Lore
[Lore] Coat Thief, The


Kuva

Seuraavan on kirjoittanut Black Guardin komentaja Veldaban kolme viikkoa ennen Forgiveness of a Chaos Dwarf -questin tapahtumia.



Tyttö käveli Black Guardin päämajaan keskellä päivää, antaen hyvin ison hymyn ovella olevalle vartijalle. Hänen silmänsä olivat kuin timantit ja hiukset kuin Dondakanin kaivoksen kulta. Hän kantoi isoa karhunnahkatakkia, joka oli värjätty violetilla ja punaisella. Hän ei kuitenkaan kävellyt kuten sellainen, jolla olisi varaa noin kalliiseen takkiin.

Hän liikkui huojuen, kuin huonosti öljytty kone.

Hän lähestyi minua ja sanoi: ”Komentaja Veldaban?”

Nyökkäsin. Useimpien ei tarvinnut kysellä kuka minä olen.

“Komentaja, tarvitsen apuasi.” Pystyin haistamaan hänen hengityksessään alkoholia – se oli varmaan hänen itsevarmuutensa lähde. ”Minun veljeni on kadonnut,” hän sanoi. ”Hän oli Itä-Keldagrimissa matkalla kärryasemalle.”

Istuin alas ja kehotin häntä tekemään samoin. Hän istui tuolin reunalla hetken kuin ei olisi ollut varma kestäisikö se hänen painonaan, mutta lopulta hän istuutui kunnolla ja laittoi jalkansa ristiin.

“Onko neidillä nimikin?” kysyin.

“Hilda,” hän vastasi.

“Kerro mitä tapahtui, Hilda.”

”Hän oli kävelemässä palatsin eteläseinää pitkin,” hän sanoi. ”Odotin häntä kärryasemalla, mutta hän ei tullut.”

Rypistin otsaani. ”Mitä hän teki palatsin eteläseinällä? Se ei ole paras reitti kärryasemalle.”

Hänen kasvoillaan vilahti paniikki, mutta hän onnistui muuttamaan sen yllättyneisyydeksi.

”Ai eikö?” Hän räpytteli timanttisia silmiään ja laittoi takkiaan niin, että se paljasti hieman enemmän hänen paljasta jalkaansa.

En kiinnittänyt siihen huomiota. ”Minne te aioitte suunnata kärryillä?” kysyin.

Hän näytti jälleen hyvin hermostuneelta, mutta tällä kertaa hän tuli hyökkääväksi. ”Mitä väliä sillä on?”

”Sillä on väliä,” sanoin, ”koska en halua, että minulle valehdellaan.”

Ovi avautui äänekkäästi. Timanttisiin nenä- ja korvakoruihin pukeutunut nainen seisoi sisäänkäynnillä. ”Komentaja Veldaban!” hän ärjyi. Sitten hän huomasi Hildan ja huusi kuin tehtaan höyrypilli. ”Minun takkini! Tuo tyttö varasti takkini!”

Tulokas oli huitomassa oviaukossa, mutta hänen tiellään oleva Black Guardien joukko esti häntä lähestymästä. Hilda nojasi eteenpäin ja kuiskasi, ”Tarvitsen apuasi, komentaja. Olisitko oikeasti puhunut minulle, jos olisin näyttänyt idästä tulleelta?”

“Tietenkin olisin”

Hilda nousi ylös ja katsoi minua epäuskoisesti. ”Oikeastiko?”

Tiesin hänen olevan oikeassa. Olisin kyllä puhunut hänelle jos hän olisi päässyt luokseni, mutta hän ei olisi päässyt niin pitkälle jos olisi näyttänyt idästä tulleelta. Olin tehnyt päätökseni.

Hilda alkoi ottaa takkiaan pois. Nousin ja autoin häntä, ja sitten vein sen ovella olleelle naiselle. ”Tämä nuori neiti löysi takkisi ja toi sen tänne,” sanoin.

“Hän varasti sen!” nainen huusi. ”Olin torilla ja pidin sitä kädelläni ja hän vain nappasi sen.”

Hymyilin leveästi kun annoin hänelle hänen takkinsa. ”Neiti, väitättekö että hän varasti takkinne ja toi sen minulle, kun hän tiesi että tulisitte raportoimaan varkaasta?”

