. Jouduin kuitenkin pysähtymään tässä lähistöllä alkuyöstä, sillä näin suuren peikkoarmeijan, joka tuli idästä. Ajattelin vain piiloutua siltä, ja juoksin polulta metsään ja piileskelin siellä niin kauan, kunnes arvelin armeijan kävelleen ohi. Tulin piilostani, mutta yhtäkkiä takanani olevista pusikoista hyppäsi neljä peikkoa, jotka ottivat minut vangiksi”, Darcy sanoi hengähtäen. “Sitten tiedättekin, mitä tapahtui.”
“Näit siis suuren peikkoarmeijan?” Latch kysyi ja hänen toivonsa nousi hieman. “Tiedätkö minne se oli menossa?”
“En”, Darcy sanoi ja ihmetteli Latchin kysymystä. Latch vaipui taas epätoivoon. “Mutta sen näin, että se suuntasi jonnekin länteen. Mikä teitä siinä armeijassa kiinnostaa? Ovatko peikot muka todella sotajalalla?”
“Ovat. Etkö tiennyt?” Latch kysyi ällistyneenä ja katsoi Vectoriin. “Tämä meidän ‘matkamme’ liittyy juuri peikkoihin, vai mitä Vec?” hän jatkoi siirtäen vastuun tarinasta hänen kerrottavakseen.
“Häh? Ai, ööhh…” Vector sanoi hämmentyneenä ja alkoi miettiä mitä sanoisi. “Minä olen siis Vector Grove ja tämä tässä on Latch Privlidge…”
“Ai Privlidge?” Darcy sanoi hämmästyneenä ja tuijotti Latchia.
“Aivan niin”, Vector sanoi tuhahtaen, koska hänet keskeytettiin. “Aivan niin. Latch on Varrockin kuninkaan poika. Tarkalleen ottaen Varrockin prinssi. Tulemme kummatkin Varrockista.”
“Vau! En ole koskaan nähnyt sinua, vaikka olet sentään Varrockin prinssi!” Darcy sanoi arvostusta ja ihailua äänessään. “Entä miksi te sitten olette täällä kaukana kotoa?”
“Olin juuri tulossa siihen”, Vector sanoi hieman äreästi. Darcy punastui nolostuneena. “Yritän kertoa tämän lyhyesti. Olimme toissapäivänä erämaassa kahdestaan metsästämässä demoneita. Kun palasimme iltapäivällä Varrockiin, huomasimme, että se oli aivan raunioina.” Darcy hengähti hämmästyneenä ja meinasi sanoa jotain, mutta päätti sitten olla keskeyttämättä. “Näimme kaikkialla ruumiita ja tuhoutuneita taloja. Peikot olivat hyökänneet jättimäisellä armeijalla apunaan barbaareita ja muutama kukkulajätti. Tapasimme kaupungissa eloonjääneen vanhuksen, joka kertoi meille mitä oli tapahtunut. Peikot olivat pakottaneet barbaarit mukaan sotajoukkoon tuhoamaan Varrockia. Tuhoaminen ei kuitenkaan ollut ainoa syy. Peikoilla on nimittäin jokavuotinen uhrausrituaali, jonka takia niiden pitää viedä jonnekin pohjoisessa olevalle uhripaikalle uhrilahja. He aikovat käyttää ihmisen verta lahjana Hurgram-jumalalleen.”
“Ne saastat ottivat isäni ja äitini vangeiksi mukaansa! Ne aikovat uhrata heidät!” Latch sanoi kovalla äänellä ja puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti tyhjyyteen. Hänen itseluottamuksensa kasvoi jälleen roimasti halusta kostaa.
“Mutta… Sehän on kauheaa! Varrockin kuningas ja kuningatar! Minä… olen pahoillani”, Darcy kiirehti omalta järkytykseltään sanomaan. Hänestä näki, ettei hän ollut kuullut uutista Varrockin tuhoamisesta.
Vector oli nyt uppoutunut kertomaan tarinaansa joten hän jatkoi sitä. “Sen takia siis lähdimme matkaan. Seuraamme peikkoja, pelastamme Latchin vanhemmat ja kostamme kaikkien niiden tappamien läheistemme puolesta!” hän sanoi vahvalla äänellä, mutta Latch näki hänen silmäkulmassaan kimmellystä. Oli vaikeaa menettää viimeinen läheinen perheenjäsen. Varsinkin peikkojen surmaamana. Vector oli kuitenkin jälleen Latchin tukena.
Vector pyyhkäisi kädellään hätäisesti silmäkulmaansa ja kertoi tarinan loppuun asti. “Matkasimme tätä tietä pitkin kohti länttä peikkojen jäljessä ja tultuamme tänne Jäävuoren kupeeseen yöpymään, kuulimme läheltä ääntä. Niin löysimme sinut sidottuna peikkojen luota ja tässä ollaan”, hän lopetti.
Vähän aikaa oli hiljaista, kunnes Darcy päätti puhua. “Tajusin heti, että olette urheita kun pelastitte minut. En kuitenkaan tajunnut teitä näin urheiksi! Uskalsitte lähteä valtavan peikkoarmeijan perään noin vain pelastaaksenne sinun vanhempasi”, Darcy sanoi ihaillen ja myötätuntoa tuntien ja katsoi vuoroin Latchia, vuoroin Vectoria. He kummatkin punastuivat noin kehuvista sanoista.
“Tuota… Tiedämme nyt siis minne olemme menossa. Lähdetäänkö matkaan?” Latch kysyi ja toivoi pääsevänsä taas peikkojen jäljille. Vector nyökkäsi ja kääntyi Darcya kohti.
“Lähdetään vain”, Darcy sanoi. “Isäni varmasti odottaa minua kotiin, vaikka kadotinkin sen lähetyksen, mikä minun piti viedä.”
“Varmasti”, Vector sanoi hymyillen ja he lähtivät matkaan kohti Faladoria.
Muutamien tuntien päästä
Latch, Vector ja Darcy kävelivät reippaina suuresta kolmihaaraisesta risteyksestä etelään päin. Kun he olisivat vieneet Darcyn isänsä luokse Majatalo Valkoiseen Timanttiin ja käyneet juttelemassa Faladorin kuninkaalle Varrockin tapahtumista, he palaisivat tähän risteykseen, jonka keskellä oli upea kivinen patsas, ja menisivät luoteisesta haarasta, sillä peikkoarmeijan jäljet näyttivät kulkevan sitä tietä.
Pian kolmikon edessä kohosivat Faladorin vaaleanharmaat, jykevät muurit ja suuri aukinainen portti jonka edessä seisoi muutama vartija. Heidän kävellessä portista suureen kaupunkiin, vartijat tarkkailivat heitä. He eivät tietenkään vaikuttaneet epäilyttäviltä reissaajilta, joten heidät päästettiin kulkemaan läpi.
Heti kaupunkiin astuttuaan he näkivät suuren aukean, joka vilisi väkeä. Oli kaikenlaisia kauppiaita ja esiintyjiä. Iltapäivät Faladorissa olivat aina todella vilkkaita. Muutama ihminen tuijotti tätä kolmikkoa, kun he kävelivät ohi. Ehkä vain sen takia että Latchilla ja Vectorilla oli vielä haarniskat päällään, eikä se ollut kovin yleistä näin lämpimällä säällä. Aukion ympärillä oli useita kauppoja ja taloja.
