|
Lore
|
|---|
[Lore] Roots in the Community
Tämä on viimeisin käännös, jonka kokosin kellastuneista papyruksista ja keraamisista laatoista, jotka löydettiin Ardougnen koillispuolella sijaitsevista raunioista. Ne kirjoitettiin vanhalla Forinthryn kielellä ja – vaikka sen ymmärryksemme on vielä rajoittunut – uskon saaneeni sen sisällön selville niin hyvin, kuin kynälläni on mahdollista. Kiinnostavaa tässä on se, että vaikka se on kirjoitettu kolmannesta persoonasta, subjektiiviset kuvaukset saavat minut uskomaan, että nämä toiselle kaudelle sijoittuvat dokumentit ovat omaelämänkertoja. Tämä tarvitsee lisätutkimuksia!
Kun Synkkä Imperaattori (Dark Imperator) lopetti marssinsa Gielinorin arpeutuneen maan pinnalla ja vetäytyi syrjään – tullen Tyhjyyden Herraksi (Empty Lord) – kaikki muuttui.
Muutos havaittiin ensin Forinthryn rajalla olevissa kaupungeissa. Nämä pienet maalaiskylät olivat tärkeiden matkareittien varrella, jotka imperiumin sotakoneisto oli nielaisut: asukkaat asuivat hajanaisesti ja vain muutamia alkuperäisestä arkkitehtuurista oli jäljellä kasarmien, tallien ja varastojen keskellä.
Partiot, tarvikejunat ja komentavien upseerien käskyt tulivat paljon harvemmiksi. Sotilastukikohtia alettiin asteittain poistaa ja velhoarkkitehteja tuotiin rakentamaan vartiotorneja, suojeltuja tarkastuspisteitä ja telepatiakulkuväyliä. Sota oli ohitse, ja tällaiset kaupungit olivat sen viimeiset uhrit.
Yhdessä sellaisessa kaupungissa, eräänä kuumana kesäpäivänä, oli ränsistynyt asumus viljasiilon ja majoitusmestarin majan välissä. Talon piha oli huonosti päällystetty ja se oli täynnä roskametallia, ja siellä oli pieni sulatusuuni.
Sen sisällä Ipcress mutisi iskiessään luudanvarrella kattolevyä. Hän oli työstänyt sitä jo puoli tuntia. Hiki valui ja hänen käsiään särki, mutta hän oli onnistunut vain naarmuttamaan messinkilevyä ja löystyttämään yhtä sen niiteistä. Hän tiesi, ettei se ollut helppo työ – hän oli kiinnittänyt levyn itse, ja metalli oli laajennut kuumassa auringossa – mutta sen tietäminen ei tehnyt työtä vähempää ärsyttäväksi.
Hän lopetti hetkeksi, hengittäen raskaasti, ja pyyhkäisi ohuet hiuksensa kaljuuntuvan päänsä taakse. Yskien pölystä ja iltapäivän kuumuuden kuivuudesta, Ipcress katsoit paneelia uudestaan. Ehkäpä hän voisi iskeä sitä eri kulmasta – tai ehkä hän vain kuvittelisi sen olevan Velhokomentaja Sequituksen naama. Hän virnisti ja iski kattoa uudella tarmolla. Levy antoi vihdoinkin periksi kovalla kolauksella, ja sisään pääsi iltapäivän auringonvaloa. Ipcress antoi luudanvarren tippua maahan ja työnsi päätään eteen, hengästyneenä. Hetken päästä hän katsoi ikkunalla olevaa ruukkua, jossa oli ränsistynyt oliivikasvi. Muistaen häntä äsken ajaneen vihan, hän kiskoi vanhat puiset tikkaat tyhjien maalitölkkien alta ja laittoi sen paikalleen. Sitten hän otti kasviruukun vasemman kätensä alle ja veti itsensä ylös valoon.
Hän siristi silmiään yrittäessään totutella auringonvaloon, ja yritti katsella ympäristöä syyllistä etsien. Peittäen silmänsä kädellään, hän kääntyi etelään, katsoi ylös ja irvisti. He olivat alkaneet rakentamaan valtavaa, pahuksen tarkkailutornia muutama kuukausi sitten, mutta tietenkään se ei riittänyt. He vain jatkoivat rakentamista – minareetteja, tykistöjä, hienostelevia taiallisia pylväitä – kaikki tämä ennennäkemättömällä nopeudella. Ja tornien huipuissa olevat synkät kristallit vääristivät valoa ja peittivät auringon. Tälle etelään suuntaavan ikkunan kasveille jää pelkästään pöly ja myöhäiskesän kuiva kuumuus. Ne saattavat juuri ja juuri selvitä tulevat pari kuukautta, mutta kun syksy ja talvi lähestyvät, nuo tornit ja eloton maaperä tulevat vielä tappamaan hänen kasvinsa.
Katto ei ehkä olisi ollut hänen ensimmäinen valintansa, mutta se saa tarpeeksi aurinkoa suuren osan päivästä, ja Imperiumin armeija oli lunastanut maa-alan, jolle hän muuten olisi voinut rakentaa tai käyttää viljelyyn. Nyt kuitenkin tuli hankala osuus. Ipcress katsoi alas pihalle. Hän oli eilen vetänyt sinne ensimmäiset kaksi lasiruutua ja metallikehikon pajaltaan, ja laittanut ne puulavalle. Puulavan hän oli kiinnittänyt pitkään nahkahihnaan, joka ylsi katolle. Hänen piti enää kiinnittää hihna katolla olevaan väkipyörään ja laittaa osat kokoon, mutta hän oli jo uupunut, iltapäivä oli kuuma ja hänen lihaksiaan särki. Hän katsoi taas kasviaan, kiristi hampaitaan, taivutti polviaan ja tarttui hihnaan molemmin käsin.
