Tarina: Testamenttini

Asukkaiden kertomia tarinoita ja runoja.
Alueen säännöt
viewtopic.php?f=18&t=60

Novelli on mielestäni:

Erinomainen
3
75%
Hyvä
0
Ei ääniä
Keskinkertainen
0
Ei ääniä
Heikkolaatuinen
0
Ei ääniä
Surkea
1
25%
En jaksanut lukea (mutta jostain vitun typerästä syystä haluan silti äänestää)
0
Ei ääniä
 
Ääniä yhteensä : 4

Tarina: Testamenttini

ViestiKirjoittaja Kammo » 29.06.2012, 00:02

Keksin tarinan juonenkäänteet viime yönä noin kahden tai kolmen minuutin aikana. Myöhemmin samana yönä lähdin hermostuneena ulos kävelylle, koska epäilin asuntoni olevan outojen olentojen valtaama :smoker::

***

En tiedä kuinka pitkään pysyn kirjoituskuntoisena, joten koen parhaaksi nyt, kun kynä vielä pysyy kädessäni ilman sen suurempia henkisiä ponnisteluja, kirjoittaa nopean selostuksen viime viikkojen tapahtumista linnakkeessa. Luotan siihen, että jos pahimmat pelkoni käyvät toteen, muistiinpanoistani tulee olemaan hyötyä niille rohkeille sieluille, jotka uskaltautuvat Taudin alkulähteille etsimään parannuskeinoa tuohon pirulliseen vitsaukseen.

Minä, kapteeni Sergio Agapito Lorenzo, Rio Planezan linnakkeen komentaja ja Sanchonezôn taistelun veteraani, olen aina pitänyt itseäni mitä rationaalisimpana henkilönä. Uskon, että järkiperäiseen päätöksentekoon pohjautuva ajattelutapa on ainakin jossain määrin periytyvä, ja olenkin aina tuntenut lievää ylpeyttä muun muassa isoisoisäni, Plaza Samrareiron pikkukaupungin ylilääkärin nerokkuutta hipovista toimista, jotka aikoinaan pelastivat kylän joutumasta muuan silloisen ruttotaudin runtelemaksi. Isoisoisäni lisäksi suvussani on toki vaikuttanut myös useampia muita, jopa suurmiehiksi laskettavia henkilöitä, jotka elämässään ovat osoittaneet mitä kylmähermoisinta ajattelua ja mielen lujuutta. Heistä en kuitenkaan ehdi enää kertoa enempää, mutta haluan silti vielä vakuuttaa sinulle, lukija, kuka sitten oletkin, että kaikenlainen heikkomielisyys on ollut suvussani täysin tuntematon käsite, eikä ole mitään syytä olettaa, että minä, vaikka tuleva selostukseni saattaa muuta antaa olettaa, olisin jo aikaisemmin ollut jollain tapaa mieleltäni järkkynyt - kaikki tämä on totisinta totta.

Käteni ovat alkaneet vapista: lienee siis parasta siirtyä itse asiaan, jotta varmasti ehdin kirjoittaa ylös kaiken tarpeellisen. Kaikki alkoi kolmisen viikkoa - ja jos halutaan olla tarkkoja, tasan 23 päivää - sitten. Tuona päivänä komendantintoimistooni marssi muuan alokas, joka - ellen aivan väärin muista - oli vasta edelliskuussa liittynyt linnakkeen miesvahvuuteen.

Lienee yleisesti hyväksytty tosiasia, että vaikka tasavaltalaisarmeijaan valitaankin vain oman ikäluokkansa parhaat edustajat, on varsinkin nuoremmalle ikäpolvelle harmillisella tavalla tyypillistä tietynlainen... lapsellisuus. Seikkailunhalu, vilkas mielikuvitus ja vastaavat ominaisuudet ovat varmasti sinällään hienoja asioita, mutta kun ne ottavat nuoresta miehestä vallan, he alkavat keksiä jos jonkinlaisia outoja tarinoita. Kuten varmasti ymmärrätte, on yksi armeijan tärkeimmistä tehtävistä kaikenlaisen ylimääräisen "sekoilun" kitkeminen näistä nuorista miehistä, joiden varaan kansakuntamme tulevaisuus rakentuu. Älkää siis tuomitko minua teostani, jonka silloin vilpittömin mielin koin parhaaksi: Kun nuori alokas, jonka nimeä en nyt valitettavan sekavassa tilassani enää pysty palauttamaan mieleeni, marssi toimistooni ilmoittaakseen erään vangin muuttuneen "oudoksi olennoksi", eikä hän hyvinperustelluista vastaväitteistäni huolimatta suostunut perumaan silloisen tiedon valossa naurettavaa väitettään, määräsin hänet rangaistukseksi ottamaan vastaan kahdeksan raipaniskua.

