Lore
[Lore] Song from Before the War, The


Kuva

Vähän aikaa sitten Al Kharidin kaivauksilta löydettiin tämä kirjoitus, joka on kirjoitettu jumalasodan aikana. Se on yksi harvoista omakohtaisista kokemuskirjoitelmista, mitä siltä ajalta on selvinnyt.
    - Reldo

Näin Elspethin ensimmäisen kerran, kun olin katselemassa rintamaa.

Kaksi kaukaista taistelulinjaa näkyi etäisyydessä iltamaisemaa vasten, kuin palavia hiiliä olisi heitetty tummalle kankaalle. Kipinöitä lensi linjojen välillä, joko palavia nuolia tai sotavelhojen loitsuja. En pystynyt näkemään yksittäisiä sotureita, mutta välillä pystyin näkemään sinisiä ja punaisia valoja taistelujoukkojen yläpuolella – icyeniä ja demoneita ilmataistelussa. Minulle on aina kerrottu, että taistelun ääniä oli mahdoton kuulla kaukaa. Mutta joskus, kun tuuli on juuri sopiva, kuvittelen kuulevani icyene-komentajien sankarillisia sotahuutoja, sotarumpujen pärinän ja demonien karjuntaa.

Yrittäessäni kuulla taistelun ääniä, kuulin askeleita kylääni johtavalta polulta. Odotin kunnes vierailijat tulivat näkyviin. Aluksi luulin nähneeni aikuisen johdattamassa lapsilaumaa, mutta sitten näin heidän johtajansa selässä olevat siivet ja tajusin hänen olevan icyene. Ne, joita luulin lapsiksi, olivatkin tavallisen kokoisia ihmisiä. Sotilaita oli tusinallinen kulkemassa jalan. Yksi hahmo istui valkoisen hevosen selässä: nainen, joka oli kääriytynyt harmaaseen kaapuun ja piteli jotain käsissään.

Aluksi en kiinnittänyt naiseen erityisemmin huomiota. Huomioni oli keskittynyt enemmän ryhmän loistokkaaseen johtajaan. Oikea icyene! Saradominin pyhä icyene oli tulossa kyläämme!

Juoksin takaisin kaupungintalolle ja kerroin hengästyneenä kylän vanhimmalle, Tasgalille, mitä olin nähnyt. Hän katsoi ylös ateriastaan väsyneesti ja ojensi sitten kätensä. Annoin hänelle hänen kainalosauvansa ja autoin häntä seisomaan – Tasgall oli menettänyt toisen jalkansa rintamalla kymmenen vuotta sitten. ”Voimmekin sitten koota ihmiset paikalle,” hän huoahti.

Tasgall oli oikeassa. Kun icyene ja hänen seurueensa saapuivat kylään tuntia myöhemmin ja Tasgall oli tullut tapaamaan häntä porteille, hahmon ensimmäiset sanat olivat ”Olen kersantti Mazakon Saradominin armeijasta. Kerätkää kansanne suureen saliin. Puhumme kylällenne tänä iltana.”


Aurinko oli jo laskenut siihen mennessä kun koko kylä oli saatu koottua icyenen puhetta varten. Istuin joukon etupäässä kahden muun nuorukaisen vieressä. Odotin innostuneena mitä sodasta tulleella icyenellä oli sanottavana. Seistessään hän nousi korkealle yläpuolellemme – suuren salimme katto oli juuri ja juuri niin korkea, että hän pystyi seisomaan suorassa. Hänen ihonsa oli tummansininen ja täynnä arpia, mutta hänen vasen kätensä ja jalkansa olivat harmaanruskeita ja pinnaltaan hieman savimaisia.

”Golemien raajoja,” joku kuiskasi vierestäni. ”Niitä tehdään Uzerissa.”

”Miksi Tasgalilla ei ole sellaista?” kysyin.

”Älä ole naurettava,” kaverini sanoi. ”Ei niitä tehdä ihmisille.”

Pohdin, että mahtoiko Kersantti Mazakon olla pois rintamalta, koska hänen golem-raajansa estivät häntä taistelemasta. Hänen siipensäkin näyttivät huonokuntoisilta: ne olivat valtavat ja komeat, mutta ne eivät liikahtaneetkaan – kuin niitä liikuttavat jänteet olisivat vahingoittuneet.

