Arvostele viimeisin katsomasi sarja!

[Julius]

Vaikka tää nyt on vähän kyseenalaista laittaa leffa-arvosteluja niin pistämpähän kumminki kuten muutki.
Mulla ei oo kieltämättä yhtä pätevät nää arvostelut ku teil mutta kai nää kelpaa. :s

Hadashi no gen II はだしのゲン

Draama
1983
K11 (Suomessa)

Lyhyesti.
Elokuvassa seurataan köyhän perheen Shinjin ja Genin elämää toisen maailman sodan jälkeen. Piirtotyyli oli hahmojen kohdalta kohtalaista, mutta taustat oltiin väliin piirretty hienosti. Elokuvassa oli paljon fiilistelyä. Omasta mielestä ihan liikaa itkua. Välillä tuli sellanen fiilis että omfg cut the bs. Mutta se on vähän mistä tykkää. Tuntu että elokuvassa oltii panostettu paljolti alkuun ja loppuun. Oisin halunnu nähä vielä vähän enemmän Shinjin ja Genin kehitystä. Ootin elokuvasta paljolti samanlaista meininkiä ku totorossa ja kikissä. Oli pieni pettymys, mutta ei sitä aina voi tykätä.

Mononoke Hime もののけ姫

Seikkailu?
1997
K13

Ashitaka joutuu taisteluun demonijumalan nego kanssa. Nego tartuttaa hänet ja hän lähtee etsimään parannusta.
Piirto oli ihan hyväluokkaista. Vähän parempaa ku tossa barefoot genissä. Elokuva kesti n. 2t. Vaikka toi oli aika pitkä niin aina siinä jotain ehti tapahtua ettei tullu sellasta 'ei pysy hereil' oloa. Juoni oli varsin hyvä. Heti alko tapahtumaan ku elokuva lähti pyörii. Ashitakasta ei kerrottu paljon mitää. Taistelut oli nopeita ja Ashitaka ei paljoo vaivaa kyllä nähny ku se tuli ja meni 'moi' ja ampu paria päätä.

[Hekate]

[17:08] <HeVi> Jos kirjottas vaikka raten, täs oo parempaakaa tekemistä.



Tällä kertaa tarkastelin lahjakasta korkeushyppääjää ja tähän korviaan myöten kusessa olevaa jamppaa. Suzuka on vanha tuttu, omistan mangan kahdeksastatoista volyymistä yksitoista joten omasin tietyt odotukset. No, manga oli vielä pahasti vaiheessa kun animea alettiin värkkäämään ja olen mangassa jo niin pitkällä että omasta näkövinkkelistä tässä sarjassa ei tapahtunut mitään yllättävää. Animen tarinallinen toteutus ei mitenkään kauheasti eronnut mangan vastaavasta, mutta olen lievästi pettynyt tiettyihin seikkoihin.

Tarina on molemmissa aika perussettiä. Yamato Akitsuki aloittaa koulunkäynnin Tokiossa ja alkaa asustamaan tätinsä luona. Se on tyttöasuntola, tässä kohtaa sinä, arvon lukija, haukottelet ja sanot "Aww man, not this shit again." Mutta homma ei kuitenkee mene pahasti ecchiperseilyn puolelle. Animessa sille ei suoda juuri ollenkaan huomiota ja manga on mature content joka tarkoittaa suomeksi sitä että se turhanpäiväinen ujostelu loistaa poissaolollaan. "Lol tissit" ja sitä rataa. Eniveis, ennen saapumistaan ko. asuntolaan Yamato näki söpön muijan hyppäämässä korkeutta, myöhemmin saadaan selville että sama tyttö on Yamaton tuleva seinänaapuri. Ensisilmäyksellä rakastunut Yamato on näin ollen kusessa ja veressä kun iki-ihana sadistinen kusipää lukiolaistyttönen saa heti kättelyssä parin väärinymmärryksen kautta varsin negatiivisen kuvan Yamatosta. Anime onkin sitten pääsiassa sitä mitä mangakin: Yamato yrittää, yrittää, yrittää ja yrittää valloittaa Suzukan sydämen. Sen jätän salaisuudeksi että miten siinä sitten todellisuudessa käy.

Overall: 7
Yleistoimiva kokonaisuus. Eniten lopullista arvosanaa kuitenkin nakertavat tietyt puutteet. Mature content-mangaan jo jotakuinkin tottuneena animen hekohekosensuuri (hiukset tissien päällä yms.) oli melko tympäisevää. Tämä toki johtuu vain asiayhteydestä, tämä kun on yksi niitä harvoja sarjoja joissa luin mangaa jo ennen animen katsomista (niitä on tasan kaksi, tämä ja Ah! My Goddess). Erityismaininnan ansaitsee reikä seinässä, joka animessa loistaa poissaolollaan ja jonka puute vei yhdestä sarjan avainkohtauksista koko idean. Joka tapauksessa, perusviihdyttävä anime.

Tarina: 8
Suzukan tarina on hyvä, tämä on fakta. Sen toteutuskaan ei ollut hullumpi, mutta tiettyjä asioita oli jotka jäivät vaan vaivaamaan. Se tosin vähän jyrsii kun homma jätetään kesken. Tietysti siksi kun mangakin oli kesken ku animea naputeltiin, mutta silti.

Animointi: 6
Parempaakin on nähty, ei kai tässä muuta.

Ääni: 5
Pääsyy sille miksi pidän mangasta niin paljon enemmän on se, että Suzuka-animen ääninäyttely ei ole mitään kovin hyvää. Se on paikoittain jopa huonoa. Äänet tuntuivat pääasiassa epäsopivilta hahmoja ajatellen (poikkeuksina Honoka ja Miki) mutta kyllä tämän nyt kesti. Plussaa tulee openingista. Ei siksi että se olisi hyvä kappale (vaikka no, on se vähän sitäkin) vaan siksi että se sopi Suzukan urheilupainotteisiin tapahtumiin. COACH, viisipäinen tyttöporukka joka tämän kappaleen esitti, on myös jaeltu seiyuuttamaan Suzukan hahmokaartia, yksi heistä ääninäyttelee jopa itse Suzukaa. Itse en pidä tätä kovinkaan positiivisena seikkana tässä tapauksessa, mutta makunsa kullakin. Jos joku aikoo tämän katsoa, niin varautukaa kehnoon settiin äänen puolelta. ED oli perustylsää kauraa, ei mitään maininnan arvoista siitä.

Hahmot: 10
Sarjan kantava voima. Vaikkakin leijonanosa huomiosta kiinnitetään Yamatoon ja Suzukaan, niin muitakin ihmisiä löytyy ja paljon. Yamato on vähän hölmöhkö, mutta päättäväinen ja ahkera heppu ja Suzuka on ylimielinen kusipää joka välttelee kaikentasoista romanttisen tason sekaantumista kehenkään. Hänellä on tähän kyllä syynsä, muttei siitä sen enempää. Yamaton paras kaveri Yasunobu on naistenmiehen egonsa ja neuvojensa kanssa hauska tyyppi. Tyttösiäkin riittää, pakollisena lolina on Miho, Yamaton pirteä serkkutyttö häähaaveineen. Yamatoon jo kauan sitten tutustunut Honoka-neito on tärkeässä roolissa, mutta en kerro miten, lällällää. Kaikkien näiden yli menee kuitenkin Suzukan ilmeisesti paras kaveri, Miki Hashiba. Miki on jumalatar. Hän on paikoittain jopa kirjaimellisesti se tyttö joka vie koko sarjaa eteenpäin. Miki on paikalla kun Yamatolla ja Suzukalla on vaikeuksia ja pökkää usein jompaakumpaa tai molempia vähäsen oikeaan suuntaan. Miki on symppis ja kaikkien ystävä, Miki on... ihana.


P.S. Pakkomaininta:


Tulipas taas paska arvostelu, mun ei pitäisi kirjoittaa näitä tylsyyteeni.

[Jezee]

Sora O Kakeru Shoujo

Hahmot edestä taaemmas: Akiha Shishidou, Itsuki Kannagi, Honoka Kawai, Leopard (se alus siel takana).

Tänä vuonna tehty Sora O Kakeru Shoujo (The Girl Who Leaps Through Space) kertoo pinkkitukkaisesta Akihasta, joka eräänä päivänä joutuu vahingossa galaksissa harhailleen jättikokoisen avaruussiirtomaa-alus Leopardin sisään chibirobottiystävänsä Imokon kanssa. Siitä alkaa reissailu halki avaruuden Leopardin puuttuvia osia etsien. Ajoittain myös vähän mechaillaan ja seurataan Akihan agorafobisen ja rasittavan pikkusisko Namin angstailuja, varsinkin loppua myöten.

Hahmoista nyt sen verran et kyllähän niitä ihan tarpeeksi tuli nähtyä sarjan aikana, mieleenpainuvimpina varmaan näiden avaruussiirtomaa-aluksien puhuvat ja toinen toistaan oudommat aivoyksiköt (ensimmäinen tykkää Earl Grey -teestä, toinen keräilee peilejä...) ja tuon Itsuki Kannagin mukana kulkeva pikku-Batman, joka tunki melkein kaikkiin lauseisiinsa vähintään yhen englanninkielisen sanan.

Mitä nyt sitten OP:ihin ja ED:ihin tulee, melko tylsiä kaikki. Eka OP ei sitten ollenkaan ollut mun makuun. Ääninäyttely oli aikalailla normaalisettiä.

Juu, eli Sora O Kakeru Shoujo muistuttaa aikalailla Mai Otomea niin teemassa kuin piirtotyylissäkin, sillä samat heput on ollu kumpaakin vääntämässä. Overall -numeroks taidan antaa 8, sillä ihan viihdyttävää, hupaisaa ja ehkä hieman omitustakin katteltavaa tämä oli.

