Lore
[Lore] Tumeken's Dream


Kuva
    Tässä on suomennettu pätkä kirjasta, jonka Icthlarinin ylipappi lähetti minulle Menaphoksesta. Pitäkää kuitenkin mielessä, että menaphoksen kieli ei ole suurin vahvuuteni, joten tämä käännös ei välttämättä vastaa alkuperäisversiota täydellisesti.

    Siitä huolimatta uskon saaneeni sen pääajatuksen. Teksti on vertauskuvallinen tarina aavikkojumalista. Uskoisin, että sitä käytettiin menaphoslaisten uskomusten ja arvojen levittämiseen. Hyvin mielenkiintoista.


      – Reldo


Kuumuus hohtaa kuivalla maalla, päällä hiekkaisten dyynien,
Vaaleat kallot, ikuisilla virnistyksillään:
Kharid, näennäisesti karu, mutta silti sieltä löytyy elämää.
Liskot kipittelevät, kasvit juovat Elidistä ja aavikon asukkaat riemuitsevat.
Auringon jumala, valon herra, näiden maiden hallitsija: Tumeken herää tänä aamuna.


Tumeken

Tumeken saapui kauan sitten tähän maailmaan, jonka tunnemme RuneScapena,
Mistä hän tuli, sitä emme tiedä.
Silloin maa oli kukoistava, tuore ja uusi.
Ollen auringon jumala, hän päätti siunata aavikon,
Nimeten sen Kharidiksi, auringon ruumiiksi, ja toi kansansa tähän paikkaan.

Kharid oli ankara, mutta Tumekenin kansa kukoisti,
Tuoden elämää eristäytyneisyydestä ja rauhassa elämisestä.
Tumeken oli tyytyväinen, mutta kaipasi seuraa,
Sillä huolimatta rakkaudestaan kansaansa kohtaan, hän oli yksin jumalien joukossa,
Joiden seuraajat eivät uskaltaneet matkata ankaralle aavikolle, koska he eivät kunnioittaneet häntä.

Elidinis

Tumekenin oli aika mennä tutkimaan maitaan,
Vaeltaen hiekkadyynien seassa etsien kuningatarta, jonka kanssa jakaa vallan,
Väsyen päivä päivältä, tuloksetta.
Kunnes eräänä päivänä hän löysi kauniin Elidin,
Josta hän joi ja huomasi virkistyneensä.

Hän jatkoi matkaansa joen lähteelle,
Sillä Kharidin hiekan joukossa oleva elämän lähde
Ei voisi olla mikään muu kuin elämän olemus.
Ja näin hän tapasi Elidiniksen, hänen kasvonsa yhtä kauniit kuin joki,
Ja rakasti kaikkia hänen piirteitään, kuten hän rakasti hänen.

Icthlarin

Siten taivaan valo ja elämän vesi tulivat yhdeksi:
Elämästä tuli kuolema pojan muodossa, Icthlarin.
Mutta aavikolla kuolemaa ei pelätty.
Kun Tumeken ja Elidinis toivat elämän, heidän poikansa toi tasapainon,
Välittäen niistä jotka menehtyivät, ja johdatti heidät turvallisesti tuonelaan.

Kuten isänsä, hänkin toi oman kansansa RuneScapeen:
Heimo voimakkaita taikuuden käyttäjiä, kuoleman ja sotimisen mestareita.
Aavikolla he taistelivat, ja mailla kaukaisilla, ja aavikon lapset itkivät.
Joten Icthlarin käänsi selkänsä heille, palaten isänsä luokse,
Ja hänen arvostuksensa palautui kansan joukkoon.

Amascut, The Devourer

Oli myös tytär, Amascut, punahiuksinen ja kaunis,
Vaikka hänen tasapainonsa olikin eri laatua.
Kun hänen veljensä huolehti kuolleiden sieluista,
Hän huolehti heidän ruumiistaan samalla kunnioituksella,
Päättäen elämän, kuoleman ja jälleensyntymisen kiertokulun.

