Lore
[Lore] Worth Comes in Battle

Kuva


Lunta, Kherian ajatteli. Niin paljon lunta!

Varrock oli kimaltava valkoinen kaupunki, kuin jäästä tehty. Viime yönä Varrockin yli kulkenut jäämyräkkä oli jättänyt Gielinorin kauppakaupungin monta senttimetriä paksun ilotäytteisen kerroksen alle. Auringon laskiessa ja taivaan muuttuessa indigonsiniseksi Kherianista tuntui kuin hän olisi astunut maalaukseen.

Kaduilla ihmiset kävelivät käsikkäin, kääriytyneinä lämpimiin huiviin ja painaviin takkeihin. Osa heistä käveli pienten lasten kanssa, joista monille oli annettu niin paksu kerros vaatteita, että he muistuttivat jalallisia lahjapaketteja, horjuen vanhempiensa vieressä. Varrockin aukiota ympäröivään rakennukseen sytytetyt soihdut toivat kultaista valoaan maahan, saaden sen kimaltelemaan kuin siinä olisi ollut tuhansia pieniä timantteja piilotettuna.

Nuori poika heräsi ajatuksistaan, kun lumipallo läsähti häntä takaraivoon.

"Hahaa!" hirnui Jonty, hänen paras kaverinsa. Kherian kääntyi ja näki hänet seisomassa kadun toisella puolella hymy huulillaan. ”Sain sinut tällä kertaa, Kher!”

”Se parhaiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa!” Kherian huusi, polvistui kerätäkseen kourallisen lunta ja teki siitä pallon. Jonty hekotti ja juoksi pakoon, yrittäen löytää suojaa aukion keskellä olevan valtavan suihkulähteen takaa.

Kherianin lumipallo osui häntä olkapäähän, tehden pienen valkoisen roiskeen hajotessaan.

”Sainpas sinut!”

Jonty hidasti ja ravisti lunta takistaan. ”Vain juuri ja juuri. Olit onnekas.”

”Jos on yhtä taitava kuin minä, ei tarvitse onnea”, Kherian sanoi.

”Joo, joo. Ehkä sinusta tulee loistava soturi jonain päivänä.” Jonty lähestyi ystäväänsä ja hinkkasi käsiään yhteen. Ruskeahiuksisella nuorukaisella oli käsissään vain ohuet hanskat, ja Kherian arveli hänen sormiensa olevan ihan jäässä.

”Ihan varmasti”, Kherian hymyili. ”Montako kolikkoa sinulla on?”

”Mukanani? Ei yhtään. Minun pitää säästää kaikki taskurahani pikkusiskoni lahjaan.”

”Haluatko lihapiirakkaa? Se tuoksuu ihanalta. Minä voin maksaa.”

”Sinä?” Jonty kysyi utelias ilme kasvoillaan. ”Mistä sait kolikot?”

”Tädiltäni. Hän oli varma, että jäätyisin tänne, joten hän sai minut lupaamaan, että ostaisin jotain lämmintä. Tule, se on täällä päin.”

Kaksikko käveli tien yli pientä kojua kohti, josta sumu nousi puisia pylväitä pitkin talviselle taivaalle. Hiukan kauempaa Kherian kuuli vaimeaa musiikkia. Kulkusten kilinä ja nokkahuilu säestivät laulavaa kuoroa. Hän hymyili itsekseen ja hieroi nenäänsä hihallaan. ”Mikä hymyilyttää?” Jonty kysyi.

”Ei mikään erityinen. Minä vain nautin joulusta, siinä kaikki.”

He saapuivat kojulle, jossa ystävällinen villahattuun ja valtavaan violettiin huiviin pukeutunut vanha nainen seisoi kahden puisen lautasen kanssa. Kherian maksoi ja nainen leikkasi heille kaksi paksua viipaletta isolla veitsellään. Mausteiden aromi toi veden kielelle ja pojat hyväksyivät annoksensa hymyillen.