"Hei siellä, setä!” kuului huuto alhaalta. Ipcress huusi säikähtäneenä, päästi irti hihnasta ja kaatui selälleen. Hänen päänsä kolahti äänekkäästi vajan kattoon. Mutisten hän nosti itsensä hitaasti ylös yhdellä kädellä ja raaputti takaraivoaan toisella. Hän katsoi alas.
Alla seisoi mies, jonka ikää Ipcress ei pystynyt selkeästi määrittämään. Hänen pehmeä leukansa viittaisi hänen olevan nuori, mutta hänen ihonsa oli vaalea ja auringon polttama, ja hänen väsyneet silmänsä tekivät hänet paljon vanhemman näköiseksi. Hän hymyili Ipcressille ja heilutti veltosti pitkällä kädellään. Ipcressin mahassa villitsi raivo.
“Sinä hölmö! Olisin voinut pudottaa nuo ruudut. Teeppä tuo uudestaan, niin kynin kalpean ihosi ja käytän sitä pitämään sateen pois pajaltani. Enkä ole mikään setäsi!”
”Ah, anteeksi, olen pahoillani. Näytti vain siltä, että apu voisi olla sinulle tarpeen.”
”Sinultako? Hah! Enpä usko sinusta olevan paljoa hyötyä, poju. Vaikka et kärventyisikään tässä kuumuudessa, nuo laihat kätesi eivät – hei, paikoillasi!”
Mies oli kiivennyt sadeputkea ylös nopeudella, jota Ipcress ei osannut odottaa, ja hän seisoi nyt suoraan hänen edessään. Hänellä oli sama mielistelevä hymy kasvoillaan ja hän tarjosi kättään. Hän oli pidempi, mitä hän näytti ylhäältä katsottuna.
“Nimeni on Harold. Sinä olet Ipcress, rautakauppias, etkö olekin?” Ipcress epäröi ennen kuin kätteli häntä. Haroldin kädenpuristus oli innokas, mutta löysä, ja Ipcress irvisti hänen nihkeästä otteestaan.
”Jep, minä se olen,” Ipcress murahti. Harold astui sivummalle ja otti otteen nahkahihnasta. ”Mitä sinä oikein… Miten tiesit tuon?”
”Ai, minä kysyin vartijalta tarkastuspisteellä”, Harold vastasi. Hän nosti raskasta lavaa, ja ilmeisestikin ilman suurempaa vaivaa. ”Hän kertoi, että sinulta on hyvä kysyä metallitöistä ja muusta sellaisesta.”
Ipcress pysähtyi hetkeksi. Hänestä tuntui hölmöltä sanoa niin, mutta hänestä aina tuntui, että se olisi jotain syvällisempää. Hän otti mitä oli tarjolla: rikkinäisiä asioita – asioita, jotka tehtiin jotain muuta varten, mutta on myöhemmin hylätty – ja hän sai ne toimimaan, missä niitä tarvittiinkin. Hän oli aina tehnyt niin – se oli jotain, mitä hän ei vain voinut olla tekemättä.
”Olenhan jonkinmoinen seppä – kuulostaa ainakin minulta. He pitävät minut kuitenkin kiireisinä.” Ipcress osoitti luoteessa olevaa vanhaa kaupungintaloa, joka toimi nyt Velhokomentajan valvontakeskuksena.
Harold oli nostanut lavalta rautatangot vasemmalle olalleen, ja oli nostamassa isompia lasiruutuja toisella kädellään. ”Tyhjyyden Herra antaa niille, jotka palvelevat, eikös?” Hän asetti ruudut alas ja iski kengällään Ipcressin majan kattoa. ”No – antaa hän ainakin jotain. Onko tämä kaikki sinun?"
Ipcress säpsähti. “Tämä on minun kotini, okei? Minun. Olen ollut täällä kauemmin kuin tämä sakki – luultavasti kauemmin kuin sinä olet elänyt. Kaikki muut lähtivät, kun armeija saapui ja alkoi asettua aloilleen – mutta minähän en aikonut lähteä minnekään. Saan jäädä rauhaan niin pitkään, kuin toteutan heidän toimeksiantojaan. Saan lisäksi runsaasti romua, jota työstää ja jolla käydä kauppaa.”
Harold virnisti. “No, kuulostaa siltä, että voisit ehkä pystyä auttamaan minua. Hän tutkiskeli olkalaukkuaan, otti esille pienen ruostuneen metallinpalan ja näytti sitä Ipcressille. Ipcress huokaisi ja katsoi esinettä tarkemmin. Se oli muutama tuumaa pitkä, kaareutunut ja kapea. Sen sisäterä oli tylsistynyt, ja se oli täynnä ruostetta ja likaa. Luultavasti jokin maanviljelyväline, ja huonosti huollettu sellainen. Ipcressin sieraimet täyttyivät inhosta.
”Ja mitä minun on tarkoitus tehdä tällä?” hän mylväisi.
“Hyvin yksinkertaisen asian, oikeastaan”, Harold sanoi. ”Haluaisin, että puhdistat ja hiot sen, jos siitä ei ole liikaa vaivaa.”
”Siinäkö kaikki? Etkö voi tehdä sitä itse?” Ipcress ei irrottanut katsettaan metallinpalasta ja otti rätin vyöltään. Hän sylkäisi sille ja hieroi terän pintaa raivokkaasti. Iltapäivän aurinko heijastui paljastuneesta pinnasta – jossa oli loistavia, sileitä viivoja – ja hän lopetti tuijottamisen. Harold virnisti uudestaan, leveästi.