“Seuratkaa minua! Valkoinen Timantti on täälläpäin!” Darcy sanoi Vectorille ja Latchille ja lähti puikkelehtimaan ihmismassa läpi etelää kohti. Vector ja Latch seurasivat häntä välillä vahingossa paksuilla haarniskoillaan ihmisiä tuuppien. He saivat muutaman kauppiaan huudot peräänsä, mutta jatkoivat Darcyn seuraamista. Kun he olivat päässeet aukion toiseen laitaan ihmismassan läpi, he näkivät Darcyn jo odottavan heitä.
“Eikö oltaisi voitu kiertää aukiota?” Latch kysyi tylsistyneenä ja katsoi aukiolle päin, josta vielä kuului jonkun vihamielistä huutoa.
“Oltaisiin, mutta näin päästiin nopeammin”, Darcy sanoi ja hihitti. Latch punastui.
Latch ja Vector tajusivat vasta nyt, että seisoivat erään pubin oven vieressä. Isossa vaalea tiilisessä talossa oli kaksi kerrosta. Darcy ei enää jatkanut matkaa.
“No? Minne nyt? Missä se majatalo on?” Latch kysyi. Darcy hymyili ja alkoi lähes nauramaan.
“Tässähän se on! Seisomme sen vieressä!” hän sanoi hihittäen ja osoitti pubin toisen kerroksen ikkunan viereen. Seinässä oli kyltti, jossa oli valkoisen timantin kuva ja luki: “Majatalo”.
“Mutta luulin tätä pubiksi!” Latch sanoi ihmeissään ja tuijotti ulko-oven vieressä olevaa suurta kylttiä jossa luki: “Faladorin pubi”. Lisäksi kyltissä luki kapakan erikoisuuksia.
“Pubihan tämä on!” Vector sanoi yhtä ihmeissään.
“Alakerta on toki kapakkaa, mutta tiskiltä voi ostaa yöpymishuoneen ja yläkerrassa on itse majatalo! Olisittepa nähneet ilmeenne äsken!” Darcy sanoi hihittäen. Vector katsahti Latchiin ja he tuijottivat toisiaan hymyillen.
He astuivat nyt sisään pubiin, jossa oli melko hämärää ja tunkkaista. Suoraan edessä ovelta päin katsottuna oli baaritiski, jonka takana seisoi tukevahko ruskeaviiksinen kalju mies. Hän tuijotti heitä kolmea ja odotti näköjään, että he tulisivat kaljalle. Latch katseli ympärilleen ja näki vain kaksi raihnaista miestä takapöydässä hörppimässä suuresta tuopista olutta.
Darcy käveli baaritiskin eteen Vector ja Latch perässään. Heidän tullessa lähemmäs tiskiä, baarimikon ilme kirkastui tylsistyneestä hämmästyneeksi ja iloiseksi.
“Darcy, tulit takaisin!” hän huudahti iloisena. “Isäsi on odottanut hieman huolestuneenakin sinua. Hän katui että lähetti sinut yksin viemään lähetystä. Mukava kun olet kotona!” Latch näki Darcyn hymyilevän baarimikolle takaisin.
“Mukava nähdä sinuakin Henry. Onko isä ylhäällä huoneessaan vai kotona?” Darcy kysyi.
“Huoneessaan ylhäällä. Keitäs nämä nuorukaiset, joiden kanssa olet, ovat?” Henry sanoi mukavan tuttavalliseen sävyyn. Baarimikko tuijotti nyt vaivaantunutta Vectoria ja Latchia.
Darcykin vilkaisi heitä ja sanoi sitten hymyillen Henrylle: “Kaksi pelastajaani vain. Voin kertoa koko tarinan myöhemmin”, hän sanoi hymyillen ja lähti kävelemään kohti tiskin vieressä olevia portaita. Latch ja Vector lähtivät kävelemään hänen peräänsä. Henry huikkasi heidän peräänsä: “Tervetuloa Faladoriin!”
He nousivat portaat yläkertaan, pitkään aulaan, jonka seinillä oli ovia huoneisiin. Huoneita oli monta ja ne olivat tarkoitettu majatalon asukeille. Aulan tummat puiset seinät ja lattia toivat kotoisaa tunnelmaa.
“Tulkaa tänne”, Darcy sanoi ja lähti kävelemään portailta oikealle. Aulan toisessa päässä hän pysähtyi Vector ja Latch kannoillaan. Edessä aivan muiden kaltainen ovi, jossa kuitenkin luki kullattuun laattaan kaiverrettuna: “O. Woodsbury”. Darcy kokeili avata ovea kullatusta ja taiteellisesta ovenkahvasta, mutta ovi oli lukossa. Sitten hän päätti vain koputtaa oveen. Latch ja Vector seisoivat vähän sivummalla ja riisuivat samalla painavia haarniskoitaan. Pian oven takaa kuului askelia ja lukossa rapisi. Ovi aukesi ja kuusikymppinen harmaahiuksinen ja -partainen Darcyn isä avasi.
“Rakas tyttöni!” hän huudahti yllättyneenä ja iloissaan. Isä ja tytär halasivat siinä oviaukossa ja Latch ja Vector seisoivat vieressä. “Mukava nähdä sinua taas, tyttöni! Miten matka meni? Saitko lähetyksen perille?” isä kyseli, eikä näköjään ollut vielä huomannutkaan poikia sivummalla.
“En saanut lähetystä perille. Hukkasin sen, olen pahoillani”, Darcy sanoi surullisena. “Eräät peikot nappasivat minut, mutta nämä urheat pojat pelastivat minut ja toivat tänne!” hän jatkoi iloisena ja irrotti itsensä isänsä halauksesta. Darcyn isä katsahti nyt ensimmäistä kertaa Latchiin ja Vectoriin, jotka hymyilivät kohteliaasti takaisin.
Darcyn isä oli hämmentynyt, mutta halusi kuulla kaiken tyttärensä matkasta. “Käykää kaikki kolme sisään! Haluan kuulla kaiken matkastanne!” hän sanoi ja ohjasi heidät melko suureen työhuoneeseensa.
“Minun nimeni on Olaf Woodsbury ja olen Majatalo Valkoisen Timantin johtaja”, hän sanoi Latchille ja Vectorille istuutuen ikkunan vieressä olevaan nojatuoliin leveästi hymyillen.
Luku 7: Muurin taakse
Latch ja Vector istuutuivat Darcyn kanssa Olafin osoittamalle nahkasohvalle, joka oli vastapäätä nojatuolia, jossa Olaf istui. Latch katseli ympärilleen. Huone ei ollut kovinkaan iso, mutta silti monta kirjahyllyä koristivat sen seiniä. Olafin takana oleva ikkuna oli auki ja verhot lepattivat pienessä tuulenvireessä. Huone tuntui todella kotoisalta.
“No, älkää pitäkö minua jännityksessä”, Olaf sanoi ja hymyili niin, että hänen pyöreät kasvonsa näyttivät vielä hyväntahtoisemmilta. “Mitä matkallanne oikein tapahtui? Ja keitä te urheat pojat olette?”