”Saradominin kansalaiset!” Mazakon sanoi. ”Olen täällä esittääkseni teille yhden teidän omistanne. Ihmisen, jolla on icyene-verta suonissaan. Pyhän soturin, joka on surmannut kymmeniä Zamorakin demoneita – ei miekalla tai loitsulla, vaan äänellään! Ja hän on nyt täällä laulaakseen teille tarinoita sodasta. Naiset ja herrat, tässä on kitharan soittaja Elspeth!”

Mazakon astui sivuun, ja juuri saapunut nainen käveli lavan keskelle. Hänen käsissään oli soitin, joka muistutti lyyraa tai pientä harppua. Hän oli riisunut harmaan kaavun, jonka alta paljastui valkoinen hame, joka paljasti hieman hänen vartaloaan. Yleisön joukosta kuului hieman viheltelyä hänen lähestyessään, mutta kaikki hiljenivät kun hän otti kitharansa ja alkoi laulaa.

Hänen äänensä oli erittäin kaunis. Heti kun hän alkoi laulaa, siirryin ajatuksissani maailmaan, jossa hyvä tuhosi pahaa, ja jossa icyenet ja demonit kamppailivat legendaaristen tornien huipulla sillä välin, kun Saradominin joukot marssivat voittoon. Katsellessani kaunista icyene-veristä naista, kuullen hänen täydellisen äänensä, uskon rakastuneeni häneen välittömästi. Luulen, että jokainen yleisössä oleva nuori mies teki niin.

Hän lauloi laulua sotilaan sydänystävän näkökulmasta – siitä miten ylpeä hän oli miehestään ja miten hän tiesi, että Saradomin lähettäisi hänet kotiin turvallisesti.

Hän lauloi taistelukentällä kuolemaisillaan olevasta sotilaasta, joka muisteli palveluksiaan armeijassa, ajatellen miten ylpeä hän oli siitä, että hän sai kuolla Saradominin puolesta vanhaksi elämisen sijaan.

Hän lauloi rintamalla odottavista icyene-komentajista, jotka tiesivät, että he voittaisivat helposti jos he saisivat vain muutama hyvää miestä lisää avukseen. ”Kuka taistelisi kanssamme?” meni kertosäe. Elspethin ääni tuntui leijuvan kitharan kielillä. ”Kuka taistelisi kanssamme?”

”Minä taistelen kanssanne!” huusin, vihdoinkin rikkoen yleisön hiljaisuuden. Kaikki ympärillä olevatkin huusivat ”Minä taistelen kanssanne!”

Kersantti Mazakon palasi lavalle, säteillen, ja toivotti meidät Saradominin armeijaan.


Se yö olisi viimeinen, jonka viettäisin omassa sängyssäni ennen kuin marssisin rintamalle, mutta en saanut unta. Päätin mennä kävelylle ulos. Pidin päälläni tiukkaa takkia, joka suojasi minua kylmältä. Pilvet olivat kadonneet, ja kuu täytti kylän valolla.

Tasgallin talon ikkunoista tuli valoa. Kun kävelin ohitse, pystyin kuulemaan korotettuja ääniä sisältä. En yrittänyt salakuunnella, mutta äänet olivat niin kovia, etten voinut olla kuulematta.

”Te viette liian monta ja liian aikaisin,” Tasgall sanoi. ”Kylä ei pysty ylläpitämään itseään, jos te viette kaikki nuoremme.”

Toinen ääni kuului Mazakonille. ”Nämä nuorukaiset ilmoittautuivat vapaaehtoisesti palvelemaan Saradominia. Kieltäisitkö sinä heiltä sen?”

”Sinun icyene-verinen lumoajattaresi lumosi heidät.”

”Sinun pitäisi olla iloinen siitä, että kylänne on Saradominin alueelle. Tiedättekö Zamorakin armeijan rekrytointitaktiikoista?”

Mazakonin äänen vaikutusvalta sai Tasgallin kuulostamaan lapselta, joka kinasteli vanhempiensa kanssa. ”Kidnappausta, kidutusta ja aivopesua. Tiedän. Olen kiitollinen Saradominin armeijalle, mutta…”

”Mutta uskot tietäväsi armeijan resurssien käytöstä enemmän kuin Icyenien korkea komento?”

”En sanonut noin,” Tasgall sanoi, tappionsa hyväksyneenä. Mutta sitten hän meni möläyttämään: ”Mutta mitä hyvää koko kylän lähettäminen rintamalle tekee? Joukot eivät ole edenneet yhtään sen jälkeen kun minä taistelin siellä.”

