Lore
[Lore] Chasm of Lights, The


Kuva

Sen jälkeen kun luolagoblinit alkoivat luoda yhteyksiä valtakuntamme kanssa, eräs tämän lajin utelias edustaja on vieraillut luonani useaan kertaan. Eräs hänen nuoruustarinoistaan lumosi minut niin vahvasti, että minun oli pakko kirjoittaa se ylös. Kirjoittaminen on äärimmäisen tärkeää oppimisen kannalta!

– Reldo




Kaupungin takana kiinteää kiveä näkyi kaikkialle jonne silmä kantoi. Kaupunkilaiset olivat kaivaneet kaivoksia, jotka yhdistivät luolastot. Mutta kaivoivat he kuinka syvälle tahansa, he eivät koskaan löytäisi muuta kuin lisää luolastoja ja kiveä. Kaupunki oli koko maailma, ainoa asuttu alue koko maailmankaikkeudessa. Se oli mitä Zanik uskoi. Hänelle ei ole varsinaisesti opetettu niin, mutta aina kun hän puhui teoriasta luokkatoveriensa kanssa, opettajat vain hymyilivät ja nyökyttivät, joten sen piti olla totta.

Zanik oli luolastoissa, kavuten helposti liukkaan tunnelin läpi, joka olisi ollut liian matala useimmille aikuisille. Takanaan hän pystyi kuulemaan Dorganin kapuamassa kokemattomasti pimeydessä. Zanik oli tutkinut näitä luolastoja lukuisia kertoja, mutta hänen mielestään seikkailut oli mukavampi jakaa jonkun muun kanssa.

Dorgan pysähtyi ja otti henkeä. Zanik katsoi taaksepäin ja näki pojan pyöreän naaman kantamansa lampun valossa.

“Meidän ei pitäisi olla näin kaukana kaupungista,” Dorgan sanoi. ”Meidän pitäisi mennä takaisin.”
Zanik nauroi. ”Älä ole niin tylsä,” hän kiusasi. ”Nuo säännöt ovat lapsille, ja me olemme täysi-ikäisiä jo ensi vuonna. Olen ollut täällä monia kertoja.

Dorgan ei vastannut, mutta hän alkoi taas liikkua eteenpäin. Zanik nauroi taas ja kapusi hänen edellään. ”Ei ole enää pitkä matka – odotahan niin näet!”

Heidän pieni tunnelinsa laajeni aika äkkinäisestä. Zanik nousi jaloilleen ja juoksi pyöreän luolan keskelle. Hän laittoi lampun alas varovasti, ihan kupolimaisen katon korkeimman kohdan alle, yrittäen löytää täsmälleen saman asennon, johon oli sen aikaisemmalla seikkailullaan laittanut.

Dorgan seisoi hänen vierellään. ”Mitä sinä teet?”

Hän virnisti ilkikurisesti, mutta ei vastannut. Sen sijaan hän nappasi hänen lamppunsa ja laittoi sen omansa viereen. Hän meni makaamaan niiden viereen, ja viittoili Dorgania tulemaan viereensä. Lattia oli sileää kiveä, hiekan kostea ja haisi jäkälälle. Heidän yläpuolellaan oleva kupolimainen katto himmeni, kun hän himmensi lamppuja. Siinä! Katto oli musta, mutta juuri oikealla valon kirkkaudella, pieniä valopilkkuja ilmestyi kun katossa olevat kvartsikristallit heijastivat valoa. Hän meni takaisin makaamaan ja antoi silmiensä tottua valoon. Dorgan teki samoin. Siellä oli kymmeniä kirkkaita valopilkkuja ja satoja hämärämpiä, jotka näyttivät tuikkivan lampun valon läpätyksessä. Katon synkkyys sai hänen silmänsä menettämään etäisyyden tajun. Oli helppoa kuvitella luola minkä kokoiseksi vain – jopa koko kaupungin kokoiseksi – ja heijastukset olivat täydellisiä valkoisia valopalloja jotka pysähtyivät pimeässä tilassa. Se oli kaunista. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

“Se on ihan kiva,” Dorgan sanoi vihdoin.

Zanik katsoi häntä ivaavasti. ”Ihan kiva?”

”Se on loistava,” hän korjasi itseään kiireesti. ”Minä oikeasti pidän siitä.”

Zanik nauroi ja asettui sivulleen katsoakseen Dorgania lamppujen hehkun yli. Dorgan lopetti yhtäkkiä katsekontaktin ja veti esiin kangaspaketin taskustaan. ”Minulla… minulla on sinulle jotain.”

Zanik avasi paketin. Sen sisällä oli kaulakoru - iso levyn muotoinen koru, jossa oli sinistä lasia ja hopeakuvio. Hän pyöritti sitä sen ketjusta, ja huomasi sen nappaavan lampun valoa ja heijastavan heidän kuvansa kattoon. Zanik ei paljoa välittänyt koruista, mutta hän arvosti elettä. Hän laittoi sen päällensä ja työnsi sen takkinsa sisään että se pysyisi turvassa. ”Kiitos,” hän sanoi. ”Se on kaunis.”

Dorgan hymyili ujosti. “Vain kaunis?”

Zanik nojautui ja suuteli häntä.

Lamput horjuivat ja melkein kaatuivat. Kuului jyrisevä ääni.

”Mikä se oli?” Dorgan kysyi.

Zanik nousi jaloilleen innostuneena. “Maanjäristys!” Maanjäristykset olivat harvinaisia. Vain muutamia pieniä oli tapahtunut Zanikin elämän aikana ja isoja ei ollut tapahtunut sukupolviin.

”Mitä me teemme? Luola romahtaa!”

Zanik oli jo napannut lamppunsa ja oli matkalla takaisin tunnelia pitkin. Dorgan pyysi häntä hidastamaan vähän.

Zanik laskeutui alas ja nosti lamppunsa korkealle. Pieni ryömimistie hänen kvartsikristalliluolaansa oli keinotekoisen luolan oikealla puolella, jonka kattoa oli vahvistettu luilla. Se johti yhdestä suunnasta kaupunkiin ja toisesta käyttämättömään kaivososastoon.

Siellä oli nyt jotain muuta. Muutama seinävahvistusta oli hajonnut vähän matkan päässä heistä ja siihen oli nyt tullut halkeama. Zanik meni katsomaan lähempää, juuri kun Dorgan oli päässyt alas.

”Tuo… tuo ei ollut tuossa ennen?” Dorgan puuskutti.

“Järistys on varmaan avannut sen.” Zanik kyykistyi halkeaman viereen ja valaisi sitä lampullaan. Seinät olivat kiinteitä, mutta lattia koostui epätasaisesta pikkukivipinnasta. Hän ei pystynyt näkemään kuinka syvälle se meni.

Zanik rypisti otsaansa ja huomasi jotain. Hän veti lampun ulos raosta ja laittoi sen seinän viereen. Sitten hän nojautui takaisin halkeamaan ja odotti, että hänen silmänsä tottuisivat pimeyteen.

“Mitä sinä teet?” Dorgan hermoili.

“Shh!” Zanik keskittyi. Hän ei pystynyt näkemään mitään, mutta sora erottui hyvin hämärässä valossa, juuri hänen näköpiirinsä rajalla. Hän kuvitteli ylhäältä tulevan hämärää valoa, mutta ajatteli sen olevan vain hänen mielikuvitustaan.

Zanik meni selälleen ja alkoi vetää itseään halkeamaan. Hänen yläpuolellaan oleva kivi oli täysin pimeän peitossa, mutta sormillaan hän tunsi sen nousevan ylös. Hänen selkänsä alapuolella kääntyvät kivet painoivat epämukavasti. Hän pystyi näkemään himmeää valoa juuri ja juuri.

“Zanik! Tule takaisin!” Dorganin ääni oli hiljainen, mutta voimakas. Hän varmaan kuvitteli äänensä voivan aiheuttaa toisen järistyksen. ”Se ei ole turvallista!”

”Olen kunnossa,” Zanik sanoi hermostuneena. Hän oli varma että pystyi nyt näkemään jotain: valo joka näytti hänelle yksityiskohtia häntä ympäröivästä seinästä. Hänen piti olla jonkinlaisen kuilun pohjalla, jonka huipulta tuli vähän valoa. Jos hän pääsisi ihan vähän eteenpäin, hän pystyisi näkemään valonlähteen.

Kivet hänen allaan kääntyivät taas. Zanikin sydän jyskytti kun hän työnsi itseään yhä syvemmälle halkeamaan. Hän tiesi että hänen olisi pitänyt mennä takaisin, mutta hän oli varma, että hänen pitäisi tehdä enää yksi työntö… Hän näki sen! Valo tuli halkeaman huipulla olevasta sinisestä asiasta, mutta hän ei osannut arvioida kuinka korkealla se oli. Hän pidätti hengitystään ja meni vielä vähän syvemmälle, toivoen että näkisi sen tarkemmin. Se oli kirkkaan sininen, kirjava ja siinä oli epätasaista valkoisuutta.

Kivet hänen hartioidensa alla liikkuivat ja alkoivat valua alas. Hän yritti epätoivoisesti kömpiä takaisin, mutta se oli jo liian myöhäistä. Kaikki sora alkoi liikkua ja Zanik valui alaspäin. Hän pystyi kuulemaan Dorganin huutamassa hänen nimeään hänen peittyessä pimeyteen.

Kiviä tippui hänen päällensä kaikista suunnista hänen valuessaan alemmaksi. Muutaman paniikkisen sekunnin jälkeen hän pysähtyi ja kivipöly laskeutui hänen iholleen. Hän makasi paikallaan, odottaen minkä tahansa liikkeen aiheuttavan toisen järistyksen.

Kun toista järistystä ei tullut, hän nousi varovaisesti jaloilleen. Häntä sattui kaikkialta, mutta luita ei ollut murtunut, ja jopa Dorganin koru oli selvinnyt. Oli täysin pimeää ja hänen mielikuvituksensa sai hänet kuvittelemaan ympärilleen hyvin vaarallisen ympäristön, kuten että hän olisi yhden askeleen päässä pudotuksesta, tai kivet hänen yläpuolellaan olisivat tippumaisillaan, tai lihansyöjähirviö olisi avaamassa valtavan, kuolaavan suunsa…

Hän otti esiin varasoihtunsa ja tulitikkurasian vyöltään ja yritti tehdä tulen tärisevillä käsillään. Se vaati monta yritystä, mutta lopulta hän onnistui.

Lattia ja katto olivat sileitä ja aika kiinteitä, eikä siellä ollut yhtään hirviöitä. Sora oli kasassa, johon se oli valunut seinän raosta. Hän nojasi halkeamaan, mutta ei pystynyt näkemään valoa. Romahdus oli varmaan tuonut hänet alas asti.

“Dorgan?” hän huusi, yllättyneenä siitä kuinka heikolta ja epävarmalta hänen äänensä kuulosti.

”Zanik!” Dorgan itki helpotuksesta. “Oletko kunnossa?”

“Olen kunnossa,” Zanik huusi.

“Odota siellä! Haen apua! Minä – minulla ei kestä kauaa.” Hän kuuli Dorganin askelten loittonevan.

Zanik katseli ympärilleen ja hengitti syvään rauhoittaakseen itseään. Luola kallistui hänestä poispäin ja kapeni tunneliin, joka johti pimeään. Dorganilla kestäisi vähintään puoli tuntia mennä kaupunkiin ja takaisin. Nyt kun hän tiesi olevansa turvassa, hänen seikkailunhalunsa tuli takaisin. Muutamien epävarmojen hetkien jälkeen hänen uteliaisuutensa voitti hänen varovaisuutensa. Hän saattoi olla ensimmäinen joka näkee tämän tunnelin vuosisatoihin! Hän voisi mennä vähän matkaa ja tulla sitten takaisin.

Tunneli oli sileäseinäinen, eikä koskaan haarautunut. Zanik arveli, että kauan sitten kuivunut joki oli muovannut sen. Tunneli kiemurteli hellästi alaspäin niin, että hän ei voinut nähdä eteensä edes lamppunsa avulla. Tunneli oli niin piirteetön, että hänen oli hankala arvioida kuinka kauas hän oli mennyt. Hän oli kääntymäisillään takaisin, mutta sitten hän näki jotain joka teki hänen seikkailustaan vaivan arvoista.

