Lore
[Lore] Fall of Six, The


Kuva

Kirjoittaja tuntematon, otettu Barrowsista löytyneestä murenevasta kääröstä. Alkuperäinen kirjoitusaika tuntematon.

Sain hiljattain riekaleisen käsinkirjoitetun käärön oudolta vanhalta mieheltä, joka elää Morytanian syvimmissä ja synkimmissä osioissa. Tämä käärö on selvästikin muinainen ja antaa mielenkiintoisen uuden näkökulman kuuluisasta Barrowsin legendasta. En ole täysin varma siitä kuka hän oikein oli, mutta hän lopetti kirjeensä sanoin ”Kaiva, kaiva, kaiva” – ehkäpä hän on elänyt Morytaniassa liian pitkään.

– Reldo


Muukalainen katselee

Muukalainen oli tarkkaillut etäisyydestä sotaretken etenemistä joen itäpuolella oleviin maihin. Hänen luomettomat silmänsä olivat keskittyneet kuuteen komentajaan, joiden haarniskat kiilsivät ja aseet olivat valmiina taistelemaan tulevia vastustajia vastaan. Jokaisen komentajan takana seisoi joukko sodan paaduttamia sotilaita, joiden haarniskat säkenöivät jopa näiden kuolleiden maiden haaleassa valossa. Nämä valon tuojat aikoivat suunnata syvälle Hallowvalen ytimeen.

Veljeksiä oli kuusi. He olivat tulleet eräästä Misthalinin pienemmistä kaupungeista – he olivat osoittaneet taistelutaitonsa jo silloin, vaikka maanviljelyaskareet veivätkin suuren osan heidän ajastaan. Jos he olisivat eläneet minä tahansa muuna ajanjaksona, heidän elämänsä olisivat olleet täynnä epävarmuutta. Tämä kuitenkin on jumalasodan aikakausi, joten sen tapaisille miehille oli useita mahdollisuuksia saada mainetta ja kunniaa.

Se oli heidän maineenhimonsa, joka johdatti muukalaisen heidän luokseen. Vaikka he olivatkin olleet ehdottomasti kotikaupunkinsa parhaat, he halusivat olla parempia kuin kukaan muu mies maan päällä. Muukalainen oli luvannut heille tämän, sillä hän tunsi voiman ja pystyi antamaan sitä. Hän on pitkän elämänsä aikana vaeltanut lukuisiin kaukaisiin maailmoihin, joissa hän on kerännyt paljon mystistä tietoa sekä lukuisia artefakteja, joilla oli arvoa ja voimaa. Hänen antamansa aseet ja haarniskat saivat miehet ahneuden valloittamiksi. Jos he eivät olisi antaneet ahneuden sokaista itseään, olisivat kuulleet muukalaisen äänen kierouden tai olisivat nähneet hänen huppunsa alla olevat petolliset silmät, he olisivat ehkä valinneet toisin.

Sotaretki eteni hyvää vauhtia yhä syvemmälle pimeyteen. Vuoden ajan useita taisteluita taisteltiin, kuten se jota muukalainen katseli juuri nyt. Joukot taistelivat rohkeasti omia taitojaan vastaavia vihollisia, kun veljekset murskasivat voimakkaimpia vastustajia. Ahrim, veljeksistä vanhin, murensi vihollisensa voimakkailla loitsuillaan, jotka heikensivät heidän voimiaan ja halua taistella. Dharokin ja Guthanin, toiseksi ja kolmanneksi vanhimpien, ei tarvinnut heikentää vihollisiaan päihittääkseen heidät – suuri kirves repi raajat heidän ruumiistaan ja keihäs lävisti heidän sisäelimensä.