Ipcress otti terän lähemmäksi tutkiakseen sitä tarkemmin.
“Huomasin työt, joita olit tehnyt takapihallasi. Jos voin niin sanoa, niin on harvinaista löytää joku, joka osaa työstää tuollaista metallia.” Harold käänsi päätään, yrittäen saada katsekontaktin Ipcressin kanssa. Vanhempi mies piteli metallista tiukasti, silmät tarkkana.
Onhan hän oikeassa, Ipcress ajatteli. Mutta mistä tuollainen maalaispoika saisi tällaista terästä? Se näyttää kuin se olisi Menaphitejen miekkasepän tekoa. Sellaiset menetelmät olivat Ipcressille tuttuja. Kun hän oli pakollisessa armeijapalveluksessa, hän oli ollut sotaretkellä kaukana etelässä, jossa hänellä oli mahdollisuus nähdä Menaphitejen terästekoa. Hän oli myöhemmin johtanut siitä oman samankaltaisen menetelmän, jota pystyi käyttämään roskametallin kierrättämiseen – ja hän olikin käyttänyt sitä Imperiumin armeijalta saaduissa toimeksiannoissaan. Poika oli varmasti nuuskinut hieman enemmänkin ennen kuin lähestyi häntä.
Tämä terä oli kuitenkin erilainen. Sen aaltomainen kuvio muistutti samankaltaisia voimaa antavia epäpuhtauksia, joita on taitetussa metallissa, mutta se poikkesi molemmista Ipcressin tuntemista menetelmistä. Se tuntui käsissä kylmältä päivän kuumuudesta huolimatta ja siinä oli outo sävy. Ja tämän lisäksi se vaikutti olevan jonkinlainen maanviljelytyökalu – miksi niin erikoista metallia käytettäisiin johonkin niin arkipäiväiseen? Koko tilanne tuntui oudolta, ja vaikka Ipcress oli kiinnostunut siitä, hän epäröi hieman.
”Joten, setä. Voisitko auttaa minua?”
Ipcress käänsi katseensa Haroldiin. “Valitan, poju”, hän sanoi. “Tämä on oikein mielenkiintoinen pala, mutta en oikein usko minulla olevan aikaa. Kuten sanoit, minulla on töitä Velhokomentajalle, ja sitten on tämäkin projekti.” Hän osoitti paneeleja ja kehikkoa, jonka Harold oli nostanut hänen kotinsa katolle.
“He taitavat antaa sinulle ihan liikaa töitä, jos sinulla ei ole aikaa näin pienelle tehtävälle. Hei, sinun ei tarvitse olla noin vaatimaton. Näyttää siltä, että Tyhjyyden Herra on jo saanut sinusta runsaasti irti, ja tiedän, että sinulla on taidot pyytämääni tehtävään. Mitä jos tekisimme näin: olen melko hyvä tämänkaltaisissa ruumiillisissa töissä, kuten olet nähnyt. Mitä jos auttaisin tämän lasitalosi kanssa, niin voit käyttää vapaa-ajan teräni kanssa? Pääset ehkäpä rentoutumaan ja nauttimaan auringosta, jos saat tehtyä työn nopeasti.
Ipcress tuijotti. Hän oli varma, että lasitalo toimisi – se ottaisi auringonsäteiden lämmön ja pitäisi kasvit terveinä, rakensivat he kuinka monta tornia tahansa – mutta se oli hänen ideansa, eikä hän ollut koskaan kuullut kenenkään muun tehneen sitä. Miten tämä poju tiesi, mitä hän oli rakentamassa?
Hän hikoili ajastaan auringossa, eikä hän voinut kieltää särkyä raajoissaan ja selässään. Lisäksi hän halusi tietää terästä lisää. Hän laittoi sen taskuunsa ja alkoi laskeutua katolta alas.
”Hyvä on, poju. Tule takaisin aamulla, niin nähdään miten hyödylliset nuo laihat kätesi ovat.”
Kun Harold palasi seuraavana aamuna, Ipcress oli jo ollut ylhäällä useita tunteja. Hän oli puhdistanut terästä lian ja ruosteen, ja katsoi sen pintaa sulatusuunin äärellä. Hän tiedosti Haroldin reippaan tervehdyksen käden heilautuksella, ennen kuin nuorukainen kiipesi tikkaita pitkin katolle.
Ipcress oli tehnyt tilaa sekasotkun keskelle työpajaansa, joka oli täynnä osia, puolivalmiita keksintöjä ja papereita. Hän käytti suuren osan ajasta miettien syitä tehdä maataloustyökalu niin erikoisin menetelmin, kun jopa Imperiumin armeijalla oli pronssi- ja rautavarusteet. Nyt hänellä oli kuitenkin painavampia huolenaiheita. Hänellä oli aina ollut lahja käsityöhön: puu, kivi ja erityisesti metallit olivat hänen vanhoja ystäviään, ja hänellä oli aina ollut tapa muovata ne hänen haluamiinsa muotoihin ja tarkoituksiin käyttäen luonnollisia menetelmiä – ei taiallisella hölynpölyllä, joka oli viimeaikoina yleistynyt imperiumissa. Ipcress on usein kerskunut, että hän pystyy tekemään teräksestä kaiken tarvitsemansa. Hänen kasvonsa olivat uurteilla. Missä tarvitsemani on nyt?