Sumumaisia sinistä valoa hehkuvia muotoja leijui edestakaisin loputtomassa tyhjyydessä. Ne kaikki olivat hieman häntä suurempia ja hieman pyöreähköjä, mutta ne muuttivat jatkuvasti muotoaan ja kokoaan. Ne olivat parvissa. Ne pyörivät, lähestyivät ja vetäytyivät muodostaen uskomattoman monimutkaista kuviota. Välillä muutamat erosivat parvesta ja pyörivät yhdessä ennen kuin palasivat ryhmään. Muina kertoina kaksi niistä yhdistyi ja hehkuivat kirkkaasti, jolloin muut tulivat kiertämään niitä kunnes ne taas erosivat ja liittyivät parveen. Zanik kuvitteli pystyvänsä kuulemaan ympärillään laulun ääntä – surullista ja yksinäistä, mutta rauhallista ääntä.

Zanik astui eteenpäin lumoutuneena. Tunneli laajeni isoksi kielekkeeksi rotkon rajalla, jonka yläpuolella valot leijuivat vaivattomasti. Kieleke meni rotkon mukana molempiin suuntiin. Vasemmalla Zanik näki jotain, joka muistutti paksua vihreää köyttä. Se oli toisen tunnelin tai luolan suulla, josta hän kuuli hellää veden lorinaa, jota Zanik oli ennen luullut lauluksi.

Zanik lähestyi köydeltä näyttänyttä asiaa. Se oli jonkinlainen olento, jonka iho peittyi pienillä vihreillä suomuilla kuten luolamönkijöillä. Se laajeni ja liikkui hyvin hitaasti, kuin olisi hengittänyt.

Olento kääntyi ja tuhahti, jolloin Zanik säikähti. Sileän matelijan pää tuli esiin ja katsoi Zanikia.

“Mene pois,” se sanoi.

Sen ääni oli pehmeä, mutta kaikuva – se tuntui tulevan kaikista suunnista samaan aikaan. Sen sävy ei ollut epäystävällinen tai edes kiinnostunut, vain väsynyt. Zanik tuijotti epäuskoisesti, mutta olennon sanat leijuivat ilmassa ja vaativat vastausta.

“Ei,” hän sanoi.

Olento tuhahti taas ja laittoi päänsä kiemuroidensa päälle. ”Te Dorgeshuunit ette kiinnosta minua,” se sanoi. ”Kukaan teistä ei ole arvoinen astumaan tähän luolaan. Mene takaisin kaupunkiisi ja anna minun nukkua.”

Zanik oli hädin tuskin huomannut luolaa olennon takana. Se ei ollut kovinkaan iso, mutta kun leijuvat valot valaisivat sen, hän pystyi näkemään seinistä valuvan veden. Se ei näyttänyt hämmästyttävältä, mutta olennon suojeleva puhe sai hänet haluamaan päästä sisälle. ”Ehkä olen sen arvoinen,” hän sanoi.

“Sinä et ole. Te kaikki olette samanlaisia: elätte pieniä elämiänne, ettekä ikinä katso kaupunkinne ulkopuolelle. Suljette itsenne yläpuolella olevasta maailmasta. Teidän kulttuurinne on täynnä tuntemattoman pelkoa.

Zanik ei keskittynyt hänen puheisiinsa, vaan valmistautui hyppäämään. Olennon häntä esti osan sisäänkäynnistä. Sen puhuessa hän juoksi ja loikkasi.

Hänen naamansa osui kylmien suomujen seinään. Olennon liike oli niin nopea, että sitä hädin tuskin ehti huomaamaan. Zanik kaatui rajusti selälleen, vain senttimetrien päähän rotkon reunalta. Olento piti häntä silmällä, sen koko ruumis vääntyili hädin tuskin hillitystä vihasta.

“Ja nyt sinun perintäsi puolustaa itseään,” vartija jatkoi. Sen ääni oli nyt täydellä voimalla ja kuuluvuudella. Zanik oli nyt varma, että olisi mahdotonta päästä luolaan ilman sen lupaa. ”Otatte mitä haluatte voimalla. Teidän lajinne luotiin väkivaltaa varten - se on teidän tarkoituksenne ja kohtalonne. Mutta väkivallalla et saa tänne pääsyä. Jos yrität päästä tästä ohi vielä kerrankin, lähetän sinut rotkon pohjalle.”

Olento rauhoittui ja otti silmänsä pois Zanikista. Zanik nousi ylös, maistoi veren suussaan ja nosti soihtunsa. Vartija ei kiinnittänyt häneen huomiota, ja vaikutti menevän takaisin nukkumaan. Hän istuutui sen viereen ja katsoi valojen leijumista edestakaisin pimeydessä.

“Olet vieläkin täällä,” olento sanoi vihdoin.

”En pelkää sinua,” Zanik valehteli.

”Sinun kaltaisesi ovat aina juosseet takaisin kaupunkiinsa kun olen näyttänyt heille voimani. Ehkä oletkin harvinainen yksilö.”

“Kerro minulle kuka olet,” Zanik sanoi.

”Minun nimeni on Juna,” olento sanoi. ”Olen kaikkivaltias Guthixin palvelija. Minun mestarini kunnioitti minut tällä tehtävällä, vartioida tätä luolaa jossa ovat hänen kyyneleensä ja valitsemaan ketkä ovat ja ketkä eivät ole arvollisia astumaan tänne.”

“Kuka on Guthix?” Zanik kysyi. ”Miten hänen kyyneleensä voivat olla luolassa?”

”Guthix on maailman oikea omistaja. Kaikki luonto on hänen valtakuntaansa: jokainen kasvi joka kasvaa, jokainen olento joka liikkuu ja hengittää. Hän on kaikista jumalista mahtavin.”

“Jumala?” Zanik sopersi.

“Mahtavin kaikista jumalista,” Juna toisti.