Veljekset olivat voimakkaimmillaan ollessaan yhdessä, taistelemassa rinta rinnan ja selkä selkää vasten. Jos joku vihollisista onnistui selviämään tarpeeksi kauan saadakseen mahdollisuuden iskeä, Karil ampui heidät täyteen ammuksia lennättäen heidän taaksepäin. Tämä taistelu oli sotaretken armottomin ja verisin tähän asti. Veljeksien itsevarmuus ja taidot olivat kasvaneet vuosien aikana, kun heidän kantamansa voima sai heidät tuntemaan itsensä voittamattomiksi. Se teki heistä eläviä sankareita heidän joukkojensa edessä. Muutamat vahingoittuneet vihollisjoukot yrittivät paeta, mutta heidätkin saatiin kaadettua. Torag iski heidät maahan vasaroillaan, kun Verac teki heidän rukouksistaan hyödyttömiä ja repi heidän lihansa irti luistaan. Jälleen voittoisa taistelu.

Muukalaisen suulle tuli pieni hymy. Hän ajatteli, ”Todellakin, he ovat arvollisia. Aika on koittanut”, ennen kuin lähti laskeutumaan kukkulalta kohti taistelukentän jäännöksiä ja sieltä leiriin, jota veljeksien armeija oli juuri rakentamassa.

Sopimus, toteutettu

Muukalaisen saapuessa oli jo tullut iltahämärä. Leirissä kuului paljon laulamista, naurua, päivän taistelun voiton riemuitsemista ja urhoollisuustarinoita. Erilaisia petoja paistui hitaasti avoimien tulien päällä olevissa vartaissa. Tulen rätinä peittyi juhlinnan ääniin ja sen kipinät tanssahtelivat iltahämärässä. Hän kulki jätteiden poikki suoraan veljeksiä kohti. Kun yhä useammat huomasivat hänen läsnäolonsa, hiljaisuus täytti koko leirin, kuin muukalainen itse olisi pitänyt heidän suitaan kiinni.

Ympärillä oleva armeija näki vain sen miten kaapuihin pukeutunut muukalainen tuijotti jokaisen veljeksen silmiin, mutta veljeksille se oli hetki, jona he tajusivat kohtalonsa. He jähmettyivät paikoilleen yhtäaikaisesti, kun he lopulta tajusivat muukalaisen kanssa tehdyn sopimuksen hinnan. Misthalin tuntui niin kaukaiselta, eri maalta hyvin kaukaisessa ajassa. Veljekset, jotka olivat olleet veren, verenvuodatuksen ja yhteisen sopimuksen yhdistämiä, seisoivat nyt yksin. Heidän voimansa olivat erottaneet heidät tavallisista kuolevaisista, nyt se oli erottanut heidät toisistaan.

Muukalaisen hiljainen viesti kuului vain veljesten mielissä – käheä, juonitteleva kuiskaus: Aika on tullut, soturini. Antamani lahjani on palvellut teitä hyvin, ja te olette voineet palvella jumalaanne. Nyt teidän on aika uskoutua minulle… minun jumalalleni. Te seisotte valppaina odottaen Hänen paluutaan, ja silloin te olette hänen kunniakkaan armeijansa komentajia – me saamme voiton vallankaappaajaa vastaan. Mutta ensin, teidän täytyy kuolla…

Veljekset astuivat askeleen taaksepäin ja tiukensivat otetta aseistaan, mutta muukalainen ei hyökännyt. Lyhyen hetken jälkeen – joka tuntui veljeksille ikuisuudelta – muukalainen kääntyi ja lähti leiristä, jälleen kärventyneen taistelukentän läpi. Veljekset vain seisoivat paikoillaan järkyttyneinä oudon hahmon kadotessa leiristä, vaeltaen pimeyteen. Hiljaisuus ja kireä ilmapiiri kuitenkin pysyi. Muukalainen palasi jälleen taistelukentän vieressä olevalle kukkulalle ja katseli kun viimeinenkin valonpilkahdus katosi taivaalta ja nuotiot sammuivat.

Aamunsäteet tulivat hitaasti leiriin, kuin peto vaanimassa saalistaan. Aamunpaiste palautti joidenkin sotilaiden toivoa, mutta veljekset pysyivät hiljaisina, kuin olisivat imeneet kaikkien sotilaiden viimeiltaisen epäilyksen ja epätoivon itseensä. Leiri oli rikkinäinen ja heidän oli aika jatkaa matkaa yhä syvemmälle näiden synkkien maiden ytimeen. Muukalaisen kohtaamisesta huolimatta, veljeksillä oli tarkoitus. Vaikka he eivät tienneet sitä kokonaisuudessaan, he jatkoivat matkaansa rohkeasti.