”Juuri tämän takia ihmisiä ei ole Korkeassa komennossa,” Mazakon sanoi ankarana. ”Ette elä tarpeeksi pitkään nähdäksenne kokonaiskuvaa. Rintama on edennyt kaksikymmentä kilometriä etelään viimeisen sadan vuoden aikana. Zamorak lähettää voimakkaita demoneita tuhoamaan jokaisen asutuksen, jonne hän yltää. Jos emme työnnä heitä takaisin, jopa Uzer voisi joutua vaaraan.”

Uzer oli sivilisaatiomme tukipilari, turvassa kaukana rintamalta – eihän se mitenkään voisi olla vaarassa? Idea järkytti minua niin paljon, etten kuullut minua lähestyviä askeleita. Huomasin etten ollut yksin, kun tunsin käden olkapäälläni. Käännyin ympäri ja tunsin syyllisyyttä salakuuntelusta.

Se oli Elspeth, laulaja, kääriytyneenä jälleen harmaaseen kaapunsa. ”Minulla ei ole icyene-verta,” hän sanoi.

”Mitä tarkoitat?” kysyin.

”Kersantti Mazakon lisäsi sen tarinaan. Ihmiset eivät uskoneet, että tavallinen ihminen voisi tehdä asioita, joita olen tehnyt.”

En voinut olla tuijottamatta. Tavalliseksi ihmiseksi hänen kauneutensa oli yliluonnollista. ”Mutta se miten lauloit…”

”Harjoittelen paljon.”

En alkanut väittämään vastaan, mutta tiesin, että tavallinen kuolevainen ei olisi voinut laulaa sillä tavalla miten olin kuullut Elspethin laulavan. Ehkäpä hänellä oli icyene-verta, mutta hän ei tajunnut sitä, tai ehkäpä Saradomin oli päättänyt siunata hänet yliluonnollisella äänellä.

Elspeth katseli ympärille. Ulkona ei ollut ketään meidän lisäksemme. Mazakon ja Tasgall puhuivat vieläkin, mutta heidän äänensä olivat hiukan matalampia. Kuulosti siltä, että Tasgall oli tajunnut kuinka hyödytöntä oli kinastella icyenen kanssa, ja luovuttanut. ”Haluaisitko kuulla toisen laulun?” Elspeth kysyi.

Sydämeni pomppasi kurkkuuni. ”En toivo mitään sitä enempää.”


Elspeth johdatti minut kylän ulkopuolelle paikkaan, jossa olin ensimmäisen kerran nähnyt hänet. Rintamalta päin näkyi valoja, kuin hiomakivellä olevasta miekasta tulevia kipinöitä. Ajattelin mielessäni rohkeita Saradominin sotureita taistelemassa oranssissa valossa ja rukoilin, että he pääsisivät Zamorakin linjojen läpi ja saisivat työnnettyä Rintamaa hiukan eteenpäin.

Elspeth istui litteälle kivelle ja alkoi soittaa kitharaansa, lähettäen yksinkertaisen sävelen leijumaan yötaivaalle. Kun hän aloitti laulunsa - Saradomin anteeksi antakoon - unohdin rintaman kokonaan.

Laulu oli kaunis, mutta en ymmärtänyt sitä. Se oli rakkauslaulu kuten se jota hän oli laulanut kylässä, mutta rintamalla taistelemisen sijaan laulajan rakas oli hänen kanssaan. Mietin, että oliko mies kenties palannut sodasta, mutta toinen säkeistö kertoi, että he olivat varttuneet yhdessä eivätkä olleet koskaan erossa toisistaan. Silloin ajattelin laulun kertovan henkilöstä, joka tajusi velvollisuutensa vasta myöhemmin ja lähti sotaan, mutta laulu päättyikin siihen, että pariskunta eli yhdessä loppuelämänsä. Laulussa ei ollut mitään mainintaa sodasta eikä Saradominista.

Kitharan viimeinen sävel katosi jäiseen ilmaan, jättäen minut hämmästyneeksi ja vihaiseksi. ”Hän ei mennyt sotaan,” sanoin. ”Kuka tekisi noin kauniin laulun pelkurista?”

Elspeth näytti loukkaantuneelta, jolloin aloin katua ääneni sävyä, mutta en sanojani. ”Hän ei ollut pelkuri,” hän sanoi. ”Tuo on laulu ajalta ennen sotaa.”

