Lore
[Lore] Old Blood, The

Kuva

Vaikka olenkin kovasti yrittänyt saada sen pois mielestäni, ääni vainoaa minua yhä. Kirjoitan tämän vahvistaakseni määrätietoisuuttani heikkouden hetkinäni – vahvistaakseni perintöäni, syntymäoikeuttani, jonka olen valtauksillani ansainnut. Muistaakseni kuka – ja mikä – olen.

Nimeni on Lowerniel Vergidiyad Drakan, Vampyriumin herra.

Minä en ole kenenkään orja.


Temppelin ovet olivat ainakin viisimetriset ja parikymmentä senttiä paksut. Se oli kaiverrettu hyvin kauan sitten, ja se oli täynnä moninaisia kuvioita. Sanottiin, että monet matkasivat kymmeniä kilometrejä vain nähdäkseen kuvioiden kauneuden ja pohtiakseen niihin piilotettuja mysteereitä.

Ne repeytyivät kappaleiksi yksittäisellä iskulla.

Tulin yksin, sillä miksi pelkäisin kuolleen jumalan kulttia, ja Pontifexin asemassa olevaa hölmöä? Temppelin avara tila avautui eteeni, ja siellä hän seisoi: pää kumarassa, kädet alttarilla ja mutisten rukouksia poissaolevalle Tyhjyyden Herralle.

”Azzanadra”, karjaisin. Ääneni täytti koko huoneen. ”Zamorak vaatii läsnäoloasi ja uskollisuuttasi. Jos et suostu… kuolemasi kelpaa myös.”

Alttarin vierellä olevat temppelivartijat seisoivat valmiina. He eivät olleet tottuneet todelliseen muotooni – he olivat ihan kankeita ja vapisivat aseet käsissään. Heidän panikoituneet sydämenlyöntinsä ja kiihkeä hengityksensä kaikuivat korvissani, vaikka heidän kasvonsa olivatkin pitkien seremoniakypärien peitossa. Niin kuin hänellä.

Drakan… miksi vainoat uskollisiani?

Sihisin. Ei… se ei voinut olla hän. Zaros oli kuollut, hänen parhaimman Legatuksensa, Zamorakin, surmaamana.

Mutta silti ääni kuului. Se vaani helinässä, jonka aiheutti näitä heikkoja ihmisiä suojaaat panssarit. Se kuiskaili Azzanadran matalissa kuiskauksissa. Se kaikui omista askeleistani, ja seurasi hengitystäni.

Legatus asetti kätensä hartioilleni.

”Et tule kuulemaan hänen ääntään pelkästään hiljaisuudessa, vaan myös naurussa ja itkuissa; jopa taistelujen keskellä. Kukaan ei voi odottaa työskentelevänsä hänen alaisuudessaan niin kauan kuin me, ja palata muuttumattomana.”

”Nouse Drakan”, Zamorak sanoi. Nousin kohtaamaan hänen katseensa. ”Tuo oli ensimmäinen – ja viimeinen – kerta, kun odotan sinun polvistuvan eteeni.”

”Mitä, Azzanadra?” huusin, ja ravistin muiston pois mielestäni. Astuin eteenpäin penkkien väliin. ”Oletko liian kiireinen tervehtiäksesi vanhaa toveriasi?”

”Hurskas mies tietää milloin alistua itseään ylemmälle”, kuului vastaus, matalana ja tasaisena. Azzanadran äänessä ei kuulunut pelkoa. Hän kääntyi hitaasti, ja näin hänen kasvonsa olevan kalpea ja synkkä, silmät upoksissa. ”Se on osa sivistyneisyyttä, Drakan”, hän ärisi ja kiristi hampaitaan, ”Sitä, että on enemmän kuin pelkkä peto.”

Azzanadra irvisti, kun aloin lähestyä. ”Ja huomaan, että et ole huolissasi minkäänlaisen kunnioitettavuuden ylläpitämisestä. Näytät iljettävältä.”

