) ja tämän takia olen muuttanut paikannimiä hieman, etten loukkaisi tekijänoikeuksia / copyrightteja.Tarina on vielä vaiheessa, ja tulee kokemaan monia muokkauksia, mutta laitan sen nyt tänne, jotta saisin lukijoiden palautetta. Jokainen postaaja ARVOSTELKOON kunnolla tekeleen, ja antakoon ehdotuksiansa tarinan parannukseksi. One linerit poistatetaan (Hopefully that works)
Tarinasta on tällä hetkellä valmiina:
- Prologi
- Luku 1 (Vaatii kenties muokkausta)
- Luku 2 (Sama vika)
- Luku 3
Itse tarinaan.
Prologi
”Ääniä. En ole sittenkään hukassa.”, Hän ehti sanoa. Sitten pimeys valtasi hänet.
Diadora käveli kylänlaitaa pitkin sanko kädessään. Hän oli vedenhaussa perheensä päivittäisen veden tarpeen vuoksi jo kolmatta kertaa. Perheeseen kuului Diadoran lisäksi kolme veljeä ja yksi sisar, joita vanhemmat Atifah ja Devhor kasvattivat pienessä Farfhatin kylässä suuren autiomaan läntisessä laidassa. Diadora oli asunut Farfhatissa koko ikänsä. Hän oli vain kerran päässyt käymään suuremmassa Nardan kylässä, joka oli Farfhatista muutaman virstan länteen. Diadora muisti hyvin kuinka sekainen Narda oli pieneen kotikyläänsä verrattuna. Ihmisiä ja eläimiä, kuten aaseja ja muutama kameli kaikkialla ja kovat äänet kantautuivat joka suunnasta. Narda oli totisesti iso kyläksi. Läntisen maailman kartoissa Narda luettiin kaupunkeihin, mutta Diadora ei voinut tietää sitä. Kun hän oli päässyt käymään Nardassa, oli hän ollut jo hieman yli kahdentoista vuoden ikäinen.
Nyt paria vuotta myöhemmin Diadoralla oli kova halu päästä ulos Farfhatin rauhallisesta elämästä jonnekkin muualle, jopa suuriin läntisiin kuningaskuntiin asti, jotka alkoivat heti aavikon luoteiskulmasta.
Mutta nyt Diadora oli vain hakemassa vettä äidillensä. ”Miksei Mjabhir voi hakea vettä?”, oli hän kysynyt äidiltänsä ja äiti oli vastannut ”Mjabhirin täytyy harjoitella karjanhoitoa isänsä kanssa, kuten hyvin tiedät. Hän on vanhimman lapsen osassa perimässä sen ammatin isältäsi”.
Ja niin oli Diadora taas hakemassa vettä. Tylsistyneenä, mutta tietoisena siitä, että hänkin saisi vielä jonakin päivänä lähteä pois Farfhatin tylsästä pikkukylästä.
Kun Diadora pääsi kaivolle, joka oli kylän ulkopuolella joskin lähellä perheensä taloa hän huomasi jotain ja kauhistui. Ulkonäöstä päätellen juuri hänen ikäisensä poika makasi resuisissa vaatteissa ja nääntymyksestä ja ilmeisesti janosta pyörtyneenä kaivon vierellä.
Diadora heitti sangon sivuun ja tunnusteli poikaa. Hän oli vielä elossa, joskin ei kauaa ellei Diadora tekisi nopeasti jotain. Hän tiesi, että autiomaassa ei selviä ilman vettä, ja pojasta huomasi, että hän oli vaeltanut kauan. Diadora nosti pojan nopeasti harteilleen ja lähti juoksemaan kylää kohti apua huutaen.
Diadoran äiti ja muutama muu kylän nainen kuulivat avun huudot nopeasti ja lähtivät juoksemaan Diadoraa vastaan. Hämmästys oli suuri kun Diadora saapui heidän luokseen. Diadoran äiti ei kuitenkaan antanut hämmästyksen lamauttaa itseään vaan otti pojan nopeasti huomaansa ja vei hänet sisälle.
”Diadora hae vettä!”, hän huusi juuri kun astui ovesta sisään ja levitti pojan lattialle huovan päälle makaamaan. Diadora haki nopeasti sangollisen vettä ja toi sen kotiin. Hänen äitinsä ja muutama muu nainen juottivat edelleen pyörryksissä olevalle pojalle vettä ja levittivät hänen otsalleen märän ja kylmän kankaan.
”Toipuuko hän?”, Diadora kysyi jännittyneenä.
”Luulisin niin. Häntä pitää kuitenkin tarkkailla ja hänelle pitää antaa paljon nestettä ja lepoa.”, Äiti vastasi ja käveli ulos vierashuoneesta.
”Vihdoinkin täällä tapahtuu jotain kiinnostavaa.”, Diadora totesi itsekseen kiinnostuneeseen sävyyn.
Juuri silloin poika yskäisi. Diadora kääntyi nopeasti ympäri ja katsoi suoraan pojan kirkkaisiin harmaisiin silmiin.
”Minä olen Diadora ja löysin sinut kylämme kaivon viereltä. Minä ja äitini hoidamme sinut kuntoon. Älä huoli”, Diadora sanoi pojalle äitelään ja ylpeään sävyyn.
”M-minä.. minä olen.. A-aran.”, poika ehti sanoa ennen kun pyörtyi uudestaan.
Luku 1
Kaksi viikkoa myöhemmin Diadora istui nukkuvan pojan vieressä. Poika oli jo paljon paremmassa kunnossa, kuin kaksi viikkoa sitten. Hän oli heräillyt aika ajoin ja syönyt ruokaa, jota Diadoran äiti oli hänelle valmistanut. Nyt poika nukkui uupumustaan pois ja Diadora oli varma, että tämän herättyä hän saisi kuulla paljon. Diadora katsoi poikaa. Poika oli keskipitkä ja hänellä oli kastanjan ruskeat hiukset ja syvät, kirkkaat harmaat silmät.
Poika oli ilmoittanut nimekseen Aran ja hän oli kertomansa mukaan tullut kaukaa idästä, suuren autiomaan itäpuolelta.
Aran alkoi äännellä ja Diadora huomasi hänen heräävän. ”Huomenta. Oletkin nukkunut kauan.”, Diadora ilmoitti.
”Diadora?”, äiti huusi keittiöstä.
”Hän heräsi äiti.”, Diadora vastasi äidilleen.
Diadoran äiti saapui paikalle ja katsoi Arania. ”Olet siis herännyt. Ja nähtävästi täysin toipunut.”.
”Kyllä. Kiitos paljon, että olette huolehtineet minusta. Nyt kun olen hereillä voin kertoa teille kuka minä olen ja mitä teen täällä.”, Aran vastasi vielä voipuneella äänellä.
”Ei vielä. Vasta kun Devhor ja Mjabhir ovat palanneet, mutta siihen ei mene enään pitkää aikaa”, Atifah vastasi.
”Selvä. Minä odotan”.
”Sinulla on varmasti nälkä. Diadora hakisitko hieman leipää ja muutaman hedelmän?”.
”Kyllä äiti.”. Diadora meni hakemaan Aranille ruokaa. Kun Aran oli syönyt hän nousi ylös.
”Diadora.”, hän sanoi hieman nimeä kokeillen.
”Niin?”.
”En oikeastaan ole tietoinen siitä missä olen ja en tunne paikkoja. Olen varma, että jään tänne vielä joksikin aikaa, joten voisitko näyttää minulle kartasta missä kylänne sijaitsee ja voisit muutenkin näyttää paikkoja minulle”.
”Voi. Teen sen mielelläni. Tule”, Diadora vastasi iloisena siitä, että poika muisti hänen nimensä.
”Odota siinä, niin käyn hakemassa kartan”, Diadora sanoi heidän tultuaan olohuoneeseen. Diadora haki kartan isänsä huoneesta ja näytti sitä Aranille. ”Me olemme tässä. Narda on tuolla, noin viisitoista virstaa länteen”. ”Tuossa on Shentyn sola. Sinne on noin viisikymmentä virstaa. Shentyn solasta muutama virsta pohjoiseen on Al-Kharidin kaupunki. Se on pohjoisen Aavikon pääkaupunki ja sitä kautta ovat kulkureitit Läntisiin Kuningaskuntiin.”,
”Selvä.. Mikä tämä kaupunki on?”, Aran kysyi ja osoitti isohkoa kaupunkia Nardasta Luoteeseen.
”Se on Palnivach. Iso kaupunki, mutta ei silti Eteläisen aavikon pääkaupunki. Se taas on Poshanne, Iso kaupunki Etelässä”, Diadora vastasi.
”Kiitos. Enköhän nyt ole kartalla. Tietysti Idässä, josta tulen ei tunneta läntistä maailmaa kovin hyvin, joten minulla ei ole yhtään tietoa aavikon takaisesta maailmasta.”, Aran tokaisi.
”Ei meilläkään ole. Alue on niin iso, että me tavalliset ihmiset aavikolla emme tiedä lännestä paljoakaan.”, Diadora mutisi häpeillen.
”Näyttäisitkö minulle nyt kyläänne?”, Aran kysyi hetken päästä.
”Mielelläni. Tule”. Diadora vei Aranin ulos ja alkoi kiertää hänen kanssaan kylää. ”Tuossa on Tätini Hefran talo. Sen vieressä on kylän sepän Muhamin paja. Tuolla taas..”
Diadora kiersi Aranin kanssa koko kylän, kunnes he lopulta pysähtyivät kylän päässä olevan talon eteen. ”Tässä asuu kylänvanhin Oufrat. Hän tahtoi nähdä sinut kun olet tervehtynyt.”,
”Ei anneta hänen odottaa.”, Aran sanoi ja astui lähemmäs oviaukkoa.
”Tule sisään poika. Olen odottanut sinua hyvän tovin”, kuului karhea ääni sisältä.
Aran astui sisään ja näki vanhan miehen, jonka lyhyt tukka ja pitkä parta olivat muuttuneet aivan valkoisiksi.
