|
Lore
|
|---|
[Lore] Twice Burnt
Seuraava tekstipätkä löydettiin TzHaarien kirjastosta. Se oli ainoa Jal’ytien – ihmisten – kirja, joka ei ollut palanut tuhkaksi, sillä sen alkuperäinen omistaja oli päällystänyt sen niin, että se säilyisi lukukelpoisena. Kirjoittajan ajatellaan olleen kuuluisa kirjuri, joka eli erään Zaroksen kenraalin alaisena, mutta suurinta osaa hänen tuotoksistaan ei ole löydetty. Tämä kirjoitettiin toisella kaudella, jolloin mahjarratit olivat Zaroksen palveluksessa.
Huokaisin ja siirsin Zamorakin sauvan kirjani päältä. Mahjarratit eivät koskaan kunnioittaneet kenenkään henkilökohtaista tilaa tai taiallisia artefakteja.
”Tanssija on lajinsa viimeinen edustaja, jos Zarosta on uskominen. Pitäisit varmastikin hänen tarinastaan: täynnä rosvoja, massamurhia ja tragediaa”, Zamorak sanoi, viitaten lavalle. Siellä olevalla tanssijalla oli tumma iho ja hiukset, jotka lainehtivat kuin roihuava tuli.
Zamorak otti hörpyn punaista viiniään ja tuijotti minua helmimäisillä silmillään. Revin silmäni irti hänen katseestaan, mutta päädyinkin katselemaan hänen otsansa epätasaista ihokerrosta, joka oli hänen palkkionsa onnistuneesta nuorentumisesta. Aloin voimaan pahoin, kun ajattelin tuon ihon alla olevaa luurankoa, johon olin aikaisemmin tottunut.
”Haluatko minulta jotain, Zamorak?” ääneni vapisi. Mahjarrateista kirjoittaminen oli paljon helpompaa kuin heille puhuminen.
Zamorak virnisti, hänen ihonsa venyi hänen luisevilla kasvoillaan. Hän kiinnitti huomionsa takaisin tanssijaan, kun tämän liekoihin kiinnitetyt tulipallot muodostivat siivet tämän selkään. Armeijan jalkaväki taputti ja huusi kun hänen näytöksensä lähestyi sen loppuhuipennusta: Onkharan tuhoutuminen Zabubin toimesta. ”Olet suora puheissasi, mutta et kirjoituksissasi, Perjour.”
Huokaisin, rapsutin nenääni ja nojasin eteenpäin sulkeakseni kirjan, jonka olin jättänyt pöydälle. Jumalat ja mahjarratit: he jättävät liian vähän aikaa taiteelle.
Zamorak puhui jälleen. ”Zaros on antanut meille tehtävän. Huomenna aamunkoitonaikaan: minä, sinä, Thammaron, Viggora ja Enakhra.”
”Temppelirakentaja?” kysyin. ”Mielenkiintoista. Tarvitseeko minun tuoda mitään?”
”Tarvitset kirjan, tietenkin. Zaros haluaa kaiken talletettua, kuten aina.”
Siivekästä demoni Zebubia esittänyt tanssija otti soihdun alustalta ja nosti sen huulilleen. Tuliaalto lämmitti etupenkeillä istuvien kasvoja.
”Voinko auttaa minkään muun asian kanssa, Zamorak?”
”Zaros haluaa meidän ottavan erään hänen arvokkaista omaisuuksistaan mukaamme.” Zamorak rapsutti naamaansa hajamielisesti tahrattomilla marmorinvalkoisilla sormillaan. Tanssija täytti lavan tulella toteuttaen Onkharan, pohjoisen kadonneen kaupungin, tuhoutumisen. ”Zaros haluaa meidän ottavan tanssijan.”
”En ole ihan varma, että ymmärränkö kunnolla.”
Tanssija käsitteli hevosen ohjaksia kömpelösti puhuessaan. Hän ei varsinaisesti ollut peloissaan tai kokematon hevosten kanssa, mutta sen koskettaminen taisi saada hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi.
Hidastin vauhtiani. ”Se toimii siis näin: kun koen jotain, se kirjoitetaan kirjaan. En voi muuttaa, poistaa tai piilottaa siltä mitään, ja Zaros ottaa kirjan jokaisen tehtävän jälkeen. Hän haluaa lukea kaikesta, mitä olemme tehneet hänen nimissään.”
”En tarkoittanut sitä, en vain ymmärrä miksi. Onko hän laittanut sinut varmistamaan, että kaikki tekevät niin kuin pitääkin? Niin, että kukaan ei pettäisi häntä?”