Se sai minut entistäkin hämmentyneemmäksi. Miten laulu voisi ajoittua aikaan niin kauan sitten? ”Mistä opit sen?”

”Icyeneltä. Käänsin sen heidän kielestään. Icyenet ja demonit elävät paljon kauemmin kuin me. Monet heistä muistavat ajan ennen sotaa.”

”Laula se sitten heille. Se ei merkitse meille mitään.”

Elspeth piti kitharaansa rintaansa vasten, vetäen sen kauemmaksi minusta.” Luulin, että joku voisi ymmärtää.”

Halusin sanoa jotain, sillä en halunnut Elspethin olevan tolaltaan, mutta sitten kuulin toisen äänen. Se oli kovaääninen vihellys, vähän kuin linnun rääkäisy. Se kuulosti tulevan rintaman suunnalta. ”Mikä tuo oli?”

Elspethin kasvot täyttyivät epätoivolla. ”Se löysi meidät.”

Ääni lähestyi hetki hetkeltä, ja ennen kuin ehdin näkemään sen lähteen, näin oranssin kipinä, joka kasvoi tulipalloksi. Se näytti suuntaavan suoraan meitä kohti, mutta menikin ylitsemme, tuoden oranssia valoa ja lämpöä. Se melkein kuuroutti minut ulvovalla äänellään. Kuulin rysähdyksen kylän suunnalta.

Juoksin kotia kohti, kompuroiden pimeydessä. Kuulin Elspethin juoksevan vieressäni, mutta hän oli jäämässä jälkeen. En pystynyt näkemään mitä tapahtui etummaisten talojen takana, mutta pystyin kuulemaan huutoja ja kiljaisuja, rakennuksien romahtamista ja epäinhimillistä murinaa. Kersantti Mazakonin ääni kuului verilöylyn keskeltä. ”Nyt on mahdollisuutenne todistaa itsenne! Puolustakaa kotejanne!”

Pääsin kylän porteille. Kaksi taloa paloi siinä mihin tulipallo oli osunut, ja liekkien valon ansiota onnistuin näkemään taistelun etenemistä kadun toisessa päässä. Monet ystävistäni olivat kuolleet tai kuolemaisillaan, heidän ruumiinsa olivat vääntyneitä ja heidän haavansa näkyivät liekkienvalossa. Heidän joukossaan oli myös Mazakonin ja Elspethin mukana tulleet sotilaat.

Icyene seisoi ihan kadun toisessa päässä. Hän vuoti kädessään olevasta haavasta, mutta ei välittänyt siitä: hän oli horjumaton kuin kivi, Saradominin yliluonnollisten voimien siunaama. Hän nousi palavien rakennusten yläpuolelle ja heilutti miekkaansa hyvin laajoin liikkein.

Olento, jota Mazakon oli taistelemassa, oli liian pieni ja nopea, jotta sen olisi voinut nähdä selkeästi. Se muistutti ryysypalloa, rikkinäiset vaatteet heiluivat kun se hyppi ja juoksi. Se iski Mazakonia pitkillä verisillä kynsillä ja hyppäsi sitten takaisin, väistäen icyenen miekan iskut.

Juoksin eteenpäin ja poimin miekan erään kaatuneen sotilaan ruumiin vierestä. Mutta sitten, Saradomin anteeksi antakoon, minä epäröin. Minun olisi pitänyt hypätä taisteluun: olento olisi tappanut minut hetkessä, mutta se hetki olisi voinut harhauttaa sitä ja antaa Mazakonille mahdollisuuden iskeä sitä.

Mazakon katsoi minun suuntaani ja hänen silmänsä olivat raivon vallassa. Olennon edellinen hyökkäys oli jättänyt kolme leveää kynnenjälkeä hänen kylkeensä, josta valui tummaa verta. Luulin, että hän aikoi käskeä minua taistelemaan, mutta hän katsoikin minun taakseni. ”Laula, sinä hyödytön ihmisnainen!” hän karjui. ”Laula, tai Zamorak sinut vieköön!”

Käännyin ympäri. Elspeth tärisi pelosta. Kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan, mutta hän totteli kersantin käskyä ja otti kitharan soittoasentoon. Hänen sormensa kävivät kielillä ja sointu tuli, sitten toinen. Tunnistin sen ensimmäisestä säkeistöstä lauluksi, jota hän oli laulanut kaupungintalossa. Se, joka kertoi nuoresta naisesta, joka odotti sotilaansa paluuta.