Vector katsahti Latchiin ja Latch alkoi kertomaan. “No, ensinnäkin, olen Latch Privlidge ja ystäväni on Vector Grove ja olemme kotoisin Varrockista.”
“Hetkinen”, Olaf keskeytti hämmästyneenä. “Tarkoitatko, että olet kuningas Arthurin poika?”
“Kyllä, herra. Olette varmaankin jo kuulleet miten Varrockissa kävi?” Latch kysyi ja näki Vectorin tuijottavan surullisen näköisenä lattiaa.
“Huhu on kiertänyt hyvin. Olen pahoillani vanhempiesi puolesta, poika. Mitä te täällä teette ja miten selvisitte hyökkäyksestä?”
“Olimme juuri hyökkäyksen aikaan erämaassa metsästämässä demoneita ja huomasimme tuhon vasta kun palasimme kaupunkiin”, Latch kertoi. “Saimme selville mitä oli tapahtunut ja päätimme kostaa niille peikoille ja pelastaa vanhempani.” Latch piti tauon ja huomasi Vectorin olevan todella surullinen. “Vectorin isä… hän oli yksi niistä kyläläisistä, joka kuoli urheasti taistellessaan peikkoja vastaan. Lähdimme siis seuraamaan peikkoja ja kostamaan heille.”
“Olen pahoillani puolestasi, poika”, Olaf sanoi. Vector vastasi hiljaa: “Kiitos.”
Kaikki olivat hetken hiljaa, kunnes Latch taas jatkoi: “Seurasimme peikkoja pitkän matkan länteen jalanjälkiä seuraten. Yhtenä yönä, kun päätimme käydä etsimään Jäävuoren rinteiden läheisestä metsiköstä yösijaa, kuulimme yhtäkkiä kauempaa avunhuutoja. Päätimme mennä valppaina katsomaan, mitä siellä tapahtui…”
Darcy, joka oli ollut pitkään hiljaa, jatkoi tarinaa: “Pojat tulivat erään aukion reunalle jonne muutama peikko oli tehnyt leirin. Nämä peikon olivat vanginneet ja sitoneet minut kun olin toimittamassa sitä postia Edgevilleen. Minä siis makasin siinä niiden nuotion vieressä sidottuna ja huomasin pian aukion laidalla piileskelevät pojat. Sitten he yllättivät peikot ja taistelivat urheasti pelastaen minut.” Latch ja Vector punastuivat hieman.
“Sittenkö nämä pojat saattoivat tänne Faladoriin?” Olaf kysyi Darcyltä.
“Niin.”
“Teitte hyvin ritarillisen teon, pojat. Ansaitsette jonkin palkkion. Tiedänkin juuri hyvän asian, mistä muistatte aina olla urheita”, Olaf sanoi hymyillen ja nousi nojatuolistaan. Hän käveli ikkunan edessä olevan lipaston luokse ja avasi ylimmän laatikon. Sitten hän otti sieltä jotain ikkunasta tulevassa auringon valossa kimaltelevaa ja pyysi poikia nousemaan.
“Nämä ovat Majatalo Valkoisen Timantin medaljonkeja, eli koruja. Eivät kuitenkaan mitään rihkamaa”, hän sanoi hymyillen ja näytti poikien edessä kahta korua, joissa oli hopeinen todella ohut nauha, josta riippui peukalon kokoinen, hienosti kimmeltävä salmiakin muotoinen timantti. “Vain kaikilla majatalon työntekijöillä ja oikein tärkeillä vieraillamme on oikeus pitää tällaista”, hän jatkoi ja näytti omassakin kaulassaan riippuvaa korua. Myös Darcylla oli samanlainen. Olaf laittoi poikien kaulaan nuo hienot korut.
“Kiitos paljon, nämä ovat upeita!” Vector kiitti. “Mutta ei teidän olisi tarvinnut.”
“Voi kyllä minun tarvitsi”, Olaf sanoi. “Olette ansainneet Valkoisen Timantin kunnianosoituksen!”
Kaikki olivat hetken hiljaa, mutta kun hiljaisuus muuttui jo vaivaantuneisuudeksi, Latch päätti puhua. “Meidän täytyisi kyllä jatkaa jo matkaa, tai meillä ei ole mitään mahdollisuutta saada peikkoja kiinni. Käymme ensin varmaankin kuninkaan luona kertomassa kaiken, minkä tiedämme peikoista ja yritämme pyytää apujoukkoja matkallemme. Mutta kiitos kaikesta ja toivottavasti tapaamme vielä, herra Woodsbury.”
“Eipä kestä, pojat. Ilo oli minun puolellani”, Olaf sanoi poikien noustessa ja kävellessä ovelle. Latch näki Darcyn katsovan haikaillen heidän peräänsä, mutta ei puhunut. “Hei sitten, Darcy!” Vector sanoi.
“Hei!” hän vastasi hiljaa. Pojat poistuivat huoneesta ja oven sulkeuduttua he lähtivät kävelemään portaille ja alas pubiin. Alhaalla oli yhtä hiljaista kuin silloin, kun he vähän aikaa sitten olivat astuneet tänne. Tiskin takana seisoi baarimikko Henry ja hymyili heille samalla kun kuivasi isoa oluttuoppia. Latch ja Vector hymyilivät takaisin ja suuntasivat ovelle. Heidän astuttuaan ulos, he huomasivat taivaan olevan pilvinen ja uhkaavan näköinen. Enää ei ollut niin lämminkään kun heidän saapuessaan Faladoriin.
“Menemme siis kuningas Theodonin puheille?” Latch kysyi.
“Juu”, Vector vastasi hiljaa ja he lähtivät kävelemään tietä etelään, jossa kohosi upea valkomuurinen linna. He eivät kuitenkaan kerinneet pitkälle, ennen kuin heidän takaansa kuului huuto.
“Odottakaa, pojat!” Latch ja Vector kääntyivät ja näkivät Darcyn juoksevan hymyillen heitä kohti.
Latch hymyili Vectorin kanssa takaisin, mutta he olivat ihmeissään. Ennen kuin kumpikaan heistä ehti avata suutaan, Darcy puhui.
“Kysyin isältäni voisinko tulla teidän mukaanne matkalle peikkojen perään. Isä oli ensin vastahakoinen, mutta antoi minulle kuitenkin luvan tulla mukaan!” Darcy sanoi innostuneen ja iloisen näköisenä.
“Mukavaa, että tulet mukaamme!” Vector sanoi iloisena. “Mutta miksi sinä halusit?”
“Kai minun täytyy jotenkin teille korvata se, että pelastitte henkeni!” Darcy sanoi intoa täynnä ja hymyili säteillen. Vector ja Latch hymyilivät myös ja katsoivat toisiaan.
“Nyt meitä on sitten kolme lähdössä kaikkien aikojen matkalle”, Vector sanoi ja katsoi Darcya. Sitten he lähtivät kävelemään linnaa kohti. Faladorin kuningas Theodon asui kaupungin keskellä linnassaan, vallihaudoin erotettuna muusta kaupungista. Vector, Latch ja Darcy astelivat leveän ja jykevän kivisillan yli ja astuivat suuren rautaisen ristikkoportin eteen. Kaksi vartijaa portin edessä valkoisissa sotisovissaan nostivat terävät miekkansa tupeistaan ja kolmikon ja heidän katseensa kohtasivat.