Yritin olla olematta hänen kanssaan suoraan samaa mieltä, mutta se oli jo liian myöhäistä: sanat kaivautuivat jo sivuille. ”Se on tallenne hänen teoistaan. Suurella johtajalla täytyy olla hänen elämänkertojansa.”
”Entä sinä? Miten sait tulikykysi?” kysyin, toivoen, että saisin siirrettyä keskustelun pois minusta. Ajattelin Zamorakia ja sitä miten hänen lempitemppujaan oli johdatella minut kapinallisiin ajatuksiin, saada tunteeni pettämään mieleni. Zamorak on epäilemättä yllättynyt, että olen vielä elossa.
”Kyky? Kansani syntyi tällaisena. Se on – siis oli – meille kuin ei mitään. Se oli vain tuli, joka paistoi ateriamme ja lämmitti kylmältä. Mutta barbaarit tappoivat kansani, koska he luulivat meillä olevan arvokkaita artefakteja.”
Zamorak ratsasti luoksemme, hänen mustat silmänsä pilkehtivät hämärässä valossa.
”Olemme saapuneet. Thammaron on löytänyt leirin harjanteen toiselta puolelta.”
Me polvistuimme pieneen kehään, huput päidemme päällä ja kuiskien. Zamorak, Thammaron, Enkahra, Viggora. Tanssija jäi hoitamaan hevosia.
”He eivät ole mitään, ehkäpä kahdeksankymmentä taistelukykyistä”, Thammaron murisi. Hänen sarvensa olivat vääntyneet, ja hänen kasvonsa ovat tulleet irvokkaiksi ja kivimäisiksi. ”Voisimme hyökätä kylään, hoidella heidät sekunneissa.”
”Hakemamme asia on piilotettu. Emme voi ottaa riskiä, että se vahingoittuisi – mikä se sitten onkaan”, Zamorak vastasi.
”Miksi sitten toitte minut tänne? Minä luulin, että voisimme keskustella vapaasti… asioista.”
Zamorak katsoi jokaista hetken, kunnes hänen katseensa osui minuun. ”Thammaron, olet oikeassa”, hän sanoi. ”Meidän täytyy keskustella suunnitelmaamme ilman, että Zaros tarkkailee meitä.”
Enakhra säpsähti. ”Älä edes sano tuollaista Perjourin edessä, Zamorak – se nostaa Zaroksen epäilyjä. Hän lukee kirjan, kuten hän on aina tehnyt.”
Zamorak nyökytteli. Sitten hän otti reppunsa selästään. Hän avasi sen ja otti esiin kirjan, joka näytti ihan samalta kuin omani ja alkoi lukea siitä. ”Huokaisin ja siirsin Zamorakin sauvan kirjani päältä. Mahjarratit eivät koskaan kunnioittaneet kenenkään henkilökohtaista tilaa tai taiallisia artefakteja.”
Mitä tämä koiruus on? Tuo olin minä, minun ajatukseni! ”Mitä oikein teet, Zamorak?” Paniikissa avasin laukkuni ja otin kirjani esiin. Kyllä, se oli vielä tallella – kulunut niiden vuosien varrella, joina olin pitänyt sitä käsissäni. Avasin sen. Ajatukseni olivat siellä – mutta miten hän oli saanut kopion?
”Lue muutama viimeistä kappaletta, Perjour”, Zamorak sanoi hymyillen.
Kävin ne nopeasti läpi. Ne puhuivat ryhmästämme. Sen mukaan pysähdyimme juuri ennen harjannetta vakoilemaan ihmisiä huomataksemme, että he olivat uskollisia Guthixille. Sitten se puhui siitä miten kokoonnuimme kehään, jossa keskustelimme miten lähestyisimme kylää, ja ylistimme uskollisuuttamme Zarokselle. ”Mitä tämä oikein on, Zamorak? Nämä ovat valheita!”
Zamorak virnisti ja hänen kalpeat sormensa rummuttivat sauvalla. ”Muistatko ensimmäisen virkkeen, jonka luin kirjastasi, Perjour? Siirsin Zamorakin sauvan kirjani päältä? Loitsu siirtui sinuun juuri tuona hetkenä, kun olimme katsomassa tanssijaa. Käsissäni on nyt kirja, joka kirjaa ylös jokaisen ajatuksesi, kuten se on tehnyt aina ennenkin. Sinun käsissäsi taas on kirja, jonka kirjoittaa joku, jolla ei ollut ääntä ennen tätä hetkeä. Kutsutaanpa sitä vaikka peloksesi.”
”Pelkoni?”
Oliko nyt sopiva hetki paeta? Näin Zamorakin tarkkailevan käsissään olevaa kirjaa, lukemassa ajatuksiani.