[Edeum]

-

[unhola]

Iron Maiden, Manowar ja verinen Trinity: Trinity Blood



Kyllä, järkeenkäymätön esittelyteksti uloslukien, vähän aikaa sitten katsomani Trinity Blood on erittäin hyvä sarja, jolla sai hyvin korkattua animehimon suuremmassakin mittakaavassa. Sinänsä mitään maailmaamullistavaa konseptia sarjassahan ei ole, mutta sen toteutus ja tarina oli poikkeuksellisen hyviä lajityypille, joka siis on jotain fantasian, draaman, toiminnan ja yliluonnollisen välimaastossa. En mieluusti tätä animea kuitenkaan shouneniksi luokittelisi, sillä tämä on paikoin erittäin väkivaltainen anime, niin psykologisella kuin fyysiselläkin tasolla, veren roiskuessa. Ja tosiaan, en ole (vielä) katsonut Trigunia, joten en osaa kommentoida näiden sarjojen (paljon puhutusta) yhtäläisyydestä tain sen puutteesta. Jokatapauksessa, voisin minimoida saivartelun tällä kertaa, ja siirtyä analysoinnin puolelle:

Tarina: 8½
Trinity Bloodin alkusetting on periaatteessa yhdistelmä erilaisia post-dystopisia ja keskiaikaiseen romantismiin perustuvia tekijötä, pienellä twistillä. Löytyy inkvisitiopartiota kirkon puolelta, kuin myös yleiskeskiaikaista arkkitehtuuria, puhumattakaan silti lentävistä härveleistä, kehittyneestä vampyyriteknologiasta ja aseista. Maailma on jännittävien aikojen edessä, sillä maailmalla elää enemmän tai vähemmän sovussa kaksi rotua: tavalliset ihmiset ja Methuselahit, jotka ovat siis jonkinnäköisiä mutaatioita, melkolailla perusvampyyrin ominaisuudet omaten. (Yliluonnollinen nopeus, voima, kestävyys, pidennetty elinikä, tykkäävät imeä ihmisiltä verta jne.). Näidenkin ohella toki pakkaa on sekoitettu siten, että kolmas neljän hengen 'rotu' on myös olemassa, nimeltään Crusnikit. Jotta tämä olisi relevanttia, on meidän päähenkilömme, Abel Nightroad (kuvassa edessä ja keskellä), tietenkin Crusnik, elikkä eräänlainen geenimanipuloitu vampyyri.

Oli miten oli, Trinity Bloodissa on siis näennäisesti kaksi vastapuolta, joista Methuselahit on joko sotaisia ihmisiä kohtaan, haluten tuhota heidät, tai sitten näkevät ihmiset tasa-arvoisina olentoina. Jonkinnäköistä idealismin kipinää on siis näkyvissä ja kuuluvissa, sillä maailman johtavat 'valtiot', Vatikaani, Empire ja Albion yrittävät päästä sopuun, vaikka pinnan alla kuohuukin enemmän tai vähemmän. TB:n tarinaa seurataan pääasiassa Vatikaanin vinkkelistä, ja tarkemmin sanoen heidän AX-järjestön vinkkelistä, jossa päähenkilömme suorittavat erilaisia tehtäviä, jotka edesauttavat maailman rauhaa ja niin pois päin. Poikkeuksetta kuitenkin kahakoidaan Methuselahien kanssa, samalla kun heidän kanssaan yritetään päästä yhteisymmärrykseen asioista.

Sarja toi tässä mielessä erittäin hyviä yhteiskuntafilosofisia mietteitä mieleen, sillä siinä missä jotkut Methuselahit yritti alistaa ihmiset mahtinsa alle, oli jotkut heistä ihmisten ja eri organisaatioiden puolella (esim. osa AX-järjestöstä), yrittäen saada rauhallisen maailman utopian toteutettua. Ensimmäisen parin jakson aikana oli pienet pelot "monster of the week" -tyyppisestä sarjasta, sillä kaksi ekaa jaksoa noudatti enemmän tai vähemmän kaavaa, jossa alussa esitellään joku ongelma, sitten tahkotaan jakson läpi ja lopussa grindataan vihollinen kumoon. Onneksi näin ei suinkaan käynyt, vaan sarjan runsaat muutaman episodin (2-4) mittaiset miniarcit olivat varsin mielyttäviä kautta linjan, vaihdellen erilaisesta taistelusta ja strategioinnista flashbackkeihin ja suvantoiseen filosofisoimiseen. Tosiaan, suoraa lineaarista juonta ei niinkään sarjassa ole, vaikka edellisien jaksojen tapahtumat onkin kytköksissä toisiinsa juonellisesti. Muistuttaa tässä mielessä hitusen Darker than BLACK:ia, erona se että tämä sarja ei ole läheskään niin sekava, vaikka Abelin menneisyyden flashbackit ynnä muut voivatkin vähän hämmentääkin.

Hahmot: 9½
Muutamalla sanalla tiivistettynä: uskomatonta hahmokehitystä sarjan läpi, hahmojen ollessa varsin uskottavia ja sellaisia joita pystyy sympatisoimaan. Dramaattisen menneisyyden omaavia pahiksia, katkeroituneita vampyyreitä, psykologista kauhua kokeneita ihmisiä, mahtipontista kirkkosnobeilua sekä ennen kaikkea Abel, joka on yli 900 vuotta elänyt Crusnik. Abel on sarjan kulun aikana pinnallisesti varsinainen sanaseppo ja pasifisti, mutta ennen hän oli "koko maailman vihollinen", hänen tappaen menneisyydessä yli 7 miljoonaa ihmistä. Abel kamppaileekin omaa menneisyyttään vastaan, yrittäen saada AX-tehtävänsä aina suoritettua ilman uhreja. Varsin tunteelliseksi yltyy meno toisinaan, kun mietitään ja pohditaan syvillä vesillä, varsinkin Estherin tullessa kuvioihin. (Esittelykuvassa takavasemmalla).

Animointi: 7½
Jotenkin tuli taas sellaiset Tsukihime & F/SN vibat värejen käytöstä, pehmeine mutta suhteellisen selkeine ja tarkkoine muotoineen. Kauniit valoeffektit taisteluiden aikana, sekä muutenkin yö-ajan animointi oli erittäin, erittäin kaunista ja gootahtavaa, veden lainehtimisesta taivaan tuikkimiseen ja niin pois päin. CG oli kankean näköistä, joten siitä noin puolikas piste miinusta - onneksi sitä ei ollut paljon. Muuten kyllä, kautta linjan ehdottomasti keskiarvoa paremmin animoitu sarja, vaikka ei ihan mestaritasolle ylletäkään. Ei häirinnyt animaation laatu missään vaiheessa, ja parhaimmillaan ihailtavaa.

Ääni: 9
Loistavaa ääninäyttelyä kautta linjan, kaikkien hahmojen äänet sopien heille hyvin aina konemaisesta "positive, negative" -linjan Tresistä (kuvassa takaoikealla) terävää dialogia hyödyntävien kirkkovirkamiesten mahtiponteiluun asti. Ehkäpä paavin (Vatikaanin johtaja, ethän olisi arvannut?) jatkuvat kitinät vähän yli meni paikoin, mutta kyllä homma toimi. Sarjan OP on yksi suosikeistani ehdottomasti, kuuntelin joka jakson OP:n kokonaan läpi! Taustamusiikista mulle ei jäänyt kyllä niinkään paljon mieleen, mitä nyt sellasta perustoimivaa ja tilannetta nostattavaa taustamidiä siellä täällä oli. Sopi kyllä hyvin sarjan yleiseen fiilikseen, jokatapauksessa.

Nautinto: 8½
Sarja oli erittäin moniulotteinen, ja sarjan vaiheesta riippumatta olin liimautunut penkkiini hyvin tehokkaasti - oli kyseessä mättöä tai herkempää dialogiakin. Parhaiten kyllä toimi varsinkin muutamat viimeiset jaksot, jossa Abel 'vakavoitui', tai kun ylipäätään aina-iloinen Abel näytti vähän kontrastia ja otti asiat tosissaan vaihteeksi. Lievää miinusta tähän sektoriin tuo kuitenkin kaksi asiaa: liika tunteilu paikoittain, sekä loppu. Itsehän olen sokerista tehty romanssianimefani, joten tunteilua ei siinä mielessä pitäisi olla liikaa, mutta silti Estherin muutamaan otteeseen ilmi tullut ylipirteys ja tekopyhyys pisti vähän ilmettä myreäksi, vaikka muuten hahmosta tykkäsin. Mitä taas loppuun tulee, oli se periaatteessa ihan ovela loppu, jos tästä joskus tehdään lisää kausia, mutta muuten...viimeinen jakso ja sen 10 viimeistä minuuttia tuntui aikalailla hosutuilta. Toisaalta, se jätti myös paljon mielikuvituksen varaan, jossei mangaa halua lukea eteenpäin ja jos tosiaan tästä ei tehdä enää uusia kausia.

Overall: 8½~
Todella hyvä sarja, mutta ihan pieni tönäisy puuttuu klassikkostatukseen vaadittavasta yhdeksiköstä. Suositellaan silti korkeasti kaikille draamafaneille, ketkä lämpenee taistelulle siellä-täällä, eivätkä häiriinny yliluonnollisesta ja sekavahkosta fantasiakonseptista. Jos tykkäsit Darker than BLACK:sta ja Fate/Stay Night:stä, niin tykkäät todennäköisesti tästäkin, vaikka animet eivät suoranaisesti yhdistele montaa elementtiä.

[Tounis]

Se on vihdoin ohi! Touniksen ensimmäinen alusta asti seurattu animusarja! Tänään siis Touniksen hassussa arvostelussa armeija, kirkko ja homot, sarja joka tunnetaan yleisesti nimellä

07-Ghost


07-Ghost on siis Studio DEENin kohtalaisen kuppasesti animoima vuoden 2009 yaoidoujinshimagneetti. Se kertoo nuoresta Teito Klein (tai jotain, TEITO KRAIN ne aina sanoo) -pojusta, joka on elänyt elämänsä orjana ja sittemmin liittynyt armeijaan. Kyseessä kun on silkkaa fantasiapläjäystä, armeijassa pyssyjen sijaan käytetään "zaiphon" nimistä taikavoimaa. Surkeiden sattumusten summana Teito päättää karata armeijasta ja päätyy, tietysti, luostariin! JA MITÄ KAIKKEA JÄNNÄÄ TÄSTÄ VOIKAAN SEURATA.