“Mutta… tietenkin hän varasti sen! Hän on vain mit… mitätön varas Itä-Keldagrimista.” Neiti tuijotti Hildaa raivoisasti, mutta nyt kun hänellä oli takkinsa, hänen vihansa laantui. Rauhoittelin häntä ja ohjasin hänet ovesta ulos.

Hilda istui alas ja tuijotti minua kuin ei olisi tiennyt, että olin tehnyt hänelle palveluksen. Ojensin käteni. ”Sinun on parasta näyttää paikka, jossa näit veljesi viimeksi.”

Hän tuijotti vieläkin minua, mutta tarttui käteeni.



En ole käynyt Itä-Keldagrimissa vuosiin, ainakaan kunnolla. Minulla ei ole ollut tarvetta kulkea kärryillä tai jokiveneellä. Olin partioinut Idässä ollessani tavallinen vartija, mutta Keldagrimin Black Guardin johto pysyttelee enimmäkseen päämajassaan Länsi-Keldagrimissa.

Ylittäessämme sillan huomasin ensimmäisenä äänen ja hajut. Idässä ihmiset asuivat hyvin tiiviisti. Kaikki isot rakennukset olivat joko tehtaita tai työpajoja. Kansalaiset asuivat enimmäkseen luolaston sivussa olevissa syvennyksissä, joissa he kerääntyivät pienien tulikuoppien ympärille ja käyttivät huopia saadakseen hieman yksityisyyttä. Luolaston katto oli matala ja tehtaiden polttouunien valo hehkui häikäisevästi. Tehtaiden savu ja kaivoksien pöly tekivät ilman tunkkaiseksi.

Hilda vaikutti hyvin erilaiselta kun liityimme väentungokseen. Lännessä hänen itsevarmuutensa oli pakotettua, jonka läpi näkyi hänen jännittyneisyytensä. Idässä hän oli paljon rennomman oloinen.

Hän vei minua etelään palatsin ohi. Palatsi sijaitsee kaupungin keskellä ja joki kulkee sen alapuolella. Se on niin iso, että sen pystyy näkemään mistä päin Keldagrimia tahansa - mutta idästä katsottuna se näyttää vieläkin suuremmalta. Lännestä pystyi näkemään sisäänkäynnin vieressä olevan puutarhan, mutta idässä siinä on vain paljas kivilattia. Suurista tummista kivipalikoista ja rautapilareista koostunut seinä kohosi korkealle yläpuolellemme. Siinä oli muutamia pieniä ikkunoita, joista yhtiöjohtajat voivat katsoa tehtaitaan ja työntekijöitään. Olen ollut yhtiöjohtajien kanssa siellä kymmeniä kertoja ja se näytti selvästi erilaiselta alhaalta katsottuna.

Hilda johdatti minut palatsin eteläpuolella olevalle alueelle, jossa oleva pikkutie kulki palatsin muurin ja muutaman rautarakennuksen välillä. Yksi rakennuksista oli vain puoliksi rakennettu ja kadulla oli muutama lyhyttä rautatankoa. Pystyin näkemään patsaan hyvin. Se seisoi pienelle saarella joen keskellä. Se kuvasti kuningas Alvista, mutta hänen päänsä oli hiljattain korvattu yhtiöjohtajien toimesta.

“Tämä on se paikka,” Hilda sanoi. Hän oli lopettanut tuijottamiseni, mutta hänen äänessään kuului vieläkin pientä mielipahaa. Hän oli pyytämässä apuani, mutta oli liian ylpeä kerjätäkseen sitä. ”Hänet oli lomautettu sulattamosta,” hän sanoi. ”Hän otti vastaan outoja töitä ja...”

Nostin käteni hiljentääkseni hänet, enkä kiinnittänyt huomiota hänen ärsyyntyneeseen ilmeeseensä. Kadulla oli toinenkin hahmo, joka nojasi palatsin muuria vasten. Se huomasi virka-asuni ja käyttäytyi oudosti.