”Tule peremmälle nuori mies.”, vanhus sanoi, kun Aran oli astunut ovesta sisään.
”Kunnioitettu kylänvanhin. Halusitte nähdä minut?”.
”Kyllä. Niin halusin. Olet nähtävästi tervehtynyt hyvin veljentyttäreni hoivassa.”,
”Niin olen kunnioitettu vanhin. Hän on oikein vieraanvarainen ja ystävällinen.”. Aran katsoi ympärilleen ja näki paljon erilaista tavaraa. Vanhoja esineitä, taikakaluja, amulettejä ja hienoja huonekaluja. Lopulta Aranin huomio kuitenkin kiinnittyi vanhaan kirjahyllyyn, joka oli täynnä kirjoja. Yhdestä kirjasta Aran kuitenkaan ei saanut selvää.
”Se on eräs hyvin vanha kirja.”, vanhus ilmoitti majan takaosasta, jossa hän oli hakemassa jotain.
”En ole nähnyt ennen tuollaista”,
”Tuskin. Näitä kirjoja löytyy nimittäin vain Lännestä”,
”Vain Lännessä?”,
”Se johtuu siitä, ettei Idässä tunneta sitä. Siinä on ylipäätänsäkin vain pari Itää koskevaa kaukaista ilmaisua”. Vanhus ojensi Aranille käärön ja käski antaa sen Diadoran äidille.
”Mikä tämä käärö on?”,
”Se selviää sinulla piakkoin.”. Vanhus katsoi Araniin arvioiden ja mutisi sitten pari sanaa kielellä josta Aranilla ei ollut mitään aavistusta. Kun vanhus oli saanut lauseensa päätökseen, kaatui Aran lattialle tuoliltaan syvään uneen vaipuneena.
”Katsotaanpas.”, mutisi vanhus ja otti Aranin paidan pois. Olkapäässä oli timantin muotoinen syntymämerkki. ”Aivan kuten aavistinkin.”, vanhus totesi myhäillen ja otti sulkakynänsä ja palan pergamenttia. Hän kirjoitti pergamentin täyteen, ja sanoi jälleen muutaman sanan kielellä, jota Aran ei ollut tunnistanut. Majan ikkunasta syöksyi aavikkohaukka, joka nappasi kirjeen. ”Lennä ystäväni. Vie kirje torniin.”. Haukka syöksyi takaisin taivaalle ja vanhus mutisi jälleen sanan tai kaksi. Aran virkosi ja nousi takaisin tuolilleen.
”H-hoah”, Aran haukotteli. ”Mitä tapahtui?”,
”Ei mitään”, vanhus vastasi tyytyväisenä. Vanhus siunasi Aranin vanhalla aavikon rituaalilla ja kertoi tälle, että tämän oli suunnattava Nardaan etsimään serkkuansa ja enoansa. Aran kiitti ja käveli ulos majasta siellä odottavan Diadoran luo. Majassa vanhus nousi seisomaan. ”Elämme tärkeitä aikoja.”, hän totesi, lausui sanan ja katosi.
Aran käveli Diadoran kanssa takaisin tämän kotia päin ja kertoi Diadoralle mitä vanhus oli sanonut hänelle. Kun he pääsivät Diadoran talolle, johon tämän Isä ja vanhin veli olivat vastikään saapuneet, Aran antoi Diadoran äidille käärön, jonka vanhin oli käskenyt antaa. Käärö sisälsi pergamentille kirjoitetun viestin ja pienen tummanvihreän tikarin. Atifahin kulmakarvat nousivat kun hän luki viestin, mutta ne nousivat vielä enemmän hänen nähdessään tikarin.
”Aran! Tämä on sinulle”, Atifah huudahti.
”Mikä se on?”, Diadora kysyi.
”Se on adamantiinitikari”, Aran huudahti silmät pyöreinä.
”Vanhin antoi sen sinulle lahjaksi matkaasi varten”, Atifah sanoi ääni täynnä kunnioitusta.
”Teidän täytyy kiittää vanhinta puolestani. Minun täytyy päästä Nardaan.”, Aran totesi.
”Jää toki vielä pariksi päiväksi. Meidän täytyy muutenkin lähteä ylihuomenna Nardaan ostamaan kaikenlaista. Diadorakin voi tulla mukaan”,
”Jään mielelläni”, Aran hymyili.
Diadora lähti sisälle suunnittelemaan mitä tavaroitaan pakkaisi Nardan matkaa varten ja Aran tuli perässä. ”Mitähän minun pitäisi ottaa? Vaatekerta, kartta, rahaa?”,
”Minulla ei ole muuta kuin tämä tikari ja kantamukseni.”, Aran totesi surkeaan sävyyn.
”Minulla ei ole edes läntisen maailman rahaa.”. ”Pyydä äidiltäni muutama Kultapunta. Olen varma, että hän antaa sinulle pari”.
Kun ilta pimeni, Aran asettui nukkumaan sängylle, jonka Atifah oli pedannut Diadoran viereen. Kaikki muut nukkuivat syvässä unessa. Aran katseli hetken Diadoraa ja totesi kuinka kaunis tyttö oli. Pitkät kullan vaaleat hiukset, kauniit siniset silmät, jotka olivat kiinnittäneet Aranin huomion itseensä jo aikaisemmin päivällä ja pienehkö sievä nenä. Aikansa katseltuaan Aran nukahti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan turvalliseen uneen.
Luku 2
Seuraavana aamuna Aran heräsi ennen kaikkia muita ja hiipi varovaisesti ulos Diadoran perheen talosta varoen visusti herättämästä ketään. Hän katseli ympärilleen ja totesi, ettei kukaan Farfhatin pienkylän asukkaista ollut hereillä. ”Hyvä.”, hän ajatteli.
Aran käveli kylän ulkopuolelle ja kiipesi lähimmälle aavikon hiekkadyynille. Aran katseli ympärilleen dyynin päältä, muttei nähnyt juurikaan muuta kuin hiekkaa suunnassa mistä oli saapunut. Apeasti hän katsoi kohti Itää, muttei nähnyt siellä muuta kuin inhottavaa aavikkoa. Lännessä hän näki pienen keitaan, jonka avulla kyläläiset juottivat eläimiään ja matkustavaisia. Katsoessaan Etelään Aran näki Farfhatin kylän, jonka muutamat talot näyttivät melko kodikkailta kalkinvalkoisine seinineen ja tasaisine kattoineen. Vain kylänvanhimman talo kummastutti Arania. Hän ei ollut missään nähnyt sen tyylistä arkkitehtuuria ja tiesi talon nähdessään, että vanhin oli muutakin kuin pelkkä tavallinen viisas vanha mies, joka hoiti kylän asioita.
”Ei.”, hän ajatteli. Vanhuksesta huokui tietoa ja kokemusta, mutta myös jotain josta Aran ei saanut otetta. Hän huokaisi syvään ja toivoi olevansa taas kotona.
Aranin huomio kiinnittyi lopulta Länteen, missä hän näki taivaanrannassa olevan kumman pölypilven. Hän ihmetteli ilmiötä, miettien mikä se mahtoi olla. Tuskin mikään eläin saisi tuollaista pilveä aikaan, eikä siellä taatusti ollut ihmisiäkään. Aran laahusti haikeasti alas dyyniltä takaisin kohti kylää. Sisältä talosta oli Diadora katsellut poikaa ja miettinyt miltä hänestä mahtoi tuntua. Hän oli nähnyt surumielisen ilmeen pojan kasvoilla ja kokenut häntä kohtaan empatiaa.
”Miltä mahtaa tuntua olla aivan yksin, ilman ketään turvaa, aivan uudessa paikassa?”, tyttö mietti itsekseen tietämättä, että poikaa katseli myös toinen silmäpari.
Kylänvanhin Oufrat katseli Arania talonsa suojista ja pani merkille, että myös Atifahin tytär katseli häntä. Vanhin mietti olisiko pojasta lopulta mihinkään, mutta totesi sitten, että sen saisi selville joku muu. Hänen ei siitä tarvitsisi huolehtia. Vanhin kiipesi talonsa katolle aistien, että ystävänsä oli tulossa. Ja samalla hetkellä, kun vanhin oli päässyt katolle lehahti haukka hänen käsivarrelleen kirjekäärö sidottuna koipeensa. Vanhus myhäili ja katosi saman tien takaisin talonsa suojiin.
Aran laahusti kohti Diadoran perheen taloa ja toivoi olevansa taas kotonaan Isornian kaupungissa. Hänen perheensä oli kuulunut Erawnin kalifikunnan neljään suureen sukuun, jotka olivat kaikkein rikkaimpia ja sivistyneimpiä sukuja Erawnissa. Aranilla oli aina ollut
käytössään suunnattomat tietomäärät, jotka hänen perheensä kirjasto tarjosi. Aran oli asunut isossa kartanossa kaupungin Pohjois-osassa, jossa hänen koko suuri sukunsa oli asunut heidän kanssaan.
Aran oli lähtenyt karkuun vaaraa, joka uhkasi häntä ja hänen perhettään. Aranin serkku Itja oli muuttanut isänsä Aranin enon Jahranin kanssa länteen meriteitse viitisen vuotta aikaisemmin. Arvatenkin tietoisina vaarasta, joka uhkasi sukua jo silloin. Aranin tarkoitus oli ollut tulla länteen ja etsiää heidät käsiinsä, mutta hän ei tiennyt mitä sitten tulisi tapahtuman. Hän ei ollut erityisemmin ajatellut asiaa lähdettyään suurella kiireellä pakoon vaaraa, joka roikkui hänen kintereillään aina aavikolle asti. Hän ajatteli asiaa kunnolla vasta nyt, eikä todellakaan keksinyt mitä hänen tulisi tehdä.
”Huomenta nuorukainen!”, huuto herätti Aranin ajatuksistaan. Seppä Muham oli herännyt, huomannut Aranin kävelemässä kadulla ja tullut tervehtimään.
”Huomenia arvostettu seppä”, Aran vastasi sepälle johon ei ollut tutustunut tarkemmin aikaisemmin.
”Noh noh. Ei sinun minua tarvitse kohdella kuin aatelista”, seppä hymyili pojalle.
”Minut on opetettu tavoille arvon seppä”, Aran kumarsi miehelle, jonka hymy vain leveni.
”Kenties. Mutta meillä on tapana puhutella toisiamme tuttavallisesti.”,
”Mutta enhän minä vielä tunne teitä arvon seppä”, Aran tajusi pitävänsä miehestä kovasti.
”Voi. Sen me voimme muuttaa.”, Mies hymyili ja kutsui Aranin peremmälle taloonsa. Aran asteli sisään sepän pajaan ja tunsi ahjon hohkaavan kuumuutta, jota aavikolla riitti muutenkin. Hän näki sepän työkaluja roikkumassa seinillä ja sepän alasimen keskellä pajaa. Muham tutustutti Aranin sepän pajaan ja itseensä. Aran oli mielissään tutustuttuaan kylän erittäin mukavaan seppään, joka epäilemättä oli myös todella vahva.
Aran käveli takaisin Diadoran talolle, jossa tyttö odotteli häntä ikkunassa. ”Huomenta”, poika toivotti.
”Huomenta”, tyttö vastasi hymyillen.
”Oletko valmis lähtöön tänään?”, tyttö kysyi.
”Enköhän, mutta näin kumman suuren pölypilven horisontissa, kun katselin dyyneiltä länteen. Mikä se on?”,
”Hmm.. Kuulostaa pahalta. Se saattaa olla hiekkamyrsky, joka hankaloittaa Nardan matkaa.”, tyttö vastasi ja viittasi pojan mukaansa sisään.
”Äiti. Aran sanoo nähneensä hiekkamyrskyä muistuttavan pölypilven lännessä.”,
”Jaa? Se vaikeuttaa matkaa, mikäli se osuu kohdalle.”, Atifah vastasi miettien.
”Joudummeko lykkäämään matkaa?”, Aran oli huolissaan.
”Tuskin. Ottaisimme joka tapauksessa teltat mukaan matkalle. Jos myrsky sattuu iskemään, pystytämme teltat ja suojaudumme.”, Atifah vastasi pojan kysymykseen.
”Ketkä lähtevät matkaan, äiti?”, Diadora kysyi äidiltään.
”Muutama ihminen.”, Atifah kohautti olkiaan. ”Me kolme, Parantaja Pewsth, Tätisi Angirah, ja Seppä Muham.”, Aran hymyili leveästi viimeisen nimen kohdalla.
”Milloin lähdemme?”, Diadora kysyi innokkaana.
”Heti, kun kaikki ovat heränneet ja koonneet kaiken tarvittavan mukaan.”, Atifah vastasi ja lähetti nuoret pakkaamaan.
Diadora ja Aran läksivät tytön huoneeseen miettimään matkaa ja mitä sinne ottaisivat mukaan. Diadora päätyi vaatteisiinsa, alkeelliseen hiusharjaansa, karttaan ja vähään rahaan mitä omisti. Aran piteli vihreää tikariaan ja tutkaili sitä. Se oli kaunis tikariksi. Melko pitkä terä, joka kapeni päätä kohden ja kaartui hieman alaspäin. Kahva oli kultaa ja siinä oli kummallisia merkkejä, joita Aran ei ymmärtänyt.
”Tässä.”, Diadora tokaisi ja tiputti Aranin kouraan kolikoita. ”Äitini antoi nämä sinulle matkaa varten.”,
”Varsin anteliasta.”, Aran hymyili tytölle. ”Mennäänkö sitten”, tyttö kysyi. Ja he menivät.
Vanhimman talon eteen oli kasattu jonkin näköinen pitkä pöytä, joka oli täynnä ruokaa, jonka kyläläiset olivat vaalineet juhlistaakseen Nardan matkaa ja suodakseen siunauksensa matkaan lähteville. Matkaan lähtevät kerääntyivät hiljalleen kylänvanhimman talon eteen ja odottivat, että itse vanhus ilmestyisi. Lopulta, kun koko kylä oli kerääntynyt lähtijöiden ympärille, vanhus ilmestyi. Hän oli vaikuttava näky. Puhtaan valkoiset kaavut, pitkä hiekanvärinen viitta ja sysimusta sauva, jonka kärjessä oli sateenkaaren väreissä välkehtivä kristalli. Vanhus puhui.
”Oi te matkaan lähtijät, kuulkaa sanani.”, vanhin aloitti.
”On taas jokavuotisen Nardan matkan aika. Rakkaan kylämme varastot on täytettävä kuivaa kautta varten, ettemme kuolisi puutteeseen.”, vanhus paasasi.
”Tänä vuonna matkaan lähtee myös kaksi nuorta. Sukulaistyttöni Diadora ja kylään saapunut Aran. Teillä on pitkä matka edessänne nuoret. Olkaa varuillanne, ja kuunnelkaa muiden neuvoja, ja Aran”, vanhin madalsi ääntään niin, että vain Aran ja Diadora kuulivat sen.
”Kun löydät etsimäsi muista, että täältä saat aina tukea.”, vanhus hymyili. Oufrat sulki silmänsä ja vaikeni. Hänen savuansa kärjessä oleva kristalli alkoi loistaa kummaa valkoista valoa.
”Lähtijät. Ottakaa vastaan siunaus”, vanhus lähestulkoon huusi. Sauvan valkoinen valo ympäröi matkaan lähtevät ja väreili heidän ympärillään. Aran tunsi olkapäätään kihelmöivän, mutta ei ymmärtänyt miksi. Äkkiä hehku lakkasi ja vanhus nyökkäsi. Juhla saattoi alkaa.
Kylä asettui pitkän pöydän ääreen istumaan ja vanhin siunasi ruoan. Pöydässä oli tarjolla lihaa ja hedelmiä ja muutama aavikkokansojen oma ruokalaji. Aran söi vartaassa paistettua lammasta, joka oli maustettu omituisilla yrteillä. Lamman oli erinomaista, niin kuin kaikki muukin ruoka. Aran totesi, että tämän kylän naiset olivat erittäin taitavia laittamaan ruokaa. Juomana kaikilla oli kaivon vettä, joka virtasi sinne maan alla keitaalta asti. Vesi oli erittäin kirkasta, raikasta ja hyvän makuista. Aran söi paljon enemmän, kuin koskaan ja hämmästeli tätä itsekkin. Hän mietti oliko vanhuksella kenties jotain tekemistä asian kanssa, mutta totesi sitten ettei ehkä haluaisikaan tietää.
Syötyään ja hetken levättyään matkalle lähtijät täyttivät vesileilinsä ja ottivat kantamuksensa ja olivat valmiita lähtemään.
”Mitä odotamme?”, Aran kyseli.
”Odotamme kylänvanhinta.”, Seppä vastasi nuorukaiselle. Hetken kuluttua vanhin ilmaantuikin heidän luokseen talonsa suojista.
”Olkaa varovaisia.”, hän aloitti. ”Hiekkamyrsky on teidän ja Nardan välillä.”,
”Suojaudumme, jos se iskee”, Atifah vastasi.
”Aavikkosudet ovat myös hyökkäilleet matkaavien kimppuun viime aikoina, joten olkaa varuillanne.”,
”Jos käyvät kimppuun, tapamme ne.”, Seppä totesi kylmästi ja sivalteli ilmaa sapelillaan.
”Ja viimeiseksi. Lauma Ugthankeja on nähty Nardan ja Farfhatin välillä. Olkaa hyvin varovaisia. Te kaikki tiedätte minkälaisia Ugthankit ovat. Ne hyökkäävät heti, jos saavat teidät näkökenttäänsä.”, vanhin sanoi. Koko joukko Arania lukuunottamatta kalpeni.
”Menkää. Ja olkaa varovaisia”, vanhin sanoi ja lähti takaisin. Kun vanhin oli palannut talollensa he lähtivät.
Luku 3.
Seurue lähti matkaan kohti Nardaa. Paahtavasta kuumuudesta huolimatta Aran tunsi olonsa mukavaksi heidän talsiessaan. Aranin ei tarvinnut kantaa kuin oma puukkonsa ja vesileili, koska Atifah oli vaatinut saada kantaa pojalle annettavan taakan ettei tämän heikkous sortaisi nuorukaista kesken vaelluksen. Joukko käveli tasaista tahtia ja loittoni koko ajan takana siintävästä Farfhatista.
Hetken päästä Aran rikkoi hiljaisuuden. ”Mitä ihmeitä Ugthankit oikein ovat”, hän kysyi varovaisesti.
”Ugthankit ovat viheliäisiä lihaa syöviä kameleita, jotka elävät laumoittain Pohjoisella aavikolla.”, seppä sai sanotuksi inholtaan.
”Ja ne ovat aggressiivisia. Hyökkäävät kaikkien kimppuun ja epäröivät vain susien kohdalla.”, Atifah jatkoi hiljaa.
”Jos törmäämme sellaisiin joudumme taistelemaan.”, seppä totesi kylmästi.
Aran vaikeni. Hän ei halunnut ajatellakkaan moisia otuksia.
He jatkoivat kävelemistä ja Farfhat jäi horisontin taa. Parin tunnin kävelyn jälkeen he pysähtyivät pitämään taukoa erään pienen keitaan ääreen. He täyttivät keitaan lähteestä vesileilinsä ja jäivät istuskelemaan hetkeksi.
”Ei jälkeäkään myrskystä tai pedoista.”, parantaja Pewsth totesi iloisena.
”Onneksi”, Atifah vastasi.
”Aika taas liikkua. Jos jäämme tähän, emme jaksa enää kohta lähteä liikkeelle.”, seppä Muham nousi ja sanoi.