Zanik katsoi olentoa epäuskossa. ”Älä ole naurettava! Jumalat eivät ole oikeita. Ne ovat vain tarinoita joita on tehty pelottelemaan lapsia – ’Sinun ei pidä mennä liian kauas tai jumalat näkevät sinut.’”

“Näinkö sinä tosiaan uskot?”

”Tietenkin! Kukaan ei oikeasti usko jumaliin.”

”Sitten kansasi hölmöys on vain kasvanut entisestään. Hylätä jumalanne ja piiloutua häneltä, se on jumalanpilkkaa. Se on kaiken sen pettämistä mitä olette ja mitä teidän pitäisi olla. Mutta kieltää jumalien olemassaolo… sitä ei voi edes kuvailla sanoin.” Juna kääntyi poispäin Zanikista ja laittoi päänsä keräänsä.

“Olen pahoillani,” Zanik sanoi. “En tarkoittanut järkyttää sinua.”

”Jätä minut” Juna sanoi katsomatta ylös. ”Mene takaisin kaupunkiisi. Sulje tunneli ja laita varoituskyltit, kuten olette joka kerta ennenkin tehneet. Unohda minut ja jätä minut rauhaan.”

”Sulje tunneli? Tarkoitatko että täällä on käynyt muitakin?”

”Sanoin, että jätä minut!”

Zanik seisoi ja käveli kielekettä pitkin, hieman järkyttyneenä keskustelun odottamattomasta lopusta. Hän pääsi jokiväylän luo ja pysähtyi. Siellä ei ollut mitään millä sen olisi voinut sulkea, tai varoituskylttejä. Se tarkoitti sitä, että Juna puhui eri tunnelista. Hän jatkoi matkaansa.



Kuva


Kieleke kallistui ylöspäin niin jyrkästi, että Zanikin piti kiivetä käsillään. Leijuvat valot tulivat välillä hänen lähelleen, jolloin hän alkoi miettimään, että huomasivatko ne hänen läsnäolonsa. Hän yritti saada niiden huomion heiluttamalla soihtuaan, mutta ne eivät vaikuttaneet kiinnostuvan. Hän löysi lopulta toisen seinässä olevan halkeaman, jonka takana oleva tunneli johti jyrkästi ylöspäin. Tunneli ei ollut läheskään yhtä pitkä kuin jokiväylä. Kuten Zanik oli odottanut, se päättyi pitkien luiden muodostamaan muuriin. Hän potkaisi sen auki.

Tunneli laajeni sammaleiseksi luolaksi, jossa oli joki. Muutama jättiläissammakkoa tallusteli lähellä, mutta Zanik tiesi miten käveltiin kevyesti ja näytettiin epäsyötävältä. Hän tunnisti paikan nopeasti, sillä hän oli ohittanut esteen kymmeniä kertoja ja oli aina olettanut, että se varoitti epävakaasta luolaosasta tai jostain muusta tavanomaisesta vaarasta. Hän hyppäsi joen yli ja alkoi mennä takaisin kaupunkia päin.

Hänen polkunsa meni hylättyjen kaivoksien läpi ja maanjäristyspaikan ohi. Kaksi kaupungin vartijaa seisoi siellä, pukeutuneena rautarengashaarniskaan ja nojaamassa keihäisiinsä. Hän ei nähnyt Dorgania.

Vartijat huomasivat hänet ja yksi heistä juoksi hänen luokseen. ”Zanik?”

Zanik virnisti.

“Missä olet ollut? Mernik oli erittäin huolissaan. Tiedätkö yhtään kuinka kauan olet ollut kadoksissa?”

Vartija hänet melkein väkisin kaupunkiin. Zanik yritti kertoa hänelle rotkosta ja leijuvista valoista ja Junasta, mutta hän vain torui häntä tarinoiden keksimisestä. Kun he olivat ehtineet isolla rautaovelle ja menivät sen läpi tuttuun kaupungin vilinään, Zanik oli tullut yrmeän hiljaiseksi.

Kaupungin valot olivat himmentyneet illaksi. Mernik ja Dorgan seisoivat päiväkotirakennuksen oven ulkopuolella. Mernik näytti vanhemmalta kuin koskaan, mutta vain hetken. Heti kun hän näki Zanikin, hänelle tuli iso hymy. Hän halasi Zanikia ihan kuin olisi yrittänyt nostaa hänet, mutta siitä oli useita vuosia kun Zanik oli tarpeeksi pieni siihen.

Kaikki tiesivät, että Mernik oli yksi kaupungin tärkeimmistä kaupungin kansalaisista, vaikka hänellä ei ollutkaan pöyhkeilevää titteliä kuten valtuuston jäsenillä. Hän oli päiväkodin johtaja ja siten koko sukupolven äiti ja opettaja. Zanikilla ei ole hajuakaan ketkä hänen synnyinvanhempansa olivat, mutta hän olisi hämmästynyt jos häneltä olisi kysytty, että haluaisiko hän tietää. Kuten kaikki kaupungin asukkaat, hänet kasvatettiin yhteisöllisessä päiväkodissa lastenhoitajien ja opettajien toimesta, jota Mernik johti tiukalla, mutta rakastavaisella otteella.

“Kaupungille kiitos, olet turvassa,” Mernik sanoi, päästäen Zanikista irti vihdoinkin. ”Nyt mene sisällä ja puhdista itsesi. Näytät uupuneelta.”

Zanik oli väsynyt, ja Mernikin voimakas halaus sattui hieman. Mernik meni sisälle, jättäen oven auki.

Vartija oli myös lähtenyt, jättäen Zanikin ja Dorganin kaksin. Dorgan lähestyi häntä. ”Olen iloinen että olet turvassa,” hän sanoi.

Zanik virnisti. ”Et yhtä iloinen kuin minä olen!”

Dorgan palautti Zanikin hymyn hetkeksi, mutta sitten katsoi käsiinsä, jotka vapisivat hermostuneesti. ”Sinun ei olisi pitänyt mennä pois tuolla tavalla,” hän sanoi hiljaa katkeroituneella sävyllä, jossa oli myös vähän hermostuneisuutta. ”Olin huolissani.”

