Lore
[Lore] Call to ARMS, A


Kuva

Tällä viikolla on tullut ennätyksellinen määrä komentajahakemuksia. Pystyn hädin tuskin asettamaan kynääni paperille ennen kuin joku nuori penikka tulee häiritsemään ja vaatimaan sotasaalisosuuttaan. Siitä tulikin mieleeni: näillä uusilla komentajilla vaikuttaa oleman loputtomasti kysymyksiä, liittyen erityisesti ARMSissa taisteleviin lajeihin. Olen kiireinen mies, jolla on jo yllin kyllin tekemistä muutenkin. Seuraavat kolme päiväkirjamerkintää kertovat hieman tarkemmin miten elfit, dwarfit ja goblinit päätyivät Mobilising Armiesiin.
    – Lordi Marsalkka Brogan


13. raktuberia, vuosi 138

Voiko olla parempaa tunnetta kuin muistella valintaa – valtavaa, meripeikon kokoista valintaa – tietäen, että se oli juuri se oikea? Jos sellaiselle tuntemukselle ei ole olemassa sanaa, sille piru vieköön pitäisi olla.

Saunders ja muut ovat juuri saaneet rekrytointihuoneen valmiiksi ja työtelineitä oltiin jo hajottamassa. Minä menin virkailijoiden tornin huipulle ylpeänä. Ajattelin nauttia hetken olostani, joten heilautin jalkani pöydän yli, nautin teekupposesta ja otin hörpyn taskumatistani. Sitten huomasin erään pojan puuhastelevan jotain työpöydän alla. Aluksi luulin hänen olevan jonkin työmiehen nulikka, mutta hänen jalkansa ja kätensä olivat keihäänohuita.

Lapsi kieritti pallon, joka kimalsi kuin kristalli ja hajosi pian valonvälähdyksessä. Maasta ilmestyi valtava, noin 6 metriä korkea lohikäärme. Se kapusi maasta ja karjui kuin ukkonen. En voi syyttää Saundersia leiristä pakenemisesta, jättäen vain jalanjäljet taakseen.

Tässä se meripeikon kokoinen päätös tuli. Olisin voinut huutaa sen olevan vain illuusio ja saada siten kaikki takaisin, mutta pysyin rauhallisena ja päätin katsella mitä tästä järjettömyydestä seurasi.

Pieni suttuisiin kaapuihin pukeutunut muukalaisryhmä astui leiriin lohikäärmeen takaa. Yksi heistä nosti lapsen mukaansa hupusta kuin tämä olisi ollut kissa, kun taas loput heistä menivät suoraan pankkiin. He täyttivät nopeasti säkkinsä kaikella, jonka pystyivät nappaamaan – oli se sitten rahaa tai pankkivirkailijan eväslaatikko.

Varkaiden liikkeet olivat sujuvia, mutta heidän tekonsa olivat epätoivoisia. Myönnän, että aluksi arvelin heidän olevan karkulaisia Yanillesta tai Ardougnesta. Mutta kun huomasin erään hupun tippuvan ja paljastavan teräväkärkiset korvat, tajusin heidän olevan elfejä. Kuin olisivat tulleet komentokeskukseeni suoraan satukirjasta!

Kuten Kandarinilainen sanonta menee, ”Ammu ensin, vedä nuoli irti myöhemmin”. Ammuin yhtä isommista elfeistä jousiaseellani ja huusin varoituksen: ”Pysähtykää välittömästi tai tähtään seuraavaksi päähän”. Se näytti lopettavan heidän virnistelynsä, joten annoin heille valinnan: ”Lopettakaa pankkini tyhjentäminen niin lupaan, että saatte seitsemän päivän päästä kymmenkertaisen määrän verrattuna siihen, mitä noista säkeistä löytyy”.

Hetken aikaa näytti huonolta, mutta puhuttuaan hetken elf-kielellä he istuivat yhdessä maahan odottamaan, että minä tulisin antamaan ehdot. En luottaisi vielä liikoja, mutta he tulevat kanssamme ensimmäiselle toimeenpanollemme. Saapa nähdä onko heillä taisteluhenkeä.

19. novtumberia, vuosi 142

Kauan sitten, kun olin hieman yli 20-vuotias, tutkin lounaisia saaria: olin miehistön kapteeni ja kuljin saarelta saarelle. Eräällä tuliperäisellä alueella tapasimme goblineita, jotka olivat epätoivoisia ja kyllästyneitä lohikäärmeen terrorisointiin. Me neuvottelimme heidän johtajansa, Shuddregrobin, kanssa. Kun saimme vaadittua häneltä jokaisen heidän hallussaan olevan kultakolikon, lupasimme viedä heidät jonnekin muualle, jossa he voisivat taistella keskenään ja kukoistaa. Se oli noin kolmekymmentä vuotta sitten – enpä olisi osannut odottaa, että tapaisin heitä uudestaan.

Aikaisemmin tällä viikolla levisi huhuja, joiden mukaan komentokeskuksen ihmiset olivat suunnittelemassa vallankaappausta. Heillä oli ajatuksena rynnätä virkailijoiden torniin, valloittaa komentokeskus ja nostaa heidän osuutensa 50 %:sta 100 %:iin. Hölmöt eivät olleet tulleet ajatelleeksi elfien kutsumista mukaan, mutta he olivat silti todellinen uhka. Tarjosin heille 80 % osuuden kaikista tulevista toimeenpanoista ja he hyväksyivät sen. Me kuitenkin tiesimme, että tämä olisi vain väliaikainen ratkaisu.

