Kirjoittaja Kuivahko » 20.08.2011, 18:36
Kerdillyn kolmen tuhannen asukkaan pikkukylän juna-aseman punertavat kiskot pitivät korvia riipivää meteliä, luotijunan jarruttaessa voimakkaasti pysähtyäkseen ja päästääkseen osan kiireisistä matkustajistansa ulos rauhalliseen vuori-ilmaan. Vielä kymmenen vuotta sitten Kerdilly oli ollut kaikkien jumalien ja hallinnon selän takana sijaitseva täydellisen merkityksetön pienkylä, josta suuri osa nuorista ja nuoremmista aikuisista oli muuttanut pois. Työpaikkoja ei muutamaa kauppaa ja paikallista poliisiasemaa lukuunottamatta juurikaan ollut. Syksyisin suuremmista kaupungeista saapui pienet määrät nuoria työntekijöitä Granny Dorensin suurehkolle omenatilalle poimimaan omenoita ja tekemään niistä erilaisia ruokatuotteita pientä palkkaa ja työtodistusta vastaan. Eräänä syksynä muutama vuosi sitten Navian tasavallan hallitus tarttui kuitenkin toimeen ja herätti Kerdillyn kylän henkiin. Kolmekymmentä kilometriä Symbosin vuorien rinteitä ylöspäin rakennettiin maan suurin laskettelu- ja talviurheilukeskus suurine hotelleineen ja lomakylineen. Kerdillyyn johtava kapea, mutkainen autoille ja muille moottoriajoneuvoille tarkoitettu vuoristotie rakennettiin uuteen uskoon, ja Kerdillyn liikekeskusta kasvoi ennennäkemättömän suureksi. Vuotta myöhemmin aloitettiin valtion pääkaupungin, suurimman satamakaupungin ja vuoriston toisella puolella sijaitsevan rajakaupungin yhdistävä luotijunarautatie, jolle rakennettiin oma suuri asemansa kasvavan ja vilkastuvan Kerdillyn laitamille. Kaupunki oli muutamassa vuodessa kasvanut hieman suuremmaksi, ja sen talous oli elpynyt, mutta vain lomasesonkien ajaksi. Loppukeväästä ja alkukesästä vuoristokaupunki oli kuollut ja hiljainen, aivan kuten se oli ollut viimeiset satakunta vuotta.
Juna-aseman aseistettu vartija nojaili asematunneliin johtavien portaiden valkeista tiilistä tehtyyn ulkoseinään ja katseli liikahtamatta junan pysähtymistä. Hän poltti vihreää savuketta, joka oli valmistettu vuoristo-katajien havuista. Paikallisella lajilla oli rauhoittavia ja ajatustoimintaa selkeyttäviä vaikutuksia, joita vartija, Antei Gtaavy, usein työssään tarvitsi. Etenkin turistisesonkien aikana. Talvella kuuden tuhannen metrin korkeudessa oli pirun kylmä, ja aivot tuntuivat jäätyvän ilman apukeinoja. Junayhtiö oli kieltänyt työntekijöiltänsä alkoholijuomien nautiskelun virka-aikana, joten Antein oli täytynyt keksiä jotain muuta. Juna pysähtyi kirskuen ja avasi ovensa. Ulos astui vain kolme henkilöä - ei harvinainen näky elokuun alkuviikoilla. Yksi matkustajista oli Anteille tuttu, kaupungin kaupungintalolla työskentelevä virkamies. Nuori kolmikymppinen mies ravasi pääkaupungin ja Kerdillyn väliä usein, eikä hänessä ollut mitään kummallista. Toista matkustajaa Antei ei ollut nähnyt aikaisemmin. Vanha mummo pienine kakkuloineen ja punaisen kävelykeppinsä kanssa oli luultavasti sukua jollekin Kerdillyn vähäisistä asukkaista. Viimeinen ulos astuva mies kuitenkin kiinnitti Gtaavyn huomion heti ja sai tämän niskavillat nousemaan pystyyn. Hän suoristautui ja kätensä hamusi vaistomaisesti vyöllä roikkuvaa käsiasetta.