“En tarkoittanut huolestuttaa sinua. Aioin tulla takaisin, mutta sitten löysin rotkon, jossa oli valoja ja olento, joka puhui. Et uskoisi sitä! Huomenna näytän sen sinulle.”

“Ei!” Dorgan kurkotti Zanikin kättä, joka refleksiivisesti veti sen pois pois. Hänen silmänsä venyivät laajemmiksi kuin tavallisesti, ja niissä oli pelokas aneleva katse. Hän oli nähnyt tuollaisia ilmeitä monilla aikuisilla: pieni hillitty paniikki, ihan kuin pienikin askel väärään suuntaan johtaisi tuntemattomaan vaaraan. Yhtäkkiä hän ei pystynyt kuvittelemaan miksi hän oli koskaan pitänyt Dorgania viehättävänä.

“Älä mene sinne enää, Zanik,” Dorgan jatkoi. ”Lupaa minulle että et mene enää seikkailemaan. Pysy turvassa kaupungissa kanssani.”

Päiväkoti oli kaupungin maatason yläpuolella. Sieltä Zanik pystyi näkemään koko luolaston. Alla olevassa pääkerroksessa sadat kulkijat kävelivät patsaiden, vesireittien ja kaoottisten torikojujen ohi. Niiden takana kauppojen julkisivut ja talot nousivat korkealle luolan seinää pitkin. Pilarit ja holvikaaret ulottuivat maasta kattoon, joka näkyi juuri ja juuri satojen valopallojen avulla, joita oli joka seinällä ja kävelytiellä. Jotenkin se kaikki tuntui pienemmältä kuin eilen.

“En voi luvata sitä,” Zanik sanoi. ”Olen pahoillani.”

Hän meni sisälle ja jätti Dorganin kaupunkiinsa.



Seuraavana aamuna Zanikin luokalla oli luento kaupungin kirjurilta. Zanik yritti kertoa ystävilleen edellisen päivän seikkailusta, mutta kaikki jotka uskoivat häntä yhtään olivat samanlaisia kuin Dorgan: järkyttyneitä siitä, että hän oli saattanut itsensä vaaraan. Kun luento alkoi, hän istui takariviin, esitti keskittyvänsä samalla kuin teki piirroksen Junasta ja leijuvista valoista kirjoitusliuskalleen. Kivilaatat kaupungin varastointihuoneissa sisälsivät tiedot kaupungin valtuuston kokouksista viimeisen 800 vuoden ajalta, silmälasipäinen mies selitti. Valtuusto on tietenkin ollut olemassa paljon kauemmin, hän jatkoi, mutta arkistot olivat silloin hajanaisia ja vähemmän luotettavia. Taululla oli avain kompleksin viralliseen merkintätapaan, jolla pöytäkirjat kirjoitettiin. Zanikilla olisi tuskin voinut olla tylsempää.

Lopulta luento loppui ja luokka lähti ulos. Zanik olisi yleensä lähtenyt ensimmäisenä ulos, mutta tällä kertaa hän pysyi paikallaan kun kirjuri pyyhki taulua. Dorgan odotti ovenraossa vähän aikaa, mutta sitten hän katosi.

Kirjuri kääntyi taululta ja räpytti silmiään katsoessaan Zanikia silmälasiensa läpi, ihan kuin hän ei olisi voinut uskoa että hän oli vieläkin siellä. ”Sinulla on kysymys? Öhm, Zendak, etkö ollutkin?”

“Zanik.”

“Kyllä, tietenkin. Jos haluat tietää lisää valtuuston merkintätavasta, minulla on monia kirjoja joita voisin lainata.”

”En ole kiinnostunut merkintätavasta.” Zanik sanoi, vastustaen halua käyttää voimasanoja.

Kirjuri laittoi muistiinpanojaan pieneen laukkuun ja sulki sen tiukasti. ”Miten voin auttaa sinua?”

”Kerro minulle Junasta ja rotkosta, jossa on leijuvia valoja.”

Kirjuri näytti vaivautuneelta. ”Uskon että olen lukenut jotain tuosta. Tulisitko työhuoneeseeni, jotta voin etsiä sitä?”

Kirjurin työhuone oli valtuustokammion sivurakennus, jossa kauan sitten kuolleiden valtuuston jäsenien patsaat katselivat heitä kun hän selasi muistiinpanojaan. Pitkän luetteloiden tutkimisen, ristiviitteiden ja sivunumeroiden katsomisen jälkeen hän veti pölyisen kirjan hyllystä ja avasi sen työpöydällään. Zanik tuijotti kirjaa, mutta kirjoitus oli pientä ja suurin osa siitä oli valtuuston merkintätavalla kirjoitettua. ”Mitä siinä lukee?”

Kirjuri liikutti sormeaan sivun päällä. ”Epätavallinen valtuuston tapaaminen, tutkimusryhmän raportin kuuleminen, Ur-golt johtaa … kaupungin vuosi … no, se on noin 300 vuotta sitten. Romahtaneen alueen tutkimus paljasti uuden tunnelin joka johti suureen rotkoon. Tuntemattomia optisia ilmiöitä, jotka näyttävät valosta muodostuneilta eläviltä olentoja. Olennot kiinnostuivat sinisellä värjätyistä lampuista. He tapasivat myös valtavan madonkaltaisen olennon joka puhui heille. Osoitti suurta fyysistä voimaa ja uhkasi heittää heidät rotkoon, jos eivät lähtisi. Tutkimusryhmän mielestä rotko ja sen asukit ovat vaarallisia. Valtuusto sulki rotkoon johtavan tunnelin ja laittoi kylttejä, jotta kaikki pysyisivät poissa sieltä.

“Siinä kaikki?” Zanik kysyi. “He eivät lähettäneet toista tutkimusryhmää?”

”Eivät. Jos olisivat, täällä olisi merkintä. Elgon oli erittäin tarkka näissä asioissa.”

”He vain sulkivat sen pois,” Zanik sanoi inhotuksessa. ”Koska aioitte kertoa meille siitä?”

”Mitä tarkoitat?”

“Koska aiot mainita sen luennoillasi?” Zanik heilutti kättään vihaisesti. ”Olet kertonut meille varaenergian asemasta, torien myyjien säännöistä ja… ja tyhmistä koodeista joita käytetään kirjoittamaan valtuuston pöytäkirjaa! Miksi et ole pitänyt luentoa tästä?”

Kirjuri pyöritteli kynäänsä huolestuneesti. Hänen naamassaan näkyi samanlaista hermostuneisuutta jota Zanik oli nähnyt Dorganilla viime yönä. Zanik mietti, että oliko hän koskaan käynyt kaupungin porttien ulkopuolella. ”Historiassa on paljon tietoja joita emme kerro oppitunneilla,” hän sanoi. ”Meidän pitää kaventaa sitä niihin asioihin jotka ovat tärkeitä.”

“Tärkeitä?” Zanik huusi. “Tuolla on valoja jotka loistavat itsekseen ja sinä kerroit, että vain me pystymme tekemään valoa! Tuolla on puhuva eläin, mutta sinä kerroit meille että vain me osaamme puhua! Miten tuo ei muka ole tärkeää? Mitä muuta et ole kertonut meille?”

”Zanik, en tiedä mitä haluat tietää. Rotko ei ole tärkeä. Se on vain mielenkiintoinen, ei mitään muuta.”

”Kyllä, se on mielenkiintoinen! Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä?”

Zanik syöksyi ulos niin myrskyisästi kuin pystyi.



Kuva


Maanjäristyksen aiheuttama halkeama oli nyt peitetty isolla nahkakankaalla ja sen sisältä kuului vasaroiden pauketta. Vartija katsoi Zanikia tiukasti kun hän lähestyi ja valmistautui estämään hänet keihäällään, mutta rentoutui kun Zanik käveli halkeaman ohi syvemmälle hylättyihin kaivoksiin. Vanhalla kuiluun johdattavalla tunnelilla ei ollut vartijoita, ja luueste oli siinä mihin Zanik oli sen potkaissut.

Tällä kertaa, Zanik oli tuonut mukaan parhaimman lyhtynsä, jossa oli suora valokeila. Se sai kielekkeen paljon kirkkaammaksi ja paljon helppokulkuisemmaksi, mutta tapa jolla se katosi pimeyteen sai rotkon tuntumaan vielä isommalta kuin ennen.

Juna heräsi valkoiseen valokeilaan. “Olet palannut,” hän totesi. ”On epätavallista, että joku sinun kaltaisistasi käy luonani kahdesti.”

”Tiedän,” Zanik sanoi katkerasti.

”Olet saanut mielenkiintoni, Dorgeshuunilainen Zanik. Mutta sinun pitää todistaa olevasi arvoinen astumaan luolaan. Miten voit näyttää minulle, että et ole samanlainen kuin muut kansastasi?”

Zanik tunsi luissaan väristyksen, sillä hän ei muistanut kertoneensa olennolle nimeään. Hän nielaisi hermostuneesti. ”Osaan lentää.”

Juna teki huvittuneen tuhahduksen, mutta ei kuitenkaan nauranut. ”Lentävä Dorgeshuun? Sellainen olisi tosiaan sen arvoinen. Näytä minulle.”

Zanik otti muutama askelta taaksepäin ja laittoi lyhdyn seinässä olevaan koloon. Hän otti Dorganin korun takkinsa taskusta. Se ei ollut huono lahja, hän ajatteli, mutta se ei ollut oikea hänelle. Hän toivoi, että Dorgan löytäisi toisen tytön, joka arvostaisi enemmän sellaisia asioita. Lyhyen katumuksen tunteen jälkeen hän otti sen pois sen ketjusta. Hän käytti kangaspalaa suojellakseen käsiään kuumalta metallilta irrottaessaan lyhdyn linssin ja laittoi korun sen paikalle. Lyhdystä tuli nyt himmeämpää epätasaista valoa, mutta se oli täysin sinistä.

Hän työnsi linssin taskuunsa, nosti lyhdyn ja käveli rotkon reunalle. Juna katseli kärsivällisesti. Zanik heilutteli sinistä valoa ympäriinsä, yrittäen keskittää sen yhteen leijuvista valoista.

Jonkun aikaa hän ajatteli että mitään ei ollut tapahtunut, ja hän oli varma että Juna katseli häntä ivallisesti. Mutta sitten hän näki yhden valo-olennoista pysähtyvän sinisessä valossa ja tulevan häntä kohti. Valo horjui, vaikka hän yrittikin pitää kätensä tärisemättä.

Valo-olento tuli ihan hänen eteensä. Läheltä katsottuna se vaikutti vielä epätodenmukaisemmalta. Se näytti siniseltä pallolta, joka oli täynnä ristiin meneviä valoja ja välkkyviä kohtia joita oli vaikea katsoa. Se venyi ja puristui pysyäkseen kapenevassa valokeilassa, ja sitten otti lyhdyn sisäänsä yhtäkkisellä liikkeellä.

Zanik oli odottanut olennon vetävän lyhtyä. Sen sijaan tuntui siltä kuin lyhty olisi tullut painottomaksi ja alkanut leijua itsestään. Hän veti sen tiukasti rintaansa. ”Jos haluat tämän, sinun täytyy ottaa minutkin.”

Olento laajeni lyhdyltä Zanikin käsille. Hän ei tuntenut yhtään mitään, mutta hän pystyi näkemään sen etenemisen ihollaan, hitaasti peittäen hänen koko ruumiinsa. Kun se ylettyi hänen päähänsä, koko maailma näytti olevan piilossa hohtavan sinisen verhon takana.

Painottomuuden tunne levisi Zanikin ruumiiseen. Sitten, tajuamatta että oli liikkunut, hän tajusi että hänen jalkansa eivät enää olleet maassa. Hän katsoi takaisin kielekkeelle ja näki Junan katsomassa häntä. Se oli mukavaa, mutta Zanikin sydän jyskytti ja hän piti lyhdystä niin kovaa, että sormiin sattui. Yhtäkkiä hän oli kauhuissaan, ja ainoa asia mitä hän pystyi ajattelemaan oli se miten älyttömän vaarallinen hänen suunnitelmansa oli ollut. Hänen jalkansa potkaisivat ilmaa väkisin, yrittäen päästä takaisin Dorganin ja muiden varovaisten luo, kaupungin herkkien asukkaiden, lukita itsensä sinne ja olla turvassa eikä lähteä sieltä koskaan. Hän oli ties kuinka syvän rotkon yläpuolella ja ainoa häntä kannatteleva asia oli valo.

Olento kantoi häntä lyhdyn valon osoittamaan suuntaan. Tällä tavalla hän pystyi ohjaamaan sitä sinne minne halusi mennä. Roikkuvien raajojen kestäminen ja sinisen valon suunnan ohjaaminen vei kaiken hänen tahdonvoimansa. Zanik näki toisen luolan, jonka vieressä oli pieni polku joka johti takaisin Junan luo. Hän yritti suunnata valon sinne.

Heti kun hänen jalkansa koskettivat maata, hänen jalkansa pettivät ja hän kaatui naamalleen. Sininen valo loisti nyt kiveä päin, ja valo-olento häipyi. Yhä täristen, Zanik nousi ylös. Alapuolella hän pystyi näkemään Junan ja hänen luolansa, paikan josta hän oli lähtenyt. Hän nauroi ääneen. Hän teki sen!

Zanik laittoi tavallisen linssin takaisin lyhtyyn. Ilman sinistä suodatintakin siellä olevissa kivissä oli sinistä loistetta. Hän ei pystynyt tunnistamaan niiden tyyppiä. Hän otti opiskelijahakkunsa vyöltään ja otti sillä pienen palan palkintona ennen kuin kiipesi takaisin Junan luokse.

Olento nyökytteli päätään ylös ja alas tarmokkaasti, ihan kuin olisi yrittänyt taputtaa ilman käsiään. ”Hyvin hupaisaa,” hän sanoi. ”Erittäin hupaisa näky. Minä taidan pyytää kaikkia tuleviakin vierailijoita tekemään saman tempun.”

Zanik virnisti hengästyneenä. “Joten, päästätkö minut nyt luolaan?”

Juna nyökytti. ”Minä päästän. Kivi, jonka hait sopii hyvin kulhoksi, jolla voit kerätä kyyneleet.”

Zanik onnistui tekemään kivestä vaivatta yksinkertaisen kulhon hakullaan. Hänen joka iskunsa irrotti pieniä palasia, jotka paljastivat sen läpi kulkevia pieniä säröjä - ihan kuin kivi olisi ollut asutettu. Kun hän oli valmis, Juna nosti häntäänsä ja päästi hänet luolaan. Veden ääni kuului nyt kaikkialta hänen ympäriltään. Se muistutti enemmän musiikkia kuin aikaisemmin ja luolan ilma tuntui olevan täynnä kaunista surua. Vesi valui seinän urissa sinisenä ja vihreänä.

Zanik piti kulhoaan lähteellä ja katsoi veden kerääntyvän, siirtyen lähteeltä toiselle kun ne ilmestyivät ja katosivat. Vähän ajan päästä Juna pyysi häntä tulemaan ulos.

”Nyt juo kyyneleet,” Juna sanoi. ”Anna Guthixin voiman täyttää sinut.”

Zanik halusi kertoa vanhalle olennolle että Guthixia ei ollut olemassa ja mitä erikoista kyyneleissä olikaan, sen piti olla luonnollista, mutta päätti olla tekemättä niin. Hän nosti kulhon varovasti huulilleen.

Se maistui tavalliselle vedelle, suolaiselle ja vähän mineraaliselle, mutta ei hämmästyttävälle. Mutta kun hän laski kulhon, hän tunsi jotenkin muuttuvansa. Se oli pieni, hieno asia, mutta hän oli varma että hän oli tullut vähän vakaammaksi ja itsevarmemmaksi.

Yhtäkkiä hän tiesi tarkalleen missä oli.

Junan pimeissä silmissä näkyi hiljainen ymmärrys. Zanik laittoi kulhonsa alas ja käveli takaisin kaupunkia kohti.



Nahkakangas roikkui vieläkin tunnelin seinällä, mutta vasaroinnin ääni oli loppunut. Sen sijaan Zanik kuuli hiljaisia keskustelun ääniä. Vartija oli hädin tuskin vilkaissutkaan häntä, oletti varmasti hänen olevan menossa takaisin kaupunkiin jonkun lapsellisen seikkailun jälkeen. Hän käveli ihan hänen edestään, ja sitten kääntyi nopeasti hänen keihäänsä ohi halkeamaan ennen kuin hän ehti reagoida.

Se oli jopa helpompaa mitä hän oli odottanut. Halkeamaa oli laajennettu ja alue sen takana oli kirkas seinille asetettujen öljylamppujen ansiota. Siellä oli tiukasti pakattuja kiviä, keinotekoisia ja oikeita. Luola itsessään oli isompi mitä Zanik oli muistanut, tarpeeksi iso kolmelle henkilölle jotka olivat siellä.

Luolan keskellä oli Ur-lesh, muinainen valtuustoon päänainen, joka nojasi raskaasti koristeelliseen luukävelykeppiinsä. Hän oli täysin sokea. Hänen silmänsä kurtistuivat hänen naamallaan, kun hän kuuli Zanikin saapumisen. Häntä vastapäätä oli kirjuri, joka näytti nuorelta Ur-leshiin verrattuna. Hän katsoi Zanikia hämmästyneenä. Heidän takanaan, seinällä olevien pakettien vieressä, seisoi toinen mies jolla oli vain muutama valkoista hiusta peittämässä kaljua päätään. Zanik tunnisti hänet Oldakiksi, kaupungin valtuuston sponsoroimaksi velhoksi. Hänen luonnonfilosofian luentonsa olivat joitain vähiten tylsiä joita hän oli kuunnellut.

Kirjurin ilme muuttui vihaiseksi. “Zanik!” hän sihisi. “Sinä et saa olla täällä!” Vartija oli jo tulossa kankaan läpi. Zanik valmistautui väistämään.