Ja he lähtivät taas kävelemään kohti kaupunkia. Matkaa heillä ei ollut paljoakaan, mutta paahtavassa kuumuudessa se vaikutti kovin pitkältä. Aran katseli ympärilleen, muttei nähnyt kuin hiekkaa, kaktuksia ja satunnaisia kivikasoja. Kun he kävelivät Aran tunsi olonsa huonoksi. Aurinko paistoi suoraan heihin ja kuumuus oli sietämätön. Aran otti hieman vettä leilistänsä ja valeli sitä kasvoihinsa ja niskaansa. Muutkin joivat vettä kuumuuden paahtaessa heitä. Aran katseli muita ja totesi, että aurinko verotti muidenkin voimia. Hän ymmärsi, etteivät he eivät jaksaisi pitkään ilman taukoa.
Äkkiä seppä pysähtyi. ”Hiljaa”, hän käski.
Aran kuunteli. Hän kuuli omituista kahinaa.
”Suojaan!”, seppä huusi. ”Hiekkamyrsky alkaa muotoutua tuulen takia!”.
He katsoivat nopeasti ympärilleen ja näkivät sopivan kivikasan vähän matkan päässä. Joukko ryntäsi kasalle ja kävi nopeasti pystyttämään telttoja saadakseen suojaa. Tuuli yltyi ja alkoi lennättää hiekkaa joka suuntaan. Kivikasa ei pitänyt myrskyä kovin hyvin, mutta tarpeeksi etteivät teltat lähteneet lentoon tuulen mukana. He vetäytyivät kaikki nopeasti kahteen telttaan, jotka juuri ja juuri pysyivät suojassa myrskyltä, joka raivosi ulkona pitäen kovaa ääntä. Aran oli juossut päätä pahkaa ensimmäiseen telttaan, jonka Muham, Atifah ja Angirah saivat nopeasti kasaan.
Aran istui nyt teltassa Diadoran ja Pewsthin kanssa ja kuunteli kuinka myrsy raivosi.
”Kauanko luulet tämän kestävän Pewsth?”, Diadora kysyi parantajalta.
”En tiedä Diadora. Tämä saattaa kestää kauankin.”, Pewsth vastasi tytölle.
Aran katseli tyttöä ja mietti millaista tämän elämä mahtoi olla. Millaista mahtoi olla tavallinen kyläläiselämä keskellä aavikkoa. Tätä Aran mietti ja miettiessään hänen katseensa upposi Diadoran sinisiin silmiin. Diadora huomasi Aranin katseen ja punastui hiukan. Aran huomasi tytön reaktion, käänsi katseensa pois ja punastui itsekkin. Pewsth naurahti ja nousi katsomaan tilannetta ulkona. Parantaja sitoi huivin silmiensä ympärille, jotta välttyisi hiekalta jota ulkona lensi. Pewsth kurkisti ulos teltasta huivi silmillään niin, että hän näki. Hiekkaa lensi kaikkialla ja se piti kovaa ääntä. Teltta vapisi tuulen ja lentävän hiekan osuessa siihen.
”Ei ole laantunut.”, parantaja totesi saadessaan päänsä vedettyä takaisin sisään.
”Hmm. Ei tässä mitään kiirettä ole.”, Aran totesi ja kävi maaten teltan lattialle. Aran sulki silmänsä ja kävi nukkumaan kävelyn uuvuttamana.
Diadora katseli poikaa ja totesi, että todella piti tästä.
”Mukava poika”, Pewsth, joka oli huomannut Diadoran katseen.
”Niin.”, Diadora vastasi poissaolevana.
Kun Aran avasi silmänsä ulkoa kuuluva pauhu ei ollut enään niin kovaa. Myrsky oli laantumaan päin. Hän katsahti Taakseen ja huomasi, että enää Diadora istui teltassa. Myrsky oli siis laantunut siihen määrin, että ulos saattoi jo mennä.
”Heräsit.”, tyttö hymyili hänelle.
”Heräsin.”, Aran hymyili takaisin ja katsoi suoraan tyttöä silmiin.
Tyttö punastui ja käänsi katseensa muualle. Sitten he molemmat alkoivat nauraa. Atifah ilmestyi telttaan ja katsoi nuoria toinen kulmakarva koholla.
”Myrsky on laantunut, mutta se kesti niin kauan, että päätimme jäädä tähän yöksi.”, Atifah sanoi tullessaan sisään. ”Muham oli sitä mieltä, että myrskyn jäljiltä kaikki pedot ovat liian sekaisin käydäkseen kimppuumme.”, Hän jatkoi.
”Hyvä. Ei tarvitse pitää vahtia.”, Diadora totesi iloiten.
”Muham piti vahdinpitoa kuitenkin hyvänä ajatuksena.”, Atifah sanoi tyttärelleen.
”Selvä on.”, Aran sanoi ja jatkoi. ”Ketkä pitävät vahtia?”,
”Minä, Muham ja Angirah pidämme kolme vuoroa”, Atifah vastasi.
”Kolmas teltta vaatii vielä pystytystä.”, Atifah vihjasi.
”Menen heti.”, Poika hymyili.
Aran löysi sepän ulkoa toisen teltan takaa, kolmas käsissänsä. ”Tulin auttamaan tuon kanssa”, poika hymyili.
Seppä hymyili takaisin. ”Hyvä.”, ja he alkoivat kasata telttaa.
He kasasivat telttaa hiekkamaahan pienen tovin, ja kun se oli valmis he istuivat maahan lepäämään. Kuumuus oli tiessään, ja illan saapuessa pureva kylmyys oli saapunut. Aran hytisi kylmästä ja puki päälleen lampaanvillasta tehdyn liivin, jonka Atifah oli hänelle tehnyt.
Atifah tuli ulos ensimmäisestä teltasta Diadora mukanaan. Angirah ja Pewsth tulivat heidän peräänsä toisesta.
”Nukkumisjärjestys olisi hyvä laatia, näin alkuiltaan.”, Atifah ilmoitti.
”Eipä tuossa ole onglemia.”, seppä kohautti olkiaan ja jatkoi. ”Aran nukkuu kanssani yhdessä teltassa, Angirah ja Pewsth toisessa ja sinä Atifah ja tyttäresi kolmannessa”, Seppä ehdotti.
”Näin olin sen itsekin ajatellut”, Atifah totesi hyväksyvästi.
Muham sytytti valkean puista, joita he kantoivat mukanaan. Kun Atifah, hänen siskonsa ja Pewsth alkoivat tehdä ruokaa Muhamin sytyttämässä valkeassa vetäytyivät Diadora ja Aran takaisin ensimmäiseen telttaan.
”Äitisi tuntuu pitävän kaikesta huolta”, Aran sanoi miettivästi.
”Hän on sellainen. Hän huolehtii kaikesta ja haluaa kaiken menevän juuri niin kuin pitääkin.”, tyttö vastasi selittäen.
”Ainako hän on ollut tuollainen.”, Aran kysyi lämpimästi Diadoralta.
”Aina. Hän ei juurikaan muutu aikojen saatossa.”, Diadoran tylsistynyt äänensävy kiinnitti Aranin huomion.
”Diadora, eikö kylässänne ikinä tapahdu mitään?”, Aran kysyi kiinnostuneena.
”Ei. Ei koskaan.”, Diadora vastasi hieman alakuloisena.
”Ei ainakaan ennen sinua.”, Tyttö jatkoi.
”Jonain päivänä jätän sen rotankolon jälkeeni ja lähden maailmalle.”, Diadora sanoi kiivastuneena.
Aran hymyili. ”Kuulostaa hyvältä. Milloin ajattelit toteuttaa tuon?”,
”Parin vuoden päästä, kun olen täysi-ikäinen”, Diadora vastasi hymyillen pojalle, josta kovin piti.
Aran hymyili tytölle lämpimästi.
”Kaunis, älykäs ja kiivas”, poika ajatteli itsekseen. Olisi kovin sääli erota hänestä.
”Diadora, Aran. Tulkaahan syömään”, kuului Atifahin huuto ulkoa.
”Pitäisi varmaan mennä.”, Aran tokaisi.
”Mennään”, Diadora myöntyi.
Ulos päästyään nuoret istuutuivat Atifahin ja muiden luo ja saivat ruokaa. ”Vain hieman lihaa ja hedelmiä kylästä. Se on kaikki, mitä mukanamme on”, Atifah, joka vastasi ruoasta sanoi. ”Kyllä se riittää. Pääsemme huomenna Nardaan”, Muham sanoi Atifahille lohduttavaan sävyyn.
”Toivottavasti.”, Atifah vastasi hieman tuskaisesti.
Aran katseli ympärilleen toivoensa löytävänsä jotain aavikon tavallisuudesta poikkeavaa, mutta ei nähnyt ympärillään muuta, kuin kaktuksia, joiden varjossa he istuivat, hiekkaa ja kivikasan, jonka taakse he olivat pystyttäneet telttansa. Aran huokaisi.
”Mitä nyt?”, Diadora kysyi hieman huolestuneena pojasta, josta hän piti.
”Ei mitään. Haluan vain pois tältä viheliäiseltä aavikolta.”, poika vastasi.
”Niin minäkin”, Diadora vastasi huokaisten ja katsoi muihin.
He olivat tottuneet elämään aavikolla. He pitivät siitä, mutta hän halusi pois. Aran haukkasi palan hedelmää ja totesi, että vaikka aavikko on karu, se voi silti luoda jotain kaunista.
Kun kaikki olivat syöneet vetäytyivät Atifah ja Angirah hoitamaan kaikkien vuoteet, jotka koostuivat kevyistä olkipatjoista ja peitteistä. Muham lähti tarkastelemaan ympäristöä myrskyn jäljiltä. Aran ja Diadora vetäytyivät yhteen teltoista, josta Atifah ja Angirah poistuivat saatuaan sen vuoteet valmiiksi.
”Millaista on elää Farfhatin kaltaisessa pikkukylässä keskellä aavikkoa?”, Aran uteli tytöltä.
Diadora huokaisi turhautuneesti. ”Tylsää. Koskaan ei tapahdu mitään erikoista.”, hän vastasi pojalle ja jatkoi.