Okei. Tarina ei ole huono, jos miettii millasista lähtökohdista sitä on rakennettu. Luostari. Poika, jolla on synkkä nuoruus, mutta piileviä voimia. Armeija tahtoo tappaa pojan, tai jotain. Siinä setting. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin hitusen jännempi tarina, jossa epäuskottava ja pöljä fantasiamaailma yhdistyy epäuskottaviin ja pöljiin hahmoihin. Oikeasti en edes muista, mitä tarinan kohdalla tapahtui. Jossain vaiheessa Teito joka tapauksessa kokee syvän valaistuksen ja päättää ruveta arkkipiispaksi. Varmaan, koska kaikki muutkin arkkipiispat on niin a) pitkiä, toisin kuin teito140cm, ja b) komeita.

Sarjan maailma on kyllä uskomattoman typerästi rakennettu. Hassut taikavoimat on tietysti ihan kivoja, oudoilla pyörivillä riimukuvioillakin. Sen sijaan tosi hassunhauska idea laittaa kaikki kirkon edustajat taistelemaan kultasilla krumeluuratuilla risteillä menee jo vähän mauttomaksi, varsinkin kun sarjan keskeinen pahis on Kor, joka on.. siivet. Jotka tahtoo varastaa Sinunkin sielusti. Ihan tosi. Jottei homma menis liian viksun kuulokseksi, mainittakoon, että ilmeisesti luostarin ainoa ruokalaji on silmäkalat. Siis ne siellä luostarissa syö silmiä. Jotka on kaloja. Ihan tosi. Teknologia on ilmeisesti ihan kehittynyttä, lentokoneita ja kaikkea. Läheisessä kylässä eletään kuitenkin ilmeistä keskiaikaa. Pyssyjäkin on, armeijan käytössä, mutta ne taitaa ampua jotain taikasoosia. En tiedä tarkalleen, eihän pahikset osu. Pääpahis sensijaan, Ayanami nimeltään, käyttää miekkaa, koska... se on vitu cool äijä.

Cooleista äijistä puheenollen, kaikki sarjan hahmot on nättejäpoikia, armottomia bishieitä, pahiksista lähtien. Sarjan suurin ongelma löytyykin juuri hahmoista. Ne on ääääärettömän huonosti suunniteltuja. Teito Klein on vaikein tapaus. Koko hahmo perustuu yhdelle ajatukselle: tää ois virheetön hyvis. Ihan tosi, Teito ei koskaan tee kamuillensa pahaa, ja jos kamuille tehään pahaa, niin Teito tulee ja vetää turpiin. Teito mielummin sanoo rakastavansa kaikkia, kuin osoittaa sellasta veljellistä tykkäämistä hupsuttelemalla kavereidensa kanssa. Teito kostaa kaikkien puolesta. Teito ELÄÄ kaikkien puolesta. Ja onhan se niin söpöki.

Toinen ongelmatapaus on vielä vakavampi persoona, mutta hän onneksi kuolee ennen kymppijaksoa, siis Mikage. Hän on ilmeisesti homo, ainakin on vähän normaalia kaverisuhdetta enemmän kiintynyt Teitoon. Hän uhraa mielummin perheensä kuin Teiton Ayanamille. Hän kuolee Teiton käsissä, kauniisti hymyillen ja hänestä vihdoin päästiin eroon... not. TIETYSTI Mikage palaa uudelleensyntyneenä pieneksi vaaleanpunaiseksi otukseksi, joka jatkossa matkaa aina Teiton kanssa. Ja TIETYSTI kaikki tajuaa Mikagen ja vaaleanpunaisen otuksen yhteyden, VAIKKA vaaleanpunainen otus ei puhu mitään! WHAT?! Mikagen tilalle ilmestyy kyllä uusi kaveri, blondi taas, lienee Teiton fetissi. Mikagehan oli täydellinen kaveri. Ei koskaan suuttunut, ei koskaan kiusinut, oli heti syrjityn orja-Teiton kaveri. Uusi kaveri, Hakuren, on sensijaan aluksi tyly, ja hän tekee Mikaget vasta myöhemmin. Yaoitytöt lienee kiimassa, tyyppi joka voi olla UKE JA SEME SAMAAN AIKAAN! JES!

Luostarin puolelta löytyy tietysti läjä kiihottavia arkkipiispoja, because yaoi. He edustavat tietysti kaikki jotain animen arkkityyppiä: on mystinen mies, silmälasiälykkö, badass jne. Tässä he ovat jeesustelu-asuissansa. Ja tässä on Frau, herra badass, arkiasussa. Niin. Ja paljastaa tietysti puolet ylävartalostaa. Mitä vain yaoin takia. Arkkipiispat on ihan hassuja tyyppejä, kovia taistelijoita ja TIETYSTI mystinen puolikin on kasassa !

Sitten pahikset, eli armeijan väki. He pukeutuvat coolisti, puhuvat cooleja juttuja ja ovat vitun komeita. Mitä muuta voi pahiksilta vaatia? Salaista organisaatiota ! Kai heillä sekin on, tuskin he kaikille paljastavat mitä siellä kokoushuoneessa tapahtuukaan. Sitten on Ayanami, joukkojen johtaja ja pääpahis. Ayanami on vitun kuuma ja viimeisten jaksojen katsomisesta selviää vain, koska hän on niin saakelin gorgeous ja hänen äänensä aiheuttaa korvaorgasmin joka kerta. Sarjan paras osuus. Ayanami on muutenki siisti jätkä, niinku kunnon shoujopahiksen kuuluukin olla. Mutta se ääni. MMh!

Ääninäyttely oli muutenkin sangen hyvää. Muutamalla hahmolla oli tietysti luottoääninäyttelijät (liek Jun Fukuyama as Hakuren), mutta nyypätkin teki hyvää jälkeä ! Mikage oli ainoo vähän kärsimyksiä aiheuttava suorite, muut meni heittämällä. Musapuolikin oli hanskassa, siitä pojot kotiin. Ei sillä, että musa olis ollu jotenkin tyylitajuista tai hyvää, mutta sarjan tunnelmaan se sopi erinomaisesti. Urkua olis välillä voinut kyllä rajoittaakin..

Ja sitten on DEEN, tuo kaiken animoinnin kauhistus, halvalla paha tulee -studio, joka tälläkertaa kyllä ylitti itsensä positiivisesti. Sarjan taide ja liike eivät olleet ollenkaan hassumpia, taustat oli kunnossa ja kameraakin liikuteltiin aina välillä. Hyvä DEEN! Nyt tehkää Fate/UBWstä kaikkien aikojen animaatio!

Okei, eli 07-ghost on nyt puitu. Sarja ei itsessään ollut mitenkään huono, se olis vaan kaivannut jonkun, joka ymmärtäisi tyylitajuisen hahmonrakennuksen päälle ja olisi vähän rajoittanut ilmeisesti alkuperäisversiosta suoraan napattua homoviitteitä. Mistään rehellisestä homosarjastahan ei siis ollut kyse, se vaan a) näyttää siltä, b) siihen suuntaan vihjaillaan, c) se on totuutena tulkittu niin. En suosittele tätä sarjaa kenellekään itseään kunnioittavalle animeihmiselle, ellet satu olemaan pieni kiimainen yaoifanityttö, jolle riittää, että sarjassa on komeita miehiä, joita kyllä riittää. Sohjofiiliksellä höystettyä fantasiaa on toivottavasti parempaakin, ei tää nyt oikein lämmittänyt. Sarjalla oli kyllä hetkensä, ei vaan kovin ihmeellisiä hetkiä.

Arvosanaksi laitan 6-, jossa on +½ Ayanamin äänestä.

[Skeletah]

Amaenaide yo!



Ecchi-Harem-sekoilua, tällä kertaa buddha-teemalla.

Elikäs, sarja kertoo Ikko Hatanaka:sta, 16-vuotiaasta pojasta, joka on ensimmäisen vuoden harjoittelija Saienji:n Buddha temppelissä, koska Saenjin papitaren mielestä hän tarvitsee harjoitusta. No, olessaan temppelissä, hän huomaa, että hän on ainut miespuolinen siellä. Ikkossa on sellainen erkoista, että kun hän näkee tytön alasti, hänestä tulee "Super monk", joka sitten tekee massiivisia manailuja.

TARINA:

Mitään varsinaista pääjuonta ei ole, joka jaksossa on eri tarina. No, eipä tämä nyt haittaa, mielenkiinto pysyy kuitenkin sarjan loppuun asti.

HAHMOT:

Njaa, kaikki ovat aika perus, siis, samanlaisia hahmoja nähty monessa eri sarjassa. Isorintaisia muijia (+ pari ei niin isorintaista) ja sit perus pervo hujoppi. Ei mitään erikoista, Ikko ja Chitose ovat ainoat, joilta kuulee sarjan aikana pari hyvää läppää.

MUSIIKIT:

Vähän sama juttu kun hahmojen kanssa, eli kaikki ovat perus "ihan O.K", eli ei mitään erikoista saa musiikeista irti. OP ja ED... montakohan kertaa samanlaisia on jo aikasemmin eri sarjoissa kuultu, nothing special.

OVERALL: 6/10

Älkää käsittäkö väärin, Amaenaide yo! ei ole huono sarja, se on yllättävän hyvä. Noin huonot scoret tuli nyt lähinnä sen takia, kun sarja ei tarjonnut oikein mitään erikoista. Kaikki oli jo oikeasta ennestään nähtyä, hahmot aika perus, samoin soundtrack. Hauska sarja tosin, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Kuitenkin, katsomisen arvoinen sarja.

Vähäc köyhä arvostelu, mutta ei yksinkertaisesti tullut mitään muuta sarjasta mieleen.

[Skeletah]

ekaks nakitan tähän Skeletahin, kun se laitto Myself;Yourselfin TOP5:een.

Noh, doublepost tulee, mut whatever. Mun arvosteluista ei mitään ERITTÄIN asiallisia kannata odottaaa, oon ollu aina huono arvosteleen.


Myself;Yourself



Hideka Sana joutui 5 vuotta sitten muutamaan Tokioon vanhempiensa takia. Nytten, hän muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa, Sakuranomori:n. Näiden 5 vuoden aikana hänen vanhat kaverit ovat muuttuneet paljon, joten Sana:lla on hiukan epävarmaolo. Kuitenkin, yksi hänen vanhoista lapsuuden kavereista, Yatsushiro Nakaka, on muuttunut vakavasti sillä aikaa. Hän oli ennen iloinen ja hymyilevä, mutta nytten hän on surullinen ja yksinäinen... ja tästä sarja lähteekin sitten kunnolla käyntiin.


Tarina:

Aluksi sarja vaikuttaa perus harem-School life-romace-sarjalta, ja parit ekat jaksot saatta olla "hmm, jännää, mikäs tässä nyt on niin hvyää"- fiilis. MUTTA, mitä pidemmäksi sarja etenee, sitä enemmän juoni muuttuu paremmaksi ja paremmaksi. Miksi? No, loppuvaiheessa tulee enemmän ja enemmän draamaa ja "jännitystä". Myös verta "lentää" pariin otteeseen, mutta erittäin vähän. Muutama "wth?"- tunne itselle tuli loppujen jaksojen kohalla.


Hahmot:

Sana on perus tyyppi, joka löytyy jokaisesta harem-sarjasta. Ei siis mikään kusipää, perus jees tyyppi, joka on kaikille mukava jne. Nanaka:n angstit sarjan alussa häiritsi itseä ainakin vähäsen, mutta kun syyt niille selviää, ne ovat aivan ymmärettävissä, ja itse ainakin kävi Nanakaa sääliksi sarjan loppuvaiheella. Mukana on myös kaksokset Syusuke ja Shuri, toheloiva Aoi sekä Sanan uusi tuttavuus, Asami. (Asamilla on loppu sarjassa erittäin suuri merkitys Wakatsukin kaksosten kohtalolle, yllättäen.) Myös muitakin hahmoja sarjasta löytyy, mutta ne ovat niin pienessä roolissa, joten niistä saatte tiettää katsomalla sarjan.

Äänet:

Aoi:n pikkuoravaääni alkoi parin jakson jälkeen käydä hermoille, mistä näin ärsyttäviä ääninäyttelijöitä löytää. Muista ääninäytteliöistä ei valittamista sitten kovin paljoo löydykkään, perus hyvää kamaa. Soundtrack oli perus jees, ei mitään mailmaa mullistava, mutta silti ihan hyvää.

Animoinista ja muista en sit mitään kommentoitavaa keksi, en nääs kiinitä niihin paljoo huomiota.

Overall: 10/10

Annan kymppejä sillon, kun sarja on A) Ihan helvetin hauska B) jään siihen koukkuu jo alussa C) Yksinkertaisesti pidin sarjasta muuten vain ihan älyttömästi.

Tämän sarjan kohdalla on B. Harem sarjoista kun pidän, tämä jaksoi viihdyttää niiden ekan pari jakson ohi, sitten se nousi välillä, ja sitten lopussa oli jo aivan mahtavaa. Juonenkäänteet, hahmojen taustojen paljastuksen sekä viimeisen 3 jakson aikana tulleet paljastukset Nanakan lapsuudesta tulivat täytenä yllätyksenä, ainakin minulle. Yksinkertaisesti, yksi parhaista sarjoista, IKINÄ.



Niin, kenenkään ei ole pakko olla mun kanssa samaa mieltä, tein vain oman näkemyksen sarjasta.

[unhola]

Mononoke



Neljäs kerta toden sanoo, eh? Oon nyt kolme kertaa jo yrittänyt kirjoittaa tästä sarjasta, mutta jotenkin on mystisesti tullut sellanen fiilis, että en osaa pukea sanoiksi sarjasta tullutta nautintoa. Yleensä kun sanotaan, että sarja X on jollain tavalla "uniikki", ei se sitä ole loppupeleissä; toteutus voi olla uniikkia, samoin kuin konsepti päällisin puolin, mutta pinnan alla sarja voi silti olla jollain tavalla enemmän tai vähemmän melko standardia kamaa, mitä tarinan lineaarisuuteen ynnä muihin seikkoihin tulee.

Mistä taas pääsemme Mononokeen -- teokseen joka taiteilee (pun not intended) teeskenteleviin sfääreihin yltävän avant-garde -toteutuksen ja mentaliteetin kanssa, yrittäen luoda jonkinlaista psykedeelistä kokonaispakettia kaikille aisteille. Silti, jotenkin ihmeen kaupalla sarja onnistuu välttämään kaikki mahdolliset sudenkuopat, jota voisin kuvitella sillä vastassa olevan, vaikkakin erittäin vahva "thinking man's anime" -leima tuntuu olevan sarjalle isketty, meinaten sitä, että jos et tykkää Mononokesta, voit kaikin mokomin mennä katselemaan Vampire Knightiä ja Narutoa takavasemmalle. Julma on maailma - oli oikeutettua tai ei. Jokatapauksessa, voisin edes yrittää kiteyttää idean Mononoken takana - omien ajatusten kera - seuraavan parin kappaleen aikana, sillä uniikin sarjan leimalla tässä ei todellakaan pelkästään ratsastella voittoa kohti.

Mononokessa on suhteellisen vaikea puhua tarinasta, sillä sitä siinä ei sinänsä ole. Ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä, jossa on joku tarkoin määritelty lähtöasetelma, kasti hahmoja sekä tietty tapahtumien kulku - kavereiden kesken juoni. Lähtöasetelma toki löytyy, tosin hämyinen sellainen, joka tuntuu olevan muutaman vuosisadan takainen Japani, todennäköisesti jotain 1000- ja 1600-lukujen välissä, vaikka en sen tarkemmin jaksanut ottaa selvää. (Tosin ainakin Samurai-kulttuuri oli vielä vahvasti voimissaan animessa). Viimeinen arkki silti sijoittuu jonnekin 1800-/1900-luvun taitteeseen, uskoisin, heti pitkän timeskipin perään. Mitä taas hahmokaartiin tulee, koko sarja pyörii vain yhden hahmon ympärillä, muiden ollessa miniarkki-pohjaisia sivuhahmoja, miten nyt matkalle sattuvatkaan sattumaan (heh). Kuten äskeisestä lauseesta voidaankin jo päätellä, on Mononoke ns. episodisten sarjojen joukossa - tarkemmin sanoen 12 jakson aikana esiteltiin 5 eri 2-3 jakson mittaista arkkia.

Täten, puhuisin mielummin konseptista kuin tarinasta, joka on sinällään äärimmäisen helppo selittää päällisinpuolin: mystinen noin kaksissakymmenissä olevan näköinen nuori mies, Kusuriuri (Lääkemyyjä), matkaa ympäri maailmaa kenenkään muun tietämättä hänen päämääräänsä. Kusuriuri toimii tosiaan lääkemyyjänä (jota myös hänen "nimensäkin" japaniksi siis tarkoittaa), vaikka pinnan alla on enemmän kuin ammatinharjoittaja: Kusuriuri toimi eräänlaisena manaajana myyttisiä pahoja henkiä, Mononokeja vastaan. Kukaan ei tunnu täysin tietävän mistä näitä putkahtelee, mutta itsensä Kusuriurin mukaan ne eivät ole sallittuja maailmassa, sillä ne tulevat eri ulottuvuudesta, eivätkä aiheuta kuin harmia muille. (Joka tosin on täysin totta). Sarjan eri miniarkeissa siis seurataan Kusuriuria, joka kohtaa erilaisia dilemmoita, jossa hän auttaa ihmisiä, jotka ovat Mononoken valtaanottamia tai muuten vain vaarallisilla vyöhykkeillä.

Kusuriuri, joka siis tosiaan kuvassa komeileekin, on sarjan ainoa pysyvä hahmo. Mitä taas mieheen tulee - jos hän sellainen siis on - on hän ehdottomasti uusi hahmo suosikkejeni joukossa. Jos häntä pitää kuvailla yhdellä sanalla, on vastaus helppo antaa: mystinen. Hänestä ei tosiaan kerrota mitään, mutta lienee selvää, että hän ei ainakaan mikään ihan tavallinen ihminen ole. (Jonka myös timeskip epien 9 ja 10 välissä vahvistaa, korvista ja seksikkäistä hampaista puhumattakaan!) Hänen mystisyytensä ei tunne rajoja, sillä moraalietiikkansakin heittelee milloin mitenkin "hyvän ja pahan" välillä, välillä ilmenevien sadististen ja väliinpitämättömien piirteiden takia, vaikka toisaalta hän taas vaikuttaa avuliaalta ja vilpittömältä. Yleensä melko hiljainen ja aivan käsittämättömän karisman omaava henkilö vielä kyseessä, joten todella vaikeasti luettavissa oleva henkilö, kaikin puolin. Eipähän tunnu oikeen panikoivankaan mistään, vaikka useita ihmisiä kuolisi, tai vaikka tilanne olisi kuinka epämieluisa hankalasti hoidettavien Mononokien (miten ikinä monikkomuoto taipuukaan) kanssa. Ehdottomasti niitä hahmoja!

Mitä taas muihin sivuhahmoihin tulee, arkkikohtaisesti, ovat he tosiaan...noh, sivuhahmoja! En muista yhdenkään hahmon nimeä tässä vaiheessa enää, mutta se on täysin sivuseikka, sillä hahmot palvelevat vain arkissa kuin arkissa "totuuden" (truth) ja "katumuksen" (regret) selvittämistä Kusuriurin toimesta. Toisinsanoen, aina kun Mononokeista pitää päästä eroon, käyttää Kusuriuri omalaatuista miekkaansa niiden poissinetöimiseen ("sealing away"). Tämä ei tosiaankaan ole mikään niin yksinkertainen homma, sillä jokaisella Mononokella ja niiden syntymisellä on juurenaan juurikin totuus ja katumus, jonka jälkeen Mononoke ottaa jonkun muodon ("form"). Juuri nämä attribuutit pitääkin Kusuriurin aina selvittää Mononokejen kohdalla, ennen kuin voi vetää miekkansa tupestaan. On huomionarvoista mainita myös, että miekan tupesta vedettyään Kusuriuri muuttaa muotoaan kullanväriseksi ja hitusen tummaihoisemmaksi otukseksi, jolla on hopeahkon sävyiset hiukset.

Mutta tosiaan, kaikenkaikkiaan aika hankalasti selitettävissä konsepti, eri sivuhahmojen ja niiden yhteydestä eri Mononokejen synnylle, mutta jokatapauksessa - kaikki liittyy kaikkeen, joka taas meinaa sitä, että valtaosa koko sarjasta menee siihen kun Kusuriuri keskustelee ihmisten kanssa ja kuuntelee heidän tarinoitaan (jotka näytetään flashback-muodossa, tai vastaavassa), yrittäen saada selville mitkä ovat kyseessäolevan Mononoken kolme eri attribuuttia (form, truth, regret).

Oli miten oli, tässä mielessä sarja on uskomaton: jokaikinen sivuhahmo on uskottava, psykologisine kauhufiboineen ja riipivine selityksineen, kun Kusuriuri junttaa läpi metodejaan. Tässä mielessä sarja onkin parhaimmillaan, eli kauhuntunteiden ja tunteiden ylipäätään herättämisessä mitä yksinkertaisimmista tilanteista ja asioista, puhumattakaan siitä miten effektejä on käytetty animoinnista, dialogin ohjaamisesta, ääninäyttelemisestä ja taustamusiikista lähtien. Josta päästäänkin seuraavaan kohtaan...

Aivan käsittämättömin asia Mononokessa on juurikin äänenkäyttö tai jopa sen käyttämättömyys, joka on toteutettu sarjassa niin hyvin, että sarja olisi pelkästään senkin takia katsomisen arvoinen. Sakurai Takahiro vetää Kusuriurina rehellisesti sanottuna parhaimman seiyuu-esityksen mitä olen ikinä kuullut. Vaikka hänen äänensä onkin äänenpainon osalta melko monotoninen sarjassa, on se niin uskomattoman sulattava, aiheuttaen hengenhaukkomista kun päälle lätkäistään Kusuriurin repliikit. Syvä, mystisen kuuloinen ääni, unohtamatta sitä faktaa, että hän puhuu erittäin hitaasti suurimman osan ajasta. Tokihan tosin muillekin ääninäyttelijöille pitää antaa krediittiä, vaikka tämä kyllä onkin Kusuriurin one-man-show loppupeleissä. Silti, erittäin uskottavan kuuloisia romahtamisia, paniikkikohtauksia, hämmennystä ja mitä tahansa muita tunteita keksitkään, joka laitetaan ammattiseiyuu-filtterin läpi, jolloin tulos on taattu ja vieläpä 9001:llä pisteellä parempi.

Mitä taas tulee itse musiikkiin ja sen puutteeseen, aiemmin mainitsemani äänen käyttämättömyyden muodossa, niin on sanottava että sarja on uskomattoman tunteellinen kaikinpuolin: on sitä perus viulua ja muita klassisia jousi-/kielisoittimia, on taustasynailua, on joitain Japanilaisia folkki-instrumentteja - kaikki todella hyvin toteutettuna tilanteeseen sopivalla tavalla. Yhteistä on kuitenkin se, että musiikki on pääasiassa aika "karmivaa" ja tilannetta hyvällä tavalla syventävää, usein ambientihtavaa settiä, jolloin kaikki korostuu, musiikin silti viemättä fokusta itse tilanteesta ikinä.

Ja jos siitä äänen käyttämättömyydestä vielä sanoisi, niin sarjassa korostui usein hiljaisuus raastavalla tavalla sivuhenkilön näkökulmasta, kun Kusuriuri katselee lukemattoman mystisellä ilmeellä vierestä repliikkiensä jälkeen, samalla kun onneton sivuhahmo nyyhkyttää ääneti, tai muuten vaan pyörittelee silmiä tahattomasti päässään mielenterveyden menettämisen rajamaastoissa. Joskus tälläisiin tilanteisiin kyllä lisättiin jotain pieniä effektejä, kuten sateen ääntä taustalle, mutta mun mielestä se vaan kasvattaa sitä jännitettä enemmän, sekä sitä tahallisen piinaavaa hiljaisuutta jotka ohjaajat loivat mestarillisesti. Kaiken kruunaa vielä mahtavat enka/folk-fibat aiheuttava OP, sekä yllättävän koukuttava ED!

Jos aletaan ruotimaan sarjan animaatiota, olisi ehkä hyvä huomauttaa alkuun, että tarkempi ilmaisu voisi olla sanan "taide" käyttäminen, sillä tämä ei sinänsä ole verrattavissa yhtään mihinkään tahansa muuhun animesarjaan ja sen taiteeseen. Välillä sarja on kirjaimellisesti paikallaan, kuin maalauksia katselisi - tosin sarjan ollessa 2007-produkti, on kaikki tämä tarkoitettua. Toisella puolella kolikkoa onkin sitten taas erittäin sulavat animaatiot, kun tilanne sitä vaatii. Värien käyttö on myös absurdia, enkä ollenkaan liioittele sanoessani näin. Mittasuhteetkin välillä heittelee, jos perspektiivi vaihtuu sammakkoperspektiivistä lintuperspektiiviin ja niin pois päin, muunmuassa jättivesipisaroiden muodossa.

Tätä joko vihaa tai rakastaa, siihen ei yksinkertaisesti ole mitään muuta ratkaisua, sillä still-kuvan massiivinen määrä, yhdessä hassujen kuvakulmavaihteluiden kanssa, oudoista (lähes aina tarkoituksellisesti rumia, Kusuriuri uloslukien) hahmodesigneistä ja joidenkin mielestä ilmitulevasta "tekotaiteellisuudesta" puhumattakaan.

Itse tosiaankin rakastin tyyliä, kuten lienee selvää, sillä kaikki toi aivan uskomattoman määrän jännitettä lisää - taaskin mitä yksinkertaisimilla tavoilla. Dialogin hitaus ja äänenkäyttö/käyttämättömyys kulki osittain käsi kädessä animaation kanssa, mitä still-kuvaan ja psykedelisiin MY GOD WHAT'S THIS -"taidehetkiin" ála jättisavupilvet, sateenkaaren sävyinen vene sekä mitä oudoimmat otukset tulee.

Niin tosiaan, sarja toi minulle nautintoa sinänsä niin isoissa sfääreissä, että ihmettelen itsekin miksen ole vielä laittanut animea top 5:n sekaan, kun näin jälkianalysoin tilannetta. Sarjassa on herkkua niin silmille, korville, aivoille ja oikeastaan kaikille mahdollisille aisteille, vaikka sarja ei tosiaankaan ole mitään höyhenenkevyttä taidepuffia - taisin unohtaa mainita, että kyseessä on psykologinen kauhusarja, tietenkin fantasialla, yliluonnollisella ja draamalla varustettuna, ja periaatteessa sitä voitaisiin myös pitää eräänlaisena salapoliisisarjana, sillä Kusuriurin tehtävänä on ensisijaisesti ottaa selvää tapahtuneesta, hoitaakseen Mononoket pois pelistä.

Periaatteessa Mononoke on ahdistavin sarja minkä olen katsonut tähän mennessä, eikä se todellakaan sovi heikkohermoisille - eikä tosin myöskään lyhytpinnaisille. Loppuun on pakko heittää pakollinen elitistikommentti siitä, miten Mononoke ei myöskään sovellu suurimalle osalle animekansasta, koska se on niin avant-gardemainen viimeiseen pisteeseen asti, ja koska sen arvostus ei perustu suoraviivaiseen toimintaan tai mihinkään tavanomaiseen, sarjan ollessa erittäin sensuelli, vaikka kontrastia tähänkin tuo uskomattoman hyvin kirjoitettu psykologinen kauhu. Mainittakoon myös, että sarja on sinällään vähiten "länsimainen" sarja minkä olen katsonut, sarjan ollessa melkolailla Japanilaisen kulttuurin riemuvoittoa.

Kaikenkaikkiaan Mononoke on uskomattoman psykedeelinen, kaunis, pelottava, tunteitaherättävä, mystinen ja haastava sarja. Vaikka annankin sille virheettömän kympin näin loppuverdiktinä, en kuitenkaan aio katsoa sarjaa uudestaan varmaan ainakaan muutamaan kuukauteen, sillä se tosiaankin on niin raskasta katsottavaa. Mestariteokselle suotakoon sille arvoinen kunnia.

[Kissatuoli]

Jees, Berserk tuli katottua loppuun tuossa pari tuntia sitten nii jospa jotain arvostelua siitä yrittäis. Älkää mitään laadukasta odottako minun arvosteluiltani.



Berserk:in tarina siis perustuu Guts nimisen palkkasotuin tarinaan keskiaikaisessa fantasiamaailmassa. Anime perustuu samannimiseen mangaan, tosin animeksi tarinasta on tehty ainoastaan ensimmäinen osa.

En viitsi liikoja paljastaa juonesta, ettei tarvi spoilereista itkeä.

TARINA: 7/10

Ensimmäisen jakson jälkeen vaikuttii erittäin mielenkiintoiselta tarinalta, mutta valitettavasti keskivaiheilla tarina alkaa käymään vähän tylsäksi. Tarinan päähahmo Guts on ehkä vähän turhan kliseinen omaan makuuni, mutta se ei onneksi liikaa häirinnyt.