Jonty istui Kherianin viereen yhdelle kojun edessä olevista tuoleista. He haukkasivat piiraitaan, ja kuuntelivat askelien aiheuttamaa lumen narskuntaa ja lähellä olevien lasten naurua. Kherian otti ison haukkauksen, joka melkein poltti hänen kielensä, mutta maistui erittäin herkulliselle.

”Toivoisin tällaista olevan koko vuoden”, hän sanoi nielaistuaan.

”Minä en”, Jonty sanoi. ”On liian kylmä.”

Jonty on ollut hänen paras ystävänsä niin kauan kuin hän pystyi muistamaan. He olivat kasvaneet toistensa naapureissa, ja kävivät usein tutkimassa kaupunkia ja etsimässä seikkailuja. Jonty kuitenkin lopetti seikkailun heti kun tuli riski, että he voisivat jäädä kiinni jostain, josta voisi koitua heille ongelmia tai veisi heidät liian kauaksi kotoa.

Kherianille ne olivat seikkailussa parasta.



Heti kun Kherian otti toisen haukkauksen piirasta, lumipallo hipaisi hänen päätään. Käheä nauru kuului ja hän kääntyi nähdäkseen tutun naaman.

Balek.

”Et tainnut osata odottaa tuota!” Raakalaismainen majatalon pitäjän poika oli kolmisenkymmentä senttiä Kheriania pidempi ja melkein kaksi kertaa leveämpi. Häntä ei ehkä voisi sanoa kiusaajaksi, mutta hän pitää toisten härnäämisestä silloin tällöin.

”En”, Kherian sanoi ja kääntyi tuolillaan Jontyn antaessa hänelle uupuneen katseen.

”Aaahh, älä murjota, sinä iso vauva.” Balek käveli lähemmäksi hekottaen. Kun hän saapui heidän vierelleen, hän laittoi toisen isoista käsistään Jontyn päälaelle ja pörisytti voimakkaasti.

”Hei!” Jonty huusi, yrittäen päästä pois. ”Irti, tai hankit minulle uuden aterian!”

”Ai, anteeksi. En tajunnut, että olitte niin vanhoja naisia.”

”Anteeksi?” kuului ääni heidän takaansa. Kojun pitäjä nosti kulmakarvojaan syyttävästi.

”Anteeksi rouva”, Balek sanoi ennen kuin kääntyi poispäin piilottaakseen virneensä.

”Olemme leikkineet ulkona koko iltapäivän”, Jonty sanoi. ”Missä sinä olet ollut? Taas isäsi paikassa kuuraamassa pöytiä?” Hän huomautteli jatkuvasti, että Balekin isä työskenteli vain Blue Moonin majatalossa, vaikka kiusaaja väittikin aina vastaan.

”On ollut kiireistä”, Balek sanoi ja näpäytteli Jontyn kylmää korvaa. ”Meillä on paljon asiakkaita, jotka ovat tulleet kylmästä. Muutamia seikkailijoita myös.” Hän kääntyi takaisin Kheriania päin. ”Kuka olikaan sinun lempparisi?”

”Minun lempi mikä?”

”Se mahtava soturi, josta puhut aina. Miten hän on niin rohkea ja kaikkea.”

”Tarkoitatko Raptoria?" Jonty kysyi.

”Kyllä. Hän on nyt isäni majatalossa.” Balek nousi seisomaan ylpeän näköisenä. ”Minä pääsin pyyhkimään hänen pöytänsä.”

Kherian ja Jonty katsoivat toisiaan sanojen kaivautuessa heidän mieliinsä. Raptor oli Kherianin sankari. Salaperäinen hahmo, jolla oli maine loistavista taistelutaidoista, joita hän käytti pahuuden tuhoamiseen missä sitä sitten löydettiinkin. Hänen taistelukyvyistään on tehty useita lauluja, mutta hyvin vähän puhuttiin miehestä itsestään. Oikeastaan, hänestä ei ollut paljoa puhuttavaa. Hädin tuskin kukaan tiesi mitään Raptorista. Ei edes hänen oikeaa nimeään.