Mutta nähdessään veljensä heimon, hänen mielensä järkkyi,
Tuoden kuolemaa ja tuhoa kuin se olisi ollut hänen kutsumuksensa.
Vannoen kostoa, hän toi täydellistä tuhoa, sekä fyysistä että henkistä,
Ja aavikon lapset alkoivat pelätä häntä, sillä hänestä oli tullut
Hirviömäinen. Vääristynyt. Valehtelija. Pettäjä. Sielujen tuhoaja.

Tumekenin Uni

Nähdessään itseään lastensa epäonnistumisissa, Tumeken tuli surulliseksi.
Icthlarinin paluu suosioon piristi häntä hieman,
Ja niin hän nimitti poikansa hallitsemaan sijastaan hänen lepoaikanaan.
Täten Tumeken jätti vaimonsa, jonka silmistä valui kyyneleitä,
ja poikansa, joka seisoi ylpeänä, sekä tyttärensä, joka oli täynnä vihaa.

Tumeken vaipui syvään uneen, neljäksi päiväksi ja neljäksi yöksi,
Jossa hän uneksi matkasta aavikollaan,
Matkaten sen rajoille löytääkseen itsensä uudestaan.
Sanotaan, että jokaisena päivänä hän löysi uuden osan itseään,
Antaen sille muodon ja henkilöllisyyden, auttamaan häntä hallitsemaan.

Ja niin alkoi Tumekenin uni.

Ensimmäinen päivä - Het

Unensa ensimmäisenä päivänä Tumeken päätti matkata aavikon pohjoisimmille alueille, jonne ihmisten iso kaupunki oli syntynyt. Al Kharid: auringon ruumiin kaupunki. Matkallaan pohjoiseen hän pysyi lähellä Elidin matalikkoa ja näki monia ugthankeja ja kameleita täyttämässä kyttyröitään. Kun tuli aika poistua joelta, Tumeken täytti vesisäiliönsä Elidin olemuksella jatkaakseen matkaansa virkeänä ja pitääkseen muiston Elidiniksestä.

Mukavan matalikon luota lähtemisen jälkeen hän ohitti monia kansalaisia. Mitä pitemmälle hän meni, sitä heikommilta he näyttivät. Heidän ruumiinsa voimattomia ja terveys huono, aavikko oli hitaasti heikentämässä heitä. Tumeken auttoi heitä niin hyvin kuin pystyi, jakamalla vettänsä ja kantamalla huonovointisia, mutta sisimmässään hän sääli niitä ihmisiä, jotka olivat liian heikkoja selviytymään aavikolla.

Ei kestänyt kauaa kun hän löysi itsensä ohittamassa vuorijonoa aavikon pohjoisella rajalla, jossa hän törmäsi mieheen. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen mies – hän seisoi suorana solan keskellä, piti käsiään kuin olisi kannatellut koko vuorta - pitäen kulkuväylän auki niille, jotka pakenivat aavikolta. Hän oli yhtä vakaa kuin häntä ympäröivä kivi, hämmästyttävä näky: lihaksikas, oliivi-ihoinen - täydellinen ihmismuoto. Voima ja terveys suorastaan huokuivat hänestä.

Tumeken lähestyi miestä ja sanoi: ”Sinä olet selvästi vahvin miehistä. Minä annan sinulle palan itseäni, jotta voit auttaa minua hallitsemaan tätä aavikkoa, toimia esimerkkinä ihmiselle, jotta he pitäisivät huolta fyysisestä hyvinvoinnistaan, jolloin hekin voisivat saada Tumekenin siunauksen.” Ja niin vähäisempi jumala Het oli syntynyt. Tumeken oli iloinen päivän työstään ja palasi leiriinsä aavikon keskelle valmistautumaan huomisen matkaan.