Senkin uhalla, että mahdollisesti uhkaan kadottaa kertomukseni punaisen langan, joudun tässä vaiheessa kehumaan tuon nimettömän alokkaan reaktiota rangaistukseensa. Tavanomaisen pelon sijaan hän otti linnakkeen keskusaukiolla suoritetun rangaistuksen yllättävän tyynesti vastaan. Kahdeksan raipaniskua on rangaistus, jonka olen nähnyt saattavan raavaitakin sotilaita kyyneliin, mutta jostain syystä kyseinen alokas ei näyttänyt tuntevan minkäänlaista pelkoa. En tiedä, oliko hänen silmistään aistittava katumattomuus peräisin siitä, että hän syvällä sisimmässään tiesi olevansa oikeassa, vaiko vain jonkinlaisesta nuoren miehen uhmakkuudesta. Joka tapauksessa tuo kylmähermoisuus jäi mieleeni, ja nyt, kun retroperspektiivin turvin pystyn tarkemmin punnitsemaan hänen puheitaan, toivon rauhaa hänen sielulleen.

Kun nuoren alokkaan rangaistus oli pantu toimeen, en enää missään vaiheessa puhunut hänen kanssaan. Kuitenkin kahta tai kolmea päivää myöhemmin linnakkeessa alkoi liikkua huhu, jonka mukaan useampikin vanki oli jollain tapaa "seonnut", "muuttunut" tai kuten muutama korkeamman koulutuksen saanut aliupseeri asian ilmaisi "kokenut jonkinlaisen psyykkisfyysisen transformaation". En luonnollisestikaan voinut määrätä puolta linnakkeen kantahenkilökunnasta ruoskittavaksi, joten koin parhaaksi tarkistaa tilanteen henkilökohtaisesti. Tuossa vaiheessa uskoin transformaatio-puheiden olevan jonkinlaista kapinallisarmeijan voimistumisen johdosta syntynyttä hermostuneisuutta, joka purkautui miehistön keskuudessa omituisina huhuina ja taikauskona.

Muistan elävästi sen hetken, kun ensimmäistä kertaa sitten ylennykseni astuin linnakkeen alla sijaitsevan vankityrmän käytäville. En edes aliupseeriaikoina ollut viettänyt vartiointitehtävissä kuin häviävän pienen ajan, joten kosteat käytävät tuntuivat jollain epämiellyttävällä tavalla täysin vieraille ja - ehkä tässä vaiheessa kehtaan sen myöntää - arvolleni sopimattomilta. En muista päivystävän vartija-aliupseerin kanssa käymästäni lyhyestä keskustelusta enää kovinkaan paljoa. Sen sijaan keskustelun jälkeiset tapahtumat muistan varmasti - mahdollisesti hyvinkin pian koittavaan - kuolemaani asti...

Tilan säästämiseksi kaikille vangeille on varattu vain yksi huone, joka kuitenkin on mielestäni vankien määrään nähden melko suuri. Vaikka kivilattia välillä tulviikin huoneen sivuille asetettujen vesiputkien toimintahäiriöiden takia, pidän huoneen olosuhteita suhteellisen inhimillisinä. Sitä paitsi jos vertaamme vankejemme oloja niihin, joista tasavaltalainen lehdistömme on raportoinut kapinallisliikkeen leireillä, olemme suorastaan hellävaraisia omia vankejammme kohtaan.

Joka tapauksessa pääsin tuona päivänä seuraamaan kalterien lävitse vankejemme elämää. Se oli... ah... joudun kai tunnustamaan sivistymättömyyteni, sillä en tiedä tähän väliin sopivaa sanaa. Jos sanon, että vankejen elämä oli "erilaista" kuin normaalisti, en tee millään tavalla oikeutta sille tunteelle, jonka tuona päivä koin. Vangeista noin kolmasosa oli pakkautunut huoneen yhteen nurkkaan. Loput vangit pyörivät levottomasti kivisen sellin keskivaiheilla ja reunoilla, välttäen kuitenkin visusti astumasta liian lähelle nurkassa oleskelevia tovereitaan. Tunnelma oli sairaalloisen epäluuloinen eikä syytä tarvinnut ihmetellä: En ole vieläkään aivan varma, käyttikö nurkkaan pakkautunut vankijoukko keskusteluunsa jotain ihmislajille tuntematonta kieltä, vai oliko vieraantuneisuuden tunteelle syynä ainoastaan heidän puheensa kimeys, joka lähenteli niitä korkeusrajoja, jotka ihmiskorva ylipäätään pystyy kuulemaan.

Tästä epätietoisuudesta huolimatta pystyn muistamaan, kuinka kalterien lävitse seurasin ja kuuntelin linnakkeen vankeja. Sivistynyt veikkaukseni on, että kuuntelin nurkassa kyyhöttävää joukkiota vähintään puolen, ehkä jopa kokonaisen tunnin ajan. Silti en tällä hetkellä voi toistaa yhtään heidän mekaanisen puheenpartensa virkettä, sillä en ole ollenkaan varma, ymmärsinkö heidän puheitaan alunperinkään. Muistini mukaan noiden ihmisten - tai ehkä olisi parempi käyttää nyt jo edesmenneen alokkaan termiä - "outojen olioiden" - puheesta ei varmasti olisi saanut selkoa edes mantereen parhaimmat kielitieteilijät. Silti, outoa kyllä, viime aikoina muistan useina öinä unissani lähes ymmärtäneeni noita puheita, mutta aina aamun koittaessa mitä raivostuttavimmalla olen unohtanut noiden sanojen merkityksen viimeistä tavua myöten.