Aamu oli jo mennyt pitkälle, mutta mikään Ipcressin yrityksistä ei onnistunut. Hän oli kyllä saanut sen puhtaaksi nopeasti, mutta hän ei ollut saanut aikaan kiiltoa, josta hän yleensä oli ylpeä. Terä vaikutti vanhalta – lähes antiikkiselta – mutta joka kerta kun hän käänsi sitä saatuaan yhden puolen viimeisteltyä, hän olisi voinut vaikka vannoa, että sinne ilmestyi ruostetta, jota ei ollut siellä ennen.
Hän käytti jonkin aikaa rautalankaa, ja sitten viilaa, mutta terä ei siltikään miellyttänyt hätä. Hän ravisti päätään ja kirosi. Hän otti esiin öljyn ja hiomakiven ja alkoi hioa terän reunaa. Pitkän työtaakan jälkeen hän kokeili terää sormellaan – se ei vieläkään ollut terävä. Hän alkoi raivostua. Pilailiko poju hänen kanssaan? Hän sylkäisi maahan ja alkoi tutkia löytyisikö huoneesta jotain muuta.
Hän löysi etsimänsä muistiinpanokasan alta, mutta venäytti selkänsä vetäessään sen työpajan lattialle. Hän kirosi ja hieroi särkevää selkäänsä. Hän tutki löydöstään: puinen kehys oli hämähäkinseittien peittämä, mutta se oli ehjä. Jokin hyönteinen oli tehnyt siihen pesän, Ipcress puhdisti sen puhtaaksi. Mitä tärkeintä, poljinpohjainen järjestelmä toimi vieläkin, ja iso pyöreä kivi oli edelleen akselissaan – niitä yhdessä pitävä nahkahihna oli edelleen ehjä. Hän oli suunnitellut sen taistelukirveiden ja kaksikätisten rautamiekkojen kiillotukseen, joita imperiumin joukot käyttivät. Imperiumin armeijan kattavien aselumouksien avulla oli kuitenkin mahdollista saada jopa pronssimiekat pysymään terävinä lähes ikuisesti, joten sille ei ollut paljoa käyttöä.
Ipcressistä tuntui hieman naurettavalta istua ja pitää niin pientä terää valtavaa hiomakiveä vasten, mutta hän käänsi pientä vipua, joka käynnisti laitteen. Mekanismi kulki pari ensimmäistä kierrosta epätasaisesti, mutta Ipcress sai sen pian tasaiseen rytmiin ja alkoi hioa terän reunaa.
Terä piti kovaa kirskuntaa ja siitä lensi kipinöitä, kun Ipcress lisäsi pyörän nopeutta. Vähän ajan päästä, kun hänen jalkojaan särki ja selän kipua ei voinut olla huomioimatta, Ipcress otti terän pyörältä ja antoi sen pysähtyä. Hänen nahkahanskojensa sormenpäät olivat kuluneet pyörän kovalla pyörivällä pinnalla, mutta hän pystyi näkemään, ettei hänen uurastuksensa ollut turhaa. Hän poisti toisen hanskansa ja piteli terää – se oli vieläkin viileä, ja sen pinta kiilteli aavemaisesti himmeässä valossa. Hän huokaisi ja tapansa mukaisesti kokeili sormillaan sen tylsää terää.
Hän rojahti tuoliinsa olohuoneessaan. Hänellä oli kasvoillaan alakuloinen irvistys, kun hän huomasi hiljaisuuden. Hiljaisuus oli harvinaista siitä lähtien, kun alue oli tullut armeijan hallintaan – aina oli jotain tulossa tai menossa, harjoituksia, tai kuiskauksia öinä, joina torneissa suoritettiin hölmöjä rituaaleja. Sitten hän muisti Haroldin ja tajusi, ettei ollut kuullut työnääniä vähään aikaan. Hän nousi ylös ja suuntasi tikkaille. Poika oli varmaan kuluttanut aikaansa ottamalla aurinkoa työn sijasta, mutta Ipcress tajusi, ettei hänkään luultavasti saisi omaa osuuttaan tehtyä kunnolla.
Kun Ipcress veti itsensä ylös haikeaan valoon, valmiina huutamaan Haroldille tämän laiskuudesta, hänen suunsa loksahti ammolleen ja hiljaisuus säilyi. Kaukaisuudesta tuli kultaista auringonvaloa, joka sai hänen edessään olevan lasirakennuksen kimaltelemaan – täydellisesti rakennettu, ja juuri niin kuin hän oli sen suunnitellut.
Astuttuaan lähemmäksi hän näki, että hänen oliivikasvinsa ja muutama muuta kuivunutta kasvia oli kaivettu maasta ja istutettu lasitaloon raikkaaseen maahan. Ipcress hymyili ovea avatessaan, kun sieltä tuli lämmintä kosteaa ilmaa, ja vihanneksien ja yrttien raikas tuoksu.
Harold oli tehnyt kolmen päivän työn alle päivässä, eikä häntä nyt näkynyt missään. Ipcress katsoi terää ja vannoi, että hän palauttaisi sen ja korvaisi tämän jollakin tavalla. Mutta ensin hän hengitti syvään viileää ilmaa ja lepäsi hetken kesäpäivän heikkenevässä valossa.
Ipcress kyseli seuraavana viikkona kaikkialta uutisia Haroldista, mutta kun hän kysyi pitkästä, kalpeasta nuorukaisesta, jolla oli maanviljelijän vaatteet, poikkeuksellinen voima ja raivostuttavan iloinen luonne, kukaan ei tiennyt hänestä. Ipcressin elämässä ei tapahtunut mitään merkittävää kuukauteen: imperiumin työt, jatkuvat yritykset hioa terää ja tiedusteluja kauppapaikoilla ja baareilla, ja iltaisin puutarhan hoitoa.