Hän oli kookas mies, jonka kasvot peittyivät hämärällä kadulla. Vain hänen rosoinen punainen partansa näkyi. Hän alkoi hitaasti liikkua seinästä poispäin. Kun hän huomasi minun katsovan häntä, hän alkoi juosta minua ja Hildaa kohti. Tien toisella puolella oli umpikuja, joten ainoa tie pois oli meidän takanamme.

Jos joku miettii että oliko minulla syytä jahdata häntä, niin minulla luultavasti oli – vaikka en tiennytkään sitä vielä. Otin sotavasarani esille ja valmistauduin pysäyttämään hänen pakenemisensa. ”Seis! Black Guard!” Hän ei reagoinut huutooni.

Minä aliarvioin hänen nopeutensa ja hän ehti juoksemaan minun ja Hildan ohi. Hilda oli kuitenkin nopeampi ja yritti kampata hänet.

Mies oli painavampi mitä hän luuli. He molemmat kaatuivat, osuivat rautatankokasaan ja lensivät kadulle. Mies päätyi Hildan päälle ja murisi – hän kuulosti enemmän eläimeltä kuin dwarfilta. Hän ei ollut nousemassa ylös, vaan sen sijaan nosti nyrkkiään, ja siinä oli metallinen taisteluhanska.

Minä juoksin ja iskin sotavasaralla hänen päähänsä. Se kimposi kilahtaen, jolloin rievut valuivat pois paljastaen tinakypärän. Hän oli melkein menettänyt tajuntansa. Hän pyöri sivuun huterasti kun Hilda tuli hänen altaan.

Laitoin kenkäni hänen rintansa päälle. Hän vastusteli, yritti työntää minut sivuun. Hän murisi nyt kovempaa, jolloin hänen parralleen tuli valkoisia kuolalaikkuja. Näin kypärän raoista hänen silmänsä, jotka näyttivät hehkuvan. Ne olivat punaiset kuin sulatusuuni ja ne vaikuttivat hyvin epäluonnollisilta.

“Pidätän sinut,” sanoin painaessani jalkaani lujempaa. Hän jatkoi rimpuilua kuin ei olisi kuullut minua. Laitoin sotavasarani takaisin vyölleni ja nappasin häntä kädestä. Vasemmalla kädelläni kurotin vyölläni olevaan köyteen sitoakseni hänet.

Tuonkin jälkeen hän oli tolkuttoman vahva. Hän veti minut sivuun, murisi voitonriemuisasti, ja alkoi nousta jaloilleen. Kurotin vasaraani kohti, mutta minulla ei ollut aikaa ottaa sitä esiin kun mies nosti taisteluhansikasnyrkkinsä—

Kuului metallinen mätkähdys, jonka jälkeen mies kaatui eteenpäin. Hilda seisoi hänen takanaan rautatanko kädessään, läähättäen raivoisasti. Hänen silmissään oli säälimätöntä kiiltoa.

Toinen isku päähän oli miehelle liikaa. Hän oli tajuton. Hilda tuli katsomaan lähempää, kun laitoin hänet selälleen ja otin kypärän pois.

“Mikä se on?” Hilda kysyi hämmästyneenä.

En ollut koskaan nähnyt samanlaista dwarfia Keldagrimissa. Hänen ihonsa oli tummanpunainen ja halkeileva – halkeilevat kohdat näyttivät hehkuvan kuin laava. Tajuttomanakin hänen naamansa näytti olevan täynnä vihaa. Hän haisi rikille ja hohkui kuumuutta.

Kuumuus kasvoi. Astuin taaksepäin ja Hilda teki samoin. Dwarfin iho hehkui yhä kirkkaamman punaisena ja alkoi hajota, murentuen kuin puu tulessa. Alle minuutissa hän oli poissa, jättäen vain muutama luuta, palaneen haarniskan palasia ja mustan savupilven.

“Hyvä Guthix,” Hilda sanoi. Hän nosti kätensä suulleen kuin olisi aikonut oksentaa. Hän ei oksentanut, mutta alkoi kävellä poispäin katsomatta jäännöksiin. Menin hänen peräänsä. Hänen kätensä tärisivät. Minun myös.

”Oletko kunnossa?” kysyin.

”Hyvä Guthix,” Hän sanoi taas. Hän tarttui minua kädestä, ”Tarvitsen ryypyn.”

