|
Lore
|
|---|
[Lore] Mermaids and the Dragon, The 
Kun kesämerivirtaukset tulivat, niin tulivat myös merikrotit ja paronihait. Ruoho ja saniaisten lehdet olivat katkarapujen ympäröimiä ja vuokot muuttivat värejään.
Merivirtaukset toivat viidelle Sinisen Spiraalin merenneidolle metsästyskauden. Heidän atraimensa teroitettiin, hampaat olivat terävät ja musiikki kaikui harjoitussaleissa. Täällä merenneidot tanssivat toipuakseen horroksen aiheuttamasta uupumuksesta. He vaihtoivat tanssiessaan tanssiparejaan ja keskustelivat tulevasta metsästyksestä.
”Remora on jo kaksikymmentä. Pitäisiköhän meidän ottaa hänet mukaan tälle kaudelle?”
”Hänellä ei ole taikuutta. Meidän pitäisi vahtia häntä jatkuvasti.”
”Eikö vieläkään? Milloin saitkaan omasi, Urchin?”
”Viistoist”
”Rehellisesti sanoen, Remorasta ei ole mitään hyötyä. Hän on hyvä vain siivoamiseen ja ruoanlaittoon.”
”Älkää puhuko minusta niin kuin en olisi paikalla!”
”Olen samaa mieltä. Jätetään hänet.”
Metsästyksen ensimmäinen päivä koitti. Neljä viidestä merenneidosta heräsi ja lukitsi talon takanaan. Keittiö oli täynnä merileväruukkuja, joiden päällä odotti pesuharja.
Vanhemmat merenneidot metsästivät merisyvänteissä ja käärivät saaliinsa merilevään. He napsivat pikkukaloja, ja häätivät mureenit niiden piilopaikoista ja varastivat niiden kodin yöksi. Aamun koittaessa he laskisivat saaliinsa ja lähettäisivät sen vesitaikuudellaan kotiin.
Metsästyksen kolmantenakymmenentenä päivänä merivirrat kääntyivät. Kalat jatkoivat matkaansa etelään, ja merenneidot kääntyivät takaisin. Paluumatkallaan he kertoivat toisilleen tarinoita ja hämmästelivät metsästyskauden saaliitaan.
Tullessaan Siniselle Spiraalille, heidän kotiinsa, he huomasivat oven olevan auki. Se heilui virtauksissa, lommoutunut keskeltä. Maassa lojui hylätty miekkakalan terä.
”Pikkuseireeni näyttää karanneen.”
”Kuka nyt paistaa saaliin?”
”En minä ainakaan.”
”Meidän pitää tuoda hänet takaisin.”
”Me löydämme hänet.”
He avasivat kiduksensa ja päästivät meren sisään. He pystyivät haistamaan Remoran tuoksun, joka johti etelään päin. He seurasivat.
Päiviä kestänyt uintimatka johdatti heidät maalle, jossa he nousivat pinnalle. He nousivat hermostuneesti ylös ja katsoivat ympärilleen. Ympäristöstä ei kuulunut hälinää tai kiljuntaa, joten he istahtivat laiturin viereen ja keskittivät taikavoimiaan. Heidän suomunsa ja evänsä muuttuivat jaloiksi, joita he eivät olleet käyttäneet moniin vuosiin.
”Hän on tullut maalle.”
”Hänen on täytynyt olla epätoivoinen.”
”Epätoivo vain selventää hänen reittiään.”
”On njälkä.”
Aluksi hyvin epävarmasti, ja sitten hieman vakaammin, mutta he kävelivät. Vaikka he pysyivätkin aluksi varjoissa ja metsissä, he huomasivat pian olevansa turvassa: kaikki olivat nukkumassa, oli se sitten riippumatossa, sängyssä tai heinäpaalissa. Heidän ohittamansa ihmiset uneksivat ja mumisivat kaunottarista, ihastuksista ja salaisista intohimoista. He nukkuivat rakastuneina. Merenneidot eivät kiinnittäneet erityistä huomiota heidän käytökseensä. Ihmiset olivat outoa kansaa, eikä heitä kiinnostanut ymmärtää heitä.
Merenneidot seurasivat Remoran tuoksua rannalle ja sieltä poukamaan. Siellä meri vaahtosi kovaa. Merenneidot huomasivat vedessä näkyvän luolan, sekä kalliossa näkyvät jalanjäljet.
Sisällä luola aluksi kapeni, mutta alkoi pian laajentua. Laaja luolasto tervehti heitä, yllä oleva pimeys ympäröi heidät heidän astuessaan alustalle. He pystyivät aistimaan uhan, saaden heidän kiduksensa vapisemaan.
”Täällä on jotain.”
”Remora myös. Pystyttekö aistimaan häntä?”
”Pelottaa…”
”Tiedämme, Urchin. Niin meitä kaikkia.”
”Jonkun pitäisi yrittää huutaa hänelle.”