Hirviö pysähtyi ja päästi kovan ulvonnan, kuin olisi yrittänyt peittää musiikin. Sitten se suuntasi suoraan Elspethiä kohti. Otin miekkani esiin: olin epäonnistunut puolustamaan Mazakonia, mutta ehkä voisin seistä hirviön ja Elspethin välissä. Näin vilauksen sen naamasta – kallomainen pää, jonka syvät demoninpunaiset silmät hehkuivat Zamorakin vihasta. Se nosti pelottavat kyntensä…

Sitten Elspeth lauloi laulun ensimmäiset sanat. Hänen äänensä värisi hieman, mutta se tuli kovemmaksi ja selvemmäksi muutaman ensimmäisen nuotin jälkeen. Demoni pysähtyi ja kaatui maahan. Se ulvoi ja peitti korvansa, sen pitkät kynnet muodostivat häkin sen pään ympärille. Oli kuin laulun nainen olisi seisonut siellä Elspethin kaavuissa. Ihan kuin hänen rakkautensa ja uskonsa olisivat luoneet muurin, mitä demoni ei pystynyt ylittämään.

Demoni oli ihan edessäni. Pystyin tuntemaan sen lämmön ja haistamaan rikin hajun sen hengityksessä. Taaempana Mazakon oli valunut polvilleen, pitäen kiinni haavoistaan. Ajattelematta astuin eteenpäin, Elspethin laulun rohkaisemana. Demoni katsoi minua palavilla silmillään. Nostin miekan…

Sitten demoni sihisi ja juoksi talojen välistä, kompastellen taloihin, mutta silti paljon nopeammin mitä olisin pystynyt seuraamaan.

Loitsu hajosi. Elspeth lopetti laulamisen, mutta hänen kätensä soittivat vielä kitharaa. Pystyin kuulemaan takanani olevia taloja tuhoavan tulen leiskunnan, ja kuolevien valituksia.

Juoksin kersantti Mazakonin luokse. Hän oli kyljellään, tajuttomana. Hänen haarniskansa oli palasina ja veren tahrimia. Hänen savikätensä oli hajonnut. Halusin hoitaa häntä, mutta en tiennyt mistä aloittaa: läheltä katsottuna huomasin, että hänen lihaksistonsa oli ihan erilainen kuin ihmisillä.

”Meidän pitäisi viedä hänet sisälle,” Elspeth sanoi olkani yli. Hän katsoi ympärilleen, soittaen vieläkin kitharaa. ”Meidän pitäisi koota kaikki kaupungintalolle, se voi tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä.”


Tutkin jäännöksiä ja etsin kyläläisiä, jotka olivat piilossa kodeissaan ja pyysin heitä menemään kaupungintalolle. Ihmiset eivät väittäneet vastaan. He vaikuttivat iloisilta siitä, että otin johdon.

Tasgall oli kuollut. Oksensin melkein nähtyäni hänen ruumiinsa. Demonin kynnet olivat leikanneet hänet kahtia. Hänen ruumiinsa ja jalkansa olivat oven eri puolilla kuin hän olisi tehnyt sankarillisen, mutta toivottoman, viimeisen taistelun. Kaikkialla minne katsoin, oli hänen ruumiinosiaan. Osa niistä oli niin rikkinäisiä, että en osannut sanoa missä tai kenessä ne olivat joskus olleet. Löysin enemmän kuolleita kuin selviytyjiä, ja vahingoittumattomatkin olivat kauhuissaan.

Sali oli täynnä hikeä ja kauhua. Ihmisten lämpö ja tuli veivät yön kylmyyden pois. Elspeth seisoi ovenjuurella, soittaen kitharaa ja lauloi osia laulustaan, jota oli laulanut aikaisemmin. Selviytyjät istuivat ja katselivat häntä, tuudittivat lapsia ja keskittyivät musiikkiin, koska se oli heidän ainoa lohtunsa kauhusta, joka oli tullut heidän kyläänsä. Elspeth näytti kaikesta huolimatta säteilevältä ja hänen harmaa kaapunsa näytti hehkuvan valkoisena. Vaikka hänen silmänsä olivat kyynelistä punaiset, hänen äänensä oli silti täydellinen. Ei, en voi uskoa, että hän on vain ihminen. Hänessä oli icyene-verta, tiesi hän sen tai ei.