“Kertokaa nimenne ja asianne, Saradomin nimeen!” toinen vartijoista huusi kurinalaisella äänellä.
“Olemme…” Vector aloitti ja astui lähemmäs vartijaa.
“Latch Privlidge, olen Latch Privlidge”, Latch sanoi ja tönäisi Vectorin sivuun. “Olette varmaankin kuullut isäni, kuningas Arthurin ja kotikaupunkini kohtalosta, eikö vain?” Vartijat nyökkäsivät ihmetellen ja katsahtivat toisiaan kysyvästi.
“Meillä on asiaa liittyen peikkojen armeijaan, joten voitteko päästää meidät kuninkaan puheille?” Latch kysyi.
“Siinä tapauksessa toki, mutta teidät tutkitaan muurien sisällä, välttämätön turvatoimi”, vartija sanoi ja huudahti sitten jonnekin muurin harjalle kovaan ääneen: “Hoi, Troy! Portti ylös!”
Ruosteinen portti kohosi hitaasti ylös ja pian Latch, Vector ja Darcy olivat linnan suurella pihamaalla ja heitä ympäröivät linnan muurit ja itse linnarakennus. Koko linna ja sen muurit oli valmistettu samasta vaaleanharmaasta, lähes valkoisesta, kivestä. Se sopi hyvin sillä olihan paikka Valkoisten Ritareiden koti yhtä paljon kuin kuninkaan linnakin. Pihamaalla näkyikin kauempana muutama kokonaan valkoiseen haarniskaan pukeutunut sotilas, jolla oli käsissään pitkä ja voimakkaan näköinen kahden käden miekka, joka oli tehty samasta materiaalista kuin haarniska ja kilpikin.
“Mistä nuo sotilaiden valkoiset haarniskat ovat oikein tehty?” Latch kysyi katsellen, kuinka kaksi Valkoista Ritaria iskivät miekkansa voimalla yhteen. Samalla Latch, Vector ja Darcy joutuivat vartijoiden toimittamaan ruumiintarkastukseen.
“Etkö tiedä?” Darcy kysyi hämmästyneenä.
“Ne valmistetaan suurimmaksi osaksi runitemalmista, kuten normaalit runitehaarniskat, mutta lisäämme niihin muutamaa omaa ainesosaamme ja maalaamme ne valkoisiksi eräällä salaisella maalilaadulla, jonka ansiosta väri ei kulu paljoa”, toinen vartijoista sanoi samalla kun tunnusteli Vectorin reppua ulkoapäin.
“Mitä ainesosia, jos saan kysyä?” Vector kysyi.
“ Hieman kultaa ja hopeaa, se saa kokonaisuudesta vahvemman ja kestävämmän”, vartija vastasi ja sitten sanoi: “No niin, voimme mennä kuningas Theodonin puheille. Seuratkaa meitä.”
Valkoiset Ritarit johdattivat meidät linnan upealle sisäpihalle, jolla näkyi muita sotureita harjoittelemassa taistelutaitoja. Latch, Vector ja Darcy johdatettiin suuresta tammipuisesta ovesta sisään linnan alakerrokseen, joka oli hienosti koristeltu erilaisilla haarniskoilla ja patsailla. He nousivat kaksi kerrosta ylemmäs aivan ylimpään kerrokseen. Portaat nousivat suoraan oven eteen, jota vartioi kaksi Valkoista Ritaria.
“Mitä asiaa heillä on?” sanoi toinen heistä asettuen joukon tielle.
“Varrockin prinssin ja hänen ystäviensä täytyy tavata kuningas, joten päästäkää heidät”, sanoi toinen kaveruksia johdattaneista ritareista, jonka jälkeen vartijat avasivat oven.
Latch huomasi sisään astuessaan ovessa olevan kultaisen kyltin jossa luki isolla tekstillä “Kuningas Theodon II”. Huone, johon he astelivat oli suuri ja valoisa. Ikkunat olivat oven vastakkaisella seinällä ja niiden edessä oli suuri tummanruskea pöytä, jolla oli joitain kirjoitustavaroita ja paperia. Pöydän takana istui vanha harmaahiuksinen ja ryppyinen mies, Theodon. Pöydän toisella puolella oli toinen tuoli jossa istui joku selkä heihin päin. Vitivalkoiselle seinälle oli kiinnitetty useita hienoja maalauksia, jotka luultavasti olivat jonkun tunnetun taiteilijan maalaamia. Lisäksi seinän vieressä seisoi kaksi korkeaa kirjahyllyä täynnä kirjoja.
“Varrockin prinssillä on teille kiireellistä asiaa, sir” yksi Valkoinen Ritari huikkasi ovelta.
“Etkö näe että minulla on tässä juttu kesken veljesi kanssa, Willhelm?” kuningas sanoi yllättävän lempeällä ja rauhoittavalla äänellä, vaikka sanoma kuulosti erilaiselta. Theodon katsahti ensimmäistä kertaa Latchiin, Vectoriin ja Darcyyn. Hän hymyili todella lämpimästi. Sanansa hän kuitenkin osoitti tuolissa istuvalle miehelle.
“Olen pahoillani Marc, mutta näiden nuorten asia on kiireellinen. Voimme palata asiaan myöhemmin.” Mies nousi saman tien.
“Ei se mitään”, mies sanoi kuninkaalle ja käännähti sitten Latchia ja muita kohti. “Mutta tämähän on kunnia! Varrockin prinssi!” Hän huudahti ja tuli innokkaana kättelemään Latchia.
“Ööhm… Kiitos kunniasta, herra..?”
“Marc Shiverwall, Valkoisten Ritareiden sotilaallinen johtaja.”
Yhtäkkiä Latch huomasi jotain outoa. Se pelotti häntä hetken, sillä hän ymmärsi, että oli kuullut varmasti tuon äänen ennenkin. Hän katsoi tarkemmin tämän miehen kasvoja. Musta siilitukka ja arpi, joka kulki poskesta leukaan eivät tuoneet mitään muistikuvia, mutta Latch oli varma, että tunsi nuo kasvot. Hän oli aivan varma, että tunsi nuo jykeväpiirteiset kasvot.
“Hauska tavata. Anteeksi, mutta olemmeko kenties tavanneet joskus?” Latch kysyi ja Vector, Darcy ja kuningas seurasivat juttelua äänettömästi. Ovivartijat olivat jo sulkeneet oven perässään.
“En usko, sillä olen kasvanut sotilaallisessa kasvatuksessa täällä linnassa. Olen asunut täällä lähes koko ikäni”, March vastasi oudosti hymyillen. “Nähdään myöhemmin, sir”, hän lausui kuninkaalle ja poistui huoneesta.
Tuli lyhyt hiljaisuus, kun kuningas odotti kolmikon kertovan asiansa, mutta Latch mietti yhä, mistä hän tunsi tuon miehen.