Tarina on sellainen mitä ihan kohtuullisella mielenkiinnolla seuraa, mutta ei mikään mestariteos ainakaan omasta mielestäni. Hankala selittää.

HAHMOT: 7/10

Seiskan rintamalla jatketaan. Edelläkin todettu Gutsin kliseemäisyys karsii pisteitä. Mukana on tietysti pakollinen naispalkkasoturi sekä nuori joukkion (band of the hawk) johtaja. Ei sinänsä mitään uutta.

ÄÄNET: 6/10 Valitettavasti en saanut käsiini alkuperäisellä ääniraidalla varustettua animea joten jouduin tyytymään enkkudubbeihin. Järkyttävää. Ainoastaan Gutsin ja Griffithin äänet olivat hyviä. Loput olivat joko siedettäviä tai järkyttävän huonoja. Erityisesti Caskan ja nuoren hemmon jonka nimeä en muista ääninäyttelijät olivat niin kauheita että meinasin lopettaa sarjan puolitiehen.

Musiikit onneksi kompensoivat tätä, niissä onnistuttiin todella hyvin. Itse ainakin tykästyin opening themeen ja muutamassa taistelukohtauksessakin oli todella sopivat musiikit.

OVERALL: 6/10

Berserk on loppujen lopuksi ihan katsomisen arvoinen anime. Noin huonoon arvosanaan johtivat lähinnä karseat ääninäyttlijät enkkudubeissa. Kaverini joka sarjaa ehdotti ylisti Berserk:iä taivaisiin, joten olin vähän pettynyt. Sarjahan sisältää runsaat määrät väkivaltaa, joten ei ehkä nuorimmille katsojille sovellu. Välillä verenvuodatuksessa mentiin vähän yli mauttomuuden rajojen, joka myös karsii arvosanaa.


Se siitä, sitten seuraava sarja, elikkäs Karin. Kyseessä siis on tarina Karin Maaka nimisestä vamppyyritytöstä, joka verenimijän sijaan onkin ns. verentuottaja. En viitsi juonesta sen enempää selitellä kun ylempänä on jo ollutkin arvostelu siitä Hekaten toimesta.

TARINA: 8/10

En ole ikinä paljon tykännyt vampyyrijutuista, mutta Karin:iin jotenkin vaan tykästyin. Ehkä siitä johtuu sekin etten mitään suurempia kliseitäkään tarinasta löytänyt. Karin on yksi niistä harvoista sarjoista (ainoa strawberry panicin lisäksi) jotka ovat saaneet minut miltei itkemään. Vaikkakin sarja perustuu pitkälti komediaan, on se samaan aikaan myös koskettava.

HAHMOT: 8/10

Omasta mielestäni hahmot olivat melko onnistuneita, ja osa myöskin omalaatuisiaan, vaikkakin Karinin sisko, Anju näyttää vähän turhan paljon Strawberry Panic-sarjan Shizumalta. Oikeastaan jokainen hahmo on omalla tavallaan erikoinen ja hauska.

ÄÄNET: 9/10

Tää on yks niistä sarjoista missä ääninäyttelijät on onnistunut todella hyvin. Erityisesti Karinin ja Anjun ääninäyttelijät ovat mahtavia. Musiikit eivät mitään ilmiömäisiä olleet, mutta sopivat teemaan todella hyvin, varsinkin se jotai jollain harpulla (ko?) soitetaan. Opening theme oli ihan jees mutta ei mitenkään erikoinen.

Overall: 9/10

Vaikken olekaan vielä paljoa animea katsonut, niin kuitenkin suosikkini so far. Tuli mangakin kyseisestä aiheesta tilattua. Sarjassa on pieni ripaus ecchiäkin, mikä ei onneksi mene hyvän maun "rajoituksen" yli. Loppujen lopuksi vaikea sanoa mikä tässä sarjassa niin paljon kiehtoo. Mutta loppujen lopuksi vain sillä on väliä että onko se hyvä vai ei.

[Skeletah]

Tonagura!





Tyylilajit: Romantiikka, Komedia, Draama, Ecchi, Kouluelämä.


Kazuki Arisaka:n vanha lapsuuden kaveri (ja ensimmäinen ihastus) Yuuji Kagura palaa takaisin... missä lie hän nyt olikaan asunut tässä välissä, ja muutta takaisin Kazukin naapuriin. No, Yuuji:sta on tullu siellä "joissain" asuessaan täysi pervo, ja Yuuji:n epäonneksi Kazuki vihaa pervoja ihmisiä. Samaan aikaan sekä Yuujin, että Kazukin vanhempien lentokone hajoaa, ja he joutuvat jäämään jonnekin random saarelle. Tästä johtuen Yuuji ja hänen siskonsa, Marie, joutuvat asumaan yhdessä (eri taloissa kuitenkin, siis). Yuujin aloteittua opintonsa samassa koulussa, kuin Kazuki, tilanteista tulee entistä hullumpia... ja loput selviä katsomalla.



TARINA:

Juoni ei sinällään tarjoa mitään uutta, tämmöisiä RomCom sarjoja on nähty tusina jo aiemmin. Kuitenkin, sarja jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, loppuun asti. Sarjan loppupuolella tullut "juonenkäänne" tosin laskee sarjan tasoa aivan helvetisti, ja parit viimestä jaksoa ovat aivan paskaa. Mutta, muuten ihan hyvä juoni, ei mitään uutta, eikä upeaa, mutta silti pysyy mielenkiinto yllä, ja mukava katsoa.

HAHMOT:

Yuuji Kagura on kyllä ehkä yksi pervoimpia, ja idiooteimpia hahmoja, joita on tullut animea katsellessa vastaan, mutta Yuuji on kaikesta pervoilusta huolimatta ihan hauska hahmo, mutta osaa olla myös rasittavakin. Kazuki Arisaka taas on erittävän rasittava, tosin syystäkin, mutta toisaalta, välillä vähän liiankin tyly Yuujia kohtaan, Yuujilla kun ne mukavat puolet myös löytyy. Kazuki ei missään vaiheessa sarjaa ole mitenkään erityisen hauska, kun miettii, että RomComEcchi sarja kun kyseessä, luulisi kummaltakin päähenkilöltä ees vähän läppää lentävän.

Kazukin isosisko, Hatsune, on... hidas, ja vähän tyhmähkö, mutta omalla tavallaan hauska, Hatsunen reaktiot joihin juttuihin on tyhmiä, mutta samalla hauskoja. Chiyaya (tjsp, ei nyt muista, ja MAL:stakaan ei löytnyt tarkaa nimeä...), Kazukin paras kaveri, on pirteä, silloin tällöin hupaisa, mutta joskus tulee köyhää juttua. Marie (Yuujin pikkusisko) riehuu aseiden kanssa Yuujin perässä, (ihan syystäkin) ja Marien kaveri, Niina, vie ragetason uusille ulotuvuuksille, ei näin rasittavia hahmoja sais laittaa, srsly, liian pirteä hahmo, argh. Muita mainittavia hahmoja ei sitten olekkaan.


MUSAT/ÄÄNINÄYTTELY:

Niinan ääninäyttelykin on ehkä huonoin asia koko sarjassa, ihan oikeasti, rasittava hahmo+rasittava ääninäyttelijä=RAGE!, mutta ei siitä sen enempää. Muista ääninäyttelystä ei oikeen mitään sanottavaa ole, perus hyvää, ei kuitenkaan mitään huippulaatua. Musiikien kanssa sama homma, ei mitään paskaa, mutta parempaakin nähty. OP on tylsää perus j-poppia, ED en jaksanu ees kuunella kertaakaan.


OVERALL: 7/10


Rasitavista hahmoista ja lopun huonoudesta huolimatta Tonagura! ei kuitenkaan ole huono sarja. Tietty, mitään erikoista sarja ei tarjoa, mutta hauska se on, ja sen jaksaa katto loppun asti. Jos loppu olisi parempi, ja hahmoja viimeistelty, olisin antanut ehkä paremman arvosanan, mutta nyt kävi näin. Ihan hyvä,hauska ja helppo katsoa, eli kauheeta keskittymstä ei vaadi, ja aina kun Niina on poissa ruudusta, sarjaa katsoo ihan mielellään. Ecchin kanssakin perseilään silloin tällöin, mutta Kanokonin jälkeen, tän sarjan ecchi on aika pientä, mutta joillekin ehkä turhan paljon.

[Tounis]

En halu että tää triidi kuolee, joten postaan blogistani suoraan uusimman arvostelun : O


Alotin tottapuhuen D.gray-manin katsomisen jo aikoja sitten, tyttöystäväni suosittelemana ja sillä mielellä, että tätä voi sitten katsella kun ei muuta keksi. Ilmeisesti keksin aika paljonkin kaikkea muuta, koska varmaan yli puoli vuotta kesti saada edes ensimmäinen neljännes katsottua. Uutenavuotena sain tilanteeseen vähän parannusta ja siitä sitten viime-ja tämän viikon aikana loput aikalailla putkeen. Ja tykkäsin loppujenlopuksi!

D.gray-man siis sijoittuu 1800-luvun lopun Eurooppaan (Englantiin?), jossa Millenium Earl tekee kuolleita surevista ihmisistä ja kuolleiden sieluista eläviä aseita, akumoita. Earlia ja akumoita vastaan on kyhätty vastaryhmä, Black Order, jonka exorcisteiksi kutsutut tyypit vetävät akumoita läjäpäin pataan. Voimansa nämä exorcistit saavat Innocencestä, vihreinä killuvista mystisistä hässäköistä, joitten tuhoamista Millenium Earl akumoineen havittelee, apunaan Nooan suvun viimeiset edustajat. Sarjamme keskittyy erityisesti nuoreen kloppiin nimeltä Allen Walker, jonka anti-akuma-ase on hänen vasen hirviökätensä. Ystäviensä kanssa he käyvät sotaan tavoitteenaan vapauttaa akumoihin kahlitut sielut ja Millenium Earlin pysäyttäminen. Sarja on 103 osainen, ja perustuu samannimiseen mangaan, joista on englanniksi julkaistu 16/19 osaa, eikä sarja ole vielä lopussa.