”Hän on siis isäsi majatalossa?” Kherian kysyi innostuneena.

”Jep. Isäni majatalo on hienoin paik-”

Balek ei ehtinyt lopettamaan lausettaan ennen kuin Kherian nousi jaloilleen. Hän lähti juoksemaan jalkakäytävää pitkin. Sitten hän muisti, että hänellä oli vieläkin käsissään vanhan naisen lautanen, joten hän kiiruhti takaisin ja palautti sen. Nainen hymyili hänelle ja Kherian heilutti hänelle nopeasti ennen kuin lähti taas juoksuun kohti Blue Moonin majataloa, Jonty ja Balek hänen perässään.

Hän pääsi perille muutamassa minuutissa ja oli hengästynyt juoksun jälkeen. Hän oli ikäisekseen hyväkuntoinen - kaksi muuta olivat pahasti jäljessä, kun eivät yltäneet hänen nopeuteensa. Harhaileva, harmaakarvainen koira juoksi heidän vierellään ja haukkui iloisesti. Kherian kurkisti ikkunasta ja pysyi matalana, ettei häntä nähtäisi.

Pöydän ääressä, vain parin metrin päässä ikkunasta, istui Raptor. Hän oli pukeutunut hienoon haarniskaansa, joka vaikutti liian paksulta ja painavalta tavalliselle miehelle puettavaksi. Jo se pelkästään vaati kunnioitusta. Oli selvää, että kaikki yrittivät pysyä sopivan etäällä hänestä, kahta lukuun ottamatta. Raptorin vieressä istui hämmästyttävän kaunis nainen, jolla oli tulenpunaiset hiukset ja avoin kirja käsissään. Heidän edessään seisoi mies, joka oli pukeutunut kirkkaan keltaisiin, punaisiin ja kultaisiin vaatteisiin. Hänen mustat hiuksensa ja partansa olivat virheettömät. Hän näytti pitävän puhetta.

Jonty saapui paikalle uupuneen näköisenä. ”Ovatko he siellä?” hän kysyi hengästyneellä äänellään.



Saavuttuaan paikalle Balek veti syvään henkeä. Hänen hengityksensä höyrystyi ja kulki hänen kasvoillaan. Hän kääntyi ja hääti koiran pois. ”Thbbbbt! Pois täältä!”

Kherian nyökytteli vastauksena Jontylle, joka tutki ikkunaa. Ikkuna oli kiinni, mutta lasin läpi hän huomasi, että lukko oli auki. Hän sai idean. Hän työnsi kyntensä ikkunalasin alle ja veti sitä niin varovasti kuin pystyi. Pienen vastustuksen jälkeen ikkuna liikahti, ja Kherian avasi juuri sen verran suuren aukon, että hän pystyisi kuuntelemaan. Majatalon lämmin ilma kulki hänen kätensä ylitse.

Kirkkaasti pukeutunut mies puhui yhä.” Voitteko kuvitella ne laulut, joita meistä tullaan laulamaan kun tämä kaikki on sanottu ja tehty?" Hän käänsi jalkaansa, taivutti lonkkaansa ja levitti käsiään leveästi. ”Me palaamme kultaa taskuissamme ja kunniaa sydämissämme!”

”Istu alas, Ozan”, sanoi nainen, joka ei edes vaivautunut nostamaan katsettaan kirjasta. ”Olet oikea maanvaiva.”

”Istua alas? Miten voin istua alas, kun olemme menossa uudelle loistavalle seikkailulle!” Ozan nojasi taaksepäin ja esitti iskevänsä aitaa näkymättömällä pistomiekalla. ”Voi, Ariane, kuvittele ne kaikki vaarat ja kauhut mita kohtaamme vihollismailla, joilla aiomme kulkea. Mainitsematta aarretta, jonka löydämme!”

”Tarkoittanet artefaktia”, Ariane sanoi rauhallisella, mutta ankaralla äänellä.

”Kyllä”, Ozan sanoi, pyörittäen silmiään. ”Aarretta.”

”Ei, vaan artefaktia”, nainen toisti ja käänsi vihdoin katseensa kirjasta toveriinsa. ”Meidän on tarkoitus tuoda se takaisin tutkimista varten druideille, muistatko? Kuulostat siltä, että haluaisit pitää sen.”

Ozan yskäisi naureskellen. ”Pitää sen? Unohda tuo ajatus. Tarkoitan siis, vaikka sellainen taiallinen esine voisikin tuoda tarpeeksi rahaa antaakseen meille kaikille hienoa viiniä sekä harvinaista ruokaa kokonaiseksi vuodeksi, en tietenkään myisi sitä.”

Ariane virnisti ja käänsi sivua. ”Tarkoitat siis pitää sitä.”

”Sitähän minä sanoin.”

Ravistaen päätään, Ozan kuljetti kättään hiustensa läpi. Mahonkihiukset palasivat heti paikoilleen hänen päästäessään niistä irti. ”Entäs sinä?” hän sanoi, viitaten Raptoriin päin, joka ei ollut liikahtanut senttiäkään. ”Varmasti sinäkin olet innostunut urheasta seikkailustamme?”

Raptor ei sanonut mitään.

”Hei, äläs nyt”, varas jatkoi ja asetti kätensä taistelijan olkapäälle. ”Me jaamme toistemme seuran seuraavan muutaman viikon ajan. Pitäähän sinun jotain sanoa.”

”Älä koske minuun”, tuli ankara vastaus.

Raptorin ääni kaikui hänen kypäränsä läpi kuin raapiva teräs. Ozan säpsähti ja otti kätensä pois välittömästi. Pitkän tauon jälkeen Kherian oli vakuuttunut, että vastausta ei kuuluisi. Sitten tuo mahtava kypärä hievahti hieman, jolloin haarniskan korpinhöyhenet nytkähtivät.

”Olen täällä vain demonien takia, jotka puolustavat artefaktia. Aarteet eivät merkitse minulle mitään.”

Ozan vaikutti hiukan loukkaantuneelta kommentista ja suoristi ryhtiään. ”En ole ahneen ajama. Tai, en ainakaan kokonaan. Minun maineeni koostuu rakkaudesta seikkailua kohtaan ja jahdista tulleesta jännityksestä”, hän sanoi.

Raptor käänsi päätään taas ja jatkoi edellisestä asennostaan. ”Arvokkuus tulee taistelussa.”

”Hei, hei, olen todistanut arvoni satoja kertoja”, Ozan taputti itseään rintaan. ”Ariane, kerro hänelle miten arvollinen olen.” ”En”, Ariane vastasi.



Ovi avautui äänekkäästi narahtaen. Kherian kääntyi ja huomasi majatalonpitäjän seisovan siinä, katsomassa heitä kolmea. ”Pois siitä!” hän karjaisi. ”Lapsilta on pääsy kielletty näissä toimitiloissa!”

”Emme ole toimitiloissa”, Jonty vastasi. ”Olemme jalkakäytävällä.”

Majatalonpitäjä ei ottanut kommenttia hyvällä ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Kolme poikaa juoksi kadun toiselle puolelle turvaan.

”Näetkös”, Balek sanoi. ”Sanoinhan, että hän oli siellä.”

”Kuulitteko hänet?” Jonty kysyi. ”Hän kuulosti pelottavalta!”

”No tietenkin hän kuulostaa, typerys”, Balek sanoi. ”Hän on taistelija!”

”Hiljaa”, Kherian sanoi. ”Minä mietin.”

Sanat tulivat niin rauhallisen vaikuttavasti, että kaksi poikaa totteli sanomatta mitään. He seisoivat kadulla, lumi peittäen jokaista kattoa ja pensasta, ovea ja kylttiä.

”Minun pitää tavata hänet”, poika sanoi vihdoinkin. Jonty ja Balek katsoivat toisiaan.