“No, oliko teillä jotain asiaa vai ei?” kuningas Theodon sanoi naurahtaen. Latch heräsi mietinnästään ja pienen takeltelun jälkeen sai kerrottua asiansa kuninkaalle.
“Tarinanne mukaan olette nähneet paljon vaivaa jo päästäksenne puheille minun kanssani.” kuningas sanoi kunnioitusta äänessään. “En sen takia sallisi teidän lähtevän täältä ilman minun tukeani. Tiedän nimittäin miten henkilökohtaista tämä on teille. Eikä pelkästään teille, vaan myös koko Gielinorille, sillä Varrockin tuho on järkyttänyt koko maata.”
“Kiitämme paljon jos saisimme vähänkin tukea matkallemme”, Latch sanoi.
“Meillä ei nimittäin ole mitään mahdollisuuksia yksin sata tai tuhatpäistä armeijaa vastaan”, Vector lisäsi.
“Ymmärrän kyllä,” kuningas vastasi. “Minun puolestani saatte vaikka kaikki Valkoiset Ritarit mukaanne, mutta luotan aina tällaisissa Ritareihin liittyvissä päätöksissä oikeaan käteeni ja Faladorin sotilaalliseen johtajaan, Marciin. Tapasittekin hänet jo tässä äsken”
“Hänkö voi antaa meille luvan armeijaan?” Darcy liittyi keskusteluun.
“Kyllä, ja älkää huoliko, uskon että hän tekee oikea päätöksen”, kuningas sanoi hymyillen. Hän oli itse hyvyyden ja lempeyden perikuva kun hän puhui ja hymyili. Hänen koko olemuksensa oli rauhoittava. “Menkäähän nyt hänen puheilleen, meillä ei ole aikaa hukattavana sen peikkoarmeijan kanssa. Hänen oma huoneensa on aivan tämän minun huoneeni vieressä ja ovessa on kyltti.”
“Kiitos, että saimme tavata teidät”, kolmikko sanoi.
“Ei teidän tarvitse kiitellä. Onnea matkaan ja Saradomin siunausta!” Theodon II toivotti ja hymyili heille.
Latch, Vector ja Darcy astuivat ulos kuninkaanhuoneesta takaisin käytävään ja huomasivat heti käytävää eteenpäin kävellessään oven, jossa luki kaunokirjaimin “Sotajohtaja Marc Shiverwall”.
“Nyt toivotaan parasta”, Vector sanoi ja koputti oveen. Pian oven takaa kuului askeleita ja ovi aukeni. Huone oli lähes samanlainen kun kuninkaankin, paitsi että kirjahyllyt puuttuivat seiniltä ja taulujen tilalla oli muutama upea sotahaarniska vitriinissä.
Shiverwall näytti hieman hämmästyneeltä kun näki ketkä olivat ovella. “Hei… Krhm… Mitäs te täällä teette?” hän sanoi ja hymyili väkinäisesti.
“Meidän…”, Latch ehti aloittaa, mutta Darcy tökkäsi häntä huomaamattomasti kylkeen ja sanoi: “Anteeksi, sir, mutta meillä olisi tärkeää asiaa joka liittyy sinun johtamaan armeijaasi. Kuningas ohjasi meidät tänne.”
“Hmm, ymmärrän kyllä hyvin. Tulitte oikeaan paikkaan”, Marc sanoi jo avasi oven selälleen ja ohjasi heidät sisään. “Käykää istumaan tälle sohvalle tässä”, Marc sanoi osoittaen pöytänsä vieressä olevaa prameaa, punaista, puunojaista sohvaa, jonka vieressä edessä oli pieni pöytä teekuppeineen.
“Samettia?” Darcy kysyi Marcilta hypistellen sohvan pintaa.
“Aivan”, sanoi Marc ylpeänä. “Parasta laatua.” Aina kun Marc hymyili, näytti hänen hymynsä jotenkin vaivalloiselta. Latch arveli että se saattoi johtua hänen poskessaan olevasta arvesta. Latch mietti yhä, mistä hän tunsi tuon miehen, mutta keskustelun ajaksi hän jätti sen asian taka-alalle.
“Tämä huoneesihan on upea! Olet varmasti hyvässä asemassa täällä Faladorissa”, sanoi Darcy ihaillen, samalla kun Marc kaatoi heille pöydällä oleviin koristeltuihin teekuppeihin kannusta teetä. Vaikka kaikki olikin hienoa sotajohtajan huoneessa, alkoi Latchista ja Vectorista tuntua, että Darcy yritti jotain. Ehkä hän yritti mielistellä häntä, jotta heillä oli parempi mahdollisuus saada haluamansa.
“Kiitos. Ja olenhan minä tosiaan kuninkaan jälkeen kaikista valtaa pitävin täällä Faladorissa.”
“Ja olet vielä noin nuori!” Darcy sanoi imartelevasti. Latch ja Vector punastuivat ja toivoivat ettei hän menisi enää pidemmälle tuossa teeskentelyssä.
Latch ja Vectorkin pääsivät kuitenkin äänen lopulta kun he kertoivat vuorotellen kaiken mitä heille oli käynyt ja mitä he tarvitsisivat. Asian kuultuaan Marc tuntui miettivän hetken, sillä hän hipoi arpeaan ja tuijotti kaukaisuuteen.
“Pyydän, sir. Tässä on nyt kyse Varrockin kuningasparista”, Darcy sanoi mahdollisimman hellyttävällä äänellä.
Sitten Marc katsahti Latchiin ja sanoi: “Aivan niin, aivan niin. Tämä on todella tärkeä asia teille ja ovathan Arthur ja Medaleine… tuota… todella arvovaltainen pari.”
Latch näki, että Marcin kasvoilla ei häivähtänytkään hymy. Pienen hiljaisuuden sattuessa Marc veti syvään henkeä ja se jonkinlainen epävarmuus hänen kasvoiltaan oli tiessään. Nyt hänen kasvoillaan oli jälleen samanlainen ovela hymy ja pistävä tuijotus.
“Onneksi olkoon. Taidan myötäillä toivettanne tässä asiassa.”
Latch, Vector ja Darcy katsoivat toisiinsa toivoa täynnä kun jännitys oli purkautumassa.
“Voin antaa käyttööni lähes koko armeijani, mutta matka peikkojen perään voi olla pitkä ja sen valmistelemisessa menee jonkin aikaa. Uskon että joukot saavat teidät kuitenkin kiinni ennen kuin joudutte kohtaamaan peikot.”
“Hienoa!” Latch huudahti. “Mutta mistä joukkonne tietävät minne päin mennä? Seuraavatko hekin peikkoarmeijan jälkiä?”
“Se riippuu siitä että hyväksyttekö nyt ehdotukseni, joka tuli tässä mieleeni. Jos minä voisin tulla mukaanne matkallenne hevoslähettini kanssa, niin voisimme ilmoittaa Ritareille kun tiedämme tarkemmin minne se peikkoarmeija on matkalla. Hevoslähettini on yksi Gielinorin nopeimmista viestinviejistä ja armeijani pääsisi ehkä nopeammin kannoillemme. Miten on, pääsenkö mukaan tälle matkallenne?” Marc hörppäsi teetä omasta teekupistaan, jossa oli kullattu kahva ja hänen nimikirjaimensa M.A.S.