Opettamani ihmisvaleasu on auttanut sinua hyvin, eikö olekin?

Suku Ghrazin herra Malachi nauroi kovaa, kun lähestyin häntä ja polvistuin. Hän oleskeli saamattomana valtaistuimellaan, joka sijaitsi hänen isoisänsä surmaaman jättiläisiilimadon jäännöksien alla.

”Oletko se tosiaan sinä, Drakan? Olet… jotenkin muuttanut muotoasi.”

”Se on Drakanin suvun valitsema vaikutus, herrani. Sen opetti eräs muukalainen kaukaa. Se on… käytännöllinen monilla tavoilla.”

Gharazi tuhahti. ”Jätä lahjasi ja katoa silmistäni – toivottavasti muilla alamaisillani on vielä edes hieman itsekunnioitusta.”

Kallistin päätäni. Sanat katkeroittivat suutani, kuten tiesin verilahjani tekevän hänellekin. Myrkky oli Vampyriumissa tuntematon käsite, ja Lordi Gharazi oli hyvin muutoksenvastainen. Muuttuisin varmasti täysin, kun hän myöhemmin makaa edessäni, yksin. Suu vapisten, halvaantuneena… kykenemättä sulkemaan silmiään.

Olin jo temppelin puolivälissä. Ihmisten hengitys nopeutui entisestään, ja varsinkin yhdellä oli jo ongelmia ryhtinsä pitämisessä.

Azzanadra huomasi tämän myös. Hänen silmänsä katsoivat nopeasti pois minusta, ja sitten takaisin.

”Paikka, Titus”, hän sanoi. ”Älä lähesty-”

Mutta sitten ihminen päästi valtavan karjaisun ja iski halberdinsa maahan aiheuttaen pitkän kaiun. Hän pyyhki kämmentään aseensa terää pitkin, ja siitä alkoi kasvaa punaisia lonkeroita.

Teidän lajinne saapuminen on muuttanut tämän maailman pysyvästi.


Huoneessa vallitsi hiljaisuus, lukuun ottamatta eteeni polvistuneen ihmisen vapisevaa hengitystä. Hänellä oli päällään pelkästään lannevaate. Hänen silmänsä olivat ammollaan ja märät, ja hänen kätensä olivat sidotut.

Ojensin käteni ja väänsin rannettani. Miehen silmät kierähtivät ympäri, ja hän päästi pitkän karhean henkäyksen, kun hänen verisuonensa aukenivat. Hänen ranteistaan syöksyi ulos paksua punaista verta.

Kun olin ottanut tarpeeksi – siis määrän, jonka Imperiumin laki salli – laitoin käteni nyrkiksi, mikä kokosi veripilven yhteen ja hyydytti orjan haavat, antaen hänen romahtaa – kalpeana ja velttona. Hänen rintakehänsä hädin tuskin liikkui, mutta hän selviää.

Pitelin leijuvaa tummanpunaista palloa vasemman käteni päällä ja esittelin sitä huoneelle. Ihmistulokkaat kuiskivat toisilleen ja raapustivat laattakiville. Magnus Axius tuprutti paksua vihreää savua pitkästä piipustaan. Hänen kasvolonkeronsa kiertyivät sen rungon ympäri, kuten hänellä oli tapana ollessaan syvissä ajatuksissa.

Heistä parhaimmilla kestäisi kokonainen vuosi hallita veritaikuuden perusteet.

Minulle se oli yhtä helppoa kuin hengittäminen.

Veri syöksyi minua kohti, kun mies huitaisi kättään. Tein sivuaskeleen väistääkseni sen ja aloin valmistella ohjuspalloa. Vartija oli sentään hyvin koulutettu – hän juoksi ase esillä nähtyään tilaisuuden iskeä.