”Isäni ja veljeni paimentavat lampaita kylän lähistöllä ja äitini hoitaa kotitöitä.”,
”Entä sinä?”,
”Minä autan äitiäni kotitöissä. Useimmiten tuon hänelle vettä kaivolta kylän laidalta tai autan häntä siivoamaan taloa.”, tyttö selitti erittäin turhautuneesti.
”Vaikuttaa tylsältä.”, Aran totesi.
”Sitä se onkin. Kulutan aikaani myös kävelemällä pitkin kylää ja haaveilemalla muusta.”, Diadora huokaisi jälleen.
”Mistä sinä haaveilet?”, Aran kysyi tytöltä lämpimästi.
”Haluan pois kylästä. Haluan kauas. Seikkailemaan.”, tyttö vastasi pilke silmissään ja jatkoi.
”Haluan oppia miekkailemaan kunnolla. Haluaisin osata käsitellä asetta sulavasti ja kauniisti. Osata käyttää sitä hädän tullen tai puolustaakseni jotakuta.”, Diadora unelmoi.
”Mihin menisit, jos vain pääsisit?”, Aran yllytti.
”Haluan pois Eteläiseltä Aavikolta. Haluaisin päästä Al-Cheradin kaupunkiin Pohjois-Aavikolle. Siellä on tietojen mukaan loistava kaarti ja haluan liittyä siihen.”, Diadora jatkoi kiihkeästi.
”Mikset sitten lähde?”, Aran kysyi kummastellen.
”En saata lähteä kylästä ja jättää perhettäni. Vielä”, tyttö vastasi huokaisten, mutta toivoa äänessänsä.
”Vielä?”, Aran kysyi hymy huulillaan.
”Niin. Vielä. Jahka tulen täysi-ikäiseksi voit olla varma, että lähden Al-Cheradiin.”, Diadora sanoi kiihkeään sävyyn päättäväisesti.
Aran hymyili Diadoralle. Diadora vastasi hymyyn ja he molemmat nauroivat.
”Uskon todella, että onnistut siinä Diadora”, Aran hymyili Diadoralle ja tarttui tätä kädestä.
”Lupaan sinulle, että jonain päivänä tapaan sinut Al-Cheradissa ja sinä olet silloin kaartin jäsen.”, Aran lausui hetken mielijohteesta.
”A-Aran?”, Diadora säikähti pojan reaktiota.
Aran ymmärsi nopeasti, mitä oli juuri tullut sanoneeksi. ”Anteeksi. Sanoin sen vain hetken mielijohteesta”, Aran pyyteli Diadoralta anteeksi pelästyneeseen äänensävyyn.
”Ei se mitään Aran”, Diadora vastasi pojalle lempeästi ja halasi tätä.
Diadora käveli ulos teltasta pelästyneenä itseään ja käyttäytymistään, jättäen Aranin tuijottamaan pöllämystyneenä hänen jälkeensä.
Aran jäi hetkeksi istumaan telttaan ajattelemaan kaikkea, jota oli kokenut tässä seurassa herättyään. Hän mietti, mitä tehdä löydettyään serkkunsa ja enonsa. Aran ymmärsi, ettei voisi jäädä loppuiäkseen Nardaan serkkunsa tykö, mutta hän ei tiennyt mitä tehdä tai edes mihin mennä. Hän totesi, ettei asiaa kannata murehtia, koska asiat yleensä tapahtuivat itsestään. Niiden vain pitäisi antaa tapahtua.
Muham astui sisään telttaan ja katsoi Araniin. ”Mitä mietit?”, seppä kysyi Aranilta.
Poika huokaisi. ”Muham. En tiedä mitä tehdä.”, Aran tunnusti sepälle.
”Kuinka niin?”, Muham kysyi.
”En enää tiedä, mitä minun pitää tehdä tai mihin lähteä, kun olen löytänyt sukulaiseni. Sen tiedän, etten voi jäädä sinne lopullisesti.”, Aran tunnusti sepälle.
”Ei sinun siitä tarvitse huolehtia Aran. Annat vain kaiken tapahtua, niin kuin on tarkoitettu.”, seppä neuvoi.
”Mutta en tiedä, miten on tarkoitettu”, Aran vaikersi.
”Ei kukaan tiedä, eikä kenenkään ole tarkoitettu teitää sitä.”, Seppä sanoi ja jatoi. ”Anna vain elämän kulkea omaa rataansa ja löydät kyllä tien.”, Muham hymyili Aranille ystävällisesti.
Aran huokaisi. ”Niin kai sitten. En vain ole koskaan tehnyt mitään, mistä en ole ollut varma jo etukäteen.”, Aran tunnusti hieman häpeillen.
Muham nauroi ystävällisesti. ”Se voi olla hieman vaikeaa, mutta kyllä se luonnistuu. Älä murehdi”, seppä lohdutti Arania.
Aran hymyili sepälle.
”Eiköhän aloiteta iltatoimia. On jo myöhä ja ulkona jäähtyy nopeasti.”, Seppä totesi.
Aran ja Muham asettivat omat patjansa kunnolla ja menivät ulos. Teltan suuaukon vierestä he löysivät pienen määrän vettä kulhossa, jonka Atifah oli jättänyt heille peseytymistä varten. He pesivät kasvonsa ja yläruumiinsa, jotka olivat pölystä ja hiekasta aivan likaiset. Aran riisuutui ja asettui makuulle patjallensa, peitteen alle.
Muham jäi ulos odottamaan Atifahia saapuvaksi. Pienen hetken odottelun jälkeen Aran kuuli, kuinka Atifah tuli ulos.
”Kuka ottaa ensimmäisen vahtivuoron?”, Atifah kysyi Muhamilta.
Muham ei ehtinyt vastata, kun Aran jo kuuli uuden äänen. ”Minä otan sen. Herätän Muhamin, kun itseäni alkaa väsyttää”, se oli Angirah.
”Oletko varma?”, Muham kysyi.
”Kyllä. Siinä ei ole mitään ongelmaa”, Angirah vastasi.
”Siinä tapauksessa annan sinulle sapelin”, Muham totesi ja kurottui puoliksi telttaan sisään ottamaan asetta pakkauksistaan.
Muham ojensi miekan Angirahille. ”Siinä. Tuskin tarvitset sitä, mutta se on hyvä olla olemassa”, seppä sanoi Angirahille vakavalla äänellä.
”Totta”, Angirah vastasi vähintään yhtä vakavasti.
”Herätä minut, kun väsyt”, Muham pyysi Angirahilta.
”Selvä on”, Anigrah vastasi.
”Siinä tapauksessa vetäydyn nukkumaan. Yötä.”, Muham totesi.
”Hyvää yötä”, Angirah ja Atifah vastasivat.
Muham vetäytyi Aranin seuraksi telttaan. Muham riisuutui ja vetäytyi hänkin vällyjensä alle.
”Nukutaan. Huomenna on käveltävä lisää”, Muham sanoi Aranille.
”Niin”, Aran vastasi ja sulki silmänsä.
Hän ajatteli kaikkea, mitä tämän päivän aikana oli tapahtunut. Lähtö, kävely, myrsky, Diadora ja hänen käyttäytymisensä. Aran punastui ajatellessaan Diadoran halausta. Miksi tyttö oli halannut häntä? Aran ajatteli asiaa tarkemmin ja totesi, ettei edes olisi halunnut tietää. Se olisi vain lisännyt tuskaa erota näistä mukavista ihmisistä. Aran ajatteli tätä kaikkea vielä hetken ja vaipui sitten uneen väsyneenä päivän koetuksista.
Aran heräsi. Hän tunsi olevansa nukkunut vasta vähän aikaa. Hän katsoi viereensä ja totesi Muhamin olevan jo noussut. Vahtivuoroon varmaankin Aran oletti. Aran nousi ja aikoi katsoa teltan ovesta ulos, mutta pysähtyi äkisti. Aivan kuin susi olisi ulvonut. Aran puki hyvin nopeasti vaatteet päällensä ja syöksyi ulos.
”Muham!”, hän huusi.
”Tiedän Aran. Herätä muut”, seppä vastasi rauhallisesti.
Ennen kuin Aran oli päässyt muiden telttojen luo, syöksyivät kaikki muut ulos teltoistaan. Diadora näytti pelokkaalta, mutta kaikki muut olivat valppaita.
”Muham. Missä ja kuinka kaukana?”, Atifah kysyi.
”En tiedä tarkkaan, mutta melko lähellä”, seppä vastasi.
”Siinä tapauksessa on parasta kaivaa aseet esiin”, Angirah totesi jännittyneellä äänensävyllä.
”Ehdottomasti. Käyn hakemassa ne”, seppä sanoi rauhallisesti.
Muham käveli teltalle ja otti ulos pakkauksensa. Pakkauksesta hän veti esiin sapelin, jonka otti itse käteensä, toisen sapelin, jonka hän ojensi Atifahille, yhden pitkämiekan, jota ojensi Diadoralle ja yhden tavallisen miekan, jonka ojensi Aranille.
”Oletan, että osaat käyttää miekkaa?”, seppä kysyi Aranilta.
”Luulisin”, poika vastasi jännittyneenä.
Susien ulvonta ja haukahdukset tulivat vain lähemmäksi.
”Muham, entä Pewsth? Hänellähän ei ole asetta”, Aran kysyi hieman peloissaan.
Muham naurahti hermostuneesti. ”Voi kyllä on. Et vain ole nähnyt niitä”, seppä vastasi.
”Niitä?”, Aran kysyi kummaksuen.
”Niin, mutta näet kohta”, seppä vastasi hermostuneemmin.
”Katsokaa!”, Diadora huusi ja kaikki kääntyivät katsomaan.
Lähellä olevan dyynin päällä seisoi iso hiekanruskea susi kuutamoa vasten.
”Muham miten ne löysivät meidät niin nopeasti?”, Atifah kysyi erittäin jännittyneenä.
”Ei aavistustakaan Atifah. Aivan kuin joku olisi ajanut niitä tänne.”, seppä vastasi yhtä hermostuneena. Susi ulvoi ja muita susia kerääntyi sen ympärille. ”Yhteensä kahdeksan.”, Muham laski ja jatkoi. ”Se tarkoittaa kahta minulle ja Pewsthille”,
”Selvä on Muham”, hiljainen Pewsth sanoi rauhallisesti.