Latch, Vector ja Darcy katsoivat toisiaan varmistaakseen muiden mielipiteen asiasta. He nyökkäsivät.
“Tokihan se käy… sir”, Latch sanoi. Hän ei ollut tottunut herrastelemaan muita sillä hän oli yleensä se jota kumarrettiin. Marc oli kuitenkin todella arvokkaassa asemassa täällä.
Darcy kysyi: “Mutta oletteko aivan varma että haluatte tulla mukaan, sir? Matka on hyvin todennäköisesti vaarallinen.”
“Hahahha!” Marc naurahti ylpeästi. “Luuletteko, että olisin päässyt sotajohtajan asemaan jos en itse osaisi taistella?” hän sanoi virnistäen ovelasti. “Milloin lähdemme matkaan?”
“Nyt on aika myöhä…” Vector sanoi katsoen Marcin takana olevista ikkunoista ulos. Aurinko oli juuri laskemassa ja värjäsi taivaan ja pilvet oransseiksi.
“Ei se haittaa, Vec. Meillähän on kiire saada peikot kiinni”, Latch sanoi. “Sovitaanko, että nähdään heti auringon laskettua kaupungin pohjoisportilla?”
“Tiedän kyllä paljon nopeammankin reitin länteen. Se kun on varmaa, että peikkoarmeija jatkoi yhä lähteen kohti Taverleyta”, Marc sanoi.
“Mistä voit olla niin varma?” Vector sanoi.
“Yksi läheteistäni näki armeijan kulkevan portin, joka on muurissa Asgarnian kuningaskunnan ja Taverleyn välillä, läpi länteen. Saavutamme heitä huomattavasti jos kuljemme minun reittiäni.”
“Hyvä on, uskotaan”, Vector sanoi. Häntä alkoi jo vähän tympimään Marcin nokkavuus, jota hän kuitenkin peitteli hyvin.
“Missä siis tapaamme?” Latch kysyi.
“Läntisen pankin takana. Tulkaa sinne heti kun pääsette niin lähdetään”, Marc sanoi ja alkoi sitten kirjoittaa jotain viestiä pienelle paperinpalaselle. “Minä vain kirjoitan viestin armeijalleni, pakkaan matkareppuni ja tulen sitten sinne lähettini kanssa.”
Vähän ajan päästä
Latch, Vector ja Darcy seisoivat pankin takana. Siellä ei ollut mitään. Vieressä aivan lähellä oli Faladorin muuri ja toisella puolella linnan vallihauta. Auringon viimeiset säteet pilkahtelivat vielä lännessä. He olivat odottaneet jo jonkun aikaa, mutta vihdoinkin pankin toiselta puolelta saapui Marc Shiverwall selässään iso matkareppu, jollainen löytyi myös kolmikolta, ja valkoisessa haarniskassa, jossa oli kultaukset. Kypärää hänellä ei ollut päässä, kuten ei runitehaarniskaisilla Vectorilla ja Latchillakaan. Selässään hänellä roikkui repun päällä pitkä kahdenkäden miekka. Darcy oli ainoa, jolla ei ollut mitään sotavarusteita. Marc oli kuitenkin luvannut lahjoittaa hänelle sellaiset.
“Toivottavasti, ette joutuneet odottamaan kauaa”, hän sanoi. “Ja, Darcy, en unohtanut sinuakaan.” Marcin perässä käveli pieni kääpiö, jolla oli essu päällään. Hän kantoi suurella puisella tarjottimella adamantiumista tehtyä suoraa ja pitkää miekkaa, sekä samasta materiaalista valmistettua kypärää ja suorakulmaista kilpeä. Kääpiö ojensi varusteet Darcylle.
“Toivottavasti nämä riittävät sinulle”, Marc sanoi. “Olisin voinut antaa sinulle Valkoisten Ritarien haarniskankin, mutta se on kiellettyä säännöksissä.” Kääpiö käveli pois vikkelästi.
“Kiitos, nyt voin ainakin yrittää taistella niitä saastaisia olentoja vastaan”, Darcy sanoi hymyillen.
Pimeys oli laskeutunut Faladoriin ja koko Gielinoriin. Joukon oli aika jatkaa matkaa, etteivät peikot saisi liikaa etumatkaa.
“Saamme siis jossain vaiheessa armeijani avuksemme, mutta siinä voi mennä aikaa. Lähetin kuitenkin sen mainitsemani hevoslähetin tietä pitkin peikkojen perään. Kun se löytää ne, se etsii meidät ja lähtee sen jälkeen viemään viestiä tänne Faladoriin armeijalleni”, Marcin äänessä oli aina ärsyttävää ylpeyttä ja itserakkautta, kun hän lausui “armeijani”.
“Hyvä”, kolmikko sanoi yhteen ääneen.
Sitten Marc lähti kävelemään samalla puhuen ja kolmikon seuratessa: “Nyt näytän sitten teille salaisen reitin, josta pääsee Faladoriin ja sieltä ulos nopeasti. Normaalioloissa en kertoisi tätä kellekään, eikä tästä moni tiedä.”
He kävelivät pankilta länteen muurin luokse. Yllättäen Latch ja toiset näkivät maassa ikään kuin polun. Faladorin vehreä ja hyvin hoidettu nurmikkoa oli siltä kohtaa tallottu sen verran, että maahan oli tullut pieni polku. Polku vei suoraan muuria kohti ja päättyikin kuin seinään muurin eteen ja suuren litteän kiven kohdalle.
“Tässä se on”, Marc sanoi ja otti reppunsa selästä. Hän kyyristyi ja liu’utti sormensa litteän kiven alle. Sitten hän ponnisti kovaa ja sai nostettua kiven ylös maasta. Jotain tällaista Latch oli arvellutkin, kiven alta paljastui yllättävänkin leveä kuoppa tai tunneli, joka veisi heidät monta metriä leveän ja sitäkin korkeamman muurin ali.
Marc laski suuren kiven kuopan viereen ja kävi istumaan kuopan reunalle. “Viimeinen nostaa sitten kiven paikalleen”, sitten hän katosi ryömimällä kuoppaan. Seuraavaksi meni Latch, sitten Darcy ja viimeisenä Vector.
Kun he olivat päässeet tunnelin toiselle puolelle, he pääsivät eroon ahdistavasta tunteesta, joka heillä oli tunnelista ryömiessään ollut. He huomasivat myös, että toisella puolella ei ollut mitään kiveä kuopan suuaukon tiellä. Sille ei kyllä ollut edes tarvettakaan, sillä vieressä oli muutamia pusikoita ja tiheää metsää. Koska oli yö, metsässä oli todella vaikeaa nähdä ympärilleen ja puiden lehtien suhina tuulessa kuulosti aavemaiselta. Metsässä tuoksui raikkaalta ja pusikot olivat kosteita, sillä iltapäivällä nähdyt tummat pilvet olivat sataneet täällä.
“Nyt sitten suunta kohti luodetta ja Taverlya”, Marc sanoi ja lähti johdattamaan joukkoa.