Toinen päivä - Apmeken

Unensa toisena päivänä Tumeken päätti matkata aavikon länsialueille, missä tiedettiin olevan kaksi vastakkain olevaa ihmisten leiriä. Hän vaelsi korkeiden dyynien ja kivisten kallioiden yli ja ohitti jumalanpalveluksen hahmojen kunnioittamiseen tehtyjä pyramideja, kunnes hän lopulta pääsi kahden leirin rajalle.

Siellä hän näki miehiä, naisia ja lapsia molemmista leireistä, kohdaten toisensa rajalla. He olivat kiihkeästi riitelemässä, mutta eivät vain yhdestä asiasta. Isosta ryhmästä oli jakautunut pienempiä ryhmiä, jotka juoruilivat, väittelivät, tappelivat ja syyttivät toisiaan kaikista mahdollisista asioista, joita pystyi keksimään. Tumeken tuli surulliseksi nähdessään seuraajansa niin katkeroituneina.

Sitten, väkijoukon takaa, hän huomasi apinoita, jotka sukivat toisiaan, leikkivät ja oppivat yhdessä, jakoivat ruokaa ja juttelivat iloisesti. Kun hän kutsui apinoita luokseen, kaksi heimoa oli hämmästyneitä, kun yksi apinoista pinkoi Tumekenin luokse ja kapusi leikkisästi jumalan hartioille. Sitten, katsottuaan toisiaan, heimot ymmärsivät miksi hän oli päättänyt siunata apinan eikä heitä ja lupasivat parantaa tapansa.

Tumeken silitti apinan leukaa ja sanoi: ”Sinä olet selvästi sosiaalisin kaikista olennoista, tuoden hupia ja iloisuutta ympärillesi. Minä annan sinulle palan itseäni, jotta voit auttaa minua hallitsemaan tätä aavikkoa, toimia esimerkkinä kansalleni seuran iloista, jotta hekin voisivat saada Tumekenin siunauksen." ja niin vähäisempi jumala Apmeken oli syntynyt. Tumeken oli iloinen päivän työstään ja palasi leiriinsä aavikon keskelle valmistautumaan huomisen matkaan.

Kolmas päivä - Crondis

Unensa kolmantena päivänä Tumeken päätti matkata aavikon itäalueille, missä oli suuri suoalue, joka reunusti vielä suurempaa kaupunkia, Ullekia. Siellä Tumeken toivoi näkevänsä seuraajansa hurskaimmillaan, koska se oli kaikista isoin aavikon siirtokunnista.

Ullekin kansalaiset juhlivat hänen saapumistaan ja pitivät juhlat hänen kunniakseen, hänen kieltäytymisestään huolimatta. He lähettivät useita kirvesmiehiä keräämään puita tuliinsa ja lukuisia metsästäjiä metsästämään petoja ruoaksi. Vettä ja viinaa tuli valtavista säiliöistä ja hedelmäkasat kasaantuivat ihmisten korkuisiksi. Tumekenin silmät avautuivat, kun hän näki kaiken sen tuhlaavuuden. Tulet kasvoivat yli kymmenen kertaa korkeammiksi kuin tavallisen ruoan paisto tarvitsisi ja lihavat miehet vain loikoilivat tuoleissaan, tunkien kuolaaviin suihinsa lisää ruokaa.

Alakuloisena, jumala päätti lähteä kaupungista. Hän kulki suon läpi, jolla hän näki krokotiilin. Eläin oli lipevä, mutta voimakas - sillä oli kiihkeät silmät, joissa olisi kuunvalossa voinut nähdä kimallusta. Se oli väijymässä saalista ruokojen takana, hitaasti, hiljaisesti, kunnes se oli tarpeeksi lähellä syöksymään uhrin kimppuun. Pedon jäljittämä pikkueläin taisteli viimeisillä voimillaan, mutta lopulta krokotiili voitti - hyvin ansaittu ateria.