”Ei!” Ur-leshin ääni oli hiljainen, mutta siinä oli komentava sävy. ”Zanik, miksi olet tullut tänne?”

Zanik astui luolaan. ”Valehtelitte meille,” hän huusi. ”Te kaikki. Tiesitte totuuden siitä… siitä mitä on tuolla ylhäällä, millainen maailma oikeasti on. Tuolla ylhäällä on kokonainen paikka. Olemme sieltä kotoisin ja te olette pitäneet sen salassa.”

Zanik seisoi nyt kivikuilun pohjalla. Valo oli nyt hämärämpi kuin ennen, sininen ympyrä oli juuri ja juuri näkyvä mustia seiniä vasten.

Ur-lesh huoahti. ”Se ei ole salaisuus, sellaisenaan,” hän sanoi. ”Se vain ei ole jotain mistä me puhumme lasten edessä. Me suosimme teidän pysyvän viattomina.

“En ole enää lapsi!”

Ur-lesh odotti Zanikin äänen kaikujen loppuvan. ”Ei,” hän sanoi, ”En usko että olet.”

”Mitä tuolla ylhäällä sitten on?

“Mitä olet saanut selville, on totta. Tuolla ylhäällä on paikka, joka tunnetaan maanpintana. Ja olet oikeassa, sitä voisi epäilyksettä kutsua koko maailmaksi. Meidän esi-isämme, jotka perustivat kaupungin, tulivat maanpinnalta. Sen jälkeen emme ole ottaneet yhteyttä.

”Meillä on yhteys nyt!” Zanik sanoi voitonriemuisesti. ”Kuilu on nyt auki! Teidän pitää lähettää tutkimuspartio tuonne ylös tutkimaan.”

”Hän on oikeassa, tiedättehän,” Oldak lisäsi väliin. ”On olemassa tapoja joilla voisimme tutkia hyvin pienillä riskeillä.”

“Kyllä!” Zanik sanoi. “Ja minä haluan tehdä sen.”

”Et ymmärrä,” Ur-lesh sanoi. ”Ja nyt sinä Oldak et näytä muistavan,” hän lisäsi piikittelevästi. ”Zanik, ei ole sattumaa että olemme olleet eristyksissä maanpinnasta niin kauan kaikkien näiden sukupolvien ajan. Me pidämme sen sillä tavalla. Huomenna me suljemme tämän kuilun ja varmistamme, että meillä ei ole mitään yhteyksiä maanpintaan.”

“Miksi?” Zanik kysyi. “Mikä siellä on niin kamalaa?”

”Sota” Ur-lesh sanoi, koukistaen päätään kuin muistelisi päivää jolloin hän oppi salaisuuden. ”Sota oli niin kamala, että emme voisi edes kuvitella sitä. Armeijat olivat monta kertaa meidän kansaamme isompia. Meidät pakotettiin taistelemaan voimia mitä emme voisi vastustaa.” Ur-leshin ääni oli heikentynyt, mutta oli tullut vakavaksi, ja Zanik tajusi että vanha nainen oli peloissaan. Ur-lesh jatkoi. ”Zanik, jumalat ovat todellisia.”

Ur-lesh seisoi kärsivällisesti, odotti Zanikin omaksuvan tiedon. Zanikin mielessä pyöri. Jumalat olivat satujen pahiksi. He kuvastivat kaikkea mikä oli ilkeää, hallitsevaa ja epäoikeudenmukaista. Ajatus. että ne olivat oikeita, muutti Zanikin maailmankuvaa enemmän kuin tieto maanpinnan olemassaolosta oli.

”Sota on saattanut loppua,” Zanik sanoi epäröiden.

Ur-lesh ravisti päätään. “Me emme voi ottaa sitä riskiä. Niin kauan kuin kuilu pysyy auki, jumalat saattavat löytää meidät.”

Zanik nyökkäsi. Hän kääntyi lähteäkseen, pettyneenä, mutta katsoi vielä kerran kuilua josta tuli himmenevä valo. Korkealle yläpuolelle ilmestyi pieniä valkoisia täpliä, jotka olivat kuin valoa heijastavat kvartsikristallit



Kaukainen räjähdys kaikui rotkossa. Valo-olennot jatkoivat tanssiaan huolettomina. Niiden koko olemus oli valoa. Zanik epäili, etteivät ne kuulleet mitään.

Hän makasi Junan painavien kiehkuroiden keskellä, tuntien käärmeen hengityksen nostavan häntä ylös ja alas. Ehkä kiltteydestään Zanikille, valtuusto oli jättänyt vanhan tien rotkoon sulkematta, ja Junan luola oli tullut hänen omaksi piilopaikakseen, minne pystyi pakenemaan kaupungista johon hän ei enää oikein sopinut. Juna oli tullut hänen oudoimmaksi ystäväkseen. Zanik kertoi hänelle paljon tarinoita elämästään. Hänestä tuntui, että hän oli herättänyt käärmeen kauan kadoksissa olleen kiinnostuksen nälän.

Juna oli varmistanut Ur-leshin tarinat sodasta todeksi. Vähäisempien jumalien taistelut olivat melkein tuhonneet koko Guthixin luomuksen. Se oli miksi luontojumala oli itkenyt kyyneleet, jotka olivat silti seinissä. Junan mukaan sota oli jo ohi Guthixin ansiota, mutta valtuusto ei ikinä uskoisi sitä.

Kuunnellen pehmeää, surullista kyynelten liplatusta, Zanik katsoi valo-olentojen ylitse, ja yritti kuvitella katon rotkolle. Ylhäällä kivien yläpuolella, ehkä vain parinkymmenen metrin paksuisen kivikerroksen toisella puolella, oli kokonainen toinen maailma. Maailma josta hän ei voinut kuvitellakaan. Maailma, jossa oli sininen taivas joka jatkui ikuisesti. Zanik vannoi itselleen, että hän pääsisi näkemään sen vielä jonain päivänä.


Lähteet: The Chasm of Lights

Tehnyt:
Alkuperäisteksti: John Ayliff (Jagex)
Suomennos: Voya
Kuva

Muokattu viimeksi: 12:56 14.02.2015