Luku 8: Sudet
Latch, Vector, Darcy ja Marc kävelivät ripeää vauhtia kohti Taverleyn kaupunkia. Heidän oikealla puolella kimmelsi kirkkaasti aamuauringon ensimmäisissä säteissä hevosenkengän muotoinen järvi. Järven rannalla kasvui paljon pajuja, jotka heiluivat kauniisti pienissä tuulenpuuskissa. He olivat matkanneet koko yön, vaikkakin he pysähtyivät kaksi kertaa vähän pidemmäksi aikaa. Darcylle oli tullut rakko jalkaan, joka haittasi hänen kävelyään. Lisäksi heidän kimppuunsa oli hyökännyt muutama karhu. Aurinko nousi heidän oikealta puoleltaan ja vielä jonkin matkan päässä oleva “Valkoisten Susien Vuori”, tai yleisemmin kutsuttuna “Susivuori” kohosi. Susivuori on melko korkea lumihuippuinen vuori, joka on hidas ja vaikea ylittää. Nyt sen lumipinta kimmelsi hienosti. Joukkio saapui Taverleyn eteläpuolelle.
“Nyt meidän pitäisi alkaa etsimään jotain merkkejä peikoista, jäteistä tai barbaareista”, sanoi Latch.
“Voisin kyllä lyödä vetoa, että jos ne ovat tulleet tänne asti, niin ne kyllä ylittävät myös tuon pahaisen vuoren”, Vector sanoi.
“Pakko se on silti varmistaa”, Latch sanoi.
Yön kävelyn aikana oli ollut melko hiljaista. Latch oli yrittänyt pitää jotain juttelua yllä, ettei kulkeminen vaikeakulkuisessa metsässä kävisi tylsäksi. Marc oli ollut todella hiljainen ja vain tuhahdellut jotain välistä. Vector ja Darcy olivat kyllä vähän jutelleet, mutta pääosin vain keskenään. Latch oli tuntenut Vectorin aivan pikkupojasta asti, ja hän kyllä tiesi, että hän piti Darcysta.
“Katsokaa nyt tarkasti, jos näette jotain jalanjälkiä”, Latch kehotti. He kävelivät Taverleyta ympäröivän aidan sisäpuolelle.
“Sille ei välttämättä ole tarvetta”, Darcy sanoi. “En ole koskaan ennen nähnyt elävää kukkulajättiä!” Taverleyn keskellä muutamien satojen metrien päässä näkyi yksinäinen kukkulajätti. Se riehui ja hakkasi talojen seiniä ja kattoja käsillään. Kylän asukkaat, joista suurin osa oli munkkeja, juoksivat pakoon jätin alta.
“Onkohan se jäänyt jälkeen muusta armeijasta?” Latch mietti ja otti samalla vyöllään olevasta tupesta sapelinsa.
“Ei sillä ole väliä. Käydään hoitelemassa se ihan vaan koston vuoksi!” huudahti Vector ja otti vaahterapuusta valmistetun jousensa ja mithrilnuolia valmiiksi. Darcy puristi miekkaansa jännittyneenä. He lähtivät juoksemaan nopeasti kohti tuota kolmimetristä hirviötä.
“Tämä tulee olemaan helppo homma”, Marc sanoi ei-kenellekään. Lähestyessään kylän keskusta, jossa oli yrttikauppa, Latch huudahti kaikille lähellä oleville asukkaille: “Varokaa! Menkää kauemmas sen luota!”
Jättikin huomasi tuon huudon ja kääntyi kohti nelikkoa, joka oli aseet ojossa. Se karjaisi ja yhtäkkiä kumartui ja otti kahdella kädellä otteen pienestä tammesta ja tempaisi sen karjaisten ylös maasta. Se ei kuitenkaan kerinnyt lähestyä heitä, kun Vector oli jo singonnut ensimmäisen nuolen. Se osui kuitenkin jätin juuri irrottamaan puunrunkoon, jota se nyt käytti kilpenään ja aseenaan.
“Menkää te lähemmäs sitä, niin minä koetan saada pari napakkaa osumaa nuolilla!” Vector huusi muille ja pingotti jousensa uudestaan. Latch ja Marc juoksivat vikkelästi aivan jätin eteen, mutta Darcy jäi pelokkaana vähän kauemmas. Marc ehti ensimmäisenä jätin jalkojen juureen, jolloin se yritti iskeä puunrungolla häntä. Marc kuitenkin hyppäsi haarniska päälläkin todella ketterästi pois alta. Samassa hän hyppäsi yrttikaupan katolle puistonpenkin avulla. Latch katsoi hetken hämillään Marcin toimia, mutta sitten hänkin koetteli jätin taistelutaitoja. Hän lähestyi nopeasti jättiä ja kun se kohotti puunrungon uudestaan, hän juoksi nopeasti jätin sivulle ja iski sapelinsa terävästi jätin pohkeeseen. Se karjaisi hurjasti tuskissaan ja heilautti puunrunkoa raivoissaan yllättäen Latchin. Hän lensi iskun voimasta monta metriä taaksepäin suoraan päin yhtä penkkiä.
“Latch, kävikö pahasti?” Darcy kysyi pelokkaalla äänellä. Samalla hän näki peikon lähestyvän nyt häntä. Se nilkutti hieman ja sen oikea jalka oli värjääntynyt punaiseksi verestä. “Vector, auta!” Darcy kirkui, kun jätti otti muutaman juoksuaskeleen.
“Älä pelkää!” Vector huusi ja ampui nuolen jätin olkapäähän. Se ei kuitenkaan hidastanut sitä. Toinen nuoli osui jätin kaulaan ja kuului outoa rohinaa, kun jätti yritti karjua. Silti se lähestyi Darcya ja oli jo heilauttamassa puunrunkoaan, kun Vector juoksi hänen luokseen ja veti yhden talon taakse turvaan. Kuului kova räsähdys kun puu iski voimalla maata siinä kohtaa, missä Darcy oli äsken ollut. Vector katsoi miten jätti etsi häntä ja Darcya katseellaan. Juuri kun se älysi heidät, hyppäsi Marc läheisen talon katolta jätin niskaan kahdenkäden miekkansa ojossa. Se lävisti sen suuren alastoman ruhon yläselästä. Olento kaatui maahan tömähtäen ja Marc lensi sen selästä muutamalla kuperkeikalla vähän matkan päähän. Hänen valkoinen miekkansa oli kuitenkin vielä pystyssä jätin selässä.
“Onko se kuollut?” Darcy kysyi väristen ja nojaten Vectorin olkapäähän. Ennen kuin Vector ehti vastata, Marc oli noussut ylös ja iskenyt miekalla jättiä vielä muutaman kerran.
“On.”
Latch nousi omin voimin, vaikkakin vaivalloisesti maasta. Puunrunko oli iskenyt häntä rintakehään ja hänen lentoratansa tiellä ollut tuoli oli iskenyt häntä selkään. Hän ei voinut aluksi hengittää ja selkään sattui todella paljon. Kylässä asuvat munkit tulivat pian auttamaan Latchia nousemaan ja antoivat hänelle jotain lääkejuomaa.