Hävitys

Tuon kohtalokkaan yön jälkeen seurasi useita taisteluita. Viholliset vahvistuivat sekä määrältään että voimiltaan. Muukalainen oli nyt näkyvämmin tarkkailemassa heitä, eikä enää piilottanut läsnäoloaan. Veljekset jatkoivat taistelemista, mutta vaikka he olivat sankareita joukkojensa keskuudessa, he alkoivat hidastua ja tehdä virheitä. Ahrimin loitsut eivät osuneet, Dharokin ja Guthanin voimat heikkenivät päivä päivältä. Karil ei enää ehtinyt osumaan kohteisiinsa ennen kuin ne ehtivät vahingoittamaan hänen veljiään. Torag hidastui ja Verac näytti aiheuttavan vähemmän pelkoa vastustajissaan. He olivat mustelmien peittäminä ja vuotivat, vaatien hoitoa jokaisen taistelun jälkeen.

Nyt, näiden kirottujen maiden sydämessä, auringon laskiessa taivaalla, muukalainen katsoi kun he kasasivat viimeisen leirinsä. Hän katsoi kun he lepäsivät… ja katsoi, kun vihollisjoukot hyökkäsivät heidän leiriinsä – demoneja, susia, koiria, epäkuolleita olentoja ja muita kauhuja. Veljekset taistelivat rohkeasti vielä viimeisen kerran, kutsuen joukkojaan luokseen ja häätivät petoja. Lukuisat heidän miehistään kuoli heidän ympärillään, mutta tappioista huolimatta, he onnistuivat saamaan vihollisen perääntymään. Tappiot olivat kuitenkin suuret.

Aamunsarastuksen aikaan leiriä vahvistettiin, mutta veljekset kaatuivat leiritulen ympärille. Heitä hoidettiin koko päivän jälleen kerran, mutta tällä kertaa he eivät toipuneet. He mumisivat kuumeisesti, heidän haavansa eivät sulkeutuneet ja heidän oli hankalampi saada henkeä. Kuolemaisillaankin he taistelivat pimeyttä vastaan ja pitivät elämästä niin vahvasti kiinni kuin pystyivät, mutta niin kuin auringon täytyy väistyä pimeyden tieltä, oli heidänkin kohtalonsa väistämätön. Kun viimeiset valonsäteet hälvenivät, niin myös veljekset ja sotaretki heidän mukanaan. Suru ja epätoivo täyttivät leirin. Jäljellä olevat komentajat tajusivat, että ilman johtajiaan heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia ja että heidän pitäisi kääntyä heti takaisin, jotta heillä olisi edes pieni toivo selviytymisestä. Veljeksien rohkeuden takia he vannoivat tehdä viimeisen teon kunnioittaakseen veljeksien uhrauksia.

Kuuden päivän ajan selviytyjät kaivoivat maata ja rakensivat hautakammioita veljeksille. Kuuden yön ajan viholliset saartoivat heidän leiriään, ilkkuen heidän menetyksiään. He rikkoivat heidän yhteishenkeään, mutta eivät hyökänneet. Muukalainen ei nauttinut tästä – hän ei pitänyt kummastakaan osapuolesta – hänen osallisuutensa oli valmis. Viimeisenä päivänä hän katsoi kun hautakammiot peitettiin ja veljeksien armeijan jäänteet aloittivat pitkän matkan kotiin. Kun he olivat poistuneet näköpiiristä, muukalainen lähestyi veljeksiä, jotka olivat tällä kertaa kuolleina makaamassa hautakummuissaan.

Hän levitti käsiään hautakumpujen keskellä ja puhui häijyä muinaista kieltä tehdessään muinaista taikuutta. Violetti valo ilmestyi hänen eteensä, meni maan läpi ja sitä kautta jokaiseen hautakumpuun.



Lähteet: The Fall of Six

Tehnyt:
Alkuperäisteksti: Stephen Rowler (Jagex)
Suomennos: Voya
Kuva

Muokattu viimeksi: 12:57 14.02.2015