Hän ei kuitenkaan laulanut meille. Puhuin hänelle laulujen välissä, vaikka hän jatkoikin kitharan rämpyttämistä, eikä antanut musiikin loppua missään vaiheessa kokonaan. ”En voi lopettaa pitkäksi aikaa, tai se tulee takaisin,” hän sanoi.

”Mikä se on?” kysyin.

”Se on Viiltäjä (the Ripper), Elspeth sanoi. Salamurhaajademoni. Zamorakin armeija lähettää niitä tappamaan tärkeitä kohteita.”

Katsoin Kersantti Mazakonia, joka retkotti seinällä. Osa naisista oli hoitanut häntä. He olivat puhdistaneet ja sitoneet hänen vammojaan, mutta sen lisäksi he eivät pystyneet tekemään mitään. Hänen ruumiinrakenteensa oli tuntematonta heille, ja heidän tuntemansa lääkkeet eivät auttaisi.

”Pystytkö ajamaan Viiltäjän pois?” kysyin.

Elspeth ravisutti päätään. ”Voin pitää sen poissa, mutta en enempää. Voimme vain toivoa, että Kersantti Mazakon toipuu ja keksii jotain.” Hän jatkoi soittamista. ”Olen pahoillani.”

”Mistä hyvästä?”

”Siitä, että toin tämän kyläänne.”

Ajattelin taas kuolleiden ystävieni naamoja kammottavassa tulenvalossa.” He kuolivat Saradominille,” sanoin. ”Jos he hidastivat Viiltäjää niin, että se ei tappanut Kersantti Mazakonia, se oli uhrauksen arvoista.”

Elspeth ei sanonut mitään. Hän katsoi takaisin ulos ja alkoi laulaa - tällä kertaa sotilaasta, joka kuoli taistelukentällä palvellen Saradomia uskovaisesti. Viiltäjän ulvonta kaikui etäisyydessä.


Muutaman tunnin päästä Mazakon liikahti. Hän avasi silmiään ja nosti jäljellä olevaa kättään muutama senttiä. Hän mutisi jotain verisillä huulillaan. Kyyristyin hänen viereensä, mutta hän puhui kieltä mitä en pystynyt tunnistamaan.

En tiennyt pystyikö Mazakon kuulemaan minua. Hän alkoi laulaa. Hänen syvä äänensä oli heikko ja hajanainen. Sanat olivat icyenien kielellä, mutta muutaman nuotin jälkeen tunnistin melodian. Se oli laulu jonka Elspeth lauloi minulle kylän ulkopuolella, juuri ennen kuin onnettomuus iski. Laulu ajalta ennen sotaa.

Toisen säkeistön puolivälissä Mazakonin ääni katosi hiljaisuuteen. Hänen raskas kätensä tippui omaltani hänen haavoittuneelle rinnalleen. Hän ei tullut sen jälkeen tajuihinsa. Tuntia myöhemmin hän oli kuollut.

Elspeth oli hädin tuskin hätkähtänyt kun kerroin hänelle. Hän oli laulanut ja soittanut monien tuntien ajan tauotta. Hänen äänensä oli hädin tuskin säröilevä, mutta hänen silmänsä näyttivät puolikuolleilta. Laulujen välissä hän soitti kitharaa mekaanisesti.

”Sinun pitäisi siirtää ruumis ulkopuolelle,” hän sanoi heikosti. ”Jos Viiltäjä tietää, että hän on kuollut, hän saattaa lähteä.”

Minä epäröin, kun mieleeni iski kamala mielikuva siitä miten Viiltäjä runtelisi Mazakonin siivellistä ruumista. ”Hän on icyene. Hän ansaitsee kunnollisen hautauksen.”

”Me voimme haudata sen mitä jää jäljelle. Vie hänet ulos. Hän olisi halunnut sinun toimivan niin.”


Otin mukaan muutama meidän vahvimmista selviytyjistämme, joiden kanssa siirsin icyeneä sinne päin, jossa hän oli taistellut Viiltäjän kanssa. Veimme hänet niin kauas kuin uskalsimme. Elspeth tuli mukaamme ja lauloi pitääkseen demonin poissa.

”Icyene on kuollut!” huusin yöhön.” Olet suorittanut tehtäväsi! Miksi et lähde?”

Kaukainen ujellus vastasi ja juoksin takaisin kaupungintalolle.