Se oli kuumankostea syysaamu, kun he tulivat. Ipcress oli pienellä hellallaan ja nautti kananmunista, jonka vähemmän tuoreen löyhkän peitti tuore chili ja harralander-yritti. Hän kuuli kovaa kalsketta ja huomasi koko paikan tärisevän. Hyvä ajoitus, hän ajatteli. Kuukauden tavaraerä oli tullut pari päivää etuajoissa, ja hänen tarvikkeensa olivat jo vähissä. Jopa siviilien piti olla paikalla näkemässä vartioston vaihto, joten hänen piti kiiruhtaa. Hän ahmaisi munansa ja tulikuuman yrttiteensä, veti takin päälleen ja suuntasi ovelle, leipäpala suussaan.
Päämajaan johtavien keskiraiteiden luona oli pitkä jono ihmisiä – niin siviilejä kuin sotilaitakin. Ipcress pohti miksi he eivät kokoontuneet tavalliselle kokoontumisalueelle ja huomasi kaikkien kuiskivan hiljaa. Ilmeisesti kukaan ei osannut odottaa niiden saapumista tänään, varsinkaan näin isona joukkona. Ipcress kurkotti päätään nähdäkseen kahden sotilaan pään välistä ja näki ensimmäisen lähestyvän rivin. Ne olivat kevyet hevosjoukot. Jokaisella ratsastajalla oli kevyt panssari, syvänvioletti tunika ja Imperiumin armeijan eliittien käyttämä kypärä. Aseina heillä oli lyhyitä keihäitä, jousipyssyjä ja pronssitikareita. Hevoset kulkivat tasaista vauhtia, eivätkä ne kiinnittäneet huomiota ympärillä olevaan meteliin.
Seuraavana tuli jalkaväki: ensin keihäät. Jokaisen kilpi ja oikean käden panssari oli suunniteltu sopimaan vieressä olevan kanssa, kun he muodostavat kilpimuurin. Sitten tuli joukko pioneereja ja mekaanikkoja, jotka kantoivat raskaita pakkauksia, joissa Ipcress tiesi olevan työkaluja ja taiallisia räjähteitä. He näyttävät valmistautuvan enemmän piiritykseen kuin kenttätaisteluun, Ipcress ajatteli, mutta mitään tällaista ei ole ollut kuukausiin. Lisäksi, missä tarvikejuna on? Yleensä noin isoille joukoille lähetettäisiin vaunuja etukäteen valmistelemaan niiden saapumista, mutta Ipcress ei ollut nähnyt sellaisia.
Seuraavaksi tulivat jousimiehet, joilla oli suuret marjakuusijouset selässään. He olivat ainoat sotilaat, joiden kasvot olivat näkyvillä. Sitten, lopuksi, tuli erillinen raskaiden hevosten osasto – komentavan upseerin henkilökohtaiset joukot. Suuret, mustat sotahevoset tuhahtivat. Niillä oli kiiltävät pronssisuojukset, ja jokaisen ratsastajan rinnalla on rautaiset keihäät. Heillä oli pitkät synkät rautaviitat, joissa on imperiumin risti-ja-ympyrä-symboli.
Heidän joukossaan käveli hahmo, joka oli pään verran korkeampi kuin hänen vartiostonsa. Hän pysyi pitkillä askelillaan helposti hevosten tahdissa. Hänen pitkä kaapunsa heilui tuulessa ja hänen raudoitetut kenkänsä hiersivät maata joka askeleella. Mustan kaavun alta näkyivät pienet, lävistävät silmät, ja harmaata sarvimaista kudosta. Hänen selässään oli raskas miekka, ja hän piti käsissään sauvaa. Se oli tehty mustasta puusta ja sen päällä oli pallomainen kappale, jonka kalpean vihreä pinta näytti liikkuvan. Pelkkä sen katsominen sai Ipcressin silmät vuotaman. Mahjarrat – yksi Tyhjyyden Herran lemmikkiloihtijoista. Ipcress ei ollut koskaan nähnyt sellaista, ja kun hän kulki ohi, ilma kylmeni ja Ipcress sai kylmiä väreitä. Yleisön joukosta kuului kuiskauksia.
Zemouregal.
Ipcress oli – tietenkin – kuullut huhut: että Zemouregal oli takinkääntäjä – yksi selviytyvistä ”Ankarista tuomareista” (Stern Judge), jotka olivat tulleet Imperiumin armeijan puolelle, kun aavikkojumala Tumeken oli kuollut suuressa tuliräjähdyksessä, joka tuhosi niin hyökkääjät ja puolustajatkin, jättäen Kharidianin niemimaan erämaaksi. Hän oli nekromantikko, ja sanottiin, että tämä armoton Legatus oli valmis käyttämään synkimpiäkin taikuuksia saavuttaakseen voiton.
Ipcress ei nähnyt minkään seuraavan Zemouregalia, vaikka kaukaisuudesta kaikuva jyrinä ei ollut vielä lakannut. Hän päätteli, että tarvikkeet ja piirityslaitteistot tulisivat pian perästä, ja että hänen pitäisi kiirehtiä muiden kanssa kokoontumisalueelle.
Hänen saapuessaan Zemouregal oli nousemassa puiselle puhujankorokkeelle pihan edessä. Velhokomentaja Sequitus seisoi lähellä ja huusi jotain, jota Ipcress ei kuullut. Hän näytti huutavan naama punaisena, mutta Zemouregal ei kiinnittänyt häneen huomiota ja jatkoi nousuaan. Sequitus nosti sormeaan ja nousi perinteisen palikkamaisen teleportaatioloitsun myötä.