”Ne tulevat”, Angirah sanoi hiljaa.
Sudet lähtivät alas dyyniltä kohti heitä.
”Muodostakaa viiden hengen rivi siten, että Atifah ja minä olemme laidoissa!”, Muham huusi susien lähestyessä.
Muut tekivät työtä käskettyä. Pewsth jäi rivin taakse seisomaan.
”Pewsth nyt!”, Muham huudahti.
Pewsth toimi niin nopeasti, ettei Aran ehtinyt kunnolla edes nähdä tämän liikettä. Lähin susi ulvahti, kun ilman halki lentänyt heittoveitsi osui sitä suoraan keskelle kasvoja.
Susi ulvaisi kammottavasti ja kaatui maahan. ”Kuoliko se?”, Aran kysyi ihmeissään.
”Veitsieni kärjissä on myrkkyä, jota saa vain aavikon kasveista. Siksi se kuoli niin nopeasti Aran”, Pewsth sanoi selitti.
”Nyt ne tulevat. Aran, Diadora olkaa valmiina”, Angirah sanoi nopeasti keskeyttäen.
Nuoret nyökkäsivät.
Sudet hyökkäsivät. Atifah ja Muham syöksähtivät ottamaan vastaan niiden hyökkäyksen. Angirah liittyi nopeasti heidän seuraansa. Aran katsoi Diadoraan, joka katsoi takaisin hänen silmiinsä. Tyttö nyökkäsi. Nuoret juoksivat mukaan taisteluun. Atifah taisteli yhden suden kanssa hieman sivussa. Angirah oli valinnut kohteekseen vahvan näköisen nuoren uros suden, jolla oli arpi kasvoissaan. Muham puolestaan oli sapelin kanssa nuoren naarassuden kanssa taistelussa. Sapeli viuhahti kohti hyppäävää sutta päin, kun Muham väistöi hyökkäyksen. Taidokas lyönti osui suoraan maaliinsa ja Muhamin päälle purshkahti verta sapelin lävistäessä suden pään.
Aran juoksi taistelevien keskelle ja huomasi tuijottavansa suoraan isohkon hieman vanhemman suden kiiluviin silmiin. Aranin läpi kulki pelon väristys, mutta hän tiesi, että panikoiminen tälläisessä tilanteessa johtaisi hengen menoon. Susi ulvahti ja hyökkäsi Arania päin. Aran arvioi suden vauhdin ja voiman väärin ja peto syöksyi suoraan häntä päin saaden hänet kaatumaan maahan. Aran yritti huitaista miekallaan petoa kaulaan, muttei osunut kunnolla. Aran potkaisi sutta ja kierähti kauemmas nousten pystyyn. Olento katsoi suoraan Aranin silmiin murhanhimo silmissään. Se hyökkäsi uudelleen. Tällä kertaa Aranin onnistui kuitenkin väistää isku, ja kun susi hyppäsi väistäneen Aranin ohi, oli tällä aikaa iskeä sutta miekalla kaulaa kohti. Isku osui ja Aran sai verta päälleen. Susi älähti ja hyökkäsi viimeisen kerran Arania päin sellaisella voimalla, ettei poika ollut kokenut koskaan aikaisemmin. Susi hyppäsi Aranin päälle valtavalla voimalla yrittäen purra tätä kurkkuun samalla. Aran tunsi kylkiluidensa musertuvan ja alkoi yskiä verta. Aran iski sutta miekalla kaulaan minkä kerkesi, muttei saanut tilanteessa kunnon osumaa. Susi raapaisi Arania terävillä kynsillään ja kipu tulvahti Araniin. Samaan aikaan suden tehdessä liikkeen sai Aran kuitenkin pistettyä miekan suden kaulasta läpi. Susi ulvahti kammottavasti ja Aran sai kasvoilleen suunnattoman veriryöpyn, suden kuollessa hänen päälleen. Suden painon tippuessa Aranin päälle tämä menetti tajuntansa.
Diadora, joka oli hänkin juossut miekkansa kanssa keskelle taistelua, oli saanut vastaansa nuorehkon erittäin aggressiivisen suden kanssa. Heti, kun Diadora oli juossut sopivan etäisyyden päähän sudesta se oli hypännyt suoraan tyttöä kohti. Diadora väisti hyökkäävän pedon helposti ja odotti kunnes se oli laskeutunut ja lähti sitten hyökkäykseen pitkämiekkansa kanssa. Susi huomasi lähestyvän tytön, väisti tämän hyökkäyksen ja yritti hypätä uudestaan tätä kohti. Tyttö väisti suden hyökkäyksen helposti pyörähtämällä sivuun iskien petoa samalla miekallaan. Susi ulvahti kimeästi, kun Diadoran miekka viilsi ison haavan keskelle sen kasvoja. Diadora oli heti suden kimpussa miekkoineen. Susi katsoi Diadoraan ja oli kummissaan. Se oli saalistaja, mutta edessään se näki vielä suuremman saalistajan, jolla oli tulen loimu silmissään ja nopeutta kaatamaan suuri peto saamatta naarmuakaan. Susi vinkaisi epätoivoisena ja loikkasi vielä kerran Diadoraa päin. Tällä kertaa tyttö ei edes yrittänyt väistää, vaan lävisti loikkaavan pedon karusti suoraan rinnasta ja sai valtavan lämpimän veriryöpyn päällensä. Susi tömähti maahan kuolleena ja Diadora veti miekkansa sen sisältä. Tyttö katsoi sitä. Se oli punaisena verestä, vaikkei punaa hyvin yöllisessä valossa nähnytkään.
Diadora hymyili ja käänsi katseensa katsoakseen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän näki Angirahin viimeistelemässä yhtä sutta, joka oli jo vakavasti haavoittunut, sekä äitinsä seisoen kuolleen suden vieressä tuijottaen kohti dyyniä, jolta sudet olivat tulleet.
”Diadora varo!”, Angirah huusi.
Diadora kääntyi nopeasti katsomaan, ja näki suuren suden loikkaavan suoraan kohti häntä. Susi kuitenkin ulvaisi kesken ilmalentonsa ja mätkähti maahan kuolleena juuri Diadoran jalkojen eteen. Yksi Pewsthin veitsistä törrötti sen rinnassa. Diadora kääntyi katsomaan parantajaan, joka hymyili hänelle taka-alalta. Diadora kuuli karjaisun ja kääntyi katsomaan.
Muham kierteli johtajasutta ja tämä kierteli häntä. Johtajasusi oli iso nuori, vahvannäköinen naarassusi, joka oli katsellut taistelua taaempaa. Kuitenkin laumansa kuoltua se oli liittynyt mukaan taisteluun selvästi vahvinta vihollista vastaan. Susi ulvaisi ja syöksyi tavoitellen Muhamin kurkkua. Seppä väisti raivoavan suden hyökkäyksen ja yritti iskeä tätä sapelillaan, muttei osunut. Susi kääntyi ja iski etukäpälällään kohti Muhamin jalkoja. Seppä väisti käpälän nopealla liikkeellä ja iski sitä sapelillaan. Susi murahti, kun sapeli upposi sen etutassuun. Tälläisessä taistelussa rampautuminen tiesi lähes varmaa häviötä. Äkkiä susi huomasi jotain. Muham oli laskenut puolustuksensa hetkeksi. Susi ei epäröinyt. Se tiesi, että tämä oli hyvinkin sen viimeinen mahdollisuus voittaa taistelu. Se jännitti lihaksensa, päästi karmean ulvaisun ja loikkasi kohti Muhamin kurkkua.
”Muham!”, Diadora parkaisi.
Susi oli jo varma voitostansa, mutta yhtäkkiä seppä hypähti sivuun erittäin nopealla liikkeellä ja sivalsi sutta sapelillaan. Ääntäkään ei kuulunut, kun susi laskeutui maahan. Kaikki odottivat. Susi ulvoi viimeisen kerran ja kaatui maahan kuolleena. Hiekka värjäytyi punaiseksi suden ympärillä.
”Se on ohi”, seppä totesi helpottuneena.
Dyynin päältä alkoi kuulua naurua. Kaikki kääntyivät katsomaan. Kuuta vasten erottui hupulliseen viittaan ja kaapuun pukeutunut hahmo, joka seisoi dyynin päällä.
”Selviydyitte näköjään pikku leikistäni”, hahmo nauroi ivallisesti.
”Siis siksi sudet löysivät meidät niin nopeasti”, Muham mutisi.
”Juuri niin”, hahmo nauroi erittäin ivallisesti.
”Kuka sinä olet”, Atifah tiukkasi hahmolta.
”Se ei kuulu teille”, hahmo vastasi kylmästi.
”Mitä haluat?”, Muham kysyi hahmolta yhtä kylmästi, kuin tämäkin.
”Antakaa poika tänne!”, hahmo komensi erittäin käskevästi.
”Emme takuulla anna!”, Diadora huusi tälle.
”En aio käskeä kolmatta kertaa. Antakaa poika minulle!”, hahmo huusi heille.
Kukaan ei sanonut mitään. Yhtäkkiä Pewsth toimi. Kukaan ei huomannut mitään, ennen kuin Pewsthin veitsi oli ilmestynyt puolimatkaan heidän ja hahmon väliin.
Ivallinen hymy välähti hahmon kasvoilla ja tämä huitaisi kädellään ilmaa. Heittoveitsen ympärille ilmestyi punainen hohde ja se pysähtyi ilmaan ja putosi lopulta maahan. ”Säälittävää”, hahmo totesi. Hän viittoi käsillään ja hänen eteensä ilmestyi kirkas, suuri tulipallo.
”Jos en saa poikaa, voin ainakin tuhota hänet”, hahmo sanoi itsekseen ja heitti tulipallon kohti pyörtynyttä Arania.
Pewsth sinkosi uuden veitsen kohti hahmoa.