Seisoin Elspethin kanssa ovilla ja katsoin tietä. Tulet olivat sammuneet, mutta pystyin näkemään kersantti Mazakonin ruumin kuunvalossa. Elspeth lauloi hiljaisesti. Melodia oli silti täydellinen, mutta kaikki tunne oli kadonnut siitä.

Muutaman minuutin päästä näin liikettä. Synkkä rääsyihin pukeutunut muoto ryntäsi ruumiille kahden talon välistä. Kuului luun ja lihan repimisen räsähdys, jonka jälkeen Viiltäjä nosti kyntensä taivaalle ja päästi verta hyytävän ulvaisun.

”Jätä meidät rauhaan,” Elspeth kuiskasi itkien, silti soittaen tärisevillä sormillaan. ”Miksi et voi jättää meitä rauhaan?”

Viiltäjä katsoi suoraan meihin, punaiset silmät väijyen rääsyisen kaavun alta. Se sihisi ja alkoi kävellä meitä kohti. Se huitoi kynsillään vasemmalle ja oikealle kuin olisi leikannut äänien metsää, joka esti sitä etenemästä.

”Mitä se haluaa meistä?” huudahdin. ”Se tappoi kohteensa!”

”Ei, ei se ole,” Elspeth sanoi. Hänen sormensa soittivat samoja nuotteja uudestaan ja uudestaan, ihan kuin hän ei enää ajatellut musiikkia. Hänen silmänsä laajenivat ja hänen äänensä hiipui, kuin kamala toteamus olisi valjennut hänelle. ”Se ei ollut täällä kersantti Mazakonin takia. Se on täällä minun vuokseni.”

Elspeth astui kadulle. Menin hänen eteensä. ”Mitä aiot tehdä?”

”En voi laulaa ikuisesti. Jos se tappaa minut, se saattaa säästä lopun kylästänne.”

Hän yritti kävellä ohitseni, mutta menin taas hänen eteensä. ”En voi antaa sinun tehdä tätä.”

”Ole kiltti…”

”Anna minun tulla kanssasi. Anna minun taistella puolestasi.”

Hän kohautti olkiaan, hän oli liian uupunut vastustaakseen.


Elspeth ja minä kävelimme sinne missä Mazakonin ruumis makasi. Askeleemme kuuluivat jäisellä hiekalla. Elspeth piti kitharaa käsissään, vaikka hän olikin lopettanut soittamisen. Minä kannoin miekkaa, jonka olin ottanut kuolleelta soturilta.

Viiltäjä sihisi ja seisoi suorana, venytteli isoja kynsiään molemmille puolille. Siellä oli selvä veren haju. Mazakonin ruumis oli silvottu kasa, ja verta valui hirviön kynsistä. Pystyin kuulemaan sydämeni jyskytyksen, mutta tällä kertaa en ollut jähmettynyt pelosta. Haluaisin sanoa, että se oli uskoni Saradomiin joka sai minut pysymään rohkeana, mutta sillä hetkellä uskoin Elspethin olevan se, joka piti minut liikkeessä. Taistelisin hänen puolestaan - jos demoni halusi tappaa hänet, sen pitäisi päästä ensin minun ohitseni!

Päästin huudon ja juoksin demonia kohti. Se murisi, ja sitten tunsin jalassani kamalan tuskan, kun minut heitettiin sivuun. Kuulin luun murtuvan. Yritin nousta, mutta en voinut. Demoni oli huitaissut minua kynsiensä selkämyksellä - en vuotanut pahasti, mutta jalkani olivat murtuneet. Miekka lojui maassa ulottumattomissani.

Pystyin vain katsomaan, kun Elspeth astui eteenpäin ja demoni keskittyi häneen. Hän alkoi soittaa kitharaansa. Viiltäjä nosti kyntensä, mutta sitten hän alkoi laulaa…

Viiltäjä perääntyi ja peitti korvansa. Elspethin ääni oli väsynyt ja säröilevä, mutta silti kaunis - se sai minut unohtamaan tuskani. Hän lauloi tuttua sävelmää oudolla kielellä. Se oli sama mitä kersantti Mazakon oli laulanut ennen kuolemaansa: icyeneläinen rakkauslaulu ajalta ennen sotaa.

Viiltäjä päästi voihkeen, hyvin ihmismäisen tuskan itkun. Se laski kyntensä ja heilutti päätään puolelta toiselle. Tajusin, että se oli kuuntelemassa - kuuntelemassa kuin laulu olisi herättänyt jonkin muiston sen ilkeässä zamorakistisessa sydämessä.