”Ostan sinulle yhden”



Hän vei minut Naurava Kaivaja -nimiseen baariin. Sen ulkopuolella seisoi kaljalta haiseva mies, joka kantoi mainoskylttiä ja yritti houkutella ihmisiä sisälle. Hänellä ei vaikuttanut olevan paljoa menestystä. Sisällä oli melkein tyhjää – siellä oli vain muutama kaivajaa ahmimassa muhennosta. Seinät olivat pelkkää kiveä ja niillä oli vain muutama pölyistä maalausta. Ne eivät auttaneet paikan värittömän tunnelman parantamisessa ollenkaan.

Kun baarimikko näki minun tulevan, hän vaivihkaa sulki kellarin oven ja lähetti ison valkoisen kissan pois. Esitin etten huomannut. En ole sellainen Black Guard komentaja, joka alkaisi vetää alas uhkapeliluolia, varsinkaan kun ne vaikuttivat olevan kansalaisten ainoa hupi.

Baarin valikoimassa oli vain kaljaa ja muhennosta. Ostin kaljan itselleni ja Hildalle. Hilda nappasi juomansa heti kun asetin sen alas ja otti ison kulauksen. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja hänen kätensä lopettivat tärisemisen. ”Mikä se oli?” hän kysyi. ”En ole koskaan nähnyt mitään tuollaista.”

“Minä olen,” sanoin. “Mutta en kaupungissa. Tuo oli chaos dwarf.”

Hildan kasvoilla oli kyselevä katse.

“Ne palvovat Zamorakia, kaaoksen jumalaa,” sanoin. ”Mutta he eivät oikeastaan ole dwarfeja enää. He eivät ole luonnollisia – heidät on muutettu. Kukaan ei tiedä miksi.” Otin hörppäyksen kaljaa. “Niitä löytyy lukuisista luolista ympäri maailmaa ja Wildernessissä. Niiden määrät ovat kasvaneet viime vuosina. Kukaan ei tiedä syytä siihenkään.

Hän joi hitaasti. ”Eikö kaupungin järjestysvartijoiden komentajan pitäisi tietää tällaisia asioita?”

”Ennen tätä päivää minun ei tarvinnut tietää. En ole koskaan nähnyt niitä kaupungissa aikaisemmin.”

Otin kulauksen kaljaa. Kun asetin lasin alas, huomasin Helgan sormien kiemurtelevan omiini. Hänen päänsä oli kumarassa, hän katsoi minua silmäripsiensä takaa. ”Taisit pelastaa henkeni,” hän sanoi.

”Hei,” sanoin. ”Sinun ei tarvitse flirttailla kanssani saadaksesi minut auttamaan sinua.”

Hän puristi kättäni. ”Tiedän.”



Kun menin takaisin tukikohtaan, luutnantti Brae pyysi minua menemään välittömästi ylös Ylikomentaja Bisin toimistoon. Vanha mies istui pöytänsä takana. Häntä saartoivat paperikasat ja valokeila värisi hänen kaljulla päällään. Hän katsoi minua raporttiensa yli ja viittasi minua tulemaan pöytänsä ääreen.

“Ylikomentaja,” sanoin, “meillä on ongelma idässä. Saatan tarvita lisää vartijoita jotta...”

Hän keskeytti minut lyömällä pöydällä olevaa paperikasaa. ”Komentaja Veldaban, missä luulet olleesi?”

“Kävin idässä. Olin tutkimassa kadonneen henkilön tapausta.”

”Olet Keldagrim Guardin johtaja,” Bisi sanoi. ”Sinä näytät naamaasi henkilökohtaisesti vain erityisen tärkeissä tapauksissa. Muulloin pysyt täällä. Et voi vain mennä tutkimaan jokaista häiriötä idässä.”

“Minä olin…” aloitin, mutta jokin hänen sanoissaan sai minut pysähtymään. ”Tärkeät tapaukset, kuten mitkä?” kysyin.

”Täällä on raportti sinua vastaan, erään yhtiöjohtajan vaimolta. Hän sanoi, että hän näki takkinsa joutuneen varastetuksi ja sinä annoit varkaan mennä.”

”Takki palautettiin,” sanoin.

“Taskuista puuttui rahaa.”

Pidin naamani peruslukemilla.

Bisi huoahti. “Joten, mitä löysit idästä?”

”Chaos dwarfin.”

”Chaos dwarfin.” Bisi laittoi raportin takaisin kasaan ja rypisti otsaansa. ”Joten, missä on tämä chaos dwarf? Pääsikö se pakoon?”

Me nujersimme sen,” sanoin, “mutta se katosi.”

”Se katosi.”

”Se oli varmasti jonkinlainen taikavaikutus. Se vain paloi poroksi.”

Bisi rypisti otsaansa vielä enemmän. ”Oletko juonut, Veldaban?”

Purin hammasta ennen kuin vastasin. ”Kyllä, herra.”

Bisi nousi välittömästi jaloilleen. Hänen naamansa oli punainen ja hänen valkoinen partansa pisti silmään kuin sulatusuunin kipinät. ”Sinä menet itään ilmoittamatta, ja sitten tulet takaisin alkoholin hajuisena ja puhut chaos dwarfeista? Chaos dwarfeista, jotka katoavat ilmaan jälkiä jättämättä?”

Ylikomentajalle ei kannattanut puhua vastaan kun hän oli tuolla tuulella, mutta yritin joka tapauksessa.

”Idässä on silti ongelma. Yksi kadonnut henkilö, ehkä enemmänkin. ”Guthixin tähden Veldaban, ketään ei kiinnosta mitä idässä tapahtuu!”



Luutnantti Brae odotti alakerrassa. Hän on minun edustajani, laajakatseinen lapsi jolla on hyvät mahdollisuudet päästä korkeampaan asemaan, mutta tällä hetkellä se on vain mahdollisuus. Hän istui liian huolettomasti lukiessaan raportteja. Kun tulin, hän katseli muualle, ihan kuin en tietäisi että hän oli salakuunnellut. ”Mitä se oli?” hän kysyi.

Kävelin poispäin portaista ja pidin ääneni matalana. ”Haluan, että laitat osan vartijoista uusiin asemiin,” sanoin. ”Me tarvitsemme parempaa rikosraporttien keräämistä idässä. Emme voi odottaa ihmisten tulevan tänne asti täyttämään raportteja. Haluan, että valitset puolitusinaa vartijaa ja asetat heidät itään keräämään raportteja.

Brae oli jo kirjoittamassa sitä muistiin. ”Mitä odotat löytäväsi?” hän kysyi.

”Kadonneita henkilöitä,” sanoin. ”Kadonneita, tai katoavia.”



Oli työvuorojen vaihdon aika – pystyin kuulemaan etäisyydessä tehtaiden pillien äänen. Nauravan kaivajan mainostajamies oli huutamassa sekavia.

Löysin Hildan seisomassa palatsin seinää vasten, kahden rautapilarin välissä, kääriytyneenä rikkinäiseen huiviin. ”Tulit takaisin,” hän sanoi.

Livahdin pieneen sisennykseen hänen kanssaan. Siellä oli juuri tarpeeksi tilaa meille. ”Luulitko että en tulisi?” kysyin.

”En oikein tiedä mitä ajatella.”

Olin tuonut viskiä mukanani Länsi-Keldagrimista. Tarjosin sitä hänelle ja hän otti kulauksen.

”Varastit rahaa sen naisen takista,” sanoin. ”Sinun olisi pitänyt kertoa siitä minulle.”

“Sain ostettua sillä kulhollisen muhennosta,” hän sanoi. Hän otti toisen hörpyn. ”Joten, olenko ongelmissa, upseeri?”

”En ole töissä.”

Hän antoi viskin takaisin katsomatta minuun. ”Jos Black Guard ei auta minua, miksi olet täällä?”

Nostin viskipullon ja tunsin tulen suonissani, virkistäväen minua. ”Black Guard ei auta sinua,” sanoin, ”mutta minä autan.”


Lähteet: The Coat Thief

Tehnyt:
Alkuperäisteksti: John Ayliff
Suomennos: Voya
Kuva

Muokattu viimeksi: 12:56 14.02.2015