Keskustelunäänet olivat kasvaneet yleisön keskuudessa, mutta kaikki hiljenivät, kun Zemouregal nosti taisteluhansikkaansa ilmaan. Hänen äänensä kaikui aamuilman lävitse.
“Tyhjyyden Herran nimissä otamme tämän alueen haltuumme, ja minä – Zemouregal – otan haltuuni sen varat, henkilöstön ja omaisuuden. Tietäkää, että tämä oli ennalta määrätty ja väistämätöntä.”
Ipcress tuijotti mahjarratia. Kun hänen päänsä oli ylhäällä, Zemouregalin kasvonpiirteet olivat selkeästi näkyvillä. Luiset kasvonpiirteet kattoivat hänen koko naamansa.
”Tänä kesänä me otamme Menaphoksen.” Yleisön joukossa kuului mutinaa, ja Zemouregal korotti ääntään jatkaessaan, ”On sanottu, että se on läpipääsemätön. Sitä yrittäneet ovat riutuneet matkalla Tumeken’s Follyn lävitse – meidän parhaimpiakin sotilaitamme on kuollut nälästä ja kuumudesta, kauan ennen aavikkokaupungin muureille pääsyä.”
Oli tosiaan totta, että tämä oli miksi imperiumi oli vetäytynyt Kharidianin niemimaalta. Ipcress yritti nähdä mahjarratin kasvoilla viittauksia epäilyistä tai huolestuneisuudesta, mutta ei nähnyt sellaisia. Olet joko tyhmempi mitä olin uskonut, tai sinulla on jotain hihassasi.
”Tyhjyyden Herra näkee kaiken”, Zemouregal huusi, ”Vaikka hän onkin väistynyt luotamme, hän silti katselee meitä, ja on meidän velvollisuutemme tehdä hänen suurta työtään. On meidän velvollisuutemme tuoda maailma kohtaloonsa – tuoda se hänen hallintansa alle.”
Mutta yleisön epätyytyväiset äänet alkoivat muuttua kauhistuneisuudeksi, joka kasvoi yhä voimakkaammaksi, kun siviilit kääntyivät katsomaan mikä kaukaisuudesta lähestyi. Ipcress oli aikaisemmin ajatellut kaukaisuudesta kuuluneen jyrinän olleen tavarajuna, mutta äänen vahvistuessa se kuulosti joltain, mitä hän ei ollut koskaan kuullut. Tärinä kulki Ipcressin ruumiin lävitse hitaina, mutta voimakkaina värähdyksinä. Zemouregal iski sauvallaan maata kahdesti ja viittoi toisella kädellään. Silmät apposen auki, Ipcress katsoi samaan suuntaan kuin muukin yleisö.
Se, joka kulki pölyisiä kiskoja pitkin, oli ainakin 30 jalkaa korkea, vähintään, ja hieman ihmismäinen muodoltaan, mutta siihen päättyi kaikki inhimillisyys. Sen pinta oli kalpea lihasekasotku, joka oli saatu tuohon muotoon luultavasti pimeän taikuuden keinoin. Sitä ajoi kaksi kaapuihin pukeutunutta hahmoa, jotka heiluttivat kuparisuitsukeastioita ketjuissa – he olivat Sombre Vigilin pappeja, pääkaupungin merkittävästä kuolemakultista. Tuoksu puhdisti ilman ja suojeli lähellä olevia sairaudelta, arveli Ipcress, mutta se ei riittänyt peittämään mädäntymisen hajua lähenevästä kammotuksesta.
Zemouregal oli selittämässä rakennelman tarkoitusta, mutta Ipcress näki sen jo liiankin selkeästi. Pitkän etelämatkan aikana kuolleet sulautettaisiin tämänkaltaisiin lihajätteihin, ja saapuessaan ne olisivat itsenäisesti liikkuvia sotakoneita, jotka eivät tarvitsisi ruokaa tai miesvoimaa ylläpitoon. Ne vain kasvaisivat, kun reaver-demonien joukot tuhoaisivat pienempiä asuinalueita matkalla. Kun se on poissa kuolemapappien suitsukkeiden luota, se levittäisi myös tauteja. Julman tehokasta – se on periaate, jolle imperiumi on rakennettu, mutta suhteellisen rauhan ja vaurauden takia se on hyvin helppo unohtaa. Ipcress oli yrittänyt kieltää sen, mutta hän oli yhtä osallinen kuin muutkin. Kun hän katsoi ympärillään olevaa hiljaista yleisöä, kalpeita ja täriseviä – hän tärisi raivosta ja häpeästä.
Kun hirviö lähestyi, hän irvisti sille kuvottuneesti – hän uskoi pystyvänsä erottamaan sen pinnalta sormia, polvia ja muita ihmisosia – sitten kun siitä vilahti jotain. Ipcress siristi silmiään ja peitti silmänsä auringonvalolta ja – yhtäkkisesti – henkäisi ulos käheästi. Hän kaatui polvelleen, tarttui kipeään mahaansa ja peitti suunsa. Joku polvistui hänen viereensä, piti kättä olallaan ja kutsui häntä nimeltä, mutta ääni kuulosti niin kaukaiselta. Kun liharakennelma oli mennyt ohi pihalle, Ipcress tiesi, että sen sisällä oli vahva teräskehikko – tehty hylätystä roskametallista – jossa on aaltomainen pinta. Minun teräkseni… He käyttivät minun terästäni!
Aamuvalo tunkeutui Ipcressin silmiin, kun hän syöksyi väkijoukon eteen ja pihamaalle. Sadat silmät katsoivat, kun hän eteni, ja hän näki sotilaat huutamassa vihaisesti, kädet aseillaan. Ipcress tuli tietoiseksi, että kylmänä hänen hikisessä kädessään oli Haroldin terä, ja hänkin oli huutamassa, terä esillä: ”Minä tapan teidät tästä! Tapan teidät!”