D.gray-man edustaa mielessäni sellasta “fiksumpaa shounenia”. Se ei ole niin kliseistä ja taisteluntäytteistä kuin perinteisemmät shounenit, kuten Dragon Ball, One piece jne. vaan on sitä samaa naisten piirtämän shounenin alaryhmää, mitä Fullmetal alchemist ja Pandora Hearts edustaa. Meno on juoni- ja hahmovetoista, ja taistelut käydään lähinnä pakollisena pahana, vaikkakin ne on aika eeppisiin mittasuhteisiin yltäviä parhaillaan.



103 jaksoa on aika paljon. Oikeastaan se on aika todella paljon, toiseksi eniten mitä olen koskaan samaa sarjaa katsonut. Ja sarjan pituus painaa koko alkupuoliskon. Alkupuolella käy juuri niinkuin juonikuvauksen perusteella voisi pelätä – Akuma of the week -tyyppisiä jaksoja on paljon, ja ne ei oikeastaan ole kovin mielenkiintoisia. Vaihdetaan vaan akuman ulkonäköä / akumamäärää / sivuhahmoa / exorcistia ja ta-dah, taas on uusi jakso käsillä. Välillä on vaikea jopa sanoa, että onko kyseessä edellämainitun kaltainen fillerijakso, vai esitelläänköhän tässä nyt tärkeää hahmoa (esim. Mirandan tai Kroryn arkit). Ei ne silti ihan toivottomia ole, mutta meno paranee huomattavasti aina, kun juonta kuljetetaan eteenpäin, eli lähinnä ihan alussa, ja puoliväliä lähennellessä. Välillä estraadin valtaa mystiset Nooat, mutta kunnolla alkuun päästään todellisuudessa vasta viidenkymmenen paremmalla puolella.

Ja sitten kyllä päästäänkin! Esimerkkinä vaikka jakso 56, joka on yksi hiostavimmista, pelottavimmista ja siisteimmistä jaksoista mitä olen nähnyt, pääosassa Allen Walker ja Elffin Tyki Mikk. Sarjan toisen puoliskon alkuosio onkin yhtä juoksua, kokoajan tapahtuu, vähältä-piti-tilanteita riittää, kaikille meinaa käydä huonosti, meno muuttuu kovemmaksi, akumoitten levelit ja koot ja määrät kasvaa ja kokoajan juonenkuljetus on erittäin jämäkkää ja sanoisin, että D.gray-man on parhaimmillaan jaksoissa 51-70. Sitten meno laantuu taas, muttei liiaksi, ja jatkuu hyvänä koko sarjan loppuun asti.


Jakso 56 – Allen Walker ja Tyki Mikk – hui saatana

Hahmot on ehdottomasti D.gray-manin paras puoli. Sekä Black Orderin hyvispuolen, että Earlin pahispuolen päähahmot on kaikki tyylikkään näkösiä, toisistaan erottuvia miellyttäviä persoonia, joiden tekemisiä on ilo seurailla. Henkilökemiat toimi niin hyvisten sisällä, pahisten sisällä kuin niiden välilläkin.


Allen Walker & Timcampy

Aloitetaan vaikka Allen Walkerista. Hän on nuori, söpö ja mestarinsa kanssa kovia kokenut poju, jonka aseena on siis ruma vasen käsi. Hän lisäksi teki Manasta (huoltaja, ei oikea isä) akuman, jolloin Mana kirosi Allenin näkemään akumoissa riippuvat sielut. Hyvät puolet – tavalliset ihmiset erottuu akumoista. Huonot puolet – joutuu katselemaan surullisen näköisiä sieluja kaikkialla. Mutta Allen ei valita. Allenissa on paljon samoja ominaispiirteitä, mitä kaikissa shounensankareissa, mutta jollain tavalla meidän valkotukkainen exorcistimme on vaan paljon sympaattisempi ja inhimillisempi kuin keskimääräinen over-powered kaikkiensankari. Allen on ihq. Elämä on koetellut, mutta erityisesti kasvattanut häntä. Allen on itseasiassa exorcisteista se, jolle on eniten sydämen asia nimenomaan pelastaa sieluraukat kärsimyksistään.


Lavi – Kanda – Lenalee – Krory

Sitten on Lavi, Kanda, Lenalee ja Krory, eli loput nuorista exorcist-päähahmoista. Lavi on Bookmanin klaasia, eli periaatteeessa puolueeton historioitsija , mutta kumminkin exorcist ja mukava veijari. Porukan pirtein ja rennoin hahmo, aseenaan valtava vasara. Erittäin tykästyttävä tyyppi, voin vaan pelätä kuinka paljon yaoi-parituksia tästä voi tehdä. Yuu Kanda taas on yksinäinen susi, hiljainen mököttäjä ja porukan ehkä kovin jätkä. Ei hymyile koskaan, jolloin hänestä jää vähän etäinen ja, no, kylmä kuva, mutta Kandan taisteluita on miellyttävä katsoa, koska hän on aina niin ylivoimainen. Lenalee taas on porukan ainoa nainen, ja kärsii tästä roolistaan aika paljon. Alkupuoliskon ajan Lenalee on vielä aika kova mimmi, itsenäinen ja voimakas, aseenaan öö bootsit, mutta saatuaan turpaan kolmostason akumalta Lenaleesta tulee porukan virallinen smurffiina, prinsessa ja kidnapattava. Loppuajan hän viruukin erilaisissa häkeissä ja huutaa Lavia ja Allenia apuun. Sääli sinänsä. Fanipalvelulta ei myöskään voi välttyä, sillä Lenaleen vaatteet vähenevät jatkuvasti sarjan edetessä. En valita, mutta vähän mauton veto. Krory taas on vaan joku semiturha muka-päähenkilö, vampyyrinkaltainen otus, joka elää akuman verellä. Selkeästi tylsin ja mitäänsanomattomin hahmo porukassa, mutta roikkuu mukana lähes koko sarjan ajan. Lopputaistelun ajaksi Krory jopa tainnutetaan, että saadaan muut, kovemmat jätkät, taas enemmän esille.


Ykköstason akuma – aina samannäköinen

Vastustajissa ongelmaksi tietysti muodostuu akumat – nuo tylsät ja persoonattomat rasvamöykyt, jotka vaan on ja ampuu, parhaimmillaan ehkä omaavat jotain erityistaitoja. Niitä kun ei millään jaksais kattella. Vähän lässähtänyt on suunnittelijoiden ideavarasto, jos ainoa keino saada exorcistojen olot taas tukalaksi on akumoiden määrän nostaminen, jonka jälkeen nostetaan niiden leveliä. jolloin taas nostetaan korkealevelisien määrää. Ensimmäistä kolmostason akumaa hakattiin kolme jaksoa, mutta lopussa niitä kaadettiin kolmessa sekunnissa kasapäin.


Tyki Mikk ja Road Kamelot – Nooan klaanin huippuveijarit

Onneksi vastapainona on Nooan klaani, tuo ihana harmaaihoisten valittujen ryhmä. Alunperin kolmetoistahenkisestä ryhmästä meille esitellään Road Kamelot, joukon vanhin, joka osaa matkata ulottuvuuksissa, Lulu Bell, joka osaa muuttaa muotoansa, Tyki Mikk, joka kykenee menemään minkä tahansa materian lävitse Innocence-aseita lukuunottamatta, Skin Bolic, joka on hullu räyhääjä, sekä tietysti Jasdebi, kahdesta nuorukaisesta koostuva tiimi, jotka ampuvat lelupyssyllä minkä tahansa tyyppisiä ammuksia (tulta, jäätä, mitävaan). Nooan klaani on hyvin kiinnostava, koska he todellakin näyttävät olevan mukana vain “for the epic lulz”, ilman varsinaista päämäärää. Osalla heistä on lisäksi ihmisystäviä (ainakin Tykillä) ja heidän taustastaan paljastetaan lähinnä se, että Nooan perintö (harmaa iho, oudot merkit otsassa) on tila, johon tullaan, ei syntymästä asti oleva tilanne. Suosikkinooani ovat ehdottomasti karismaattinen komistus Tyki Mikk ja suloinen ja lapsenomainen Road Kamelot. Nooat on vitun siistejä esimerkiks siksi, että ne ei periaatteessa voi millään hävitä tavalliselle exorcistille. Ylivoimaisuus on vaan niin kaunis asia. Etenkin kun sen tekee Tykimikkmäisen tyylitajuisesti.


Millenium Earl taas on vähän kaksipiippunen juttu. Hauskan näköinen vanha veijarihan se on, mutta minkäänlaisia motiiveita ei selitetä – miksi hän tekee akumoita, mihin hän niillä pyrkii? Mihin hän Nooan klaania tarvitsee? Lisäksi oli vähän laimeaa katsella, kun Earl taisteli itse. Jotenkin olisin toivonut sen itse olevan aika heikko vanha kääkkä, joka vaan hyödyntää alamaisiaan. Lisäksi mietityttää, että mikä Earl on? Nooa? Ihminen? Joku muu? Vähän liikaa on selittämättömiä asioita hänen tapauksessaan. Silti kiinnostava ja hauskannäköinen hahmo.

Ulkoiselta olemukseltaan D.gray-man on vain ihan OK. Hahmodesignit on kauniita, koska mangan piirtäjä on helkkarin hyvä, mutta taustat on aika pelkistettyjä, liikettä on vähän (huomattavasti enemmän jälkimmäisellä puoliskolla!) ja värienkäyttö vähäistä, mutta sininen väriteema toimii kyllä aika hyvin. Voi olla, että kuppalaatuset .avi -tiedostot pilasi visuaalista olemusta enemmänkin. Mielessäni bongailin usein, että mitkä ruudut on mangasta kierrätettyjä ja mitkä animaattoreiden omia, koska laatu vaihteli todella paljon erittäin hyvästä jopa säälittävään.