Tumeken sai krokotiilin huomion, nyökkäsi ja sanoi: ”Sinä olet selvästi neuvokkain kaikista olennoista, ottaen mielihyvää metsästyksestä vain omia tarpeitasi varten. Minä annan sinulle palan itseäni, jotta voit auttaa minua hallitsemaan tätä aavikkoa, toimia esimerkkinä kansalleni olemaan hemmottelematta itseään liikaa, jotta hekin voisivat saada Tumekenin siunauksen." Ja niin vähäisempi jumala Crondis oli syntynyt. Tumeken oli iloinen päivänsä työstä ja palasi leiriinsä aavikon keskelle valmistautumaan huomisen matkaan.

Neljäs päivä - Scabaras

Unensa neljäntenä päivänä Tumeken päätti matkata aavikon eteläalueille. Paljoa löydettävää siellä ei ole, mutta se oli viimeinen paikka mitä hän ei ollut tutkinut, ja niin hän lähti matkaan. Kuumuus oli erityisen ankara sinä päivänä, mutta siitä huolimatta Tumeken meni kohti loputtomia dyynejä.

Tunnit kuluivat tapahtumatta mitään. Yhtään elävää olentoa ei tullut jumalan tielle – ei pienintäkään. Aurinko jatkoi jumalan uuvuttamista, polttaen ja näännyttäen häntä. Tumeken katsoi vesisäiliötään saadakseen Elidin elämän verta, mutta huomasi sen olevan tyhjä - hän oli käyttänyt sen edellisillä matkoillaan, eikä muistanut täyttää sitä. Tietäen ahdinkonsa, hän tiesi, että hänen pitäisi löytää suoja kuumuudelta ja levätä, ettei hän menehtyisi aavikolla.

Lähestyessään rajojaan hän näki tunnelin sisäänkäynnin, joka johti syvälle aavikon alle, antaen hänelle viileän paikan levätä. Vietettyään luolassa lukuisia tunteja, yksinäisyys sai hänet tuntemaan itsensä hylätyksi. Tänä aikana hän näki pienen koppakuoriaisen kaivautuvan luolaan, mutta kun se huomasi Tumekenin, se kaivautui pois. Tunti myöhemmin kuoriainen tuli ulos toisesta tunnelista, mutta lähti heti huomattuaan jumalan olevan vieläkin siellä.

Kun tunti kului uudestaan, kuoriainen palasi jälleen. Tällä kertaa Tumeken oli kuitenkin valmiina, nappasi sen ja sanoi: ”Sinä olet selvästi epätavallisin olio. Kaivat tunneleita eristyksessä ja vältät tapaamista jopa minun, jumalasi, kanssa. Minä annan sinulle palan itseäni, jotta autat minua hallitsemaan tätä aavikkoa, näyttäen kansalaisille mitä heistä voi tulla, jos he pysyvät liian eristyneinä." Ja niin vähäisempi jumala Scabaras oli pakotettu syntymään, viimeisenä vähäisistä jumalista.

Tumeken kaipasi kovasti vaimoaan ja lapsiaan. Scabaras oli herättänyt hänessä ajatuksia, jotka saivat hänet lopettamaan unensa. Koska, virheistään huolimatta, he eivät olleet enempää virheellisiä kuin hän. Yö oli nyt tullut, joten Tumeken poistui luolasta ja palasi leiriinsä aavikon keskelle – ei kuitenkaan levätäkseen seuraavan päivän matkaa varten, vaan herätäkseen unestaan.

Ja niin loppui Tumekenin uni.

Kuumuus hohtaa kuivalla maalla, päällä hiekkaisten dyynien,
Vaaleat kallot, ikuisilla virnistyksillään:
Kharid, näennäisesti karu, mutta silti sieltä löytyy elämää.
Liskot kipittelevät, kasvit juovat Elidinistä ja aavikon asukkaat riemuitsevat.
Auringon jumala, valon herra, näiden maiden hallitsija: Tumeken herää tänä aamuna.



Lähteet: Tumeken's Dream

Tehnyt:
Alkuperäisteksti: Stephen Rowley (Jagex)
Suomennos: Voya
Kuva

Muokattu viimeksi: 23:42 09.01.2015