Sitten tuli osuma, ja Ipcress horjui pari askelta taaksepäin. Hänen suunsa aukeni ja sulkeutui hiljaisesti, ja hän katsoi alas nähdäkseen nuolen rinnassaan – siitä valui verta. Hänen polvensa pettivät ja hän kaatui maahan. Ympäriltä kuului kaikenlaisia ääniä.
Maailma pyöri ja kaikki tuntui niin kovaääniseltä. Pian, Ipcressin taivasnäkymä peittyi naamoille, jota näyttivät vihaisilta. Hän näki myös miekat, jotka häneen oli kohdistettu.
”Riittää!” Zemouregalin ääni kaikui pihamaalla, rauhallisena mutta kajahtavana. Sotilaat vetäytyivät takaisin riviin tottelevaisesti.
Väkijoukko meni sivummalle, kun Zemouregal lähestyi. Hän pääsi Ipcressin luokse vain muutamalla harppauksella ja katsoi häntä pienillä mustilla silmillään. Ipcress katsoi häntä silmiin, piteli rintakehäänsä ja hengitti kurluttavin henkäyksin.
”Ja mitäs meillä onkaan täällä?" Zemouregal sanoi. Ipcress ei lopettanut katsekontaktia. Hän avasi suunsa, mutta hän pystyi vain köhisemään. Mahjarratin kasvoille tuli julma hymy. “Toisinajattelevia ääniä, ilmeisesti”, hän naureskeli.
Zemouregal kääntyi, hänen voimakas äänensä kaikui hiljaisella pihamaalla. ”Meillä on paikka kaikille kunniakkaassa imperiumissamme. Kaikille – olivat he sitten uskollisia kansalaisia, urheita sotilaitamme… tai jopa petollista roskasakkia, kuten tämä.”
Ipcress vilkaisi liharakennelmaa, ja sitten kääntyi takaisin Zemouregaliin. Hänen hengityksensä nopeutui ja hänen silmissä pimeni, kun Zemouregal iski sauvallaan maahan kolmella hitaalla iskulla. Ei… voi jumalat… ei…
Suhiseva ääni täytti ilman, kun sauvan päästä alkoi vuotaa vihreää savua. Zemouregal työnsi sormensa savun läpi ja käsitteli sitä kuin lankasäikeitä. Se kulki hänen sormiensa ympärillä, ja kun hän nosti sen kädellään, se tiivistyi vaaleanvihreäksi pyöriväksi palloksi.
“Katsokaa”, Zemouregal sanoi. Varjot ja haikea valo syvensivät hänen kasvonsa onkaloita. ”Nyt, miten kuolemassakin… velvollisuus imperiumille on ehdoton.”
Maailma tuntui hidastuvan. Zemouregal heitti pallon ja se lensi lähemmäksi kauhean valitusäänen saattamana. Se täytti Ipcressin näkökentän, uhkasi ahmaista hänet. Sitten tuli varjo, tulinen karjaisu, ja sitten hiljaisuus. Väkijoukko haukkoi henkeään, ja Ipcress käänsi päätään ylös ja näki varjomaisen muodon – pitkä, kolkko, yksi käsi suojaavassa asennossa.
”Etkö luule, että olet tehnyt tarpeeksi?” Haroldin ääni kaikui.
Zemouregal tuijotti, ja alkoi nauraa. ”Ja kuka sinä luulet olevasi, velho? Minä tosiaan toivon, että sinulla on pätevä syy teloituksen häiritsemiselle.”
”Ah, minulla on kyllä tarpeeksi syitä.” Haroldin äänensävy oli niin säröinen kuin aina, mutta hänen sävyssään oli jotain, jota ei voinut olla huomaamatta. Juokse, sinä idiootti, Ipcress halusi huutaa, mutta hän ei saanut sanaa suustaan.
Tässä ajassa Harold oli jo hitaasti kiertänyt Zemouregalin ympäri kohtaan, jossa terä makasi. ”Ja en ole velho. Enemmänkin maanviljelijä.” Hän kumartui ja poimi terän. “Tämä mies on kuolemassa – siihen ei mene enää kauaa – eikä sinulla ole oikeutta vahingoittaa häntä enempää. Ja tämä…” Harold nousi ja osoitti valtavaa rakennelmaa pihan reunalla. ”No, tämä ei kelpaa ollenkaan, eihän?”
Zemouregal pillastui, heilautti kättään ja karjui “Sinä retale! Minä komennan täällä, ja minun toimestani nämä ihmiset joko kuolevat tai elävät. Kuolema on minun hallinnassani!”
Yhtäkkiä maailma pimeni ja tuli hyvin kylmäksi. Väkijoukkoa ei enää näkynyt eikä kuulunut. Zemouregal seisoi samassa paikassa, jäätyneenä paikoilleen, hänen muotonsa hämäränä vihreässä sumussa. Hänen takanaan oleva rakennelma hehkui valkoista, ja Harold…
Mitä ihmettä…
Kalpean nuorukaisen paikalla oli nyt synkkä hahmo, joka oli pukeutunut mustiin kaapuihin, jotka olivat melkein kuin osa varjoa. Sen pää oli kaavun piilottama, mutta kädet olivat ohuet ja luunvalkoiset – kuin luurangolla. Kädessä oli terä, jonka pinta väreili sinistä valoa. Sen terää pitkin kulki kirkkaansinisiä juovia – kuin hankausjälkiä teroitetulla terällä.