”Juoksemista ei tule olemaan, Perjour. Hölmö kun olet, et pelkää mitään enempää kuin Zaroksen vihaan. Pelkäät, että hän lukee jotain, jonka kanssa hän on eri mieltä, että hän löytää petoksen siemenen. Sinun pelkosi, mikäli sillä olisi ääni, kirjoittaisi kirjan, joka on juuri niin kuin Zaros haluaisi sen olevan. Sauvani avulla olen nyt antanut pelollesi tuon lahjan.”
Katsoin jälleen käsissäni olevaa kirjaa. Se kirjoitti meistä viidestä, kokoontumassa kehään, miettimässä suunnitelmaa, joka sopisi parhaiten Zaroksen toiveisiin.
”Yksi kirja minulle, totuus. Yksi kirja Zarokselle, valheet. Joten, nyt voimmekin puhua ihan vapaasti. Eikä tunnukin virkistävältä?”
Hetken rikkoi kiljaisu ja hevosten hirnunta.
”He veivät hänet? Meiltä? No, heidän rohkeuttaan täytyy ainakin ihailla”, Viggora sanoi. Hän vilkaisi nopeasti tanssijan laukun sisällön, jonka raakalaiset olivat hylänneet suunnatessaan kyläänsä kohti hänen kanssaan.
”Me tapamme heidät nyt, eikö niin Zamorak?” Thommaron sanoi. ”Zaros ei näe mitään. Sinähän sanoit niin.”
”Ei”, Zamorak sanoi. ”Zaros tunsi, että täällä olisi jotain hänelle hyödyllistä. Me löydämme sen ja päätämme sitten, että pitäisikö sen hyödyttää meitä vai Zarosta.” ”Ja miten me sen teemme?” Viggora kysyi.
”Me muutamme tämän kirjan kirjailijaa. Katsotaanpa mitä tanssijalla on sanottavana.”
Sauvan kosketus muutti kirjan musteen mustasta kultaiseksi.
Suukapula maistui kalalta. Käteni oli laitettu hanskoihin, jotka tuntuivat liukkailta ja märiltä. Pääni oli laitettu säkkiin ja heistä isoin oli heittänyt minut olkansa yli. Pystyin tuntemaan hänen kylmän hikensä ranteissani ja säärissäni. Kaikki tuo palautti mieleeni sen hetken viisi vuotta sitten. En pystynyt lopettamaan hyperventilointia, kun perheeni kiljaisut kaikuivat mielessäni. Ryhdistäydy, Char.
Yritin kutsua tulen sormenpäihini. Mutta, vaikka tunsinkin tulen suonissani, jokin pysäytti sen. Mitä nämä raakalaiset olivat tehneet?
Säkki riisuttiin päästäni ja minut heitettiin märälle kivilattialle. Kipu lävisti reisieni läpi, kun siitä alkoi vuotaa verta kovan iskun myötä. Olin matalikossa, joka oli laatoitettu kuusikulmaisilla kivilaatoilla, ja hämärä valo tanssi aalloilla. Takaani kuului raakalaisten keskustelua.
”Kahlitkaa hänet, varsinkin hänen kätensä. Minä kerään soturit.”
Raakalainen laittoi käsiini paksun rautakahleen, joka oli kiinnitetty kivilaattaan. Kosketin hänen kättään kun hän polvistui viereeni, mutta kipinöitä ei tullut. Estivätkö nämä hanskat minua?
Tarkkailin ympäristöäni. Kivilaattoja oli kaikissa suunnissa. Niihin oli kiinnitetty henkilöitä, mutta ei koskaan alle viidenkymmenen metrin päähän toisistaan. Tähyilin nähdäkseni heidät hämärässä valossa.
Heistä lähin oli vanha, varmaan jotain seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen vuoden väliltä. Hän laittoi kätensä veteen ja ilmeisesti etsi jotain. Hän teki äkkinäisen liikkeen, joka todisti arvioimani iän vääräksi. Hän oli ottanut vedestä kiven ja piteli sitä nyt käsissään. Kivestä putkahti esiin jalat, jotka raapivat naisen rannetta. Oliko minut tuotu tänne kalastamaan?
Vanha nainen katseli ympärilleen. Hän piti kivirapua lähellä itseään, mumisi jotain, ja sitten tulta – tulta! – tuli hänen sormenpäistään ja paistoi ravun. Auspah! Täällä on minun kansaani, auspaheja! Kahlittuna kiviin, paistamaan kalaa!
Ruoska lensi vanhaa naista kohti, kun raakalainen huomasi hänet. ”Ei nyt, tulentekijä! Sinä paistat fremennikeille.” Vanha nainen piteli paistettua kivirapua piestyssä kädessään ja raakalainen otti sen häneltä.