”Hän ei varsinaisesti ole ystävällistä tyyppiä, Kher”, Jonty mainitsi ja vilkaisi nuorta tyttöä, joka kuljetti kolmea ratsua katua pitkin heitä kohti. Niiden kaviot kopisivat kiveä vasten. ”En usko, että voit vain mennä hänen luokseen ja tervehtiä.”

”Tiedän sen, mutta voi kestää ikuisuus kunnes saan toisen mahdollisuuden. Montako kertaa luulette meidän löytävän hänet istumassa majatalossa?”

”En tiedä”, Balek sanoi. ”Isäni paikka on melko kuuluisa.”

Kherian katsoi ylös, heiluvaa Varrockin miekkakaupan kylttiä kohti. Ihmisiä käveli yhä katua pitkin ja muutama heidän ikäistään lasta oli kerääntynyt sinne etsimään raikasta, koskematonta lunta ja loput leikkivät aukiolla. ”Minun pitää tehdä jotain tehdäkseni häneen vaikutuksen.”

”Kuten mitä?”

Pidempi, terävämpi narina kuului kadulta. Kolme poikaa katsoi, kun Blue Moonin majatalon ovi avautui taas. Nuori tyttö oli pysäyttänyt hevoset, jotka olivat ilmeisesti heidän vakoamiaan seikkailijoita varten. Ozan tuli ensimmäisenä ja pysähtyi hetkeksi venytelläkseen. Seuraavaksi tuli Ariane, joka heilautti taas päätään. Kherian veikkasi, että hän tekee niin useinkin Ozanin seurassa.

Raptor tuli viimeisenä ja jäi tarkkailemaan katua. Hän kantoi suurta piikkipalloa ja valtavaa kilpeä, joka näytti hyvin painavalta. Kherian huomasi yhden hevosen olevan isompi kuin kaksi muuta. ”Jos aiot tehdä jotain, sinun on paras tehdä se nyt”, Jonty sanoi.



Kherian katseli ympärilleen ja alkoi panikoida. Mitä hän muka voisi tehdä? Tanssia lumessa? Tehdä kärrynpyöriä? Sanotaan, että Raptor on tuhansien sotien paaduttama veteraani. Mitä ihmettä nuori varrockilainen poika voisi tehdä saadakseen hänen huomionsa? Yhtäkkiä, hänellä välähti. Hän huomasi käsiensä liikkuvan. Kykenemättä sanomaan varmasti mitä oli tekemässä, Kherian kyyristyi ja nappasi kourallisen lunta.

Jonty taputti häntä olkapäälle ja puri huultaan. ”Öööh, jos ajattelet sitä, mitä luulen sinun ajattelevan, suosittelisin sinua lopettamaan sen ajattelemisen.” Neuvosta välittämättä Kherian muodosti lumesta pallon, jota hän piti kädessään. Hän seisoi ja katseli Raptoria, joka oli kääntänyt selkänsä häneen päin säätääkseen hevosensa jalustimia. Hän tunsi kätensä tärisevän kun hän tähtäsi, kieli keskellä suuta.

”Kher, älä!”

Kherian heitti lumipallon ja se kulki ilman halki kuin aika olisi hidastunut. Sen lento kesti useita tunteja sekuntien sijaan, ja menisi varmasti huti muutamalla metrillä.

Sitten se osui ja hajosi Raptorin takaraivoon.

Jäisessä kaupungissa koko katu jäätyi uudestaan.

Jokainen ihminen kääntyi ja katsoi. Lapset seisoivat ja tuijottivat, suut ammollaan. Aikuiset peittivät suunsa ja sulkivat silmänsä. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan, kuin pienikin liike olisi saanut aikaan katastrofisen raivon, joka pian varmasti seuraisi.

Piinallisen pitkän hiljaisuuden jälkeen Raptor kääntyi nopeasti. Vaikka hänen silmiään peitti paksu teräs, Kherian tunsi miten hän tutkaili katua löytääkseen hyökkääjänsä.

”Kuka heitti tuon?” hän kysyi. Sanat täyttivät koko kadun. Kun hän sai hiljaisuuden vastauksekseen, hän puhui taas. ”Minä kysyin, kuka heitti sen?”

”Hän teki sen”, kuului ääni Kherianin takaa. Kherian kääntyi nähdäkseen Balekin osoittamassa häntä. Pelko kulki Kherianin selkäytimen läpi, hänen suunsa kuivui ja luunsa muuttuivat hyytelöksi.

Tämä oli se hetki.

”Hei, äläs nyt”, Ozan sanoi kiireisesti ja antoi heikon naurun, kun Raptor alkoi lähestyä Kheriania. ”Lapsi ei tarkoittanut sillä mitään pahaa.”

Raptor ei kiinnittänyt häneen huomiota ja lähestyi entisestään. Kherian seisoi hänen edessään niin pelokkaana, ettei kyennyt juoksemaan. Kun valtava mies - jättiläinen! - lähestyi, Kherian lukitsi polvensa ja pakotti itsensä hengittämään. Hänen mielessään vilisi. Hän yritti keksiä tapaa, jolla tilanteen saisi paremmaksi.

Raptor pysähtyi pojan eteen ja kyyristyi. ”Onko tämä totta?” hän kysyi karmivalla, metallisella äänellä. Kherian nielaisi ja nyökkäsi.

”Selitä, poika”

Vaikka hänen kaksi kaveriaan seisoivat hänen vieressään, Kherian tunsi olevansa ypöyksin. Hampaat kalisten Kherian nousi pystyyn, katsoi Raptorin kypärään päin ja puhui niin rohkeasti kuin pystyi. ”A-arvokkuus tulee ta-taistelussa.”

Raptor ei vastannut. Hetki tuntui paksulta ja painavalta, kuin olisi ollut kuplassa, jota ei voisi puhkaista. Koko muu katu katosi, Varrock ja Gielinor unohtui. Niiden muutaman kauhean, loistavan sekunnin aikana Kherian ja Raptor olivat ainoat henkilöt koko maailmankaikkeudessa.

Lopulta soturi örähti. ”Varmista, että muistat sen.” Raptor kääntyi ja käveli takaisin hevosten luokse. Ariane huoahti helpotuksesta hevosensa päällä ja Ozankin rauhoittui.

”Hyvää joulua!” Kherian huusi. Raptor ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota, vaan kulki takaisin katua pitkin. Ozan taas naurahti ja heilutti. ”Samaa teillekin pojat. Olkaa iloisia, että selvisitte kokemaan sen!”



Kun kolme seikkailijaa matkusti kohti kaupungin portteja, Jonty huitaisi Kheriania käteen. ”Sinä tollo! Jouduit melkein murskatuksi!”

Kherian nauroi ja rapsutti kaulaansa. ”Niinpä tein, enkö tehnytkin? No, minähän yritän jatkuvasti sanoa, että minusta tulee vielä jonain päivänä seikkailija!” Hän taputti Jontyn olkapäätä kulkiessaan hänen ohitseen ja nappasi lähellä olevan roskiksen kannen. Hän kääntyi ystäviään kohti ja ärjyi leikkisästi.

”Tulkaahan, vai ettekö uskalla kohdata mahtavaa Kheriania?”

Jonty ja Barak katsoivat toisiaan ja harkitsivat mahdollisuutta, että heidän toverinsa oli tullut hulluksi. Sitten he nauroivat ja syöksyivät jahtaamaan Kheriania keskusaukiolle, huutaen ja karjuen, heidän kenkiensä potkiessa lunta, joka levisi kylmään yöilmaan.



Lähteet: Worth Comes in Battle

Tehnyt:
Alkuperäisteksti: Ben Hennessy (Jagex)
Suomennos ja logo: Voya
Kuva

Muokattu viimeksi: 23:42 09.01.2015