Atifah juoksi Aranin eteen ottamaan tulipalloa vastaan.
”Ei!”, hän huusi heittäytyessään Aranin eteen.
Tulipallo osui Atifahin rintaan. Kaikki hiljenivät ja kalpenivat. Äkkiä valkoinen hehku ympäröi Atifahin ja Aranin, tullen tulipallon ja Atifahin väliin. Atifah iskeytyi pallon voimasta taaksepäin ja pyörtyi saman tien.
”Äiti!”, Diadora parkaisi.
”Kirottu vanhus!”, hahmo äyskäisi ja katosi saman tien Pewsthin veitsen tieltä.
Diadora ja Pewsth ryntäsivät Atifahin luo. ”Kummallista. Ei palovammaa”, Pewsth totesi. Diadora nyyhki äitiään vasten. ”Kaikki on hyvin Diadora. Äitisi menetti vain tajuntansa hetkeksi”, parantaja lohdutti tyttöä.
”Entäpä Aran?”, Muham kysyi saavuttuaan paikalle.
Pewsth käveli Aranin luo ja tunnusteli häntä. ”Pari haavaa, joista vuotaa verta ja kaksi murtunutta kylkiluuta”, Pewsth totesi rauhallisesti. ”Ei mitään vakavaa”, hän jatkoi.
Muham huokaisi helpotuksesta.
”Meidän on kuitenkin parempi viedä heidät lepäämään telttoihin hetkeksi. Teen Aranille rohdon, joka auttaa luita luutumaan takaisin nopeammin”, Pewsth totesi Muhamille.
”Selvä on. Angirah kanna Aran. Minä kannan Atifahin”, seppä pyysi Atifahin siskolta.
”Selvä”, Angirah vastasi.
He kantoivat Aranin ja Atifahin teltoille ja asettivat heidät lepäämään ensimmäiseen telttaan. ”Puretaan kaksi muuta. Meidän pitää päästä liikkeelle niin pian, kuin on mahdollista”, seppä sanoi Pewsthille ja Angirahille. ”Ugthankit haistavat veren virstojen päähän ja tulevat varmasti, jos niitä on lähistöllä”, hän jatkoi.
Muut myöntyivät ja Muham sekä Angirah alkoivat purkaa muita telttoja. Pewsth jäi teltalle sekoittamaan yrteistään, kaktuksesta ja vedestä rohtoa Aranille. Aamuaurinko alkoi nousta dyynien takaa lämmittäen kylmää ilmaa.
”Pewsth?”. Pewsth käännähti ja näki Atifahin heränneen. Atifah nousi istumaan ja katsoi Araniin.
”Pojalla ei ole hätää Atifah. Vain pari kylkiluuta murtunut”, Pewsth rauhoitteli.
”Hyvä niin”, Atifah vastasi. ”Kummalista. En tunne paljoa kipua missään”, Atifah ihmetteli.
”Et saanut palovammaa, mikä ihmetyttää minua kovasti”, Pewsth vastasi ihmetellen hänkin.
Atifah nousi pystyyn ja meni ulos teltasta.
”Oletko kunnossa?”, Angirah kysyi.
”Kyllä. En ole vammautunut mistään”, Atifah vastasi ja meni auttamaan Muhamia teltan purkamisen kanssa.
”Joko Aran on hereillä?”, tämä kysyi Atifahilta.
”Ei, mutta Pewsth on hänen luonaan. Hän herännee pian”, Atifah vastasi.
”Haluaisin päästä lähtemään. Ughtankit vainoavat veren”, Muham totesi huolestuneesti.
”Tuskin ne tänne niin nopeasti pääsevät. Sitäpaitsi olen varma, että Aran herää pian”, Atifah totesi.
”Toivottavasti”, seppä puuskaisi.
Pewsth istui Aranin vieressä ja sekoitti rohtoa. Aran äännähti ja avasi silmänsä. Pewsth hymyili pojalle.
”Pewsth?”, Aran kysyi.
”Juuri niin. Hyvä, että olet hereillä”, parantaja vastasi pojalle. ”Juo tästä. Se auttaa luitasi parantumaan nopeammin”, Pewsth ojensi rohtoa Aranille.
Aran joi ja värähti. ”Kitkerää”, hän sanoi parantajalle.
”Se on”, Pewsth hymyili. ”Pystytkö kävelemään?”, parantaja kysyi.
”Uskoisin niin. Kokeilen”, Aran vastasi. Aran nousi pystyyn kivusta irvistellen ja käveli ulos teltasta.
”Hyvin tämä luonnistuu Pewsth”, Aran totesi parantajalle, joka tuli ulos teltasta.
”Hyvä niin”, parantaja vastasi hymyillen.
”Muham. Lähdetäänkö?”, Pewsth kysi sepältä, kun tämä tuli heidän luokseen.
”Heti, kun olen saanut viimeisen teltan kasaan”, seppä vastasi ja alkoi purkaa viimeistä telttaa.
Kun Muham ja Atifah olivat saaneet viimeisen teltan purettua, ottivat kaikki omat kantamuksensa. Muham otti myös Aranin kantamukset. He lähtivät kävelemään kohti Nardaa aamuauringon paistaessa lämpimästi, muttei vielä kuumasti.
”Oletko kunnossa?”, Diadora kysyi Aranilta huolestuneesti.
”Vähän kivistää kylkeä, mutta muuten olen kunnossa”, Aran hymyili tytölle.
Diadora näytti huolestuneelta, mutta hymyili takaisin. He jatkoivat kävelemistään kohti Nardaa. Aurinko lämmitti ilmaa, joka kuumeni koko ajan pakottaen kulkijat juomaan usein. Aran käveli muiden perässä hitaampaa tahtia särkevän kylkensä takia. Aavikolla käveleminen oli yhtä tuskaa. Hiekkaa joka paikassa, todella kuuma ja kävelemisestä johtuva jalkojen särky heikottivat Arania, joka oli vammansa takia valmiiksi muita heikompi. Aran tiesi, ettei valittamisesta olisi mitään hyötyä, joten hän pysyi hiljaa ja käveli muiden perässä pitkin autiomaata.
Käveltyään Muhamin arvion mukaan kaksi virstaa he pysähtyivät lepäämään eräälle keitaalle.
”Kaikki hyvin Aran?”, Muham kysyi pojalta.
Aran irvisti kivusta istuessaan alas palmun varjoon ja vastasi. ”Kylki on kipeä ja jalkojani särkee”, poika vastasi tuskallisella äänensävyllä.
Pewsth käveli Aranin luo ja ojensi uutta rohtoa, jonka oli valmistanut. ”Se vähentää kipuasi, jotta pystyisit jatkamaan matkaa”, parantaja selitti.
Aran joi ja värähti jo toisen kerran samana päivänä.
”Tiedän. Se maistuu pahalta”, Pewsth hymyili.
”Syö myös tämä. Se auttaa jaksamaan”, parantaja sanoi ja ojensi Aranille valkoista jauhetta.
Aran söi. ”Suolaa!”, poika huudahti ja kakoi hetken.
”Suola on elintärkeää täällä. Auringon paahde vie kaiken kehosi suolan ja kuolet ilman sitä”, Pewsth tokaisi karusti.
Aran söi loputkin suolasta ja joi hieman vettä tyydyttääkseen janoaan.
”Levätään tässä jokin aika. Aranin ei ole hyvä kävellä liian kovassa tahdissa”, Pewsth sanoi Muhamille hieman huolestuneesti.
”Selvä on. Uskoisin, että olemme päässeet pois Ughtankien ulottuvilta”, seppä myöntyi.
Aran istui puun varjossa ja mietti taistelua susien kanssa. Sudet olivat olleet erittäin aggressiivisia ja olivat hyökänneet ilman pätevää syytä. Sellaisia sudet eivät olleet Erawnissa. Siellä ne kävivät kimppuun vain, jos niiden poikasia uhkasi. Miksi sudet olivat käyttäytyneet niin. Nälkiintyneinä? Tuskin. Entäpä, mitä tapahtui hänen ollessaan tajuttomana?
”Muham, mitä tapahtui sen jälkeen, kun olin menettänyt tajuntani?”, Aran kysyi sepältä.
Muhamin ilme synkkeni. ”Me muut tapoimme loput sudet”, Muham vastasi kylmästi.
”Sen jälkeen punaiseen kaapuun ja viittaan pukeutunut hahmo ilmestyi dyynille ja vaati saada sinut mukaansa erittäin inhottavaan äänensävyyn”, Pewsth jatkoi yhtä kylmästi kuin Muhamkin.
”Minut? Miksi?”, Aran hämmästyi.
”Ei kertonut syytä”, Muham kiristeli hampaitaan. ”Kieltäydyimme ja sen jälkeen hän loihti esiin suuren tulipallon ja viskasi sen sinua kohti. Atifah heittäytyi sen eteen saamatta, kumma kyllä, pahempia vammoja”, hän jatkoi.
”Kuka hän oli?”, Aran kysyi kummastuneena.
”Emme tiedä, mutta hän vaikutti niin pahansuovalta, ettei mieliimme tullut missään tapauksessa antaa sinua hänelle”, Atifah liittyi mukaan keskusteluun.
”Mitä hänelle tapahtui?”, Aran kysyi entistä hölmistyneenpänä.
”Pewsth heitti häntä veitsellä, mutta ennen kuin se ehti osua hän katosi”, Muham jatkoi synkästi.
Aran hiljeni. Miksi hahmo oli halunnut hänet mukaansa? ”Pelottavaa”, Aran totesi.
”Älä muuta virka”, sanoi Diadora, joka oli kuunnellut keskustelua sivusta. Aran katsoi tyttöön, joka vaikutti pelästyneeltä yöllisen tapahtuman jälkeen. Diadora katsoi takaisin Araniin. Aran sulki silmänsä ja mietti tätä asiaa.