Keksin päästäni tehtävän goblin-saarelle. Väitin, että kalastuskyliä oli joutunut hyökkäysten kohteiksi ja että kyläläiset hyväksyisivät vain ihmiskauppiaita. Koska se oli ensimmäinen toimeenpano 80 % palkkio-osuudella, lähes kaikki ihmiset ottivat työn vastaan. He lastasivat laivansa ja lähtivät ahneina saarta kohti.

Kun he kaikki olivat rantautuneet, goblinit kävivät heidän kimppuunsa. Goblinien määrä oli moninkertaistunut noilla vihreillä saarilla. Lukuisat vihreät kasvot upottivat ensin laivat, jonka jälkeen he syöksyivät teltoille. Kauppiaat eivät antautuneet tuosta vain, mutta siitä huolimatta he eivät pärjänneet goblineille – heitä oli vain liian monta.

Kun saavuin hieman myöhemmin, Shuddegrob toivotti minut tervetulleeksi. Puhuimme ajoista kolmekymmentä vuotta sitten, jonka jälkeen kysyin sen päivän tapahtumista. Hän kertoi, että monet goblineista olivat kuolleet taistelussa ja että taistelusta puhuttaisiin vielä monien vuosien ajan. Kysyin haluaisiko hän jonkinlaisen maksun, mutta hän vastasi: ”taistelu oli meidän palkkiomme”.

”Taistelu oli meidän palkkiomme”… sitä ei kovinkaan usein kuullut palkkasoturipiireissä. Tarjosin heille välittömästi paikan Mobilising Armiesissa, palkkiona 20 % kaikesta sotasaaliista. Tätä kirjoittaessani olemme jo siistimässä ihmiskasarmeja heidän saapumistaan varten.

32. ire of phyrrysia, vuosi 163

Ruokapöydässä syödään, ei keskustella. Niin on aina ollut, ja joukot onneksi tietävät sen.

Olin istuutunut pöydän ääreen ja eteeni oli tuotu alkuruoaksi ohut etana. Ajattelin asioita, joita yleensäkin ajattelin – pohjoisen kuninkaita, osuusvaatimuksia, vakoiluraportteja – kunnes keittiöstä kuului hälinää. Silloin arvelin sen tulleen nälkäisistä goblineista.

Hälinä hiljeni ja pian kokki ilmestyi iso virnistys kasvoillaan. Häntä seurasi kaksi goblinia, jotka myhäilivät valtavan piiraan alla, jota he olivat kantamassa pöytääni. Jokin oli varmastikin häirinnyt huomiointikykyäni, sillä muistan ensimmäiseksi ajatelleeni taikinan näyttävän hieman raa’alta, mutta sen valtavan koon tajusin vasta sekunteja myöhemmin.

Kun he asettivat piiraan alas, jokin liikahteli sen sisällä ja sotahansikas iski sen läpi. Käsi repi suuren osan taikinasta lattialle, jolloin sieltä ilmestyi pää, jolla oli pitkä punainen parta. Piiraasta tulleen miehen haarniska kalskahteli, kun tämä yritti päästä pystyyn. Hän oli hädin tuskin metriä korkeampi – dwarf!

”Taisin yllättää teidät”, dwarf mahtaili, chompy-lihaa parrassaan. Myöhemmin tuli ilmi, että hän oli varta vasten pyytänyt tuotavaksi ruokapöytääni keinolla millä hyvänsä. Kokki totteli häntä.

Dwarfin piti rauhoittua hetki ennen kuin hän pystyi kertomaan nimensä, ammattinsa tai mitään hänen aikomuksiaan kuvaavaa. Black Guardin ylikomentaja oli lähettänyt hänet tekemään sopimuksen, jossa heidän harjoittelijoitaan tuotaisiin komentokeskukseen. Täällä he oppisivat palkkasotilasjoukoissa sotimista, jonka jälkeen he palaisivat Keldagrimiin taisteluiden karistamina sotureina. Jokainen harjoittelija saisi 20 % sotasaaliista, ja loput jaettaisiin Black Guardin ja ARMSin välillä kahtia. ”Reilu kauppa”, totesin, joten allekirjoitimme sopimuksen.

Dwarfille annettiin juhla-ateria, yhtä paljon juhlimisen kunniaksi kuin kokin rankaisemiseksi. Siitä huolimatta en voi olla ihailematta kanttia, jota dwarf-suurlähettilään laittaminen piiraaseen varmasti vaati. Saatan antaa periksi uteliaalle vaistolleni ja suositella tuota kokkia aloittamaan juniorikokelaan koulutuksen. Pojalla – Mal taisi olla hänen nimensä – oli uskalias luonne, joka muistuttaa minua hyvin vahvasti nuoresta lordi marsalkka Broganista.


Lähteet: A Call to ARMS

Tehnyt:
Alkuperäisteksti: David Osborne/Jagex
Suomennos: Voya
Kuva

Muokattu viimeksi: 12:52 14.02.2015