Seuraten edellistä liikettäni, kiersin kehoani ja iskin verellä ruoskamaisesti. Iskuni osui ja se kääriytyi vartijan kaulan ympärille. Astuin nopeasti taakse ja vedin. Käyttäen hyödyksi vartijan omaa liike-energiaa onnistuin iskemään hänen päänsä penkkiä päin, aiheuttaen tyydyttävän kolauksen. Voima oli niin iso, että hän kimposi ylös ja kypärä lensi irti. Hän osui maahan pää edellä, aiheuttaen hänen otsaansa suuren haavan.

Azzanadran käskyt eivät kuuluneet kolmen miehen äänien ylitse, kun he alkukantaisen pelon ja raivon myötä syöksyivät yhtä aikaa verenhimoisina. Karjuin riemusta, ja syöksyin kohtaamaan heitä.

Hitaita… niin säälittävän hitaita. Ensimmäisen vartijan halberdin isku tuli kuin sitä olisi vedetty saven läpi. Syöksyin helposti sen alitse ja iskin kynteni miehen rintaan pysähtymättä. Seuraavan kohtasin suoraan – revin hänen haarniskansa ja lihansa lävitse ja repäisin hänen kätensä irti.

Verta purskahti ja naisen ase tipahti maahan, mutta hänen toinen kätensä tarttui olkapäähäni viimeisillä voimillaan. Hidastuin – vain hyvin hetkellisesti – kun jäätä ilmestyi hartioideni ja kaulani ympärille. Se hidasti minua tarpeeksi, että ehdin saada terävän iskun siipieni väliin, aiheuttaen suurta kipua.

Aliarvioit heidät. He ovat kehittyneet paljon… kuten olet sinäkin.

Tuska oli ihanaa ja voimakasta, kun Saschan neula lävisti siipieni lihan. Siihen kirjoitetut punaiset merkit kuvasivat tarinaa valloituksistani. Minun sukuni – Drakanin suku – oli nyt Vanhaa verta [Old Blood].

Kaikki Vampyriumin heimot tulivat hallintaani… mutta tämä oli vasta alkua. Kaukaa tullut muukalainen kehotti minua seuraamaan häntä; tulemaan uuteen maailmaan auttamaan häntä hänen suunnitelmissaan, kuten hän oli auttanut minua omissani.

Kun seisoimme korkealla Vampyriumin jyrkänteillä, katselin valtakuntaani sen raa’assa kauneudessaan. Veripuumetsät, jotka alkoivat juuri tuottamaan punaista vahaa; lipidialtaat, suuret iilimatoverkostot… ja sen taivas, punainen violetteine pilvineen.

Tatuointi oli valmis. Saschan kädet kääriytyivät vyötärölleni ja hänen hampaansa nipistelivät hartioitani. Milloin palaisin tänne? Milloin tulisin kotiin?

Terä oli päällystetty jollain… jokin uusi aines, ehkäpä, tai pelkästään vettä, joka oli suunniteltu vahingoittamaan minun lajiani. Heidän täytyi tietää, että olin tulossa.

Suljin silmäni ja keskityin pelkästään tuskaan. Henkäisin syvään ja työnsin terävällä karjaisulla taikakenttääni kauemmaksi keskuksestani.

Jää murtui, ja selässäni olevasta haavasta tuli mustaa verta. Käännyin nähdäkseni hyökkääjäni, joka oli horjahtelemassa taaksepäin, liukastellen kumppaniensa vereen. Syöksyin ja avasin hänet keskeltä kahtia.

Temppelissä kaikui sana, josta en saanut selvää. Azzanadra oli tekemässä loitsua, eikä mahjarratien taikuuteen voinut suhtautua kevyesti. Syöksyin täydellä nopeudellani kunnes olin vain muutaman sentin päässä hänen naamastaan. Hänen kasvoillaan näkyi raivo ja pelko.

Kynteni iskivät, yrittäen katkaista hänen päänsä yhdellä iskulla, mutta iskin pelkkää ilmaa. Azzanadran jähmettynyt muoto muuttui läpinäkyväksi ja katosi neliömäisien palasien viemänä.