Ääni kuiskasi takaani korvani juureen. ”Me tiesimme mikä olit alusta lähtien, harhaoppinen. Sinulla on samanlaiset hiukset kuin noilla vanhuksilla.”
Käänsin päätäni taaksepäin, yritin iskeä raakalaista nenään. Hän oli liian nopea.
”Näetkös, me tiedämme miten heikkoja te olette. Pelkkää kipinöitä ja savua. Kun me poltimme lajisi ruumiit, ne tekivät enemmän tulta kuin olisit voinut pystyä kutsumaan."
Raivoa ja tulta, tulta ja raivoa.
”Opit vielä ruokkimaan meitä. Sinä lämmität meitä ja sytytät puolustuksemme, eivätkä ystäväsi tule pelastamaan sinua. Olemme lähettäneet monta soturia leiriinne – soturit, joita ei ole koskaan ennen päihitetty.” Kenkä osui selkääni ja minä lensin veteen, mutta kahle veti minut takaisin. ”Nyt tuopas kätesi tänne, niin voin leikata pienet reiät hanskojesi sormenpäihin. Saat ruokkia meitä paistetulla kalalla, tai saat tuntea ruoskani.”
Tunsin tulen tulvivan sormenpäihini, palavan vahvuudella, jota en ollut kokenut koskaan aikaisemmin.
Raivo on tulessa, tuli on raivossa.
”He ovat tulossa, Thammaron”, Zamorak sanoi ja laittoi kirjan sivuun. Viggora otti kirveensä käsiinsä ja Enakhra tarttui sauvaansa. Thammaron kasvoi täyteen kokoonsa ja antoi otsansa sarvien kasvaa. He menivät rinkiin, jokainen katsoen eri suuntiin, kuten on tapana. Minä kiipesin puuhun antaakseni heidän hoitaa taistelun.
Mutta taistelua ei tullut. Sen sijaan rannalla, kylässä, syntyi suuri liekkipylväs. Menin oksan reunalle nähdäkseni paremmin.
”Mitä siellä tapahtuu, Perjour?” Zamorak kysyi.
”Olen varma, että tulet lukemaan siitä”, huusin.
Katsoin taas kylää. Mereltä tuli kirkas valo. Se ei liikkunut nopeasti kuten tulipallo, vaan hitaasti, kävelyvauhtia: epäselvä ja kirkas muoto. Icyene?
Se kasvoi, ja pystyin näkemään sen ulkomuodon. Sille oli kasvanut suuret sarvet, jotka olivat vääristyneitä kuin köynnökset. Kädet olivat paksut ja lihakset kirkkaat, jotka korostuivat rintakehässä. Sen jalat olivat paksut ja häikäisevät, ne tömistelivät maata.
Sitten siellä oli naama, josta heijastui kurjuutta – vai onko se vihaa? – mutta se oli jotain, jonka tunsin. Se ei ollut icyene. Se oli tanssijan naama, ja hänen silmänsä paloivat kuin sulatusuuni. Mitä sinulle on oikein tapahtunut?
Tällä kertaa se ei ollut mitään illuusiota, ei liekojen pyyhkäisyjä tai soihtujen tuliaaltoja. Hän oli yhtä tulen kanssa, palava tulimeri, ja hän aikoi tuhota kaiken, joka hänen tielleen tuli. Iltataivaalla näkyi isojen sienien muotoisia savupilviä, joista satoi tuhkaa. Barbaarit olivat hajaantuneet, mutta suurin osa heistä menehtyi ja paloi rannalla kuin roviot. Kerran hän oli esittänyt Zebubia, mutta nyt hän näytti olevan Zebub, tuhoten kylän kuten mahtava demoni oli kerran tehnyt sivilisaatiolle.
Zamorak katsoi minuun, kirja käsissään. Hänen virneensä paljasti hänen kallonsa yliluonnollisen hehkun. Hän huusi. ”Perjour! Olemme löytäneet sen, mitä varten Zaros toi meidät tänne!”
Thammaron, Enakhra ja Viggora tiputtivat aseensa, istuivat harjanteelle, nauroivat, ja nauttivat näytöksestä.
Heidän alapuolellaan tanssija karjui ja kylä paloi. Eikä sanaakaan siitä kirjoitettu kirjaan, joka oli tarkoitettu Zarokselle.
Lähteet: Twice Burnt
Tehnyt:
Alkuperäisteksti: Dave Osborne/Jagex
Suomennos: Voya
Muokattu viimeksi: 22:42 09.01.2015 |
|
|