“Se vaikuttaa muutaman tunnin päästä”, sanoi joku munkeista hymyillen. “Hoiditte hienosti tuon jätin!” hän jatkoi. Kaikkialla hän kuuli ylistyksiä ja kiitosta. Hän oli kuitenkin sen verran tokkurassa, että hän kuuli, muttei ymmärtänyt. Hän oli nähnyt kuinka Marc taidokkaasti hoiteli jätin, kun hän itse makasi maassa kykenemättömänä liikkumaan. Hän oli aina luullut olevansa hyvä soturi ja taistelija, mutta tuo Marc oli todistanut olevansa sotajohtaja. Latch tunsi itsensä todella surkeaksi.
Pian Vector, Darcy ja Marc tulivat kysymään Latchilta vointia. Latch näki heistä, että he olivat tehneet jotain jätin kukistamiseksi. Ainakin Vector ja Marc.
Muutaman tunnin päästä
Latchin selkään ei enää koskenut paljon, kiitos munkkien rohtojen. Kun hän oli maannut jonkun munkin talossa toipumassa, hän oli kuunnellut, kuinka Vector ja Darcy olivat ylistäneet Marcin toimintaa taistelussa. Marc tietenkin otti kaikki kehut ylpeänä. Latch ei jaksanut kuulla sitä. Hän ei ollut koskaan uskonut olevansa mustasukkainen, mutta nyt hän älysi olevansa. Hänen ystävänsä kehuivat jotain itserakasta sotilaskasvatuksen läpikäynyttä sotapäällikköä, vaikkakaan eivät syyttä. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän oli itsekin ihaillut Marcin taitavuutta.
Tällä hetkellä oli keskipäivä ja nelikko käveli Susivuoren alarinnettä ylöspäin. Jätin tapettuaan he olivat huomanneet peikkoarmeijan jäljet, jotka johtivat lumista vuorenrinnettä ylöspäin. Lumessa jalanjäljet näkyivät hyvin. Oikeastaan koko lumihanki oli tallattu täyteen niitä. Joukko käveli hiljaisena, sillä taas Latch olisi ainoa joka jaksaisi jutella koko porukan kanssa, mutta aamupäivän tapahtuman jälkeen hänkin halusi vain olla hiljaa ja omissa mietteissään. Hän oikeastaan keskittyi vain kulkemaan Marcin perässä ja kuuntelemaan takanaan olevien Vectorin ja Darcyn hiljaista kaksinkeskistä puhetta.
“Oikeasti! Olit todella rohkea!” Darcy huudahti nauraen. “Ei kukaan voi olla noin vaatimaton!”
“No hyvä on”, Vector vastasi. “Tein urhean tempun kun pelastin sinut, mutta kuka vaan olisi tehnyt samalla tavalla.”
“Ei sellainen henkilö, joka vasta tapasi minut toissapäivänä!” Darcy sanoi. “Kukaan muu ei varmasti olisi suojellut minua samalla tavalla. Laitoit oman henkesi peliin, kun minä vain jähmetyin paikalleni.”
“Hahhah! Joo, minun kyllä pitäisi opettaa sinua vähän taistelemaan”, Vector sanoi nauraen. “Tai edes juoksemaan pakoon!” Silloin kumpikin heistä revähti nauruun.
Tällä hetkellä Latchia ärsytti kaikki. Tuntui, kuin hän olisi aivan yksin tässä maailmassa. Hänen ehkä pitäisi olla onnellinen, että hänen paras ystävänsä tutustui noin mukavaan ja kauniiseen tyttöön, mutta hän ei voinut. Se sai hänet tuntemaan että, hän muuttuisi aivan eri ihmiseksi. Siltä nyt ainakin tuntui.
Latch ei tylsyydeltään edes jaksanut kääntää päätään katsoakseen heitä, mutta hän oli varma, että he olivat jo kääriytyneet toisiinsa.
Hän ei ollut enää pitkään aikaan miettinyt sitä, mistä voisi tuntea Marcin. Häntä ei enää kiinnostanut, eikä hän välittänyt pätkääkään. Ehkä hän voisi yrittää saada edes jonkinlaista juttelua heidän välille.
“Hei, Marc!” Latch huudahti ja pinkoi koko ajan syvenevässä lumihangessa hänen vierelleen. Näin Vector ja Darcy jäivät samalla kauemmas, joten hänen ei tarvinnut kuunnella heidän puheitaan.
“Latch!” Marc sanoi yrittäen kuulostaa iloisesti yllättäneeltä, mutta hänestä näki että häntäkään ei olisi huvittanut puhua mitään.
“Ööhm… Miten sinulla menee?” Latch kysyi, kun ei keksinyt mitään muutakaan.
“Ei kehumista, vähän tylsää tämä käveleminen on. Tosin nyt on sentään jotain maisemiakin katseltavana.” Latch katsoi itään ja näki kaukana alhaalla Taverleyn. Todella kaukana näkyi jopa vielä Faladorkin. Etelässä, eli tällä hetkellä selän takana, Latch näki meren ja Entranan saaren.
“Joo, täältähän näkeekin aika kauas”, Latch sanoi, vaikka oikeasti maisematkaan eivät hirveästi kiinnostaneet häntä. “Ollaankohan kohta huipulla, kun ollaan jo näin korkealla”, Latch jatkoi ja katsoi ylös. Huippu näkyi, mutta sinne oli vielä jonkinmoinen matka.
“Kyllä tässä vielä ainakin pari tuntia menee.”
“Harmittava juttu, että tämä polku on ainoa keino päästä turvallisesti vuoren yli. Olisi niin paljon kätevämpää vain ohittaa vuori eteläpuolelta.”
“Mmmh..” Marc ei jaksanut enää edes vastata ja hän ei näyttävän olevan kovin iloisella tuulella. Latchin katsahtaessa Marciin, hän huomasi jälleen poskesta leukaan ulottuvan pahannäköisen arven.
“Tuota… Tuli tässä mieleen, että mistä olet saanut tuon arven poskeesi?” Yhtäkkiä Marcin ilme jähmettyi ja hän näytti järkyttyneen tai hämmästyneen.
“Ööm… Se tuli… Minä…” Hän tuntui miettivän mitä sanoisi ja näytti olevan pienoisessa paniikissa. Latch ymmärsi, että hän oli ehkä kysynyt liian henkilökohtaisen kysymyksen.
“Ai, anteeksi. En tiennyt, että se on jotain henkilökohtaista”, Latch sanoi nolona.
“Ei… Ei se… sitä. Ööh… Sain sen pienenä poikana Valkoisten Ritarien taistelu harjoituksissa. Olin vasta kymmenen vuotta ja eräs toinen poika löi minua miekalla… Niin”, Marc vastasi hieman änkyttäen. Tuo yksi kysymys oli yhtäkkiä muuttanut koko miehen olemusta. Hänellä taisi olla jotain traumoja lapsuudestaan.
Latch ja Marc eivät puhuneet keskenään enää sanaakaan ja hiljaisuus sai kummatkin vaivautuneeksi. Latch hidastikin tahtiaan vähän, ettei joutuisi kävelemään Marcin vieressä. Kun parempaakaan tekemistä ei enää ollut, päätti Latch katsella maisemia.
Viimeksi muokannut
Country päivämäärä 30.11.2009, 16:41, muokattu yhteensä 18 kertaa