Hetken kuluttua kaikki täyttivät leilinsä vedellä ja jatkoivat taas matkaa. Aran totesi taas jaksavansa kävellä tauon jälkeen. Kipukin oli heikentynyt, mitä ilmeisemmin Pewsthin rohdon ansiosta. Aran katseli muita heidän kävellessään ja mietti näiden ihmisten historiaa. Olivatko he aina asuneet Farfhatissa? Jos eivät, mistä olivat tulleet? Aran mietiskeli asiaa ja päätyi tulokseen, että luultavimmin kaikki muut paitsi kylän vanhin olivat asuneet kylässä koko ikänsä. Hiljalleen he kävelivät kohti Nardaa auringon paistaessa kuumasti heidän yläpuoleltaan. Oli keskipäivä ja aurinko kuumimmillaan. Aavikolla oli menossa kuiva kausi. Ei ollut satanut viikkoihin ja kaikki muu elämä paitsi kaktukset kärsi. Aran pani merkille, kuinka Diadora vaikutti hieman masentuneelta. Poika hymyili itsekseen ja muisteli Diadoran sanoja teltassa. Aran todella toivoi tapaavansa tytön vielä tämän matkan jälkeen.
Heidän käveltyään Aranin arvion mukaan noin kaksi tuntia tauosta alkoi taivaanrannassa siintää talojen ääriviivoja. ”Narda! Vihdoinkin”, Diadora huudahti tyytyväisenä.
Muham hymyili. ”Siellä se nyt on. Narda”, hän tokaisi myöskin tyytyväisenä. Muutkin hymyilivät. Määränpää oli melkein käsivarren ulottuvilla. He kävelivät iloisin mielin kohti kaukaisuudessa siintävää kaupunkia. Äkkiä Muham pysähtyi.
”Mitä nyt?”, Pewsth kysyi.
”Hiljaa. Kuunnelkaa”, seppä käski terävästi. He kuuntelivat. Ensin, ei mitään. Hetken kuuntelun jälkeen kaikki tavoittivat äänen, jonka seppä oli kuullut. Kaikki paitsi Aran kalpenivat.
”Kamelin ääniä!”, Diadora kauhistui.
”Ughtankit!”, Angirah sihahti.
”Miten ne pääsivät jäljillemme näin nopeasti?”, Atifah ihmetteli.
”En tiedä, muttei oteta asiasta selvää. Juoskaa!”,
Muham komensi. He alkoivat juosta kohti kaukaisuudessa siintävää Nardaa. Kaupunki ei vaikuttanut lähentyvän heitä yhtään. Sen sijaan kamelien pelottavat äänet lähestyivät koko ajan. Kaikki juoksivat, minkä jaloistaan pääsivät. Kamelien äänet lähestyivät kovaa vauhtia. Aran vilkaisi taakseen ja näki ison pölypilven, muttei nähnyt sen läpi. Pikainen juokseminen pitkän kävelymatkan jälkeen ei tehnyt hyvää Aranin vammalle, vaan se alkoi kipeytyä uudestaan. Aran lysähti kivusta maahan.
”Aran!”, Diadora kiljaisi kauhuissaan.
Kaikki kääntyivät ympäri. Muham syöksyi Aranin luo.
”Mikäs teillä on hätänä?”, kuului ääni pölystä. Kaikki jähmettyivät.
Pilvestä astui ulos lyhyt, pitkäviiksinen tukevahko mies, joka talutti kuormaa kantavaa kamelia hihnassa. Kaikki katsoivat tähän täynnä ihmetystä. ”Mitä? Ettekö ole ennen karavaania nähneet?”, mies kysyi huvittuneena.
Muham alkoi nauraa. ”Karavaani. Tietysti”, seppä nauroi. Mies katsoi heihin kummastuneena. Seppä nauroi yhä.
”Saanen kysyä. Mikä tässä nyt niin hauskaa on”, mies kysyi tympääntyneenä.
”Annas kun selitän, ystävä hyvä”, Muham nauroi edelleen. ”Olemme koko päivän yrittäneet pysyä loitolla Ugthankeista, mutta pelästyimme kuollaksemme kullessamme karavaaninne äänet”, seppä selitti nauraen.
Miehen tympääntynyt ilme katosi ja hänkin hymyili. ”Oli teillä onnea, kun ette törmänneet niihin viheliäisiin otuksiin”, mies sanoi. ”Me törmäsimme niihin aamulla. Eivät ne käy toisten kamelien kimppuun, mutta ovat silti hirvittäviä otuksia”, tämä jatkoi.
”Totta vie”, Muham hymyili.
”Kyllä kyllä, herra?”,
”Ah. En olekaan esittäytynyt. Muham, Farfhatin kylän seppä”, Muham esittäytyi.
”Ah Farfhatista. Taitaa taas olla se aika vuodesta”, mies totesi.
”Niin on. Entäpä te? Kuka olette?”, seppä kysyi.
Mies kumarsi liioitellen. ”Olenhan minä itse Al Amar Challad. Itsensä Ali Morrizan ensimmäinen karavaaninjohtaja. Hauska tutustua”, Al Amar esittäytyi vuorollaan.
”Näen, että seurueenne nuoreen mieheen on sattunut. Sallikaa minun auttaa”, karavaaninjohtaja tarjoutui.
”E-ei tarvitse”, Aran puhisi ja yritti nousta ylös.
”Meillä on pari tyhjää kamelia taaenpana. Voit mennä istumaan yhden selkään”, Al Amar huolehti.
”Mene Aran. Sinulle ei tee hyvää kävellä”, Pewsth sanoi pojalle.
”Hyvä on”, Aran sanoi hieman kirpeästi.
Diadora ja Pewsth auttoivat Aranin yhden kameleista selkään ja jäivät kävelemään tämän rinnalle Muhamin, Atifahin ja Angirahin jäädessä kävelemään Al Amarin kanssa.
”Päästyämme kaupunkiin minun täytyy tutkia vammaasi tarkemmin. Se saattoi pahentua äskeisestä”, Pewsth totesi.
Aran myöntyi. Karavaani jatkoi kohti Nardaa, joka lähestyi koko ajan.
Nardan porteille päästessään karavaani pysähtyi.
”Valmistelemme karavaania hiukan, ennen kuin menemme sisään kaupunkiin. Jäättekö pois?”, Al Amar kysyi Muhamilta.
”Jäämme. Kiitos kyydistä. Viivymme Nardassa muutaman päivän, joten etsin sinut käsiini, heti kun voin”, Muham hymyili tälle.
”Näemme siis pian. Siihen asti, näkemiin”, Al Amar hymyili takaisin sepälle.
Aran laskeutui alas kamelin selästä Diadoran avustuksella ja lähti tytön kanssa kävelemään kohti portteja. Kaupungin kovat äänet ja suuri hälinä muistuttivat häntä kodista.
”No Aran. Mennäänkö?”, Muham kysyi pojalta.
”Mennään”, Aran vastasi hymyillen.
Aranin kävellessä sisään kaupunkiin hän sattui vilkaisemaan ylös ja yllättyi. Ylhäällä talon katolla hän näki siteisiin ja nahkaisiin paitaan ja housuihin pukeutuneen hamon katsovan häntä ja katoavan samantien. Poika viittasi tämän olankohautuksella ja jatkoi matkaansa. Aran käveli Nardan kaduilla katsellen ympärilleen. Paljon erilaisia kauppoja ruokakaupoista aina asekauppoihin asti. Muutama kapakka siellä täällä, majataloja ja koulurakennuksia. Edessäpäin Aran näki omituisia torneja ja isoja kartanoita, jotka sijoittuivat korkean mäen päälle. Arvatenkin Nardan parhaimmiston asuntoja ja liiketiloja. Eteenpäin kävellessään hän kuuli lekan kilahduksia muun äänenpaljouden läpi.
Hän kiihdytti tahtia Diadora sivullaan ja saapui tienristeykseen, jossa kaksi suurta katua kaupungin läpi yhdistyivät. Toisen kadun päässä, muurin ja tien välissä kaupungin kulmassa hän näki pajan, josta ääni lähti. Aran käveli rivakasti kohti pajaa Diadora tiukasti jäljessään. Kadun puoleenväliin päästyään hän näki noin kaksissakymmenissä olevan miehen tulevan ulos pajasta. Aran käveli nyt entistä nopeammin, melkein juosten. Hänen sydämensä hakkasi. Siitä oli melkein kuusi vuotta, kun hän oli nähnyt serkkunsa viimeksi.
Aran oli jo lähellä pajaa. ”Itja!”, Aran huusi. Mies kääntyi katsomaan.
Itja katsoi Araniin hetken tajuamatta kuka hänen edessään seisoi. Aran hymyili tälle.
Itja tunnisti tämän. ”Aran?”, hän kysyi epäuskoisesti. ”Mitä ihmettä sinä teet täällä?”, Itja kysyi todella hämmästyneenä.
”Pakenin Isorniasta aavikon yli. Conalit hyökkäsivät kimppuumme”, Aran kertoi serkulleen.
”Conalit. En olisi uskonut heistä”, Itja vaikutti järkyttyneeltä.
”Olemme varmoja, että jokin taho lahjoi heidät siihen. Heikoimmalle neljästä perheestä on tärkeää saada rahaa keinolla millä hyvänsä”, Aran irvisteli.
”Entä Olldir ja Leann?”, Itja kysyi.
Diadora kuuli ensimmäistä kertaa Aranin vanhempien nimet.
Aran värähti. ”Conalien kaarti hyökkäsi kimppuumme Horhtin johdolla. He kuolivat”, Aran sanoi masentuneesti.
Kasvojen väri pakeni Itjan kasvoilta. ”Tule. Mennään sisään”, tämä neuvoi Aranille.
Aran lähti hänen mukaansa ja Diadora jäi odottamaan muita. Hän vaistosi Aranin tuskan ja antoi tämän olla rauhassa sukulaistensa kanssa.
”Vai, että kuolleet”, hän totesi itsekseen tuntien suurta tuskaa Aranin puolesta.
___________
Päivitystilanne: Luku 3 lisätty.
Seuraava Päivitys: Lukujen 1 ja 2 muokkaukset.
Palautetta kiitos
-Kuiva