Iskin nyrkkini Tyhjyyden Herran alttarille, iskien sen kahtia. Käännyin ja syöksyin kohti lähintä ihmisselviytyjää, joka veti itseään toisella kädellään ja piteli mahaansa toisella.

Ei… opetin sinua olemaan paljon enemmän…


Poimin hänet maasta ja iskin hampaani syvälle hänen kaulaansa. Punainen täytti näkökenttäni ja ääni tuntui yhä kaukaisemmalta. Suljin silmäni ja ajattelin aikaani ennen Gielinoria – aika ennen valloituksiani… aika ennen sanoja.

Drakan…

Ensimmäisinä hetkinäni oli vain lihaa – se oli kuohuavaa, kaikkialla läsnä.

Sitten tuli tahto. Kun kaivauduin läpi lihan, joka ei kuulunut minuun, liikkuminen tuli helpommaksi. Kuohunta – taas – tuli rajummaksi.

Jotain kalvomaista hajosi, ja kehoni täyttyi voimakkaasta aistimuksesta. Tiedän tämän nyt olevan kirkunaa, ininää, sihisevää kaaosta... mutta silloin se oli ainoa ääni, jonka tiesin.

Halu liikkua liittyi toiseen tarpeeseen, joka oli paljon syvällisempi ja alkukantaisempi. Tartuin lähimpään lihaan, joka ei minuun kuulunut. Tuska oli kovaa ja terävää kuin hampaat, jotka iskivät ikenistä ensimmäistä kertaa.

Syöksyin eteenpäin – täynnä verivoimaa – kunnes kohtasin jotain muuta.

Maata – kovaa, kylmää – ja kunniakas vapaus.

Vedin itseni ylös lisääntymiskuilusta ja pois kiemurtelevien lajitovereiden ruumiiden luota. Seisoin vapisevin jaloin ja levitin limaiset siipeni. Silmäni avautuivat ensimmäistä kertaa ja näin Vampyriumin verisen kuun. Nostin pääni ja ulvoin.

Sisälmyksien tahrimana ja hurmioituneena heitin syrjään kuivettuneen ruumiin ja ihastelin ympäristöäni. Jokainen aistini kiljui eläimellisellä vireydellä. Tämä on mikä olin – mikä olen. Jumalat, mahjarratit ja ihmiset tuomittakoon Abyssiin.

Edestäni kuului useita nopeita hengähdyksiä ja valituksia, käänsin pääni sinne päin. Tajuttomana ollut vartija oli tullut tajuihinsa, ja hän pysyi paikallaan pelosta jähmettyneenä.

Kävelin hitaasti eteenpäin. Hänen silmänsä laajenivat ja hän yritti ryömiä pakoon. Hän parkaisi, kun nostin hänet toisella kädelläni. Hänen jalkansa potkivat ilmaa. Vedin kynttäni hänen otsassaan olevaa haavaa pitkin ja nuolin siitä verta. Kun tuijotin hänen kyyneleiseen, veriseen naamaansa, näytin hampaani ja kuiskasin yhden sanan:

”Juokse.”

Asetin hänet alas, ja lyhyen tauon jälkeen hän syöksyi temppelistä ulos ja haparoi yöhön.

Korotin ääntäni ja ulvoin. Vyreni vaanivat ympäröivissä metsissä, ja ne tulisivat pian vastaamaan kutsuun. Ihminen maistuu paljon herkullisemmalta kaiken sen pelon ja epätoivoisen, vasta löydetyn toivon jälkeen. Ja on vain muutama mahdollista paikkaa, jossa Azzanadra voisi piilotella.

Metsästys alkakoon.


Lähteet: The Old Blood

Tehnyt:
Alkuperäisteksti: William D (Jagex)
Suomennos: Voya

Ilmoita virheestä

Muokattu viimeksi: 12:00 13.09.2015