Komediahelpotukset helpottaa – WTF

Se tekijä, mikä nostaa D.grey-manin Fullmetal alchemistin yläpuolelle on huumorin käyttö. Sanotaanko, että huumori on koko Pandora&Fullmetal&DGM -kolmikossa hyvin samantyyppistä, mutta siinä missä Fullmetal alchemist failaa rytmityksen ja juttujen tason perusteella, D.gray-man onnistuu loistavasti keventämään tunnelmaa hyvissä kohdissa ja sujuvasti. Ilmeet on hauskoja, ja ne kohdat missä huumoria käytetään on osuvasti valittuja – se on hyvin ollennaista, koska DGM on pohjavireeltään hyvin synkkä ja angstinen sarja.

Musapuolella taas epäonnistutaan. Koko jättipitkässä sarjassa on ehkä kolme vakituista biisiä, ja niitä kierrätetään uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja ne on kaikki huonoja. Sanoisin musiikin olevan ehkä koko sarjan ongelmallisin yksittäinen piirre – taistelumusiikki ei nosta niskakarvoja pystyyn, jännitysmusiikki kyllästyttää jo kolmannella kerralla, entäs sadannella ja hahmojen omia, ihan hyviä teemoja käytetään ehkä kahdesti. Opening-musiikeissa sensijaan oli varsinaisia helmiä, kuten ykkösopeningin abingdon boys school ja viimesen openingin UVERworld. Erittäin mainioita kappaleita ko. bändit vetivät.



Aika herkullinen idea olis tuottaa Fullmetal alchemist: Brotherhood -tyyppinen remake koko sarjasta, kunhan manga on kokonaan valmis. Musiikit vaihtoon ja ulkoasun päivittäminen 2010-luvulle olis erittäin herkullinen ajatus. Toisaalta ykköskausikin jäi sillätavalla kesken, että sitä pystyy vielä jatkamaan, mikä viittais siihen, että jatkokausi tulisi ehkä joskus. Odotan sitä innolla, sillä pettymys D.gray-man ei todellakaan ollut. Hyvä tarina ansaitsee paremmat kulissit.

Kaikenkaikkiaan D.gray-man on hyvin nautinnollinen sarja. Sen laatu vaihtelee runsaasti ajan funktiona, mutta yhtäkaikki se pysyy nautinnollisena, koska hahmot ovat niin erinomaisia ja sympaattisia. Suosittelen kaikille, joita suuri jaksomäärä, runsaahkot fillerit ja ylipitkät taistelut ei vituta liikaa. Jos pidit Pandora heartsista, voit pitää tästä. Jos pidit tästä, voit pitää Pandora heartsista. Myös Fullmetal alchemistin ystäville suositellaan tätä synkkää velipuolta. Hieno sarja.



Silti tykkäisin, jos lukisitte mun animeblogia @
http://muusi.wordpress.com/

[Skeletah]

Kyseesssä ei ole viimeisin katsoma sarja, vaan tän sarjan arvostelua oon miettiny, kun se suosikkisarjaksi itellä nousi. Vähän myöhässä arvostelu, mut joo.


Tokimeki Memorial ~Only Love~



Sarja perustuu online-peliin Tokimeki Memorial Online, joka taas kuuluu Date Simulator-pelisarjaan Tokimeki Memorial.

Tämä sarjan arvioiminen oli erittäin vaikeaa, nimittäin se sisälti niin paljon sekä hyviä ja loistavia, että huonoja asioita, että moni ei antaisi tälle kun sen 6-7 maksimissaan. MUTTA, jos arvostelija on kuten minä, että keskittyy suurimaksi osaksi vain hyviin asioihin, ja ellei ne huonot asiat loppujen lopuks NIIN paljoa häiritse, niin 9-10 arvosana on hyvinkin mahdollinen. Itsellähän tämä sarja meni helposti top 5:seen, itse asiassa sijalla 1. Mutta itse sarjaan nyt.

Juonellisesti ja muuten sarja ei mitään uutta tarjoa, mutta tarviitseeko sen olla uutta ja hienoa, että sarja olisi hyvä? Ehei, jos toteutus on hienoa, saa perus lähtökohdista todella hyvän sarjan, kuten tämä sarja sen osoitti. Tietysti, jos Harem-Romance-SliceOfLife sarjoista ei muutenkaan kauhesti välitä, en usko, että tästä niin kauhesti pitää.

Tosiaan, juoni ei siis ole mitenkään erikoinen. Sarjan miespäähenkilö, Aoba Riku, muuttaa uuteen kouluun hänen vanhempiensa töiden takia. Tämä sarjan koulu puolestaan onkin hiukan erikoinen. Suuri osa opettajista tuntuu olevan mielisairaalasta karanneita, koulu pyörii rehtorin sihteerin mukaan, mutta sitten taas kaikki tapahtumat pyörivät Studen Council:n (mites tää suomennetaan?) ympärillä, josta Riku saakin ikävän esimerkin jo eka koulupäivänä. Muutenkin koulussa lähestulkoon kaikki on oudosti, suurella osalla opiskelijoista on tekoeläinkorvat päässä (liittyi jotenkin näihin studen coucil-tapahtumiin, ei sitä sen paremmin taidettu edes selittää) ja koulun teemana on "vapaus" (jote ei edes selittetty koko sarjan aikana). Koska kyseessä eräällä tavalla Slice of Life sarja, sen erikoisempaa juonta sarjassa ei loppujen lopuksi ole, tapahtumapaikat vain vaihtuu välillä jne. (Tietty tässä eräänlainen juoni koko ajan on taustalla, mutta siitä on niin vaikea kertoa mitään, sillä helposti spoilaa koko sarjan sitten.)

Harem sarja kun on kyseessä, niin naishahmoja sitten löytyy suhteellisen paljon. Pääosassa on tälläkertaa kuitekin vain 3 naishenkilöä, Yayoi Mina, Amamiya Sayuri sekä Kasuga Tsukasa.

Yayoi Mina saa sarjan aikana yllätävän vähän huomioita, ottaen huomioon, että kyseessä on päähenkilö. Tokihan siellä seassa on jakso-pari, jossa häneen keskitytään paremmin, mutta vähiten näistä 3 henkilöstä hän saa huomiota. Yayoi on sarjan ujo henkilö, ja hän harrastaa uimista. Lisäksi hän pitää delfiineistä. Muuta erikoista hänestä pahemmin kerrottu.

Amamiya Sayuri taas on todella paljon sarjassa esillä, onhan hän kuitenkin Rikun luokalla, ja kuuluu Studen Council:iin. (Ellen ihan väärin muista) Sayuri on tämä perus "ms. perfect", eli koulu menee loistavasti, hän auttaa muita monissa asioissa, ja kaiken lisäksi jokaisessa studen council:n tapahtumassa on aina jokin häneen liittyvä asia palkintona. (Se tulee liiankin tutuksi sarjan aikana.)

Kasuga Tsukasa taas on sarjan ADHD-henkilö, erittäin aktiivinen henkilö, joka harrastaa lentopalloa. (tai jotain samantapaista lajia) Sarjan alussa hän ja Riku kirjaimellisti törmäävät toisiinsa, jonka seurauksena Tsukasa uskoo, että se on kohtalon johdattamaa, ja näin hän rupeaa Rikun tyttöystväksi. (tapahtuu ekassa jaksossa jo, eli sen suurempaa en spoilannu)

Sivuhahmot ovat joko tylsiä, tai ihan helkutin rasittavia, mitään sen erikoista sanottavaa heistä ei ole. Vaikka heitä ei olisikaan, en usko, että sitä edes huomaisi.

Muusiikillisesti sarja on iha jees. OP on ihan menevää, samoi ED. Itse BGM on taas erikoinen tapaus, sinällään se on aika perus, ja välillä itseasiassa ihan hyväkin, mutta joskus kuulostaa aivan joltain keskiverto teinikauhu soundtrackilta. (_Erittäin_ hankala selittää, sen kyllä huomaa, kun katsoo sarjan.)

Ainut asia, jossa sarja epäonnistuu aivan täydellisesti, on komedia-kohtaukset. FFFUUUU-, voin melkeimpä väittää, että näin paskaa huumoria on hankala etsiä jopa LS:stä. Tokihan muutama hyviä juttuja löytyy, mutta... damn.

Ja loppuun viellä perus "lokeroidut", lyhyet "JUONI,HAHMOT,MUSIIKKI" etc arvostelut.




JUONI:

Ei mitään uutta, mutta todella hyvin toteutettu. Juoni on todella hitaasti etenevä, joka itelle ainakin maistui hyvin. Loppuratkaisu tosin on hiukan pettymys, ainakin itselle, mutta paskempiakin on nähty.

HAHMOT:

Itse tykkäsin ainakin hahmoista paljon, jokaisella löytyy oma persoona. Sarjan sivuhahmot tosin oli sellasta kuraa, että ihan hirvittää. (Tosin, niistä huonoudesta saa tahatonta huumoria välillä)

MUSIIKKI:

Mukava OP ja ED, johon sekaan laitettu kaunista klassista musiikki, iloista poppia, ja half-ass teinikauhuelokuvamaista musiikkia sekoitteleva BGM. Mikäs siinä, ihan menevää.


OVERALL: 10/10

Kuten sanoin. Moni henkilö ei tälle varmasti näin hyvää arvosanaa antaisi, eikä varmasti laittaisi lähellekkään Top 5:sta. Jos jätetään heikot komediakohdat, ja surkeat sivuhahmot pois, jäljelle jää erittäin hitaasti etenevä, ja loistava Romance-sarja. Jos yhtään mielenkiinto nousi arvostelun aikana, niin suosittelen katsomaan. Ja ei, jos alun heikot huumorikohdat tuntuu roskalta, en suosittele jättämään kesken. En minä sarjan alusta kauhesti itekään pitänyt, mutta loppukohden sarja vain parani ja parani.