”Remora?”
Vastauksena koko luola tärisi. Jonkinlainen koneisto näytti hehkuvan vihreää, saaden koko paikan kylpemään pahaenteisyydessä, joka ei yhtään auttanut merenneitoja rauhoittumaan.
Sitten kuului karjaisu. Se mylvi kuin ukkonen, säikäyttäen heidät pahasti, jolloin he melkein menettivät tasapainonsa. Suuret kultaiset silmät nousivat esille ja katsoivat suoraan heihin. He tajusivat sen olevan lohikäärmeen pää, jonka suu oli yhtä suuri kuin valaan.
Ennen kuin merenneidot ehtivät yrittää juoksemista, lohikäärme puhui:
”Tämä tarina alkaa meren alla, siskojeni kotona. Siinä kodissa ehdin silloin tällöin laulamaan. Mutta tiesin, että jos siskoni kuulisivat minut, he ottaisivat merileväkäärön ja tukkisivat suuni.”
Merenneidot pitivät toisiaan käsistä. He olivat tulleet siihen uskoon, että Remora, heidän sisarpuolensa, oli muuttunut lohikäärmeeksi. He ajattelivat hänen taikuutensa tulleen myöhässä, mutta tarjonneen voimia, joita kukaan ei ollut nähnyt aikaisemmin. Mutta heti kun he alkoivat epäillä tätä, heidän epäuskonsa peitti kateus.
Huoneen ilma oheni. Lämpö alkoi hangata merenneitoja, ja lohikäärmeen sieraimet hehkuivat. Merenneidot hyppäsivät syrjään, odottaen liekkien tulevan, mutta sen sijaan aika pysähtyi. Ei kuvainnollisessa mielessä, vaan kirjaimellisesti: merenneidot roikkuivat ilmassa, osittain poissa alustalta ja liikkumattomina. Heidän olisi pitänyt pudota, mutta taikuus piti heidät siinä. Lohikäärme käänsi päätään ja muodosti tulipallon kidassaan.
”Hyvänen aika!”
”Tuomittuja!”
”Vettä… alapuolellamme on vettä!”
”Tuo se tänne ylös!”
He kanavoivat taikuuttaan. Alla oleva vesi väreili ja sitten sinkoutui ylös muodostaen vesipallon heidän ympärilleen: kuin jättivesipisara. Remoran lohikäärmeliekit ympäröivät heitä ja kupla alkoi kuplia ja kiehua. Merenneidot kiljuivat tuskasta heidän suomujensa kärventyessä.
Aika liikkui taas ja päästi heidät irti. He tippuivat, koteloituina ja keitettyinä, alapuolella olevaan viileään veteen.
Päivää myöhemmin kolme merenneitoa ui takaisin Siniselle Spiraalille. Sisaruksista vanhin oli kuollut lohikäärmeen kärventämänä, jonka jälkeen sisaruksen olivat käärineet hänet merilevään. He toivat ruumiin mukanaan taikavirtauksien avulla. Merenneidot istuutuivat keittiöön ja juttelivat.
”Eli, meitä on siis enää kolme.”
”Remora…”
”Älä edes mainitse hänen nimeään!”
”Mistä hän sai tuon voiman? Meidän kaikkien pitäisi olla lohikäärmeitä.”
”Miksi meidän pitäisi olla heikompi osapuoli?”
”Meidän pitäisi ottaa se itsellemme.”
”Hautaamme Mantan, toivumme ja sitten etsimme.”
Sinä päivänä he päättivät tulla lohikäärmeiksi. He tekivät valan, päättäen olla lepäämättä ennen kuin he olisivat voimakkaampia kuin Remora. Heille ei tullut mieleenkään, että Remora ei ollut lohikäärme, vaan oli tämän sisällä.
Todellisuudessa heillä ei ollut aavistustakaan siitä mistä etsiä. Joten he päätyivät etsimään muita lohikäärmeitä, wyrmejä ja muita meren suuria olentoja, yrittäen saada selville olivatko hekin olleet merenneitoja, ja oppia heidän salaisuutensa. He eivät uskaltaneet palata Remoran luokse, vaikka he tiesivät missä hän oli ja että hänellä oli lohikäärmeeksi muuttumisen salaisuus. Mutta, kuten aikaisemminkin, tosin hyvin erilaisista syistä, he olivat kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.
Jokaisena päivänä merenneidot heräsivät, katsoivat käsipeileihinsä ja toivoivat, että he olisivat seuraavat: että he olisivat ne, jotka kasvaisivat korkeiksi, levittäisivät siipensä ja tuhoaisivat kaiken, mikä tulisi heidän tielleen.
Lähteet: The Mermaids and the Dragon
Tehnyt:
Alkuperäisteksti: Dave Osborne/Jagex
Suomennos ja logo: Voya
Muokattu viimeksi: 11:57 14.02.2015 |
|
|