Elspethin ääni nousi huippuunsa. Olin kuunnellut sävelmää niin monta kertaa, että tiesin mitä olisi tulossa: pitkät korkeat nuotit, joita hänen äänensä ei enää kestäisi. Viiltäjä näytti myös tietävän sen. Se nousi odottamaan…

Loitsu hajosi, kuin Viiltäjän pedollinen luonto olisi voittanut ja poistanut mitä tunteita Elspethin laulu olikaan herättänyt sen sydämessä. Se nojasi eteenpäin, nappasi Elspethin yhdellä kynnellä ja iski toisen tämän mahan läpi. Hänen kitharansa tippui maahan. Mutta jotenkin hän onnistui muuttamaan tuskan kiljaisunsa nuotiksi, yhdeksi lävistäväksi nuotiksi, joka tuntui siltä, että se olisi voinut pysäyttää sydämeni.

Elspeth kynsissään, demoni ei voinut peittää korviaan ja joutui ottamaan lävistävän nuotin suoraan naamaansa. Se tiputti Elspethin maahan ja peruutti, ja päästi ulinan. Se katsoi minuun hetken. Punainen hehku katosi sen silmistä. Aurinko nousi takaani, ja sen valossa demonin naama näytti hyvin ihmismäiseltä – kuin se olisi lukittu kärsimyksen naamioon, viha kadonneena. Se iski kyntensä mahansa läpi ja kaatui hiekkaan Elspethin liikkumattoman muodon viereen. Hetken päästä se ulvoi ja hajosi rikiltä haisevaksi savuksi ja tuhkakasaksi.


Kylän naiset löysivät minut ja hoitivat vammojani. He hoitivat jalkani hyvin ja parannuin täysin. Kylä itsessään ei ollut kovinkaan hyvässä kunnossa. Olimme menettäneet johtajamme ja kaikki perheet olivat menettäneet läheisiään. Seuraavien kuukausien aikana selviytyjät matkasivat muihin kyliin aloittaakseen uuden elämän, jättäen omamme jäännöksiksi.

Hautasin Elspethin ylätasangon reunalle ja katsoin rintamalle. Hautasin kitharan hänen mukanaan - se oli vahingoittumaton, mutta minusta ei tuntuisi oikealta, jos joku muu soittaisi sitä.

Kävelin rintamaa kohti kunnes löysin ilmoittautumispaikan ja liityin Saradominin armeijaan. Kun rekrytointikersantti haastatteli minua, kerroin hänelle tarinan Elspethistä. Kerroin siitä miten Saradomin antoi hänelle voimia tehdä vielä yhden lävistävän nuotin, joka tappoi demoin. Kerroin saman tarinan myös muille sotilaille ja kaikille, jotka halusivat kuunnella. Siitä tuli yleinen inspiraatiotarina, joka kulki sotilaalta sotilaalle: mielikuva icyene-verisestä naisesta antoi meille toivoa etummaisissa linjoissa. Upseeritkin olivat kuulleet sen ja olen kuullut huhuja, että Korkea komento saattaa pian tunnustaa Eslpethin pyhimyksenä.

Siitä on nyt kulunut viisi vuotta. Olen ollut rintamalla suurimman osan ajasta, ja olen nähnyt useita hyökkäyksiä sekä meidän että Zamorakin puolelta. Viimeisin Zamorakin hyökkäyksistä iski linjojen läpi, siirtäen rintamaa etelään. Minun joukkoni perääntyivät ilman minua, luullen minun kuolleen. Olen jumissa kuopassa, joka romahti kaaosvelhon loitsun takia. Jalkani murtuivat taas, ja olen varma, että kuolen janoon ennen kuin minut ehditään pelastaa.

Maatessani täällä kuolemaisillani, ajattelen taas Elspethin lauluja. Pystyn kuulemaan ne selvästi, kuin hän olisi ollut kuopassa kanssani, hänen kitharansa loistava harmonia ja hänen kaunis, pyhä, voitonriemuinen äänensä. Yritän heikosti laulaa muistojeni kanssa. Mutta jostain syystä se ei ole kuolevan sotilaan laulu, joka antaa toivoa viimeisillä hetkilläni, vaan laulu ajalta ennen sotaa.


Lähteet: The Song from Before the War

Tehnyt:
Alkuperäisteksti: John Ayliff (Jagex)
Suomennos: Voya
Kuva

Muokattu viimeksi: 11:58 14.02.2015