Ulos, junan portaille astuneella pitkällä ja lihaksikkaalla miehellä oli villit, pitkät hiukset, joiden väri oli yötäkin mustempi. Miehen kaksihaarainen, viininpunainen parta peitti koko kaulan ja laskeutui alas rinnuksille. Hän astui alas junan portaita asemalaiturille, pälyili ympärilleen ja hengitti hetken ohutta vuori-ilmaa. "Piru vie. Olin jo ehtinyt unohtaa tämän viheliäisen tunteen keuhkoissani", mies totesi kovaan ääneen ja kiepautti nahkaisen reppunsa pitkää köysinarua, nostaen enemmän suurelta pussilta kuin repulta näyttävän kantamuksen olkapäällensä. Gtaavyn huomion kiinnitti kuitenkin miehen oikealla olalla levännyt epäluonnollisen pitkä ja vahvatekoinen haulikko. Ase oli melkein keskipituisen vartijan mittainen ja näytti lähes groteskilta ison miehen otteessa. "Hei kaveri!", kärttyinen ääni kuului junasta. Tämä sai miehen kääntämään katseensa avonaisen oven suuntaan. "Ei sitten enää koskaan tuota hirviötä tähän junaan, tai pääset nauttimaan Kurnasin kylmistä vankilaselleistä. Onko selvä!?", vihaisen konduktöörin pää pälyili ulos ja mulkoili pitkää matkustajaa. Mies virnisti ilkikurisesti. "En lupaa mitään." Konduktööri murahti ääneen ja painoi punaista nappulaa. Ovet sulkeutui silmänräpäyksessä, ja juna huudatti sumutorviansa lähdön merkiksi. Jarrut kirskahtivat, junan lähtiessä jälleen matkaan.
Kun iso kone oli kadonnut näkyvistä, alkoi pitkä mies nauraa röhöttää ääneen. Hän heilautti kädellä pitkää punamustaruutuista takkiansa, korjasi tumman stetsoninsa asentoa ja kääntyi varovasti lähestyvää Gtaavya päin. "Hyvää iltapäivää!", mies kajautti kovaan ääneen, saaden Antein pysähtymään säpsähtäen. Mies nauroi toisen reaktiolle ja jatkoi huvittuneena. "Teidän täytyy olla asemavirkailija, ellen ole aivan väärässä. Osaisitteko kenties neuvoa minut punaiselle vuoripolulle?" Gtaavy epäröi hetken, ikään kuin punniten kuulemaansa. "Punaiselle vuoripolulle? Oletteko aivan varma nimestä?", hän kysyi kuulostaen epäuskoisemmalta, kuin oli tarkoittanut. "Punaiselle vuoripolulle", pitkä mies toisti tyynesti. "Eihän se johda kuin vanhalle Kerdillyn sahalle ja puunhakkaajien kylälle. Ne tilat ovat olleet suljettuina jo viime syksystä. Sahaa laajennetaan, eikä se ole toimintakunnossa kun vasta loppuvuodesta", Gtaavy ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi pelottavan outo mies haluaisi semmoiseen loukkoon. "Minulle tarjoutui keikka sieltä päin", mies vastasi iloisesti ja kohautti olkiansa. "Keikka?", Antei ei ymmärtänyt toista alkuunkaan. Hänen täytyy olla sekaisin päästään. Kenties minun on parempi neuvoa hänelle tie ja vain päästä hänestä eroon mahdollisimman nopeasti. Vaivatkoon työnjohtajan päätä. "Keikkapa hyvinkin, ystäväni. Keikka.", Mies vastasi ystävällisesti. "Eh, tuota, selvähän se. Jos nyt olette aivan varma asiasta, löydätte punaisen vuoripolun alkupään Kerdillyn keskustasta. Kävelkää keskusaukion metsuripatsaan luokse ja kääntykää pohjoiseen. Viitat sahalle auttavat siitä eteenpäin", Gtaavy ei enää halunnut käyttää minuuttiakaan tämän selvästi vähä-älyisen, mutta aseistetun vaaran seurassa. "Tattista ystävä", mies korjasi reppunsa asentoa ja lähti yhtäkkiä kävelemään kohti asematunnelin portaita pitkin ja nopein askelin. "Soitanko työnjohtajalle ja ilmoitan tulostanne!? Herra?", Antei ei tosiaankaan halunnut puhua sen miehen kanssa, mutta hän ei uskaltanut olla huolestuneelle tulokkaalle epäkohteliaskaan. Ties mitä tämä saattaisi saada aikaan suuttuessaan. Aseistettu mies harppoi eteenpäin ja huusi vastauksen kääntymättä katsomaan taaksepäin. "Hän tietää", Gtaavy kuuli matalan äänen vastaavan, miehen kadotessa alas portaita. Kylmä väristys pyyhkäisi Antei Gtaavyn yli, kesätuulen liikutellessa hänen hikisiä hiuksiaan, jotka pilkottivat sinimustan vartijan hatun alta. Kuolleet lehtipuun lehdet liikuskelivat tuulen mukana asemalaiturilla pitäen raapivaa ääntä.
"Sir Hector Beechleaf", oli miehen nahkarepun selkämyksessä lukenut kultaisin kirjaimin. "Metsästäjä".
__________________________________________________
Päivä yksi alkaa nyt ja kestää sunnuntai iltaan, kello 20.00 asti. Äänestys auki ja vapaa.
Älkää paljastako roolejanne. \_\~(_}o
Pelaajat (18)
The_Rest
Kammo
Haribo
Jondree
Paah
Hekate
yetsuh
Kirby
Juba
^Mask
Rildor
Zaerah
Sliphie
Ladexi
Vulle
Eppu
volde
Rokkikenguru
