Runoja.

[janss0ni]

Poika keskellä karun maan.

Keskellä kylmien talvien.
Keskellä korpea ja kurjuutta.
Oli maa nimeltään Suomi

Oli elämä sielä kovaa.
Ilman kovuutta pärjännyt kukaan.

Oli miehillä tapana viinasten juonti.
Myös vaimojen ja lapsien mukilointi.

Myös kohtalon kovan koki poika tämä.
Vannoi poika itselleen elämän paremman.

Kasvoi poika mieheksi.
Sai vaimon ja kaksi lastakin.
kauniin talon hän rakensi.
Maata viljeli, rakasti.

Tuli vuodet ankarat, vei maat ja talot mahtavat.
Nyt poika tämän kurjuuden tunsi.
Nyt petti lupauksen kurjuuden vuoksi.
Ja isänsä tavoin elämänsä eli.

Ei kurjuutta kukistanut, vaan kurjuutta jakoi.



Yksin

Yksin tässä maailmassa, kylmässä ja koleassa.
Yksin vailla raukkautta ja iloa, oli kauheaa elämä.

Kunnes sinut tapasin, ainoan oikeani.
Veit minulta järjen.
Kauneudellasi minut lumosit.
Sinun vuoksesi tein kaiken.
Myös enemmän mitä pyysit.
Olit minulle elämäni, rakkaani.

Kunnes sydänmeni murskasit.
Astuit pois maailmasta tästä, kylmästä ja koleasta.
Ruusun haudallesi laskin.

Miettien...

Jälleen olen yksin.
Ellen kohta luoksesi palaa.



Paratiisi.

Siellä missä kukat kukkivat, ruoho on vihreää ja taivas on sininen.
Siellä ei kipua tunneta eikä kurjuutta.

Sinne linnutkin syksyisin matkaavat, laulellen laulujaan.
Sinne myös ihmiset halajaa, mutta vain osa selviää.

Siellä vääryydet katoavat, vain hyvät teot punnitaan.

Sinne päättyy lopullinen tieni taival, paikkaan jossa meidän on hyvä olla.



Rakkaus.

Rakkaus ei armoa anna.
Se paljon antaa mutta paljon se ottaa.
Se lohtua tuo, mutta kurjuutta kylvää.
Se on kaunis mutta petollinen.

Sen eteen vahvinkin nyöristyy.
Nyörän se vahvistaa.

Rakkaus ei keinoja kavahda.
Se valon tuo pimeään.
Se valheet lohdutta paljastaa.
Ken sen keinoja kavahtaa, ei syytä hänellä ole rakastaa.



Pieni poika pimeässä.

On synkkä yö.
Huoneessa pimeys vallitsee.
Kuu ikkunasta hivenen pilkistää.
Usva peittää maan.
Äänet pelottavat korviin kajahtaa.

Mikä se oli? Vuoteessa hän havahtaa.

On yö pelottava, kun unta ei saa.
On valot päälle laitettava ja Kirja kouraan otettava.


Nyt viimein aurinko pilkistää.
On aamu koittanut viimein.

Nyt poika tämä pieni, vuoteessaan rauhassa nukkuu.



Nuori rakkaus.

On koulu jälleen kesän voittanut.
Nyt poika tämä, sinne viimein laahustaa...
Kun luokkaan viimein hän pääsee.
Neidon kauniin hän ensiksi huomaa.

Rohkeasti poika tämä, neidon puheille rientää.
On neito kaunis ja viehättävä sentään.
Katseellaan pojan sokaisi.
Ei poika sanojaan suusta saanut, vaan nolona paikalta kotiin riensi.

Ei poika uskaltanut puhua enään.
Vain salaa ihaili tyttöä tätä.
Nyt tyttö jälleen muualle muutti, taisi hänkin silti pojasta pitää.

On aika muuttanut kummatkin heistä, silti muistoissaan aina toisistaan pitävät.



Lauluista kaunein.

Jos osaisin niin sinusta lauluni kirjoittaisin.
Sen soinnuilla sinut lumoaisin.
Sen sanoilla sinut löytäisin.
Siitä laulusta tekisin taulun.
Taulun joka sisällensä kätkee raukkauden.

Niillä matkaisin maailmaa, yli aaltoilevien merten ja jyrkkien vuorten läpi.
Vain lyötääkseni sinut, jolle lauluni antaisin.

Saa arvostella ja heittää samalla jotain rakentavaa kommenttia tälläiselle amatöörille:)
Kiitos.