”Sinä…”, Zemouregal sanoi. Hänen silmänsä laajenivat ja hänen kasvoillaan oli jäätävä ilme, mutta hahmo astui eteenpäin. Kylmä ääni kaikui Ipcressin mielessä:
Yksi…
Hahmo oli silmänräpäyksessä rakennelman luona ja terä välähti. Kuului kiljaiseva ääni, ja sen muoto räjähti valkoiseen valoon.
Kaksi…
Se kääntyi nopeasti ja välähti Zemouregalin ohitse. Hänen sauvansa hajosi hänen käsissään ja hän huusi raivoissaan.
Kolme…
Hahmo seisoi nyt Ipcressin yläpuolella. Hän näki naaman, joka pystyi kuulumaan vain itse Kuolemalle – luunvalkoinen kaavun varjon alla. Ipcress pystyi vain makaamaan ja tärisemään, kun Kuolema hitaasti kohdisti hehkuvaa teräänsä häneen.
”Tee se”, Ipcress sihisi, ”Mitä oikein odotat?”
Mutta hahmo pysyi vain paikoillaan. Hän vain katsoi, eikä iskua tullut. Väri palasi maailmaan, ja Ipcress näki pihamaan kaaoksessa. Lihajätti oli romahtanut – siihen vangitut sielut oli vapautettu – sen sisäelimet valuivat turvonneen mahan suuresta haavasta. Väkijoukko huusi – osa pelosta, osa raivosta. Sotilaat yrittivät hillitä heitä huudoin ja uhkauksin, mutta huonoin tuloksin. Zemouregal kiristi hampaitaan, ja sitten suuntasi pois huutamaan käskyjä joukoilleen.
Ipcress huomasi tuijottavansa Haroldin kalpeaa naamaa. Hän oli polvistunut hänen rinnalleen ja virnisti leveästi. ”No, setä, ei noin voi puhua. Näytät pian paremmalta.”
Epäuskoisena Ipcress yskäisi, ja kun hänen näkökenttänsä oli sumenemassa, hänellä oli aikaa vain kähistä.
”En…sun…”
Epilogi
Pudotessani pimeyteen, unelmoin.
Unelmoin hiljaisuudesta ja syvästä, pehmeästä maasta.
Unelmoin Kuolemasta ja koirapäisestä miehestä.
Koirapäinen mies nyökyttää kerran, sulaen pois pimeyteen.
Unelmoin sarvipäisestä jumalasta, joka nukkuu syvyydessä.
Kun hän nukkuu, hänen äänensä kaikuu mielessäni. Hän kutsuu nimeäni; vanhaa muotoa, kauan sanomatonta:
”Cres…”
Herääminen oli kuin putoamista, ja kiljaisin mielessäni.
Kun heräsin, huomasin muuttuneeni. Veri oli mahlaa. Jänteet köynnöstä. Lihakset keraamisia.
Vanhat muistot ovat vielä olemassa, mutta ne ovat kuin ikkuna toiseen elämään. Minun täytyy kirjata ne muistiin… kun vielä muistan.
Tiedän, että kerran olisin tuntenut vihaa ja inhotusta, jos olisin nähnyt itseni tällaisena… mutta noiden asioiden tuntemiseen tarvitaan verta; lihaa; ihmissydän.
Näin kun asiat ovat, en tunne raivoa… en tuskaa. Vain sen, että olen kotona.
Täällä on muita kaltaisiani, mutta he eivät liiku tai ajattele niin kuin minä. Sarvipäinen jumala kuiskii, että olen erilainen; että hän toi minut tarkoituksella ja antoi minulle tämän puisen ja savisen ruumiin.
Hiljaisissa veljissäni on potentiaalia, kuten on kaikissa asioissa. Kaikki tarvitsemani on täällä maaperässä.
Heistä kolme on nyt elossa, omalla tavallaan, ja voivat seurata yksinkertaisia käskyjä. Heräämisprosessi on hidas, mutta aikaa minulla on runsaasti.
Kun työskentelen, tunnen lämpöä, merkityksen… Sarvipäinen jumala kertoo tämän olevan Gielinor. Olen osa maata, ja hänen henkensä täyttää ja ylläpitää minua. Kun hän hoitaa, hoidan minäkin. Kun hän tuntee tuskaa, tunnen minäkin. Kun hän rakastaa, rakastan minäkin.
Minun täytyy välittää veljistäni, ja kaikista Gielinorin olennoista. Olen heidän vartijansa.
Fiara toi minulle munan. Guthix kertoi minulle unessa sen sisällä olevasta käärmelapsesta ja roolista, joka hänelle oli tultava. Veljieni kanssa hoidamme ja lämmitämme häntä, ja opetamme häntä – autamme häntä kasvamaan ja palvelemaan yhtenä vartijoista.
Gielinor on tuskissaan.
Sota raivoaa hänen pinnallaan, ja Junakin tuntee sen. Tämä ei voi jatkua – maailma tulee vielä hajoamaan.
Veljiäni on nyt monia, ja vuosien myötä olen kasvattanut ja hoitanut heidät vahvoiksi. Unissani Guthix kertoo, että meidän pitäisi valmistautua sotaan; siihen, että hän tarpeen tullen palaisi, ja silloin koittaa tilinteon päivä niille, jotka pyrkivät taivuttamaan tämän maailman tahtonsa alle.
Mikäli tuo päivä koittaa, me vartijat olemme valmiita.
Lähteet: Roots in the Community
Tehnyt:
Alkuperäisteksti: William D (Jagex)
Suomennos: Voya
Muokattu viimeksi: 14:56 13.05.2015 |
|
|