Kivut,tärinät ja sairaalloiset ajatukset ottavat lisää valtaa. Kiirehdin. Vaikka olen saanut todistaa jos jonkinlaisia täydellisen epäinhimillisiä tapahtumia, joissa kapinallisia koiria - mielestäni oikeutetusti - kidutetaan heiltä saatujen tietojen vuoksi, en ole koskaan kokenut sellaista hetkeä, jonka koin katsoessani erästä "nurkkakuntalaista" vankia silmiin. Nurkkaan asettuneiden vankien keskustelu oli jatkunut jo luoja ties kuinka pitkään, kun se yhtäkkiä loppui kuin seinään. Odotin sekunnin, kaksi tai useampia ja toivon jotain tapahtuvan - niin kävikin. Yksi vangeista, pitkä, äärimmäisen laiha, ja omituisella tavalla harmaaihoinen mies kääntyi katsomaan suoraan minua päin. Sitten hän nyökkäsi. Minä pyörryin.

Tiedän, että edellinen kuulostaa omituiselta, mahdollisesti jopa koomiselta. Kuitenkin vakuutan teille, että edes tämän planeetan teräshermoisinkaan mies ei olisi selvinnyt tuosta tilanteesta ilman housujensa kastelua ja neitimäistä kirkaisua. Vaikka laiha vanki varmasti olisi lääkärien, psykologien ja muiden oppineiden mielestä yhä ollut "ihminen", homo sapiens ja luomakunnan kruunu, minä näin hänessä jotain aivan muuta. Ihmismäisestä ruumiistaan huolimatta tuo... olio... oli jotain niin epäinhimillistä, että en osaa asiaa vieläkään sanoin kuvailla. Värittömät silmät, tyhjyyteen tuijottava katse... ei. Edes tänään en halua ajatella asiaa sen enempää kun on pakko.

Tästä kaikesta on aikaa nyt noin kolme viikkoa. Olen yrittänyt unohtaa kaiken, mutta vaikka päivisin olenkin töideni kiireiden varjolla onnistunut peittämään nuo muistot, viimeistään öisin ne ovat palanneet alitajuntaani. Kirjoittaessani tätä - hyvin todennäköisesti - viimeistä viestiäni, ymmärrän, että vastustelu on turhaa. Tunti sitten assistenttini, rakas ystäväni vuosien takaa, astui huoneeseeni ja minä söin hänen kasvonsa. Äkkiarvaamatta iskin seinältä nappaamani kunnialegioonalaisen miekan hänen vatsansa lävitse ja hyökkäsin ahnaasti ystäväni kasvojen kimppuun. Ensiksi söin posket joidenka jälkeen siirryin nenän kimppuun. Silmämunat, jotka herkutellen imin kuopistaan kurkkuuni, tuntuivat jollain sairaalla tavalla jälkiruoalta.

Ystäväni ruumis makaa nyt toimistoni lattialla. En usko, että linnakkeesta löytyy enää kymmentäkään miestä, jotka eivät olisi jollain tapaa altistunet Taudille. Asevaraston luota kuuluu ammuskelua. Viimeisen kahdenkymmenen minuutin ajan olen käynyt sisäistä kamppailua: Yhtäältä olen halunnut ampua ravolverillani sairastuneet aivoni ulos kallostani, toisaalta olen hallunnut kulkea linnakkeen kellarikerrokseen ja käyttää yleisavainta avatakseni sairaiden vankien huoneen, jotta nuo epäinhimilliset olennot pääsisivät kulkemaan vapaasti muiden kaltaistensa joukossa. En ole vielä tehnyt päästöstäni, mutta minulla on vahva tunne siitä, että tekoni tulevat ratkaisemaan eivät ainoastaan linnakkeen, vaan koko sivistyneen maailman kohtalon. Mitä ikinä tulenkin tekemään, antakaa minulle anteeksi.

Teidän, Sergio Agapito Lorenzo. 6.6. 1899.

***

Niin joo, kommentit on tosiaa enemmän kui tervetulleita.

EDIT: vitun typot ja hölmöydet.
Viimeksi muokannut Kammo päivämäärä 29.06.2012, 06:45, muokattu yhteensä 3 kertaa
Kammo
Eläkejäsen
Eläkejäsen
Avatar
 
Viestit: 940
Liittynyt: 04.09.2010, 15:50
RS -hahmo: Kammo22
IRC-nick: Kammo22

Re: Testamenttini

ViestiKirjoittaja Exor » 29.06.2012, 06:34

Suddenly eyeballs

Juoneen käytetyn ajan ottaen huomioon aika hieno tarina, onneks luin valoisan aikaan. 3,5/5
Exor
Suutari
Suutari
 
Viestit: 2121
Liittynyt: 30.04.2008, 12:14
Paikkakunta: Hyvinkää
RS -hahmo: HaxorExor


Paluu Tarina- ja Runoiluteltta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa